tiistai 30. syyskuuta 2014

Reitti Riisitunturille

Korouoman kanjonista nousun jälkeisenä päivänä oli taas aika nostaa rinkka autoon ja lähteä retkelle. Tällä kertaa liikenteeseen lähdettiin kahdestaan Elinan kanssa. Meillä oli ollut tarkoitus ottaa myös Leeko ja Paavo mukaan, mutta kummallakin koiruudella oli ilmaantunut omat pikku vaivansa, joten he jäivät Aaron kanssa mummin, papan ja iso-mummin kanssa Kuusamoon. Säätiedotus oli luvannut alkuviikoksi vesisadetta, mutta saimmekin ajaa Riisitunturia kohti auringon paisteessa.

Reissu alkaa auringon paisteessa

Auton jätimme Kirintövaaraan parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään hyvin merkattua polkua pitkin kohti Riisitunturia. Heti reitin alussa tuli selväksi minkälaisessa maastossa seuraavat pari päivää kuljettaisiin. Polku kulki useampien vaarojen huippujen kautta ja niiden välissä oli yleensä soista maastoa. Suot eivät olleet kuitenkaan niin paha ongelma, koska niiden yli vei aina hyväkuntoiset pitkospuut.

Ensimmäisenä nousimme Kuoppavaaran laelle, joka oli reissun ainoa huippu, jonka olisi voinut myös kiertää mutta tässä vaiheessa maisemareitti vielä tuntui mukavammalta ratkaisulta. Vaaralta alas tultuamme saavuimme Kuoppavaaran laavulle, jossa pidettiin ensimmäinen tauko.

Ensimmäinen taukopaikka

Laavu ei olisi soveltunut yöpaikaksi, koska sen lähellä ei ollut vedenottopaikkaa, mutta muuten se oli oikein söpö pieni taukopaikka. Tauon jälkeen oli taas vuorossa vähän suota ja nousu Matalavaaran viereiselle huipulle. Siltä alas päästyämme oli vuorossa Pikku Karitunturi, jolle riittikin jo vähän enemmän nousua.

Maisema Pikku Karitunturilta

Pikku Karitunturilta laskeutuessamme seuraamme liittyi metsästyskoira. Se jolkotteli hyvän matkaa perässämme, mutta aina kun pydähdyimme ja katsoimme siihen päin, niin koira tuntui katselevan aivan muuhun suuntaan. Aivan kuin se olisi ollut olevinaan kuin ei todellakaan seuraisi meitä.

Vähän ennen Ahmatupaa koira kuitenkin lähti omille jäljilleen, emmekä nähneet sitä enää tämän jälkeen. Onneksi sillä oli jäljitin kaulassa, joten jos se ei omia aikojaan pääsisi kotiin, niin isäntäväki kyllä löytäisi sen jossain vaiheessa.

Ahmatupa oli todella positiivinen yllätys. Voisin jopa sanoa sen olevan yksi mukavimmista autiotuvista, jossa olen yötä viettänyt. Tupa oli jaettu kahteen osaan, joista valitsimme yöpaikaksemme pienemmän. Terassi oli todella iso ja sen nurkassa oli kaasuliesi, joten saimme valmistaa illallisen ulkona hyvässä ilmassa. Ainoa miinuspuoli oli tuvan info-taulu, joka oli pystytetty terassilta näkyvän metsämaiseman keskelle. Olisi se voinut olla vähän sivummassakin.

Ahmatuvan kaasuliesi sijaitsee näppärästi tilavalla terassilla.

Ihmettelin myös miten paljon pahaksi mennyttä puuta liiterissä oli. Miksiköhän ne oli jätetty liian pitkäksi ajaksi ulos märkänemään ja sitten tuotu sisälle on kyllä mysteeri.

Ilta tuvalla meni todella joutuisasti. Söimme pommeli-peruna, sipuli, häränpihvi illallisen ja joimme puoliksi pullollisen punaviiniä. Tietenkin tupakirjaakin piti lukea ja sisään siirryttyämme kaminaan lisäillä rauhakseltaan puita.

