keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Vaellus 2015 - Kaldoaivi

Aidosti pitkää vaellusta on tullut tuumailtua varmaan ensimmäisestä Pöyrisjärven reissusta lähtien. Vaellusta, joka ei loppuisi heti kesken ja jossa ei parin päivän kävelyn jälkeen olisi jo tunnetta, että ollaan kotiin päin kulkemassa. Pari vuotta sitten edellisestä useamman viikon reissusta oli kulunut tarpeeksi aikaa, joten huomasimme tuumailevamme Teemun kanssa tätä pidempää vaellusta aina kun samaan osoitteeseen osuimme. Hetken aikaa olimme menossa Suomen rajojen ulkopuolelle, mutta lopulta päädyimme koto-lapin vaellusmaastoihin.

Alusta asti olimme puhuneet noin kolmen viikon reissusta ja matkaakin halusimme vaellukselle kertyvän kolmen- neljänsadan kilometrin pintaan. Jonkin aikaa karttoja tutkittuamme myös reitin pääpiirteet alkoivat hahmottua. Lähtisimme liikenteeseen Nuorgamista ja kulkisimme Kaldoaivin, Kevon kanjonin, Muotka tuntureiden, Lemmenjoen sekä Pöyrijärven kautta Hettaan. Kesän alussa saimme vielä alkumatkalle Pekan ja Mikon mukaan seurueeseemme ja ajankohdaksi lukittui syyskuun alku. Niin olimme valmiita pitkälle vaellukselle.

Matka pohjoista kohti taitettiin todella kosteissa olosuhteissa. Perjantai aamuna 28.8. Espoosta lähtiessäni satoi vettä ja sitä sitten jatkui Varkauteen,  Lempyylle, Ouluun ja Rovaniemelläkin jaksoi vielä sataa koko yön. Seuraava ajopäivä ei näyttänyt sen paremmalta, sillä sadetta riitti koko matkan Rovaniemeltä Ivaloon.

Valmiina vaellukselle

Ivalosta ostimme tuoretuotteet ja otimme mukaan työkaverini isän, joka ottaisi Passatin ajoon kun siirtyisimme tunturiin. Vasta vähän ennen Utsjokea sade viimein lakkasi. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun olin ajanut Suomen päästä päähän vesisateessa, mutta eipähän tuo haitannut kun vaelluksen kerta pääsi aloittamaan kuivassa kelissä.

Passatti jää hoitoon, toivottavasti nähdään jokusen viikon päästä.

Meillä oli tarkoitus aloittaa kävely Nuorgamista, mutta Pulmankijärvelle päin nouseva mäki näytti sen verran hikiseltä, että päätimme ajaa sen päälle. Näin saimme aloittaa vaelluksen suoraan tunturiylängöltä ja vieläpä retkeilyreittiä pitkin.

Ensimmäinen tauko kodalla, johon olimme alunperin meinanneet leirin laittaa. Päätimme kuitenkin kävellä vielä reilut kolme tuntia lisää.

Merkattua reittiä riitti ensimmäiset pari kilometriä ja sen jälkeen oli aika kaivaa suunnistusvälineet esiin. Aluksi meinasimme edetä suoraan märkien soiden yli ensimmäiselle telttapaikalle, mutta onneksi vähän aikaa siellä talsittuamme järki voitti ja siirryimme hieman korkeammalle, kuivempaan kävelymaastoon.

Vaikka maasto oli sangen mukavakulkuista ei vauhtimme päätä hurmannut. Tästä piti huolen painavat rinkat, joihin oli perinteisesti pakattu kuivamuonan lisäksi leipää, makkaraa, possunkylkeä, olutta ja muita herkkuja.

Leiri vähän turhan kaukana vedestä.

