torstai 29. elokuuta 2013

Aaro ja kolttakenttä

Torstainen retki alkoi hieman aikaisemmin kuin edellisen päivän Kiilopäälle kävely. Tarkoituksenamme oli käydä katsomassa Suomujoen varressa sijaitsevaa perinteistä kolttakenttää. Suomujoki sijaitsee Saariselän pohjoisosassa, joten kymmenen jälkeen pakkasimme perheen ja retkivarusteet autoon. Kuten alustavasti oli ajateltukin ei Aaro ehtinyt olla autossa montaakaan minuuttia, kun aamupäiväunet veivät jo jätkän mukanaan.

Ajoimme siis Kiilopäältä takaisin nelostielle ja sitä pitkin parikymmentä kilometriä pohjoiseen. Sitten käännyimme oikeaan Suomuntielle ja sitä ajoimme vielä reilut kolmekymmentä kilometriä. Koska viimeinen pätkä oli hiekkatietä, kesti ajomatka noin tunnin. Tatkoituksenamme oli odotella Aaron heräämistä autolla ja lähteä sen jälkeen kävelemään, mutta Leekon ja Paavon perinteinen loppumatkan laulu taisi herättää Aaron parkkipaikalle saapuessamme.

Elina vaihtoin vielä vaipan pikku-retkeilijälle ennen kävelemään lähtöä ja niin olimme valmiit. Minä otin perinteisesti pojan mandukaan ja Elina otti Leekon ja Paavon hihnat sekä päivärepun.

Pyörähdys autolla ja valmiina retkelle.

Ehdimme kävellä muutaman sata metriä parkkipaikalta Suomujoen rantaan ja ottaa ensimmäisen kuvan Aittajärven kyltin luona, kun pikku retkeilijä päästi kunnon turaukset housuun. Onneksi olimme kuitenkin vielä lähellä autoa ja niinpä kävelimme takaisin autolle ja sitten Passatin peräkontissa hoidettiin jälleen vaipan vaihto.

Sitten oli aika yrittää uudelleen. Vähän alkumatka jännitti tulisiko kävelystä mitään vai kävisimmekö vain pyörähtämässä joen varressa, mutta ensimmäisen viiden minuutin jälkeen pikku jätkä oli taas hyvin tyytyväinen elämäänsä. Selvästi hän välillä ihmetteli joen varren puita ja välillä taisi uni tulla, jolloin pää lepäsi rintakehääni vasten kevyen tuhinan saattelemana.


Vähän reilut puoli tuntia me kävelimme kahden kilometrin matkaa hienossa jokimaisemassa ja sitten tulimme Kotajärven tulipaikalle. Siitä oli sitten vielä neljäsataa metriä Suomujoen kolttakentälle.

Ihmettelimme jonkin aikaa kentältä löytyviä rakennuksia, mutta sieltä löytynyt kämppä oli lukittu ja paikka oli muutenkin hieman tuulinen, joten päätimme kävellä takaisin päin taukoa pitämään.





Kotajärven tulipaikka olikin hieman paremmin tuulen suojassa, joten siellä oli hyvä pitää evästaukoa. Minä kaivoin esille eväitä ja kahvitarvikkeita ja Aaro pääsi äidin syliin. Pikkuiselle retkeilijälle löytyi repusta maissivelliä, joka upposikin hyvällä ruokahalulla.


Manduka toimii, mutta ei ole äidin sylin voittanutta.

Tämän jälkeen Aaro sai kuorihaalarin päälleen ja hänelle tehtiin istuinalustoista mukava makailu paikka, jossa jätkä pääsi vähän oikomaan jäseniään. Sitten oli vuorossa meillä Elinan kanssa nopeat retkikahvit ja eväät. Ja kylläpä perus ruisleipä taas kerran maistuikin hyvältä.

Lepohetki, kun porukat juo kahvit.

Ja sitten vähän hypin-pompin leikkiä kelon päällä.