Hiiden viesti tupakirjassa

Yhdentoista pintaan siirryimme sitten yöpuulle ja vähän puolen yön jälkeen tuli herättyä aivan liian kuumassa tuvassa. Jälleen kerran oli tullut lämmitettyä liikaa illan aikana ja yöllä makuupussissa sen sai sitten kokea oikein kunnolla. Onneksi uni tuli uudelleen, kun pussin vaihtoi peitoksi ja vähensi liikoja vaatteita ja niinpä loppuyön sai nukkua mitä parhaiten.

Tiistai aamuna söimme aamiaisen, siivosimme tuvan ja toimme sisään polttopuita seuraaville yöpyjille. Sen jälkeen oli aika nostaa rinkat selkään ja lähteä tarpomaan Iso Karitunturia ylöspäin. Kilometrin nousu heti päivän alkuun herätti kyllä hyvin.

Palovartijan tupa Iso Karitunturin huipulla

Iso Karitunturin huipulla oli entinen palovartijan tupa, jonka kävimme vilkaisemassa ja sitten matka jatkui. Jälleen saimme havaita, että kuljimme todellakin maisemareittiä, sillä ura kulki jokaisen vaaran korkeimman kohdan kautta. Vaarojen välissä tarvoimme sitten märässä suomaassa.

Koska kenkäni eivät pitäneet yhtään vettä, olin laittanut niihin jalkoja suojaamaan muovipussit. Ilman tätä ratkaisua olisi jalkani olleet likomärät jo päivän ensimmäisellä etapilla. Nyt sain kulkea jonkin aikaa ennen kuin jalat alkoivat kastua.

Märinpien kohtien yli kulki yleensä hyväkuntoiset pitkokset.

Jossain Rytitunturin alkuvaiheella törmäsimme myös nuoreen pariskuntaan, joka varoitteli, että edessä oleva maasto olisi hyvin rankkaa kuljettavaa. Koljatin laavulle vajaat kolme tuntia myöhemmin saavuttuamme olimme kyllä heidän kanssaan aivan samaa mieltä.

Lounas Koljatin laavulla

Alkuperäinen suunnitelma oli, että olisimme syöneet lounaan vasta seuraavalla laavulla, mutta olimme edenneet sen verran hitaasti, että nyt oli lounaan paikka. Laavun läheisyydessä ei kuitenkaan ollut vettä, mutta onneksi meillä oli juomapullot täynnä ja saimme niiden vesillä pastat keitettyä ja vettä jäi juotavaksikin. Kahveja emme kuitenkaan voineet tällä kertaa keittää.

Maisema Koljatinlaelta

Lounaan jälkeen nousimme Koljatinlaelle, josta oli todella hienot maisemat. Elina uskoi tunnistavansa sieltä jopa Lampelan rantaviivan.

Seuraavaksi oli taas vuorossa paljon suota, mutta onneksi niiden yli pääsi ainakin osan matkaa pitkospuita pitkin.

Kirkkotunturin päällä pidimme seuraavan tauon ja siellä oli kyllä pakko ihmetellä kahta asiaa. Miksi kukaan oli antanut tällaiselle metsäiselle nyppylälle nimeksi tunturi. Niin ja mistähän se kirkko siihen nimeen tuli.

Laskeutuminen Kirkkotunturilta oli yllättävän jyrkkä.

Tauon jälkeen alkoi pitkä ja raskas laskeutuminen. Muutamissa kohdissa polku tuli alaspäin hyvinkin jyrkkää mäkeä ja varsinkin niissä kohdissa polku oli hyvin liejuinen. Olimme jo aikaisemmin tulleet siihen tulokseen, että hyvä etteivät Leeko ja Paavo olleet lähteneet mukaan, mutta varsinkin tällä etapilla olimme hyvin tyytyväisiä päätöksestä. Yksinkin laskeutuminen oli tarpeeksi hankalaa, mutta vetävä koira olisi varmasti aiheuttanut jossain vaiheessa liejuun pyllähdyksen.

Lopulta laskeutuminen oli ohi ja saavuimme Liittolammen laavulle, joka sijaitsi tähänastisista laavuista huomattavasti kauniimmalla paikalla. Ensin luulimme jonkun viettävän yötä täällä, koska laavun takana oli teltta pystyssä, mutta se oli tainnut olla jo jonkin aikaa paikallaan. Kuka lie oli jättänyt majoitteensa niemen nokkaan.