Nelisen tuntia käveltyämme saavuimme viimein Cahppesjärven rannalle johon olimme suunnitelleet telttamme pystyttävämme. Järven ranta oli kuitenkin sen verran muhkuraista, että jouduimme nostamaan telttakylän vähän turhan pitkän matkan päähän vedestä. Onneksi meillä oli isoja minigrippejä mukana, joten saimme haettua kerralla vettä sen verran, ettei illan aikana tarvinnut enää toista kertaa järvelle kävellä.

Lihapiirakan höyrytys menossa.

Sitten oli ruuan aika ja Teemulla olikin meidän ruokakunnallemme mitä hienoin illallinen visioituna, höyrytettyjä lihapiirakoita ja nakkeja. Hänen ideansa kyllä toimi, mutta lihapiirakoista tuli sen verran lötköjä höyrytettyinä, että lämmitimme toiset lihikset suosiolla pannulla.

Untuvatakki nyt vain kuuluu kesälomaan.

Ruuan jälkeen Pekalla ja Mikolla riitti vielä virtaa, joten he lähtivät tutkimaan muutaman sadan metrin päässä meistä olevaa mökkiä. Ihan varma en vieläkään ole mitä he sieltä luulivat löytävänsä, mutta hienojen uutisten kanssa he tulivat takaisin. Mökki ja sen yhteydessä oleva sauna kuuluivat Utsjoen kunnalle ja sen ovet olivat auki.

Hetkeä myöhemmin porukkamme jo käveli saunalle päin pyyhkeet ja seuraavalle illalle tarkoitetut oluet mukana. Ja kyllähän se sauna tuntuikin hyvältä vaikka takana oli vasta ensimmäinen vaelluspäivä. Toivon siis, ettei luvaton saunomisemme haitannut ketään ja kiitän näin jälkeen päin hyvistä löylyistä.

Sauna.

Saunomisen lopetettuamme oli jo pimeää, mutta onneksi meillä oli otsalamput mukana ja näin löysimme takaisin teltoille ongelmitta. Otimme vielä iltahömpsyt telttojen luona ja siirryimme nukkumaan.

Pekka aloitti sunnuntaiaamun todellisella "out of the box" -ajatuksella. Mitäpäs jos kerätään leiri vauhdilla kasaan ja siirrytään viereiseen tupaan aamupalalle. Samalla voisi myös ruuat ja muut varusteet säätää paremmin kuntoon. Puhumattakaan mahdollisuudesta käyttää huussia, mikä on vaellukselle aina todellista luksusta. Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan, joten varttia myöhemmin tavarat oli jo pakattu vauhdilla rinkkoihin ja kävelimme tupaa kohti.

Teemu ehti ensimmäisenä perille, joten hän varasi meidän ruokakunnalle tuvan siistimmän puolen, jossa selvästi majoittautui välillä myös naisia. Pekka ja Mikko saivat toisen puolen, joka oli huomattavasti epäsiistimmässä kunnossa ja jonka eteisessä oli iso muovipussillinen tyhjiä oluttölkkejä.

Niin saimme syödä pekoni kananmuna -aamiaisen pöydän ääressä ja tuvan lavereille oli hyvä levittää yhteiset ruuat jaettavaksi kummankin rinkkaan.

Ensimmäinen leirimme oli järven itäisellä rannalla.

Lopulta kaikki oli valmista ja pääsimme nostamaan rinkat selkään ja jatkamaan matkaa. Tälle päivälle olikin melkoinen matka kuljettavana, sillä tarkoituksemme oli päästä Vetsijoen toisella puolella olevalle Vaisjoen kammille ja matkaa sinne oli noin 25 kilometriä.

Tunturiylänköä on mukava kävellä.

Raskaasta rinkasta huolimatta kävely sujui lounaalle asti todella hyvin. Matkalla oli kyllä pari haastavampaa suo-osuutta, mutta ainahan niitä vaellukselle osuu. Suunnistaminen oli myös helppoa, sillä koko ajan näki kauas ja maaston muodoista oli helppo sanoa missä oltiin ja minne pitäisi seuraavaksi mennä. Sää oli tuulinen, pilvinen, mutta ei satanut, joten sekään ei haitannut. T-paita ja ohut softshell toimivat tällä säällä todella hyvin. Vähän ennen lounasta yhytimme vielä mönkijäuran, joten viimeinen nousu ennen ruokaa meni helposti.

