perjantai 17. toukokuuta 2013

Perinteinen kevätretki Olhavalle

Tämän keväinen viikonloppu Repoveden kansallispuiston pohjoisosassa sijaitsevalle Olhavan kallioille lyötiin lukkoon jo hyvissä ajoin ennen vappua. Viimeisinä parina keväänä reissua on voinut kuvata sanoin: "Ihan mukavaa, mutta.. " Silti sitä jaksaa raahata 30kg rinkan vuodesta toiseen näiden Suomen hienoimpien kallioiden juureelle.

Olimme ottaneet Samin kanssa perjantain vapaaksi, koska alkuperäinen tarkoitus oli lähteä liikenteeseen puolilta päivin ja kiivetä vielä samana iltana hieman sekä lauantai kokonaan. Sunnuntai aamuna oli sitten tarkoitus ajaa takaisin kotia.

Säätiedotus alkoi kuitenkin muuttua viikon aikana siihen suuntaan, että lauantaina ja sunnuntaina näytti tulevan vettä oikein kunnolla. Josko siis haluaisimme kiivetä viikonlopun aikana oli suunnitelmaa muutettava. Elinalla oli kuitenkin agility treenit torstaina kuuden maissa, joten emme voineet siirtää reissua alkamaan torstaina heti töiden jälkeen. Päätimme siis lähteä ajamaan vasta kahdeksan aikaan illalla. Myöhäänhän se perille pääsy silloin menisi, mutta olisimmepa perjantai aamuna pelipaikoilla ja pääsisimme heti aamusta asiaan.

Liikenteeseen pääsimme kerrankin suunnitelman mukaan ja kymmenen jälkeen pysähdyimme jo Valkealan ABC:lle ottamaan kahvit mukaan ja yhdentoista aikaan olimme Olhavan parkkipaikalla. Vielä pieni rinkkasäätö ja pääsimme kävelemään juuri kun pimeä alkoi laskeutua.

Telttapaikalle päästyämme olikin jo kunnolla pimeä. Minä aloin pystyttää teltaa ja Sami laittoi tulet nuotioon. Tulet syttyivätkin pikimmiten, mutta teltan kanssa jouduimme säätämään hieman enemmän pimeässä. Lopulta kaikki oli kuitenkin valmiina ja pääsimme paistamaan iltamakkarat ja juomaan yhdet oluet. Kahden maissa olimme viimein makuupusseissa, eikä unta tarvinnut tällä kertaa houkutella.

Aamulla heräsimme kaakkurin kauniiseen ääneen vähän kahdeksan jälkeen. Eihän tänne tultu nukkumaan, joten oli aika kanamuna-pekoni aamiaiselle ja muille aamurituaaleille. Kymmenen maissa pakkasimme kiipeilyvarusteita veneeseen ja suuntasimme Laatalle.


Viime vuonna yritykseni kiivetä Salama oli ollut sangen surkuhupainen. Olin saanut tuhlattua puolet varmistuksista jo Salaman ensimmäiselle sakaralle päästessäni, eikä reitti siitä sitten enää edennytkään. Tätä surullista yritystä en aikonut toistaa tänä vuonna, vaan tarkoitus oli kiivetä rauhallisesti ja pitää taukoja jos tarve vaatisi. Köyteen tulemisessa ei olisi mitään pahaa jos se auttaisi pitämään homman kasassa ja saisi miehen lopulta ylös asti.


Silloin myös Laatan edustalla olevalla saarella oli ollut ihmisiä ruuhkaksi asti, mutta nyt paikalla olimme vain Sami ja minä. Saisin siis kiivetä rauhassa. Tai niin minä siis kuvittelin, mutta en ollut kiivennyt paria metriä enempää, kun kaksi venelastillista turisteja saapui saarelle ja ylhäältä päin heitä alkoi laskeutua lisää. Yleisöä siis riitti.


Alku meni tällä kertaa sangen mallikkaasti, mutta halkeaman kaventuessa ensimmäisen sakaran kohdalla alkoi epävarmuus nostamaan päätään. Onneksi sain kasattua itseni tällä kertaa tulemalla köyteen. Sen jälkeen matka jatkui ja vasenpaan yläviistoon vievä vaakahalkeama meni huomattavasti edellistä kertaa paremmin.


