Pääsiäinen Olhavalla - Se toinen päivä

Pääsiäisestä on jo pari kuukautta, joten kai se on aika Olhavan toinen päivä käydä läpi.

Kiipeilypäivä alkoi kuivan kurkun ja kevyen päänsäryn kanssa. Pitkälle mennyt ilta kostautui siis jälleen kerran, mutta ei auta itku Olhavalla. Burana suuhun ja kananmuna-pekoni aamiaisen tekoon.

Tukevan aamiaisen jälkeen oli sitten aika alkaa keräillä kiipeilykamoja mukaan ja lähteä kallion päälle ihmettelemään. Januksen kanssa päätettiin oikaista eli kiivetä telttapaikalta ylös. Reitiksi valittiin Vekara, jota Janus ei ollut vielä kiivennyt. Omalla kohdallani krapulaisen hikoilun ja voiman puutteen lisäksi sain lisävaikeutta reittiin, sillä otin mukaan vesipullon ja vaelluskengät. Muuten sangen helppoa reittiä ylöspäin kammetessani toivoin aidosti, että olisin ottanut mukaan kevyemmät kengät. Ylös kuitenkin päästiin vaikka jossain vaiheessa sitä tuli taasen tuumailtuakin, että kuinkahan kauan sitä vanha jaksaa pitkälle venyneiden öiden jälkeen tällaista fyysistä rasitusta reilusti ennen puolta päivää.

Maisema Olhava vuoren päältä.

Minulla teki mieli kokeilla Ruotsalaisen reittiä yläköydellä ensimmäisenä. Olen sen useampaan kertaan vuosien saatossa kiivennyt, mutta aina sille tulee uudelleen palattua. Reitillä oli kuitenkin juuri liidi menossa ja toinen köysistö jo alhaalla odottamassa. Selvästi edellinen ilta vei voimia ja tahtoa kiipeilykavereiltanikin, sillä odotimme kiipeäjiä varmaan pari tuntia, eikä kenelläkään tuntunut olevan tarvetta kiivetä jotain muuta sillä aikaa.

Reilun tunnin saimme odottaa omaa vuoroamme ja sitten oli minun vuoro laskeutua alas ja kiivetä reitti yläköydessä. Tämän jälkeen meni vielä pitkä tovi ennen kuin olimme jälleen kallion juuressa ja Janus lähti kiipeämään Salamaa. Itse otin jälleen mielelläni kakkosen ja reitin puhdistajan roolin. Ja voin myöntää, että reitti oli lähes yhtä raskas kuin vuosi sitten sitä liidatessani.

Köysi rullalle ja myöhäisen lounaan tekoon.

Ylös päästyäni kello oli jo melkein neljä, joten oli aika palata leiriin lounasta tekemään. Syönnin jälkeen piti vielä juoda kahvit ja muutenkin ihmetellä ja uumoilla seuraavaa nousua.

Lopulta päätin lähteä kokeilemaan Sammalränniä, joka oli jo edellisenäkin vuonna minua kiinnostanut. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen olisi pitänyt tajuta, ettei kallionkulmassa nousevaa ohutta halkeamaa seuraava reitti ollut tälle päivälle oikea vaihtoehto. Koko yritys oli todella surkuhupainen ja varmaan puolituntia rävellettyäni laskeuduin viereisen reitin pultista. Olin päässyt ehkä kolmen metrin korkeuteen tänä aikana ja olo oli todella maansa myynyt. Janus ja Tuomas lähtivat vielä kallion päälle, mutta itse seurasin leirissä istuvan Teemun esimerkkiä ja avasin illan ensimmäisen oluen. Reissun kiipeilyt oli sitten kiivetty.

Olhavan telttakylä

Loppu ilta meni edellisen illan tapaan pöydän ääressä turistessa ja hyvää ruokaa syödessä. Päivän aikana leiripaikalle oli tullut lisää ihmisiä ja nyt ympärillämme kävi melkoinen kuhina, kun useampi kymmentä ihmistä teki ruokaa ja kertoili päivän saavutuksista.

Seuraavana aamuna herätys oli huomattavasti helpompi kuin edellisenä, mutta tälle päivälle ei ollut enää suunnitelmissa jäädä kiipeämään. Söimme siis vielä kananmuna-pekoni -aamiaisen ja suuntasimme kohti kotia.

Onneksi kiipeilyvarusteita pois pakatessa saa apua.

Alkukesän kiikkuja

Toukokuun alussa, heti vapun jälkeisenä viikonloppuna, oli tarkoitus lähteä näyttämään Kauhalaa työkaverille. Edellisenä yönä oli kuitenkin satanut vettä, eivätkä Kauhalan kalliot kuivu kovin nopeasti. Oli siis vaihdettava suunnitelmaa jos kiipeämään halusi. Suuntasimme siis Nuuksioon Solvallan kalliolle, sillä se on etelään päin ja kuivuu nopeasti.

Hyvää säätä ei ollut täksikään päiväksi liikaa luvattu ja paikan päälle päästyämme taivas näytti jo hyvin synkältä. Vesisadetta ei kuitenkaan vielä tullut vaan lähtiessäni viemään köyttä ylös Scifiä liidaten, alkoi sataa rakeita. Tästä tuli siis elämäni ensimmäinen liidaus raekuurossa. Onneksi reitti on helppo, eikä se ehtinyt kovin pahasti kastua nousun aikana.

Alkava raekuuro on hyvä motivoija päästä ylös.

Koska haluasimme myös Samille ja Tomekille yhdet nousut tälle päivälle, emme jääneet ihmettelään huonoa säätä vain kiipeäjää vaihdettiin nopeasti nousuni jälkeen. Seuraavana vuorossa ollut Sami pääsi vielä kiipeämään reitin raekuurossa, mutta Tomekin vuorolla sade oli jo lakannut. Tämä olikin hyvä asia, sillä Tomek oli ensimmäistä kertaa ulkona kiipeämässä. Saksalainen vahvistuksemme sai melko karun ensi kuvan suomalaisesta kiipeilystä.

Tomekin ensikosketus suomalaiseen kallioon.

Scifin jälkeen oli vuorossa Ahneiden pidot, jolle annoimme Samin kanssa parit yritykset. Vielä reitti ei mennyt niin, että olisin valmis sitä liidaamaan. Hyvä maku reitistä kuitenkin jäi, joten sitä voisi tulla projektoimaan hieman lisää kesän aikana.

Tämän enempää emme ehtineetkään kiivetä tällä kertaa, sillä sade alkoi uudelleen ja nyt vettä tuli niin, että kallio oli hetkessä märkä. Hyvä siis, että olimme ehtineet paikalla sen verran aikaisin, että muutaman nousun ehti tekemään. Kallion muut köysistöt olivat käytännössä tulleet vasta hetkeä aikaisemmin, joten he eivät päässeet kuin purkamaan varusteensa ja muutamassa epäonnisessa tapauksessa virittämään yläköyden.


Nuuksion jälkeen oli huonoja ja todella kuumia kelejä, vieraita käymässä ja itsekin tuli käytyä reissussa, joten kolme viikkoa ehti vierähtää ennen kuin seuraavan kerran ehti kiipeämään. Tällä kertaa oli vuorossa Kauhala, jossa kiivettävää tuntuu riittävän vuodesta toiseen. Ja hyvä niin, sillä se on paikkana mukava ja sopivan ajomatkan päässä.

Sami otti ensimmäisenä liidi vastuun ja muutamaa epävarmaa hetkeä lukuunottamatta kiipesi Moonwalkin sangen nätisti. Tämän jälkeen minä puhdistin reitin ja siirryimme Ruuvipenkin yläpuolelle ankkuria tekemään. Reitin kiipeäminen oli tällä kertaa vähintään yhtä hankalaa kuin viime kesänäkin, joten mahdollinen liidiyritys jäi vielä haaveeksi. Ensi kerralla joudun keskittymään leveän halkeaman kohdalla oikean tekniikan löytämiseen, enkä vain yritä repiä itseäni ylöspäin. Homman nimi on offwith -kiipeily, eikä sitäkään taida oppia kuin oikeasti yrittämällä.

Tuskaisen Ruuvipenkin jälkeen siirryimme Baby stepsin päälle virittämään ankkuria. Sami antoi reitille pari yritystä, mutta minua se ei oikein kiinnostanut. Ennemminkin katselin Vuorijorman Vapaailtaa sillä silmällä, että se saattaisi olla liidattavissa. Siirryimme seuraavaksi sille ja vaikka sainkin yhden pienen kiilan sangen hyvin reitin alkuun ja perusajatus noususta oli selvillä, en pystynyt tekemään alun kruksimuuvia tällä kertaa. Pari yläköysikokeilua reitti vaatisi, sillä sen verran huonolla varmistuksella alku pitää mennä.

Tässä vaiheessa kello alkoi olla sen verran, että oli aika suunnata kotia kohti. Yhden reitin allekirjoittanutkin tarvitsi, joten valitsin Ainon. Olin kiivennyt sen noin neljä vuotta sitten ja siitä oli jäänyt sangen hyvä maku suuhun, joten nyt oli aika tehdä toistonousu. Ja oikein minä muistelin, reitti oli todellakin uudelleen nousemisen arvoinen. Ylös päästyäni tein yläankkurin ja köyden toisella päällä vedin reppumme ylös ja toisella varmistin Samia. Näin olimme kallion päällä varusteinemme ja pääsimme lähteämään näppärästi autolle. Pienen sakkolenkin jouduimme kuitenkin vielä tekemään, sillä Baby stepin ankkuri meinasi jäädä purkamatta.


Seuraavana sunnuntaina oltiin jälleen kävelemässä kohti Kauhalan kakkossektoria ja Vuorijorman vapaailtaa. Tällä kertaa viritettiin suosiolla reitille yläköysi, jotta alun moovit saisi rauhassa käytyä läpi. Kuten arvata saattaa nousu meni samantien yläköydellä. Vielä muutaman kerran sitä kuitenkin kokeilin ja varmistin vielä miten varmistukset olisi paras laittaa, sillä sen verran kuumottavat pari ensimmäistä moovia olivat.

Lopulta olin niin varma kuin yleensäkään mahdollista omaan suoritukseeni ja lähdin kokeilemaan liidiä. Ensimmäinen kiila meni alun pieneen halkeamaan pienellä hyllyllä seisten ja sitten piti tehdä laybacki hyvin pienestä otteesta ja samalla saada jalat ylemmäs. Tämä sekvenssi vei jalat kiilan yläpuolelle, mutta enää ei ollut takaisin kääntymistä. Nyt toinen käsi oli hyvässä halkeamassa ja molemmat jalat kitkalla. Nopeasti camalotti paikalleen ja niin oli alun kuumotus ohi. Yllättävää kyllä tämän jälkeen minulle meinasi tulla reitin hankalin paikka seuraavalle hyllylle noustessani, vaikka yläköydellä tämä kohta oli mennyt jo aivan leikiten. Pienen hapuilun jälkeen olin kuitenkin hyllyllä ja sitten oli jäljellä enää helppo portaikko kallion päälle. Niin oli jälleen yksi Kauhalan reitti kiivettynä.

Vuorijorman vapaailta

Sitten oli Samin vuoro projektoida Vesan reittiä, mutta vaikka se menikin mitä mainioiten hän jätti sen tikkilistaan saamisen odottamaan seuraavaan kertaan erinäisiin tekosyihin vedoten.

Tässä vaiheessa olimme olleet Kauhalassa jo neljättä tuntia, mutta koska kerrankin ei ollut kiirettä päätin tehdä vielä yhden nousun. Viimeiseksi yritykseksi otin Pool Cleaning Guyin. Tämäkin oli reitti, jota olin pitänyt kolmisen vuotta sitten aivan mahdottomana liidattavana itselleni. Vaikka olinkin sen jo silloin yläköydellä kertaalleen noussut. Nyt olin kuitenkin varmempi itsestäni, joten oli aika lähteä kokeilemaan miltä reitti näytti köyden terävässä päässä.

Alun kivikkoinen osuus meni ilman ongelmaa. Tämä oli hyvin seikkailullista kiipeilyä, sillä tässä kohtaa kallio oli kuin useista eri suuntiin osoittavista terävistä kivistä tehty. Varmistuksia sai kuitenkin mukavasti ja se menikin sangen rennosti. Sitten oli aika laittaa viimeinen aidosti hyvältä tuntuva varmistus vaakahalkeamaan ja lähteä reitin ruksia kokeilemaan. Ja kuten niin useasti ennenkin hyvä kiipeilyfiilis hävisi täydellisesti. Sain kyllä C3:sen laitettua kapeaan halkeamaan, mutta en luottanut siihen ollenkaan. Enkä pystynyt edes ajattelemaan yrittäväni seuraavaa moovia. Pari kertaa laskeuduin hieman ja sitten nousin takaisin viimeiselle varmistukselleni, mutta sitten ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa se irti ja laskeutua reitiltä edellisen hyvin kiinni olevan camalotin varassa.

Niin oli aika jälleen kerran käydä puhdistamassa reitti ylhäältä käsin ja lähteä kotia kohti omaa liidi päätään manaillen.

Neljä päivää myöhemmin viritimme jälleen yläköyttä. Tällä kertaa se tuli tietenkin Pool Cleaning Guylle. Sitten vain mies reitille ja ruksin mooveja hiomaan. Pari kertaa niitä kokeiltuani en voinut kuin myöntää itselleni, helppojahan ne olivat. Oli siis aika siirtyä reitin alapuolelle ja räkätä tarvittavat piissit valjaisiin.

Jälleen kerran reitin alaosa meni ongelmitta ja hetken kuluttua olin jo vaakahalkeamalla, johon hyvin uppoava ja luotettava camalotti kuului. Tämän jälkeen nousin vähän ylemmäs ja laitoin C3:sen paikalleen. Siirsin käteni oikeille otteille ja tiesin, etten voisi mitenkään tehdä seuraavaksi tarvittavaa laybackiä. Yritin sitä pariin kertaan, mutta en vain pystynyt. Nyin C3:sta useasti ja kovaa, se pysyi paikallaan, mutta sekään ei auttanut. Sitten tulin köyteen. Vähän aikaan manasin itseäni ja laitoin hieman ylemmäs pienen kiilan lisävarmistukseksi.

Onneksi en luottanut viimeiseen kiilaani tarpeeksi, että olisin ollut valmis laskeutumaan sen varassa. Tein siis oikean ratkaisun ja lähdin kokeilemaan ruksia vielä kerran. Laitoin kädet oikeille otteille, nostin toisen jalan hieman ylemmäksi ja vedin itseni seuraavana odottavaan kahvaan. Laitoin vielä jalkani paremmin ja sitten vain seuraava varmistus paikalleen. Tämän jälkeen loppu reitti menikin mukavasti, eikä hetkeä aikaisemmin vaivanneesta epävarmuudesta ollut enää tietoakaan.

Ylös päästyäni soimasin itseäni jälleen yrittämisen puutteesta, mutta silti en ollut valmis antamaan reitille uutta yritystä. Projekti jäi siis odottamaan seuraavaa kertaa.

Sami Vesan reitillä

Sami teki vielä nätit nousut Vesan reitille ja Crack nigger:lle, minkä jälkeen kello oli sen verran, että tämän päivän kiipeilyt oli kiivetty.