Tauko uran varressa

Juuri ennen lounasta näimme myös kaukana länsipuolellamme ensi kerran Vuoknoljärvet eli yli kymmenen kilometriä pitkän letkan pieni järviä, joiden eteläpäädystä meillä olisi enää pari kilometriä Vetsijoen kahluupaikelle. Lounaan jälkeen näitä järviä sitten seurailtiin pitkään ja hartaasti. Periaatteessa iltapäivän ei olisi pitänyt olla kovinkaan paha, sillä alun tunturinylängön jälkeen osuimme uralle, jota ei oltu merkattu karttaan, mutta joka vei meidän näppärästi seuraavan suoalueen ohi.

Pikkupuron ylitys kiviä pitkin.

Uran lähdettyä väärään suuntaan, siirryimme taas ylängölle, jota riitti järvien eteläpäätyyn asti. Päivällä alkoi kuitenkin olla mittaan tässä vaiheessa ja rinkkakin alkoi painaa todella paljon, joten viimeiset sadat metrit ennen joen vartta tuntuivat todella pahoilta.

Lopulta olimme joen rannassa ja oli aika aloittaa kahluupaikan etsintä. Emme tietenkään muistaneet tarkkaan, mistä olimme ylittäneet joen nelisen vuotta sitten, joten jouduimme uumoilemaan oikean kohdan koskesta kokonaan uudelleen.

Ylityskohdan valittuamme alkoi sitten yksi vaelluksen jännimmistä hetkistä. Vetsijoki oli todella vuolas ja leveä, minkä lisäksi yhdessä kohdassa syvyyttä alkoi olla jo puoleen reiteen asti. Kyllä siinä sai tuntea kosken voiman oikein toden teolla vähän vähältä jalansijoja joen pohjasta etsiessä. Onneksi mukana oli vaellussauvat, sillä ilman niitä ylitys olisi ollut lähes mahdoton.

Koski jossa sai oikeasti keskittyä ylitykseen.

Lopulta olimme vastarannalla ja kylläpä silloin huomasi kuinka kylmä jaloilla oikeasti oli. Noin kymmenen tuntia kestäneen kävelyn jälkeen jokivesi oli turruttanut jalat todella pahasti. Onneksi edessä oli enää viimeiset satametriä ja olimme kammilla.

Pitkän päivän päälle pari jallu-hömpsyä hyppäsivät kyllä todella hyvin päähän, joten teltan pystyttäminen kammin viereen ja leirin valmiiksi laitto sujuivat sangen mukavasti. Tätä tunnetta ei kuitenkaan kestänyt kauaa vaan pitkä päivä kostautui koko reissun pahimmalla nälällä. Ruuanlaitto sokeritasapainon romahdettua oli täyttä tuskaa, eikä perunat ja possunkylki meinanneet valmistuttuaan upota sitten millään. Väen vänkää sain kuitenkin syötyä, minkä jälkeen oli aika painua unten maille ilman suurempia vetkuiluja.

Leiripaikka kammin vieressä.
Söpö kammi

Juuri ennen nukkumaan menoa tapahtunut syönti kostautui tietenkin perinteisellä tavalla eli pari tuntia nukuttua iski aivan hirveä hiki, kun kroppa alkoi taas tuottaa lämpöä. Onneksi tilanteeseen auttoi pieni teltan ulkopuolella tapahtuva vilvoittelu ja sen jälkeen uni jälleen maistui.

Kolmas vaelluspäivä alkoi Vaisjoen ylityksellä, joka oli niin nopea, että vähän jopa harmitti ottaa kenkiä jalasta. Lyhytvartisten vaelluskenkien kanssa ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta, joten parikymmentä senttiä pakottaa jo vaihtamaan sandaaleihin.