Pystyhalkeamalle siirryttyäni onnistuin tunkemaan frendin todella hyvin jumiin, joten laitoin seuraavan varmistuksen vain metrin ylemmäs ja tulin sen varaan. Tarkoitukseni oli irrottaa lytyssä oleva frendi myöhempää käyttöä varten, mutta yritykseni sen kanssa eivät tuottaneet tulosta. Jatkoin siis matkaa kohti toista vaakahalkeamaa.

 
Jälleen kapeneva halkeama alkoi tehdä pahaa, mutta tässä vaiheessa en ollut enää valmis kääntymään takaisin ennen puolivälin ankkuria. Siitä voisin kuitenkin laskeutua ja kerätä varmistukset mukana jos tarve tulisi.

Ankkurille itseni klipattua halu päästä ylös asti voitti onneksi ja oli aika tehdä pientä inventaariota. Olin onnistunut käyttämään suurimman osan kamuista ja frendeistäni. Jäljellä oli enää yksi iso frendi ja muutama todella pieni.

Tiesin kuitenkin, että männyltä jatkuva kouru olisi sangen helppo kiivetä. Muutama varmistus varmasti riittäisi sinne. Laskeuduin siis pari metriä köyden varassa ja kävin hakemassa ankkuria edeltävän frendini.

Tämän jälkeen nousu jatkui. Ensin pääsin männylle, johon laitoin slingin ympärille. En kuitenkaan uskonut mäntyyn tarpeeksi vaan jouduin laittamaan aikaisemmin hakemani frendin sen yläpuolelle. Sitten pääsin kouruun. Muutaman metrin päästä eteeni tuli kuitenkin ongelma. Kourussa menevään halkeamaan ei saanut enää mitään mukanani olevaa varmistusta kiinni. Pitkän aikaa ihmettelin kiilojen kanssa ja lassotinpa kourusta löytyvän kannonkin, mutta ei auttanut. En pystynyt jatkamaan.

Viimein sain ison frendini laitettua suhteellisen hyvin halkeamaan ja kiipesin vähän alemmaksi hakemaan edellistä frendiä. Se oli pommin varmasti kiinni, mutta ilman sitä ei matka jatkuisi. Onneksi väliankkuriin ei ollut kovinkaan pitkä matka. Jos lipsahtaisin ja kaikki huonot varmistukseni antaisivat periksi, niin ankkuri pitäisi ja minä jäisin mustelmien kanssa killumaan korkealle järven pinnan yläpuolelle.

Sain frendin haettua ja nousu pääsi jatkumaan. Tässä vaiheessa olin myös kommunikoinut kallion päällä olevan turisteja laskevan oppaan kanssa. Olimme sopineet, että jos en pääsisi ylös. Hän heittäisi minulle yläköyden ja voisin sen avulla nousta lopun matkaa. En todellakaan halunnut turvautua tähän tapaan lopettaa nousuani, mutta jollain tavalla siitä sai varmuutta. Josko en pääsisi enää eteenpäin, niin pääsisin kourusta kuitenkin pois turvallisesti.

Jatkoin kuitenkin vielä liidiä ja vähän ennen lopun kattoa jouduin käyttämään kolmannen kerran frendini. Sen ollessa pommina paikallaan, nousin katon alle ihmettelemään mitä tekisin seuraavaksi. Aluksi kuitenkin tarvitsin lisää varmistusta ja sainkin laitettua vähän matkaa katon alle yhden kiilan kiinni. Tämän jälkeen minulla oli vielä yksi pieni frendi ja C3:sen kamu. Ne laitoin molemmat katosta löytyneeseen sormenpäätä kapeampaan halkemaan.


Sitten oli aika aloittaa katon ylitys. Pari ensimmäistä yritystä eivät vieneet mihinkään, mutta onneksi pystyin laskeutumaan katon alle turvallisesti. Vielä pari turhaa yritystä tehtyäni alkoi uskoni loppumaan. Eihän tämä nyt tähän voisi jäädä. Olin kuitenkin kiivennyt tämän kohdan yläköydellä, joten taidosta ei ollut kyse vaan jälleen kerran omasta päästä.

Pidin siis pienen tauon ja aloitin viimeisen yrityksen, sillä mahdollinen yläköysi ei odottelisi minua enää kauaa. Otin hyväksi havaitsemani otteet. Siirsin jalkoja mahdollisimman ylös. En miettinyt mahdollista putoamista vaan vedin kaikin voimin ja pääsin kuin pääsinkin katon päälle.

Loppu reitti olikin helppoa, mutta yhden kiilan laitoin vielä heti kun sille löytyi paikka. Ja niin olin ylhäällä. Salama ei ollut mennyt puhtaasti, eikä kauniisti, mutta lopulta se oli mennyt omin voimin liidaten ylös. Takana oli yksi raskaimpia ja hienoimpia nousuja, jota olin kiipeilyharrastukseni aikana tehnyt.

Varmistusankkurin tehtyäni oli Samin aika aloittaa oma nousunsa ja reitin puhdistus. Hänen nousunsa alkoi hyvää tahtia, mutta pysähtyi sitten minun jumiin saamani frendin kohdalle. Melkein kymmenen minuuttia hän taisteli sitä irti ja lopulta onnistuikin. Tämän suorituksen jälkeen Samia voi sanoa ilman epäilystäkään sukumme parhaaksi frendin irroittajaksi.

Ennen väliankkuria Samin tahti meinasi hyytyä uudemman kerran kapeaan halkeaman, mutta siitäkin hän pääsi ohi vähä vähältä itseään ylöspäin tempoen ja minun kiristellessä köyttä. Väliankkurin jälkeinen kouru oli sitten yläköydessä helppo rasti ja niin Sami oli katon kohdalla. Se vaati häneltäkin pari yritystä, mutta lopulta olimme kumpikin kallion päällä.

Sami oli tuonut mukanaan sandaalit ylös, joten hän lähti kiertämään alas telttapaikalle venettä hakemaan. Minä taas laskeuduin saarelle jossa meidän loput varusteet ja minun kamerani odottivat noutajaa. Olimme aloittaneet nousun vähän vaille kymmenen ja kun nousin veneeseen saarelta, oli kello jo yksi. Oli siis aika siirtyä lounaalle.


Lounaan jälkeen meinasi mennä arpomiseksi, kun taivas oli synkässä pilvessä ja säätiedotuskin lupasi vettä ja ukkosta illaksi. Olimme jo hyvin lähellä leirin purkamista, sillä kannattiko sitä jäädä telttaan koko illaksi sadetta pitämään? Mutta lopulta päätimme jatkaa vielä kiipeämistä. Olimme raahanneet hyvät illalliset ja sopivasti olutta täksi illaksi. Ei niitä huvittanut takaisin autolle viedä.

(c) Sami
Olin jo parilla edellisellä kerralla katsellut Kehrääjän alkua. Fleikin päälle kiipeäminen oli kuitenkin tuntunut aina turhan jännälle. Nyt tutkin alkua hieman tarkempaa ja sain huomata, ettei alku sittenkään olisi kovin paha. Siihen saisi myös varmistuksen heti fleikin päälle.

Varusteet siis niskaan ja varmistuslaitteet valjaisiin. Oli aika lähteä uudelle reitille. Huonona puolena oli, että olin unohtanut topo-kirjan kotiin. Jouduin siis lähtemään fiiliksellä ylöspäin tietämättä tarkkaan mitä hakeamaa reitti kulkisi. Vasta kotiin päästyäni pystyin tarkistamaan millä reitillä olin milläkin hetkellä ollut. Ja niinhän siinä kävi, että montaa reittiä tuli kiivettyä, mutta yhtään uutta nousua ei tikkilistaan tullut tältäkään reissulta.

(c) Sami
Fleikin päälle pääsinkin todella helposti. Joskaan ryömimistyylini ei ollut kovin tyylikäs. Siitä reitti jatkui helppona ylöspäin ja ennen kuin huomasinkaan olin seinällä olevan haan kohdalla. Tässä vaiheessa olin siis siirtynyt Erikois-A reitille, jota seurasinkin puolivälin ankkurille asti.

Ankkurilta lähdin oikeanpuoleiselle halkeamalle eli Vekaralle, jota en ollut koskaan kiivennyt. Pyristelin hieman sen alkua, mutta siinä vaiheessa taivaalta tippui jo pari tippaa vettä. Myös Sami huuteli alhaalta, että vesisade taitaa olla alkamassa. Pakitin väliankkurille, koska se oli vielä tehtävissä ja Sami laski minut alas.

Hetken aikaa odottelimme tulisiko sitä vettä vai ei, mutta enää taivaalta ei tullut tipan tippaa. Kumpikin taisi olla aikeissa vetää köyden alas, kun tajusimme että meillähän oli yläköysi valmiina. Ainakin Sami voisi kiivetä sillä ja jos sade alkaisi, pääsisimme nopeasti teltan suojaan.

Erikois-A:n alku oli paremmin köyden kanssa samassa linjassa, joten Sami lähti kokeilemaan sitä. Muutaman yrityksen jälkeen alun A:n muotoinen leveä halkea menikin ja Samin matka jatkui tasaista tahtia puolivälin ankkurille.

Varmistuspisteen ollessa ankkurilla valmiina oli minun vuoro tulla perässä. Otin varmuudeksi kamuja mukaan josko saisin kokeiltua Vekaran loppua uudelleen. Omallanikin kohdalla alku vaati muutaman yrityksen, mutta sen jälkeen reitti meni mukavasti ylös. Selvästi päivä alkoi kuitenkin painaa, sillä helpoissakin kohdissa ja yläköydessä, nouseminen oli melkoista puuskuttamista.


Ankkurille päästyäni ei vettä ollut vieläkään tullut, joten eipä siinä ollut muutakaan mahdollisuutta kuin siirtyä köyden terävään päähän ja lähteä Vekaran loppua nousemaan. Alussa halkeama oli hyvin kapea eikä allekirjoittaneen jammaustaidot meinanneet millään riittää siihen. Onneksi sain hyvät varmistukset kiinni, joten pystyin yrittämään useampaan kertaan. Lopulta jaloille löytyi kiteitä seinältä ja kädetkin pysyivät hakeamassa sen verran, että sain vedettyä itseni pienelle hyllylle. Loppu reitti olikin sangen helppa. Muutamaa varmistusta myöhemmin olin yläankkurilla ja oli Samin vuoro kakkostaa.

Samin nousu meni sangen nopeasti ja hänen mielestä osuus oli ehkä jopa helpompi kuin Salaman väliankkurille tuleminen. Niin sitä vain toiselle hankala kohta voi olla toisella huomattavasti helpompi.

Tämän nousun jälkeen kumpikin oli samaa mieltä loppupäivän ohjelmasta. Kiipeilyt oli tältä päivältä kiivetty, joten miehet alas ja hyvin ansaitut oluet auki.


Olimme olleet koko päivän ainoat kiipeilijät Olhavalla, joten kuvittelimme illankin olevan sangen rauhallinen. Tällä kertaa ei tapahtuisi normaalia kiipeilytarinoiden jakamista tulen ääressä. Olimme oikeassa sen suhteen, ettei kiipeilijöitä tullut, mutta telttapaikalle lompsikin reilut kymmenen yläasteen kahdeksasluokkalaista opettajansa kanssa. Heillä oli erätaitokurssi menossa ja tänne he sitten päättivät tulla yöpymään. Siinähän se ilta sitten meni yläasteelaisten toilailuja ihmetellessä. Olipahan erilainen ilta.


Niin ja se sadehan ei sitten alkanut missään vaiheessa vaan illasta tuli mitä hienoin.

Lauantai aamuna olimme kumpikin sen verran rikki edellisen päivän kiipeilyistä, että keräsimme varusteet rinkkoihin heti aamupalan jälkeen ja suuntasimme kotia kohti. Jotenkin sitä ei jaksa lähtöpäivänä kiivetä sitä yhtäkään reittiä, kun silloin lähteminen menee samantien yli puolen päivän. Ja kyllähän se on myönnettävä, että pari yötä reissussa oltuaan, sitä tekee jo mieli kotiin.