Liittolammen laavu

Laavulta lähtiessämme koko päivän uhannut vesisade alkoi viimeinkin. Oli siis aika laittaa kuoret päälle. Onneksi tästä eteenpäin reitti helpottui jonkin verran, koska kävely alkoi jo tuntua jaloissa ja matkaa oli jäljellä vielä noin kahdeksan kilometriä. Alustavasti olimme aikoneet viettää yön Uudensuonlammen laavulla, mutta edellisenä iltana päätimme kävellä pari kilometriä enemmän ja yöpyä vasta Riisitunturin päällä sijaitsevassa tuvassa. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä vesisade sen kun yltyi, eikä laavun ympäristö ollut muutenkaan kovin miellyttävä.

Vähän olisi vielä matkaa jäljellä.


Pidimme kuitenkin Uudensuonlammen laavulla hieman pidemmän tauon ja täytimme energiavarastoja kylmällä grillimakkaralla. Tässä vaiheessa suklaa alkoi hieman tökkiä, eikä tulia tehnyt mieli tehdä vesisateessa. Sitten aloitimme päivän viimeisen etapin eli Riisitunturin päälle kapuamisen. Ja kyllähän siinä riitti tekemistä, eikä nousua auttanut todella liejuinen polku. Huipulle päästyämme ei maisemia tehnyt mieli jäädä katselemaan. Sen verran koviksi sade ja tuuli olivat yltyneet. Tallustimme siis viimeisen kilometrin tuvalle hiljaisuudessa ja päät kumarassa.

Riisitunturin tuvan ovella meitä odotti koiran haukunta ja sisällä hieman vanhempi pariskunta, joka oli jo ehtinyt levittää varusteensa ympäri huushollia. Eikä heitä voi tästä syyttää, kukapa sitä kahdeksan aikaan vesisateesta enää lisää yöpyjiä odottaa. He kuitenkin keräsivät nopeasti tavaransa omalle puolelle tupaa ja me levitimme omamme toiselle puolelle. Mahduimme siis kaikki sisälle ongelmitta.

Pariskunnan mies myös sytytti kaminan, jotta varusteemme kuivuisivat paremmin ja tuvan kosteus hieman laskisi. Hetkeä myöhemmin, kun olimme saaneet vaihdettua kuivaa ylle, juttelimme jo heidän kanssaan vaeltamisesta ja monista muista pohjoiseen liittyvistä asioista.

Kauaa ei tarvinnut kuitenkaan lepuuttaa väsynyttä kroppaa, kun oli jo aika aloittaa illallisen teko. Myös reissun toinen punaviini pullo avattiin tässä vaiheessa. Syötyämme ja pullon tyhjennettyämme olimme vielä hetken hereillä ja sitten oli aika siirtyä yöpuulle. Onneksi tuvan kumpikin pariskunta oli samoihin aikoihin valmis punkkaan, joten hiljaisuus tuli todella nopeasti. Yöllä naapurin mies ja minä pidimme kuulemma melkoisen kuorsaus-kilpailun, jonka hävisin täysin suvereenisti.

Lähtö Riisitunturin tuvalta


Keskiviikkolle meillä ei ollut enää kuin vajaa kilometri käveltävää parkkipaikalle. Hyvä niin, sillä kyytimme tuli sinne kymmeneksi ja litimärissä kengissä käveleminen ei kiinnostanut enää sitten yhtään.

Maisema Riisitunturilta Yli-Kitkalle päin.

Parkkipaikalle päästyä ehdimme juuri vaihtaa villasukat ja crockit märkien kenkien tilalle ja sitten Elinan porukat jo ajoivat paikalle, Aaro, Leeko ja Paavo mukanaan. Iloisen jälleen näkemisen lisäksi vietimme vielä hetken parkkipaikalla, jotta Aaro sai vähän tutkia aluetta ja sitten pakkauduimme kaikki autoon ja lähdimme hakemaan Passattia Kirintökeskuksen parkkipaikalta.

Aaro selittää tilannetta äidille.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti