tiistai 30. syyskuuta 2014

Reitti Riisitunturille

Korouoman kanjonista nousun jälkeisenä päivänä oli taas aika nostaa rinkka autoon ja lähteä retkelle. Tällä kertaa liikenteeseen lähdettiin kahdestaan Elinan kanssa. Meillä oli ollut tarkoitus ottaa myös Leeko ja Paavo mukaan, mutta kummallakin koiruudella oli ilmaantunut omat pikku vaivansa, joten he jäivät Aaron kanssa mummin, papan ja iso-mummin kanssa Kuusamoon. Säätiedotus oli luvannut alkuviikoksi vesisadetta, mutta saimmekin ajaa Riisitunturia kohti auringon paisteessa.

Reissu alkaa auringon paisteessa

Auton jätimme Kirintövaaraan parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään hyvin merkattua polkua pitkin kohti Riisitunturia. Heti reitin alussa tuli selväksi minkälaisessa maastossa seuraavat pari päivää kuljettaisiin. Polku kulki useampien vaarojen huippujen kautta ja niiden välissä oli yleensä soista maastoa. Suot eivät olleet kuitenkaan niin paha ongelma, koska niiden yli vei aina hyväkuntoiset pitkospuut.

Ensimmäisenä nousimme Kuoppavaaran laelle, joka oli reissun ainoa huippu, jonka olisi voinut myös kiertää mutta tässä vaiheessa maisemareitti vielä tuntui mukavammalta ratkaisulta. Vaaralta alas tultuamme saavuimme Kuoppavaaran laavulle, jossa pidettiin ensimmäinen tauko.

Ensimmäinen taukopaikka

Laavu ei olisi soveltunut yöpaikaksi, koska sen lähellä ei ollut vedenottopaikkaa, mutta muuten se oli oikein söpö pieni taukopaikka. Tauon jälkeen oli taas vuorossa vähän suota ja nousu Matalavaaran viereiselle huipulle. Siltä alas päästyämme oli vuorossa Pikku Karitunturi, jolle riittikin jo vähän enemmän nousua.

Maisema Pikku Karitunturilta

Pikku Karitunturilta laskeutuessamme seuraamme liittyi metsästyskoira. Se jolkotteli hyvän matkaa perässämme, mutta aina kun pydähdyimme ja katsoimme siihen päin, niin koira tuntui katselevan aivan muuhun suuntaan. Aivan kuin se olisi ollut olevinaan kuin ei todellakaan seuraisi meitä.

Vähän ennen Ahmatupaa koira kuitenkin lähti omille jäljilleen, emmekä nähneet sitä enää tämän jälkeen. Onneksi sillä oli jäljitin kaulassa, joten jos se ei omia aikojaan pääsisi kotiin, niin isäntäväki kyllä löytäisi sen jossain vaiheessa.

Ahmatupa oli todella positiivinen yllätys. Voisin jopa sanoa sen olevan yksi mukavimmista autiotuvista, jossa olen yötä viettänyt. Tupa oli jaettu kahteen osaan, joista valitsimme yöpaikaksemme pienemmän. Terassi oli todella iso ja sen nurkassa oli kaasuliesi, joten saimme valmistaa illallisen ulkona hyvässä ilmassa. Ainoa miinuspuoli oli tuvan info-taulu, joka oli pystytetty terassilta näkyvän metsämaiseman keskelle. Olisi se voinut olla vähän sivummassakin.

Ahmatuvan kaasuliesi sijaitsee näppärästi tilavalla terassilla.

Ihmettelin myös miten paljon pahaksi mennyttä puuta liiterissä oli. Miksiköhän ne oli jätetty liian pitkäksi ajaksi ulos märkänemään ja sitten tuotu sisälle on kyllä mysteeri.

Ilta tuvalla meni todella joutuisasti. Söimme pommeli-peruna, sipuli, häränpihvi illallisen ja joimme puoliksi pullollisen punaviiniä. Tietenkin tupakirjaakin piti lukea ja sisään siirryttyämme kaminaan lisäillä rauhakseltaan puita.