Eväiden jälkeen ihmettelimme Aaron kanssa vielä vähän ympäristöä ja pitihän sitä vähän hyppin-pompin -leikkiäkin kaatuneen kelon päällä. Sitten oli aika taas aloittaa autolle paluu. Elina lähti edeltä kävelemään Aaro sylissä, jotta jätkä ei joutuisi ihan koko matkaa olemaan mandukassa. Minä jäin vielä hetkeksi pakkaamaan tavaroitamme reppuun ja irrottamaan koiruuksien hyvin sotkussa olleet hihnat puusta.

Tauolla on hyvä laittaa hihnat sotkuun paremman tekemisen puutteessa.

Elina ja Aaro olivatkin ehtineet kävellä hyvän pätkän, kun saimme heidät kiinni. Pientä retkeilijää oli tainnut myös nälkä vielä vaivata, sillä löysin heidän puun rungolta istumassa. Aarolla oli maitohetki menossa.

Maitotauon loputtua minä otin pojan vielä vähäksi aikaa olkapäälle ja niin matka taittui mukavasti samalla kun röyhtäystä odoteltiin. Lopulta se tulikin ja sen jälkeen siirryimme mandukakulkuun loppumatkaksi.

Aittajärven tulipaikalla on maisema kohdallaan.
Aittajärvelle takaisin päästyämme kävimme vielä katsomassa sieltä löytyvän tulipaikan sekä laavun. Myös Suomujoen ylityspaikka oli sangen mielenkiintoinen, sillä joen yli oli viritetty vaijeri, josta kiinni pitäen vaeltaja pääsee turvallisesti joen yli korkeammankin veden aikaan. Sitten olikin aika kävellä takaisin autolle ja suunnata mökkiä kohti. Takana oli siis jälleen yksi todella onnistunut retkipäivä.

Seuraavan kerran Saariselälle vaeltamaan tultaessa pitää kyllä reissu aloittaa Aittajärveltä. Sieltä pääsee nopeasti erämaahan ja esimerkiksi Paratiisikuruun on vain vajaan kahden päivän kävely.

Siitä on hyvä ylittää Suomujoki ensi kerralla.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Aaro ja Kiilopää

Viime viikon torstaina alkanut kesälomareissumme tuli Kiilopään maisemiin sopivasti Aaron kuusi kuukautis syntymäpäiville. Täällä meillä oli mökki varattuna neljäksi yöksi, joten ehtisimme mukavasti retkeillä lähiympäristössä koko perheen voimin.

Kelomökki Kiilopäältä. Suosittelen! Varsinkin, kun tunturiin on matkaa parisataa ja savusaunaan vajaat viisikymmentä metriä.
Aaro 6kk tutustuu Saariselän porttiin.

Tiistai iltana kävimme heittämässä pienen lenkin, mutta silloin olimme vielä Aaron rattaiden kanssa liikenteessä, joten emme voineet poistua kovinkaan kauaksi Kiilopään läheisyydestä.

Tänään puolilta päivin tilanne oli sitten toinen. Aaro oli nukkunut ensimmäiset päiväunensa, joten hän pääsi manduka reppuun minun kannettavaksi. Elina otti meidän päiväreppumme, jossa oli lämpimiä vaatteita sekä eväitä koko porukalle.

Pikku-jätkä mandukassa. Niskatuki toimi, sillä Aaro pystyi nukkumaan osan noususta.

Niin pääsimme polulle kohti Kiilopään huippua tuulisessa mutta pilvipoutaisessa säässä. Pari kilometriä pitkä reitti huipulle olikin helpointa mahdollista retkeilyä. Alun koivikossa saimme kävellä melkein metrin levyistä hiekoitettua uraa. Tunturin sivun alkaessa jyrkentyä saimme nousta portaita ja kolmen laudan levyisiä pitkospuita pitkin.

Tämä taisi siis olla helpoin tunturin päälle nousu, jonka olen koskaan tehnyt. Etupuolellani mandukassa matkustava Aaro piti tietenkin huolen, että jouduin kävelemään erityiden varovaisesti. Tämä ei kuitenkaan paljoa nousemistani vaikeuttanut. Varsinkin, kun jätkä taisi nukkua noin vartin reilut neljäkymmentä minuuttia kestäneestä matkasta.