Kenkien ollessa  taas jalassa jatkui matka uraa pitkin, joka johdatti meidät voimalinjojen alle kävelemään. Matka eteni siis hyvää vauhtia ja suunnistaminen ei olisi voinut olla enää helpompaa, mutta kyllä maisemat kärsivät sangen pahasti tällä pätkällä. Muutakaan vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, sillä Kevon kanjonia kohti oli päästävä ja tämä oli nopein reitti sinne.

Siirrymme voimalinjojen alle

Lounaan jälkeen pääsimme hetkeksi pois voimalinjojen varjosta, kun saavuimme hiekkatielle, jota jatkoimme vähän matkaa Skalluvaaran poroerotusaidalla. Sieltä lähdimme etelää kohti ja vähän aikaa kuljettuamme pääsimme aikaisemmin päivällä seuraamastamme voimalinjasta eronneelle linjalle. Sitä seurasimmekin sitten loppupäivän ja tällä pätkällä myös hyvä ura hävisi ja pääsimme kävelemään useamman legin verran rakka-kivikossa.

Elämää voimalinjojen varjossa.

Iltapäivän aikana alkoi myös sadella lyhyitä kuuroja ja Kennesvaaran pohjoispuolella olevien järvien kohdalla sade ei enää tauonnut. Onneksi oli jo aika pystyttää leiri ja useamman järven väliin jäävä kannas oli paras paikka sille lähialueilla. Vaikka tämä oli todella kivikkoinen leiripaikaksi, löysimme sieltä siedettävät kolot kolmelle teltalle. Tässä vaiheessa sade oli myös yltynyt, joten illalliset tehtiin telttojen absideissa. Päivälle oli tällä kertaa tullut mittaa hieman vajaat 25 kilometriä, mutta urista johtuen aikaa oli kulunut pari tuntia edellistä päivää vähemmän. Kenelläkään ei kuitenkaan ollut tänäkään iltana kiinnostusta kukkua ylhäällä sen kauempaa kuin oli pakko. Vaille kymmen leiri oli hiljainen ja väsyneet vaeltajat jo unten mailla.

Leiri kivikossa.

Tiistaina jatkoimme pari kilometriä rakassa taiteillen voimalinjojen seuraamista etelään päin, minkä jälkeen käännyimme länteen ja ylitimme Kennesvaaran lähestulkoon korkeimmalta kohdalta. Normaalisti vaarat ja tunturit ylittäisi mielellään matalammalta, mutta tällä tavalla pääsimme viimein pois rakka-alueelta. Vaaran jälkeen meillä oli vielä vähän matkaa vanhalle Utsjoen postipolulle. Sitä sitten kuljimme etelään kolmisen kilometriä, kunnes tulisimme Kennestuvalle.

Neljäs päivä jatkui linjoja seuraten ja rakassa kulkien

Kaldoaivin viimeinen osuus eli postipolkua Kennestuvalle.

Jo edellisenä päivänä olimme alkaneet tuumailemaan mitä ottaisimme tuvan kahviossa. Olisiko se pullakahvit, oluet, vai aivan kunnon lounas. Pettymys oli siis valtaisi, kun tajusimme ettei tuvalla ollut kahviota auki. Päivä oli jo yli puolessa kun pidimme taukoa tuvan parkkipaikalla suklaata ja kuivalihaa syöden. Sokerit oli hyvä saada tässä vaiheessa kohdalleen, sillä lounaspaikalle olisi vielä noin tunnin kävelymatka.

Parkkipaikalta siirryimme lyhyelle tieosuudelle, joka vei meidät Kevon kanjonin retkeilyreitille ja vaelluksemme toiselle osuudelle.

Lyhyt pikitien pätkä ja sitten Kevon kanjonin reitille.