Hiiden viesti tupakirjassa

Yhdentoista pintaan siirryimme sitten yöpuulle ja vähän puolen yön jälkeen tuli herättyä aivan liian kuumassa tuvassa. Jälleen kerran oli tullut lämmitettyä liikaa illan aikana ja yöllä makuupussissa sen sai sitten kokea oikein kunnolla. Onneksi uni tuli uudelleen, kun pussin vaihtoi peitoksi ja vähensi liikoja vaatteita ja niinpä loppuyön sai nukkua mitä parhaiten.

Tiistai aamuna söimme aamiaisen, siivosimme tuvan ja toimme sisään polttopuita seuraaville yöpyjille. Sen jälkeen oli aika nostaa rinkat selkään ja lähteä tarpomaan Iso Karitunturia ylöspäin. Kilometrin nousu heti päivän alkuun herätti kyllä hyvin.

Palovartijan tupa Iso Karitunturin huipulla

Iso Karitunturin huipulla oli entinen palovartijan tupa, jonka kävimme vilkaisemassa ja sitten matka jatkui. Jälleen saimme havaita, että kuljimme todellakin maisemareittiä, sillä ura kulki jokaisen vaaran korkeimman kohdan kautta. Vaarojen välissä tarvoimme sitten märässä suomaassa.

Koska kenkäni eivät pitäneet yhtään vettä, olin laittanut niihin jalkoja suojaamaan muovipussit. Ilman tätä ratkaisua olisi jalkani olleet likomärät jo päivän ensimmäisellä etapilla. Nyt sain kulkea jonkin aikaa ennen kuin jalat alkoivat kastua.

Märinpien kohtien yli kulki yleensä hyväkuntoiset pitkokset.

Jossain Rytitunturin alkuvaiheella törmäsimme myös nuoreen pariskuntaan, joka varoitteli, että edessä oleva maasto olisi hyvin rankkaa kuljettavaa. Koljatin laavulle vajaat kolme tuntia myöhemmin saavuttuamme olimme kyllä heidän kanssaan aivan samaa mieltä.

Lounas Koljatin laavulla

Alkuperäinen suunnitelma oli, että olisimme syöneet lounaan vasta seuraavalla laavulla, mutta olimme edenneet sen verran hitaasti, että nyt oli lounaan paikka. Laavun läheisyydessä ei kuitenkaan ollut vettä, mutta onneksi meillä oli juomapullot täynnä ja saimme niiden vesillä pastat keitettyä ja vettä jäi juotavaksikin. Kahveja emme kuitenkaan voineet tällä kertaa keittää.

Maisema Koljatinlaelta

Lounaan jälkeen nousimme Koljatinlaelle, josta oli todella hienot maisemat. Elina uskoi tunnistavansa sieltä jopa Lampelan rantaviivan.

Seuraavaksi oli taas vuorossa paljon suota, mutta onneksi niiden yli pääsi ainakin osan matkaa pitkospuita pitkin.

Kirkkotunturin päällä pidimme seuraavan tauon ja siellä oli kyllä pakko ihmetellä kahta asiaa. Miksi kukaan oli antanut tällaiselle metsäiselle nyppylälle nimeksi tunturi. Niin ja mistähän se kirkko siihen nimeen tuli.

Laskeutuminen Kirkkotunturilta oli yllättävän jyrkkä.

Tauon jälkeen alkoi pitkä ja raskas laskeutuminen. Muutamissa kohdissa polku tuli alaspäin hyvinkin jyrkkää mäkeä ja varsinkin niissä kohdissa polku oli hyvin liejuinen. Olimme jo aikaisemmin tulleet siihen tulokseen, että hyvä etteivät Leeko ja Paavo olleet lähteneet mukaan, mutta varsinkin tällä etapilla olimme hyvin tyytyväisiä päätöksestä. Yksinkin laskeutuminen oli tarpeeksi hankalaa, mutta vetävä koira olisi varmasti aiheuttanut jossain vaiheessa liejuun pyllähdyksen.

Lopulta laskeutuminen oli ohi ja saavuimme Liittolammen laavulle, joka sijaitsi tähänastisista laavuista huomattavasti kauniimmalla paikalla. Ensin luulimme jonkun viettävän yötä täällä, koska laavun takana oli teltta pystyssä, mutta se oli tainnut olla jo jonkin aikaa paikallaan. Kuka lie oli jättänyt majoitteensa niemen nokkaan.

Liittolammen laavu

Laavulta lähtiessämme koko päivän uhannut vesisade alkoi viimeinkin. Oli siis aika laittaa kuoret päälle. Onneksi tästä eteenpäin reitti helpottui jonkin verran, koska kävely alkoi jo tuntua jaloissa ja matkaa oli jäljellä vielä noin kahdeksan kilometriä. Alustavasti olimme aikoneet viettää yön Uudensuonlammen laavulla, mutta edellisenä iltana päätimme kävellä pari kilometriä enemmän ja yöpyä vasta Riisitunturin päällä sijaitsevassa tuvassa. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä vesisade sen kun yltyi, eikä laavun ympäristö ollut muutenkaan kovin miellyttävä.

Vähän olisi vielä matkaa jäljellä.


Pidimme kuitenkin Uudensuonlammen laavulla hieman pidemmän tauon ja täytimme energiavarastoja kylmällä grillimakkaralla. Tässä vaiheessa suklaa alkoi hieman tökkiä, eikä tulia tehnyt mieli tehdä vesisateessa. Sitten aloitimme päivän viimeisen etapin eli Riisitunturin päälle kapuamisen. Ja kyllähän siinä riitti tekemistä, eikä nousua auttanut todella liejuinen polku. Huipulle päästyämme ei maisemia tehnyt mieli jäädä katselemaan. Sen verran koviksi sade ja tuuli olivat yltyneet. Tallustimme siis viimeisen kilometrin tuvalle hiljaisuudessa ja päät kumarassa.

Riisitunturin tuvan ovella meitä odotti koiran haukunta ja sisällä hieman vanhempi pariskunta, joka oli jo ehtinyt levittää varusteensa ympäri huushollia. Eikä heitä voi tästä syyttää, kukapa sitä kahdeksan aikaan vesisateesta enää lisää yöpyjiä odottaa. He kuitenkin keräsivät nopeasti tavaransa omalle puolelle tupaa ja me levitimme omamme toiselle puolelle. Mahduimme siis kaikki sisälle ongelmitta.

Pariskunnan mies myös sytytti kaminan, jotta varusteemme kuivuisivat paremmin ja tuvan kosteus hieman laskisi. Hetkeä myöhemmin, kun olimme saaneet vaihdettua kuivaa ylle, juttelimme jo heidän kanssaan vaeltamisesta ja monista muista pohjoiseen liittyvistä asioista.

Kauaa ei tarvinnut kuitenkaan lepuuttaa väsynyttä kroppaa, kun oli jo aika aloittaa illallisen teko. Myös reissun toinen punaviini pullo avattiin tässä vaiheessa. Syötyämme ja pullon tyhjennettyämme olimme vielä hetken hereillä ja sitten oli aika siirtyä yöpuulle. Onneksi tuvan kumpikin pariskunta oli samoihin aikoihin valmis punkkaan, joten hiljaisuus tuli todella nopeasti. Yöllä naapurin mies ja minä pidimme kuulemma melkoisen kuorsaus-kilpailun, jonka hävisin täysin suvereenisti.

Lähtö Riisitunturin tuvalta


Keskiviikkolle meillä ei ollut enää kuin vajaa kilometri käveltävää parkkipaikalle. Hyvä niin, sillä kyytimme tuli sinne kymmeneksi ja litimärissä kengissä käveleminen ei kiinnostanut enää sitten yhtään.

Maisema Riisitunturilta Yli-Kitkalle päin.

Parkkipaikalle päästyä ehdimme juuri vaihtaa villasukat ja crockit märkien kenkien tilalle ja sitten Elinan porukat jo ajoivat paikalle, Aaro, Leeko ja Paavo mukanaan. Iloisen jälleen näkemisen lisäksi vietimme vielä hetken parkkipaikalla, jotta Aaro sai vähän tutkia aluetta ja sitten pakkauduimme kaikki autoon ja lähdimme hakemaan Passattia Kirintökeskuksen parkkipaikalta.