Portaita pitkin tunturin huipulle.

Saavuimme siis Kiilopään huipulle ilman ongelmia ja sen jälkeen oli aika ottaa huiputuskuvat koko perheestä. Kuvien oton jälkeen laitoimme huipulla sijaitsevan kivikasan tuulen suojaiselle sivulle pari isompaa istuma-alustaa, jotta Aaro sai olla vähän aikaa poissa sekä repusta että sylistä.

Kiilopään huipulla

Sitten oli aika nauttia eväitä. Elinalla ja minulla oli vettä ja suklaata. Leeko sekä Paavo nauttivat vesipullomme loput Elinan kaataessa vettä kädelleen. Myös Aari sai tuttipullosta maitoa huipulla sillä aikaa kun minä kävin kuvailemassa ympäröiviä maisemia.

Vielä evästauko ennen alaspäin lähtöä

Kiilopäältä erämaahan päin. Tällä kertaa ei sinne asti tarvinnut lähteä.

Vajaat puolituntia taisimme huipulla viihtyä ja sitten oli aika lähteä takaisin tunturin juurella sijaitsevalle mökille. Tälläpä kertaa mandukaan meneminen ei sopinutkaan Aarolle. Aluksi näytti, että tilanne rauhoittuisi, mutta ensimmäisen viiden minuutin laskeutumisen jälkeen oli selvää, että pikku-jätkälle ei mandukassa olo enää kelpaisi.

Laskeuduimme siis koivunrajaan asti perheen nuorimme retkeilijän huudon saattelemana. Tiesimme, että tilanne rauhoittuisi jos jätkä pääsisi syliin, mutta tuuli yltyi ja taivaan rannalla näkyi tummia pilviä. Laskeuduimme siis ensin pois avotunturista ja päästyämme tuulen suojaan otimme Aaron sitten vasta pois mandukasta. Ja kuten olimme uskoneetkin huuto lakkasi heti, kun jätkä pääsi äidin syliin.

Odottelimme hetken pikku retkeilijän hengityksen tasautumista ja sitten minä otin hänet syliin. Niin Aaro laskeutui isin sylissä viimeisen vartin tunturista. Tämä tuntui sopivan hänelle hyvin iloisesta jokelluksesta päätellen, eikä isin nopeaa vauhtia puutuvat kädet häirinneet yhtään.

Ja miksi olisi tarvinnutkaan häiritä. Kyllä ensimmäinen tunturiretki meni pikku-jätkällä niin hienosti, ettei voi kuin kehua retostella :)

Tilanteen rauhoituttua oli isin sylissä on hyvä laskeutua loppumatka.

lauantai 3. elokuuta 2013

Viimeinkin Grunt

Edellisestä köysikiipeily kerrasta ehti vierähtää sitten kaksi kuukautta. Eikä noihin kuukausiin kyllä kovin montaa boulderointi kertaakaan sopinut. Viimein olimme kuitenkin Samin kanssa samana viikonloppuna maisemissa, eikä vettäkään tällä kertaa satanut.

Lauantaina siis suuntasimme kolmen maissa Kauhalan kakkos sektorille tarkistamaan miten se kesän alussa putsaamani Grunt taipuisi. Säähän oli sangen kuuma, mutta onneksi Kauhala on mukavasti puiden varjostama. Kallio oli myös täysin kuiva, joten en joutuisi uumoilemaan jammin pitävyyttä märässä halkeamassa.

Paikan päälle päästyämme pistin kiipeilyvarusteet päälle ja siirsin reitin alussa tarvittavat camut ensimmäisiksi valjaisiin. Sitten vain köysi kiinni ja suunta ylöspäin. Tällä kertaa pääsinkin reitin alussa olevan lohkareen kohdalle helposti. Tässä kohdassa piti kuitenkin hieman töhöillä ja laitoin aivan liian ison frendin kiven ja kallion väliin. Se jäi tietenkin aivan lyttyyn ja hieman jumiinkin.

En jäänyt ihmettelemään huonosti laittamani piissin kanssa enempää vaan vaihdoin asentoa paremmaksi ja laitoin tilanteeseen oikeasti kuuluneen varmistuksen paikoilleen. Tämän jälkeen hain käsille hyvät jammit, nousin vähän ylemmäs jaloille hyviä listoja etsien ja laitoin vielä yhden varmistuksen kiven yläosaa.Sitten vain viimeiset muuvit ja sain vetää itseni hyvästä kahvasta kiven päällä olevalle hyllylle.

Gruntin vaikein kohta ylitetty

Toukokuussa hieman märällä ja hyvin likaisella reitillä sekvenssi oli ollut täysin hukassa, mutta nyt se meni nätisti ja nopeasti. Sitten olikin vuorossa seuraava varmistus ja lähes porrasmaisia otteita pitkin toppiin. Väliin vielä pari pientä piissiä varmuuden varalle laittaen.

Grunt osoittautui todellakin nimensä veroiseksi. Alussa ei ehdi kun vähän murahtaa ja reitin hankalin kohta on tehty. Sitten tepastelu loppuun.

Ylös päästyäni tuli Sami kakkosena perässä reitin puhdistaen. Kuten arvata saattoi ei ensimmäisenä jumiin saamani frendin irroitus kestänyt häneltä montakaan hetkeä. Minun perässä tuleminen todellakin opettaa irrottamaan jumiin laitettuja varmistuksia.

Seuraavaksi laitoimme yläköyden Moonwalk:lle, jotta Sami saisi treenata viimeksi kesken jäänyttä projektiaan. Omalla kohdallani reitin alku meinasi tökkiä pahastikin, sillä pari ensimmäistä lista otetta ei sitten millään taipuneet, mutta niiden ohi päästyäni loppu menikin mukavasti. Alku meni Samilla paljon paremmin kuin minulla ja loppukin kulki aivan eri tahdilla kuin kesän alussa. Sami ei kuitenkaan halunnut vielä ottaa Moonwalk:ia tikki-listaansa vaan se jäi seuraavalle kerralle.

Sami Moonwalkin flaken päällä

Moonwalkin kiivettyään Sami jäi reitin päälle ja siirsi köyden Ruuvipenkille. Koska ankkuri oli jonkin verran reitin yläpuolella olevassa männyssä jäi hän varmistamaan minua ylös.

Ruuvipenkki olikin sitten melkoinen koettelemus. Alku meni mukavasti, mutta puolessa välissä aukeava leveä hakeama meinasi käydä ylivoimaiseksi. Jouduin todellakin myöntään, ettei voimani ja tekniikkani riittäneet reitille. Muutaman kerran köydessä käyden ja itseäni vähän vähältä ylöspäin hilaten pääsin viimein pahimman ohi ja loppu olikin helppoa.

Ruuvipenkki ottaa voimille

Ankkurille päästyäni pitikin sitten puuskuttaa ihan kunnolla. Sen verran reitti otti voimille. Muutaman uusinta yrityksen joutuu vielä tälle reitille antamaan. Ja ensi kerralla pitää miettiä huomattavasti tarkempaa pystyisinkö sittenkin jammaamaan pahimman osion ohitse jollain tavalla, jota nyt en osannut ajatellakaan.

Ruuvipenkin jälkeen olimme jo lähdössä pois, mutta sitten päätinkin, että voisin kokeilla vielä Anastasia Baburova Memorial Route:a. Tämä kokeilu loppui lyhyeen, kun tajusin, etten olisi missään nimessä tunkemassa itseniä tähän melkein miehen mentävään halkeamaan. Eikä reitin alku olisi tehtävissä laybackilläkään. Sen verran ylhäällä oli paikka ensimmäiselle varmistukselle.

Ei mahdu!

Nopean halkeamaan yrittämisen jälkeen oli siis aika kerätä tavarat reppuihin ja suunnata kotia kohti.

Iso rupisammakko vahti Anastasia Baburova Memorial Routea. Olisi kannattanut uskoa sitä ja jättää kokeilematta.