Aaro selittää tilannetta äidille.



lauantai 13. syyskuuta 2014

Simojärveltä Korouomaan

Noin vuosi sitten istuttiin iltaa serkkuni Villen kanssa Rovaniemellä. Illan aikana Ville otti puheeksi, että hän voisi joskus kokeilla vaeltamista. Kalassa käynti ja tulilla istuminen olivat hänelle tuttua puuhaa, mutta muutaman päivän reissua, jossa kaikki varusteet piti kokoajan kantaa mukana, ei hän ollut koskaan kokeillut.

Puolisen vuotta sitten ilmoittelin Villelle, että ajatuksenani oli kävellä Simojärveltä Korouoman Koivukönkäälle. Olisiko hän kiinnostunut?

Serkukset valmiina matkaan Simojärven rannalla.


Kolme viikkoa sitten jätimme Passatin Simojärven rannalle ja lähdimme kävelemään kohti Korouomaa rinkat selässä. Ensimmäiset puoli tuntia käveltyämme alkoi sitten vesisade, jota kesti seuraavat tunnit.

Hieman tylsää, mutta helposti kuljettavaa metsämaastoa.

Muistelin, että ensimmäisellä tulipaikalla, jolle saapuisimme, oli laavu. Päätimme siis kävellä sinne asti lounasta syömään. Mutta pari tuntia myöhemmin saimme havaita minun muistaneen väärin, Tuppilammelta löytyi vain tulipaikka ja pieni puuliiteri. Hetken aikaa pidimme taukoa istuen liiterissä, mutta ruuan laittoon se ei oikein soveltunut. Päätimme jatkaa matkaa seuraavalle tulipaikalle, josko siellä olisi parempaa suojaa tai josko sade vaikka loppuisi sinne päästyämme.

Odotimme laavua, mutta saimme pienen puuvajan. Vaan kylläpä sielläkin piti hetken sadetta.

Reilun tunnin päästä meitä sitten odotti huomattavasti edellistä rumempi tulipaikka, jossa ei ollut minkäänlaista suojaa, eikä kyllä vettäkään. Myös hetkeä aikaisemmin loppunut sade alkoi uudelleen. Nälkä alkoi kuitenkin olla tässä vaiheessa sen verran kova, että lounasta oli saatava. Onneksi tulipaikka sijaitsi hiekkatien varressa ja vajaan puolen kilometrin päässä sen ali virtasi joki. Kävelimme kyseisen joen varteen ja teimme siellä pikaisen lounaan. Voin sanoa, ettei lounaan jälkeen tehnyt mieli jäädä kahveja keittelemään. Ruuat mahaan ja matka jatkui.

Tällä etapilla pitkokset olivat ensiluokkaisia.

Koska kävelymatka ennen lounasta oli venähtänyt, ei meillä ollut enää montaakaan kilometriä kuljettavana loppupäivälle. Se ei haitannut, sillä tässä vaiheessa kenkäni olivat aivan läpimärät ja kulkemamme maasto sangen tylsää talousmetsää. Onneksi vesisade sentään loppui vähän ennen kuin pääsimme leiriksi valitulle Paha-Paason järvelle.

Loppuilta järven rannalla meni sitten tulilla istuessa ja kastuneita kenkiä ja sukkia kuivatessa. Sain myös havaita syyn todella märkiin kenkiini. Kummankin vaelluskengän kärjet irvistivät. Minulla oli edessä useampi päivä kävelyä epävakaissa keleissä kengillä, joista oli pohjat osaksi irti. Mukavaa.

Sukat kuivuivat illan aikana, mutta kengät jäivät täysin märiksi, mikä olikin odotettavissa. Ja mitäpä niiden kuivuminen olisi auttanut, sillä märällä maalla ne kastuivivat samantien uudelleen.

Ilta Paha-paaso järven rannalla.

Lauantaiaamu alkoi perinteisesti pekoni kananmuna -aamiaisella, jonka jälkeen oli vuorossa leirin purku ja erittäin märkien kenkien jalkaan vetäminen.

Edellisenä ilta oltiin ihmetelty kartasta, että merkitty reitti Korouomaan meni poluttomassa maastossa ja samaan suuntaan soitten yli meni myös polku, jossa oli todella paljon pitkospuita. Pohdimme siis pidemmän aikaa oliko reitti merkattu väärin vai pitkospuut esimerkiksi niin huonossa kunnossa, ettei niille haluttu opastaa.

Matka jatkuu hyvää ja helposti kuljettavaa polkua.


Käveltyämme Paha-Paaso järven itäiseen päähän saimme tähän mysteeriin pienen lisävinkin. Retkeilyreitti kääntyi kyllä pohjoiseen päin, mutta risteyksen kylteissä ei lukenut Korouomaan. Pitkospuille vievälle polulle oli kuitenkin laitettu pari puuta ristiin, joten näytti vahvasti, että meidän haluttiin kääntyvän ja kiipeävän Paasonvaaran päälle. Vaaran päältä voisimme sitten kääntyä takaisin jos Korouoman kylttiä ei näkyisi.


Tämän tauon jälkeen saimme edetä seuraavan tunnin ilman polkuja.

Emme onneksi joutuneet kääntymään takaisin, sillä vaaran päällä oli seuraavat kyltit ja niissä luki jälleen Korouoma. Käännyimme uudelle reitille ja saimme havaita sen olevan todella uusi ja erittäin hyvin merkattu. Seuravat kilometrit seurasimme oransseja merkkejä, joita näkyi parhaimmillaan neljä yhtä aikaa. Polkua reitille ei ollut vielä muodostunut, joten saimme kulkea metsäpohjaa, joka tietenkin hidasti etenemistä, mutta oli mukavaa vaihtelua normaaliin tallaamiseen.

Uusi reitti yhdistyi lopulta vanhaan ja syy reitin uudelleen vetoon selvisi, sillä jouduimme huonokuntoisimmille pitkospuille, joilla olen koskaan kävellyt. Niitä ei olisi pitänyt seurata kuin lyhyen matkaa, mutta emme huomanneet missä kohtaa uusi reitti taas poikkesi, joten jatkoimme vanhaa reittiä Korouomaan asti. Tänä aikana neljä lautaa katkesi allamme, joten jouduimme kulkemaan todella varovaisesti.

Nämä pitkokset alkavat olla tiensä päässä.

Tuohon kaiteeseen en olisi valmis nojaamaan.

Kahden jälkeen Simojärveltä Korouomaan reitti oli kuljettu ja tulimme Pajupuron autiotuvalle lounastamaan. Hetken aikaa tuvan edustalla oli melkoinen härdelli päällä, kun useamman naisen polttariporukka valmistautui jatkamaan sieltä matkaansa. Kyllä siinä oli kahdelle vaeltajalle ihmettelemistä, mutta lopulta piha rauhoittui ja saimme syödä lounaan rauhassa.

Pajupuron autiotupa

Lounaan aikana oli kyllä luksusta saada läpimärät vaelluskengät ja -sukat pois jalasta. Tupa oli sen verran lämmin, että nostin ne sinne katon rajaan. Tiesin, etteivät ne tässä ajassa kuivuisi, mutta toivoin kenkien olevan edes hieman lämpimämmät, kun ne lounaan jälkeen jalkaani laittaisin.

Matkan jatkuessa, sain todeta ettei tunti katonrajassa ollut millään tavalla vaikuttanut kenkiini. Onneksi matkaa oli enää nelisen kilometriä, joten vajaan parin tunnin päästä saisin kengät loppupäiväksi pois jalasta.

Korouoman pohjalla virtaa paljon vettä.

Päivän viimeiset kilometrit Korouoman kanjonin reunaa pitkin kuljettiin todella komeissa maisemissa. Uoman pohjalla virtasi vuolas virta ja kummallakin puolellamme nousivat korkeat seinämät. Tätä reitti ei voi kuin suositella kaikille ulkoilusta ja retkeilystä kiinnostuneille. Matkan aikana minulla oli tarkoitus bongata jääputousten paikkoja, mutta ympäristö oli niin erilainen kuin talvella etten tunnistanut ensimmäistäkään paikkaa. Vasta Ruskean virran sillan kohdalla tiesin missä kohtaa olimme menossa. Sitten ei ollutkaan enää kuin parisataa metriä matkaa Kanjoni laavuille, joten päivän kävelyt oli hoidettu.

Ruskea virta kesällä






Kanjoni laavut

Ilta kului perinteisen kaavan mukaan tulen ääressä istuen ja niistä näistä jutustellen. Tällä kertaa en jaksanut edes yrittää kuivatella kenkiäni, sillä sen verran turhaa hommaa se olisi ollut. Sukkien kuivatus riitti, joten saisinpahan laittaa ainakin ne kuivana aamulla jalkaan.

Ville huolehti reissun herkuista. suklaakaurakeksejä ja kuivattua poroa.

Sunnuntai aamuna huomasin ensimmäisenä plakaatin laavun seinässä, jossa kerrottiin että laavujen luokse ei saa pystyttää telttaa vaan se pitää laittaa kauemmaksi polun varteen merkatulle paikalle. Ketä lie teltta laavun takana haittaisi, en osaa sanoa. Enkä kyllä huomannut telttapaikan merkkiäkään, kun aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa.

Polku vehreydessä

Tämän päivän reitti oli hyvin erilainen kuin edellisen loppupäivän, jolloin olimme kulkeneet uoman seinämällä ylös ja alas mutkittelevaa polkua. Nyt etenimme Korouoman pohjalla vehmaassa maisemassa. Ville löysi polun varrelta jopa punaisia viinimarjoja, jotka maistuivat sangen hyviltä.

Jo on puut asentoon päätyneet.

Aikamme kuljettua puiden takaa alkoi taas näkyä todella komeita kallioota. Niille muodostui melko varmasti hienoja jääputouksia, joilla en ollut aikaisempina vuosina käynytkään. Sitten saavuimme Pirunkirkon laavulle, jossa meitä odotti komea sarvinen poro. Hieman närkästyneen oloisesti se luovutti laavun meille käyttöön. Pääsimme suojaan viime hetkellä, sillä rinkat selästä saatuamme vettä alkoi sataa taivaan täydeltä.

Odottelimme jonkin aikaa sateen loppumista, sillä meillä oli enää vajaat kaksi kilometriä kuljettavana ja pari tuntia aikaa ennen kuin kyytimme saapuisi. Sitten jatkoimme matkaa ylämäkeen kohti Koivuköngästä. Vähän ennen könkäälle pääsyä sade alkoi uudelleen, joten jouduimme laittamaan vielä takit päälle.

Koivuköngäs

Könkään päällä olevalla laavulla tapasimme vanhemman miehen, joka oli lähtenyt päiväkävelylle. Hän sytytti tulet sadetta pidellessämme ja rupatellessamme, joten reissun viimeinen lounas oli mukava syödä tulen lämmittäessä. Mies sai kyllä tulen syttymään näppärästi sateessa. Ensin hän puhalteli pieniin liekkeihin, mutta sitten hän keksi käyttää Villen lierihattua palkeina ja tuli syttyi todella komeasti.

Lounaan syötyämme edessä oli viimeiset pari sataa metriä parkkipaille, jonne päästyämme sade loppui sopivasti. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin kyytimme kurvasi paikalle ja pääsimme lähtemään Passatin hakuun.

Olimme katsoneet ennen reissua, että Korouoman toiselle puolelle pääsee metsäautotietä. Yritin löytää tätä reittiä kännykän navigaattorilla, mutta se tarjosi vain reittiä joka olisi kulkenut Korouoman pohjan kautta. Mitähän lie polkua se halusi meidän ajavan. Koukkasimme siis Aholan kautta isoja teitä pitkin, mikä oli varmasti paras ratkaisu. Varsinkin kun jälkeen päin kuulin, että metsäautotiellä olisi ollut portti.

Simojärven rantaan päästyämme, toinen auto suuntasi Rovaniemielle ja minä Kuusamoon, jossa Elina ja Aaro jo odottivat. Siellä oli sitten nopea varustehuolto ja kuivaus, koska maanantaina lähtisimme Elinan kanssa Riisitunturin kansallispuistoon loman seuraavalle parin päivän vaellukselle.


keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Kiipeilykausi aloitettu uudelleen

Melkein kolme kuukautta ehti sitten vierähtää siitä, kun viimeksi tuli käytyä kiipeämässä pääkaupunkiseudulla. Pitkään taukoon vaikutti, kesäkuun sateet, heinäkuun helteet, lomat ja lopuksi vielä elokuun lopun sateet. Onneksi tässä välissä oli pari pyörähdystä Kangaslammin kalliolla ja Lofoottien reissu, joten ihan kiipeilytön kesä ei tästä tullut.

Kiipeilykausi jatkui siis kesäloman viimeisenä päivänä ja pitäisihän tässä olla vielä melkein kaksi kuukautta aikaa käydä kallioita halailemassa. Viime sunnuntainen reissu oli muutenkin kahdella tavalla merkityksellinen. Se oli Elinalle ensimmäinen kerta ulkokalliolla viimeiseen kahteen vuoteen.  Ja mikä tärkeintä, olimme ensimmäisen kerran kallion juurella koko perheen voimin. Tämä oli mahdollista, sillä Minna lähti mukaan ulkoilemaan ja Aarolle seuraa pitämään.

Valmiina kiipeilyiltapäivän viettoon.

Kauhalan parkkipaikalle päästyämme minä otin Aaron rinkaan ja Elina nosti kiipeilyreppumme selkäänsä. Sitten vain kallioden yläpuolella kulkevaa polkua pitkin kakkossektorille. Sen valitsimme kahdesta syystä. Siellä oli eniten tasaista alustaa Aarolle temmeltää ja meille kiivettävät reitit vierekkäin. Vaikka Aarolla oli hyvät eväät mukana ja riittävästi tutkittavaa alueella, emme uskoneet tämän kiipeilykerran kestävän kovinkaan kauaa.

Aaro ja Minna tutkimusretkellä

Enempiä aikailematta minä viritin yläköyden Potilaaseen, koska se oli Elinalle hyvä reitti muistella kalliokiipeilyn saloja. Aikaisempina vuosina Elina oli varmistanut minun liidejäni, mutta tällä kertaa päätimme pysytellä yläköydessä.

Elina ja Potilas

Elina teki kaksi Potilaan nousua, joissa pienen alkukangertelun jälkeen alkoi näkyä, että kyllä hän oli aikaisemminkin kallioilla käynyt. Itse kiipesin Potilaan kerran lämppäriksi ja sen jälkeen kokeilin Mid life crisis:ia, jonka vaakahalkeamaa en ollut aikaisemmin päässyt puhtaasti. Tällä kertaa se meni kuitenkin sangen nätisti joskaan vielä en olisi valmis liidaamaan tätä todella huonosti varmistettavaa reittiä.

Vielä pari vuotta pitää seurata maasta tätä harrastusta.

Kumpaisenkin tehtyä kaksi nousua aikaa oli mennyt noin tunti ja nuori retkeilijä alkoi osoittaa tylsistymisen merkkejä. Koska koko perheen ulkoilun pitää pysyä mielekkäänä kaikille, päätimme tämän kiipeilykerran ja lähdimme siirtymään autoa kohti. Vain hetkeä aikaisemmin Aarolla oli ollut hermo menossa aivan täysin, mutta rinkkaan päästyään ja kävelyn alettua, pikku-jätkä hymyili kuin Hangon keksi ja höpötteli iloisesti omia juttujaan. Kylläpä vain ulkoileminen on helppoa, kun rinkassa matkustaminen on Aarolle niin iloinen asia.




Ulkona on kivaa.



Loppuun söpö kärpässieni. Katsoa saa, mutta ei koskea.