Vätsäri 2017 - Osa 3

Vaelluksen kuudes aamu alkoi puolipilvisenä. Teimme aamupalan edellisenä iltana pystyttämämme tarpin alla, vaikka siihen ei oikestaan ollut tarvetta. Vettä ei satanut, maa oli kuiva ja itikatkaan eivät häirinneet. Ruuantekovälineet nyt vain sattuivat olemaan siellä. Aamutoimien jälkeen purimme leirin joutuisasti, koska tälle päivälle tulisi hyvä määrä käveltävää ja edelliset päivät olivat opettaneet, etteivät kilometrit taittuisi helposti.


Rinkan pakattuani sain surukseni huomata, että sen sadesuoja oli hävinnyt yön aikana. Muistin suojan jääneen illalla absidiin, mutta ei sitä teltan pakkaamisen jälkeen enää näkynyt missään. Yritin vilkuilla suojaa maastosta, kun lähdimme kävelemään, mutta ei se osunut silmiin. Tuuli oli varmaan kuljettanut sen mukanaan yön aikana. Hieman tämä ekorikos harmitti, mutta ei sille enää mitään mahtanut.

Nyt on tunturiylängöllä mukava kulkea.

Muutamat kivikasat eivät haittaa, kun ne on näin helppo kiertää.

Ihmetys edellispäivistä muuttunutta maastoa kohtaan nousi jo ensimmäisen legin aikana, sillä se oli erittäin mukavaa kulkea. Kivikkoja oli tietenkin siellä täällä, mutta ne pystyi kiertämään ongelmitta. Olimme viimein tulleet tunturiylängölle, jossa vauhti oli sitä mihin olimme tottuneet aiemmilla vaelluksilla.

Ero tämänpäiväisen metsän ja eilisen välillä on melkoinen.

Ylängön vaihtuessa metsäksi toisen legin aikana saimme iloksemme huomata, että täälläkin kulkeminen oli joutuisaa. Kiersimme Karibujärven pohjoispuolelta ja ohitimme pari soista aluetta sopivan matkan päästä. Pidimme päivän toisen tauon päästyämme kartalle merkatulle uralle, jolloin maasto muuttui jälleen. Jatkaisimme matkaa Suolisjärveä kohti hienolla hiekalla.

Hiekkauraa

Hiekkauraa ei jatkunut kovinkaan kauaa. Kääntyessämme suoraan länttä kohti maasto muuttui kovaksi metsämaaksi. Ympärillämme kasvoi siellä täällä puita ja tietenkin kiviäkin oli sen verran, että muisti olevansa Vätsärissä. Kävelemistä kumpikaan ei kuitenkaan haitannut, joten etenimme ilman epäilystä reissun parasta vauhtia. Kulkemamme ura meinasi välillä hävitä kovaan maahan, mutta onneksi sen varteen oli kasattu tasaisin välein matalia kivikummeleita, joita seuraten pysyi oikealla reitillä.

Kuka olisi uskonut? Kivetöntä polkua Vätsärissä.

Miellyttävän maaston lisäksi päivästä teki mitä parhaan se, että itikat olivat hävinneet. Emme siis voineet kuin ihmetellä useampaan kertaan, miten Vätsäri oli voinut muuttua näin radikaalisti yhden yön aikana. Joutuisa matkanteko herätti myös ajatuksia kotiin pääsemisestä, sillä meillä oli ollut tarkoitus viettää tämä ja seuraava päivä tunturissa ja sitten jäädä vielä yhdeksi yöksi johonkin mökille. Jonkun aikaa asiaa tuumailtuamme päätimme, että seuraava yö vietettäisiin Sollomusjärven autiotuvassa. Sieltä sitten lähdettäisiin aikaisin kotia kohti, eikä jäätäisi enää matkan varrelle yöpymään.


Neljännen legin jälkeen saavuimme Suolisjärven rantaan lounasta pitämään. Paikka oli hieno, mutta siellä oli todella paljon romua ja iso aukio, joka näytti poroerottelupaikalta. Jälkeenpäin luin, että Järvenpäässä, joksi lounaspaikamme oli kartassa nimetty, oli ollut ennen vanhaan majatalo. Vieläkin siitä olisi löytänyt perustusten jäänteitä jos olisi osannut etsiä.

Lounas Järvenpäässä

Lounaan jälkeen seurasimme polkua tiheämmässä metsässä vielä kolme legiä kohti pohjoista. Tällä etapilla oli jälleen vanhoja reittimerkkejä, puoliksi romahtaneita siltoja ja osaksi maatuneita veneteitä. Vätsärissä oli joskus ollut paljon kulkemista helpottavia rakenteita, mutta ne olivat päässeet rapistumaan vuosikymmenien saatossa.

Merkattua reittiä on helppo kulkea.

Siltojen kohdalla pitää olla tarkkana.

Venetie

Sollomusjärven autiotupa

Sollomusjärvellä koko porukka kävi peseytymässä seuraavan päivän sivistykseen siirtymistä ajatellen. Tämän jälkeen ruokakunnat tekivät reissun viimeiset päivälliset. Tuvan pihapiirissä ei ollut kenttää puhelimille, mutta läheisen harjun päällä käytiin yksi kerrallaan soittamassa kotiväelle. Eipä tainneet paremmat puoliskomme ihmeemmin yllättyä, että olimme tulossa päivää ennen kotiin. Sen verran yleistä se meille on vaelluksilla.

Illallinen

Syönnin jälkeen Pekka ja Mikko lähtivät vielä tutustumaan viereisen pitkän ja kapean niemen kärkeen. Teemua ja minua pikku retki ei enää kiinnostanut. Oli helpompaa jäädä tuvalle ihmettelemään. Ja olinhan minä hiihtänyt niemen yli kaksi kertaa edellisenä talvena, joten periaatteessa olin jo nähnyt sen.

Maisema kännykän käyttöpisteeltä

Niemen nokka

Teemu nukkui tietenkin viimeisenkin yön teltassa, mutta loppu poppoo majoittautui tupaan. Istuimme oikeastaan hyvän tovin iltaa sisällä lukien ja välillä sanan tai kaksi vaihtaen. Jokusen kupin pohjallisen jalluakin siinä ehti ottaa ennen nukkumaan käymistä.

Iltaohjelmaa

Perjantai aamuna kellot oli soimassa kuudelta, mutta olimme ylhäällä jo puolelta. Tilavassa tuvassa aamupalanteko sujui joutuisasti varsinkin, kun vettä keitettiin heti alkuun niin että kaikille riitti. Vaikka aamun agenda oli pikainen poistuminen, muistettiin silti syödä tukeva aamiainen. Seuraava ruoka olisi vasta Inarissa.


Polulla olimme jo reilu tunti heräämisen jälkeen, joten aamutoimet olivat reissun nopeimmat. Ensimmäinen kilometri oli päivän mielenkiintoisin osuus, kun ylitimme Kurttejärven ja Sollomusjärven välistä kannasta. Tämän jälkeen alkoi kolmisen kilometriä kestävä ylämäki. Onneksi ura oli hyvässä kunnossa, joten etenimme kivisessä maastossa hyvää vauhtia. Tätä osuutta ei tarvinnut myöskään kulkea hiljaisuudessa, sillä Pekan ja Teemun välinen dialogi politiikasta oli välillä sangen viihdyttävää kuunneltavaa.

Poroerotusaitauksia

Pitkän ylämäen jälkeen saavuimme isolle poroerotus alueelle. Sen läpi pääsemiseksi jouduimme avaamaan useamman portin. Alueen halki päästyämme oli erämaa viimein takana ja jatkoimme tietä pitkin kohti Sevettijärveä.

Rivivaellusta

Vielä oli kuitenkin yksi yllättävä seikkailu edessä. Tietä ei kannattanut kartan mukaan mennä Sevettijärvelle asti vaan noin kaksi kilometria sitä kuljettuamme piti koukata pienemmälle tielle, joka johdatti meidät oikopolulle. Tien ja polun välissä oli kuitenkin talo, jonka pihan läpi emme halunneet kulkea.

Kahlasimme siis talon sivulla olevan suon kautta. Kartalle merkattu polku näkyi myös todella haaleana luonnossa, joten emme voineet olla varmoja oliko sitä ollut edes olemassa enää aikoihin. Polku ylitti myös puron, josta olin ollut aivan varma, että löytäisimme sillan tai ainakin todella hyvän kahluupaikan. Kumpaakaan ei kuitenkaan löytynyt, joten vielä kerran piti ottaa housut pois ja vaihtaa sandaalit jalkaan.

Puron rannalta löytyi myös itikat, jotka olivat olleet edellisenä päivänä kadoksissa. Saimme siis huitoa aivan urakalla, sillä meillä ei ollut enää mitään halua laittaa itikkamyrkkyä tässä vaiheessa reissua. Housut ja kengät päälle saatuamme jatkoimme matkaa mahdollisimman nopeasti ja onnistuimme vielä tekemään yhden parinsadan metrin lisäkoukkauksen ennen kuin pääsimme kapuamaan viimeiselle harjulle.

Harjun päälle viimein päästyämme oli jäljellä enää parisataa metriä hyvää polkua ja näimme sillan, jonka toisella puolella oli Sevettijärvi. Loppumatka oli taivallettu muutamassa minuutissa, eikä autonkaan luona tullut ihmeemmin kupeksittua, kun olimme jo ajamassa kohti Inaria.

Viimeinen silta Sevettijärvelle

Kävelyn viimeisillä kilometreillä oli alkanut epäilyttämään, että oliko oikoreitti sittenkään oikea ratkaisu. Jouduimme kuitenkin ajamaan useamman minuutin ennen kuin pääsimme risteykseen, johon erotusaidalta tuleva tie olisi tullut. Surkuhupainen reittimme oli säästänyt meiltä melkein kahden legin matkan. Se oli todellakin kannattanut.

Automatkan aikana soittelin Inarin hotellille, että pääsisikö sinne pientä korvausta vasten suihkuun ja syömään. Sehän heille sopi, joten saimme ajaa Rovaniemelle suihkunraikkaina ja mahat täynnä. Sain myös hommattua itselleni makuupaikan junaan seuraavaksi yöksi Helsinkiä kohti, joten kotimatka oli hyvällä mallilla ja aikaisin lauantai aamuna olisin kotona.

Vätsäri 2017 - Osa 2

Tiistai alkoi harmaana ja sellaisena se myös pysyi. Aamutoimet tehtyämme ja leirin purettuamme aloitimme päivän kävelyn kunnon kahlauksella. Ylitimme Uutuanjoen ja siihen laskevan kapeamman sivujoen yhdellä rykäisyllä. Ylitys oli pitkä, mutta sangen matala.

Aamukahlaus

Meillä oli tarkoitus seurata rajan viertä kulkevaa uraa koko päivän ja ensimmäinen kilometri antoikin kuvan hyvästä kävelypäivästä. Reitti oli kyllä paikoitellen märkä, mutta pahimmat paikat pystyi aina kiertämään. Kuljimme myös osan aikaa tasaisilla kalliolla, joilla eteneminen oli joutuisaa.

Reipas eteneminen ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä reitti muuttui koko ajan märemmäksi ja märemmäksi. Ei aikaakaan kun kuljimme poroaitaa seuraavaa uraa kivikoissa ja soilla. Joillakin kohdilla jouduimme jopa nousemaan maassa lojuvien aidan seipäiden päälle päästäksemme eteenpäin. Poroaitaan oltiin vaihtamassa uusia tolppia, joten niitä lojui maassa koko päivän ajan.

Poroaidan tolppien vaihto hieman kesken.

Milloinkahan viimeksi on vaellusmaasto ollut näin luotaantyöntävää.

Saimme myös ihmetellä alueella työskentelevien miesten tapaa roskata luontoa, sillä maasta löytyi vähän väliä olut- ja limonaaditölkkejä. Tämä tapa jaksaa meitä vaeltajia aina ihmetyttää. Miten mönkijällä voi olla niin hankalaa kuljettaa tyhjiä tölkkejä pois tunturista.

Kolme legiä kuljettuamme nälkä alkoi jo kurnia, mutta emme olleet nähneet vähään aikaan lounaspaikaksi sopivaa paikkaa. Onneksi neljännellä legillä nousimme tunturiylängölle, jossa piti olla pari pientä lampea. Olimme jo tekemässä koukkausta soiselle lammelle, joka vaikutti ylängön isoimmalta, jotta voisimme syödä siellä lounaan. Onneksi Teemu vilkaisi kännykän karttaa ja huomasi, että vasta seuraavan kukkulan takana oli oikea lampi. Kävelimme siis vielä vähän ja saavuimme ensimmäiselle kunnon taukopaikalle. Edellisillä taukokerroilla oli ollut niin paljon itikoita, että tauon pitäminen oli ollut melkoista kärvistelyä. Tämä oli myös ensimmäinen vesialue päivän aikana, jossa teki mieli täyttää juomapullo.

Saavumme lounaspaikalle.

Syötyämme lounaan suhteellisen vähäitikkaisella ylänköjärvellä laskeuduimme jälleen alemmaksi ja jatkoimme matkaa soisessa maastossa tarpoen. Joku meistä osasi verrata päivän taivallusta soisella hakkuuaukealla kävelemiseen. Itse toin esille ajatuksen, että mitäpä jos allekirjoittanut ei suunnittelisi seuraavaa vaellustamme. Kenelläkään ei ollut vastaan sanomista ehdotukselleni.

Kivistä uraa

Itikoiden täyttämiä taukoja

Pari legiä myöhemmin nousimme jälleen tunturiylängölle. Tämä ei ollut kuitenkaan mikään mukavakulkuinen tunturi vaan soinen maasto jatkui yhä. Reilun kilometrin tunturia noustuamme oli aika jättää jäähyväiset surkeakulkuiselle uralle ja lähteä kaartamaan hieman enemmän lounasta kohden. Tässä vaiheessa ryhmän mieliala nousi hieman, sillä matkaa ei pitänyt olla enää kuin nelisen kilometriä. Uskoimme vahvasti, että reilun legin päästä olisimme Rajapään tuvalla.

Tauko ylängöllä

Kaksi legiä myöhemmin pidimme yhä taukoa vaikeakulkuisella ja pienten vesilämpäreiden täplittämällä ylängöllä. Matkaa ei ollut enää navigaattorin mukaan kuin vajaan kilometrin, mutta silti ilmassa ei ollut voiton tunnetta. Päivä oli todellakin vienyt vaeltajilta voimat. Hommaa ei myöskään helpottanut, että ylängöllä itikat olivat vaihtuneet polttiaisiin.

Vielä on vähän jäljellä..

Tupa näkyy viimein.

Viiden pintaan saimme viimein tuvan näkyviin ja vähän myöhemmin olimme sen pihassa. Tupaan tutustuminen ei jättänyt epäselvyyttä seuraavan yön nukkumisjärjestelyistä, sillä sen oven alta olisi päässyt pienempi eläin sisään. Sen verran huonosti ovi sulkeutui. Onneksi pystyimme syömään illallisen sisällä, jolloin polttiaiset eivät vaivanneet.

Illallisen jälkeen istuimme hetken tuvassa ja nautimme pari pientä kupin pohjallista lämmikettä. Sen jälkeen suuntasimme teltoilla. Pitkä päivä oli jälleen ottanut miehistä veronsa.

Leiri on hiljentynyt.

Tänäkin iltana jaksoin lukea jonkun aikaa kirjaa ja nauttia samalla pienen pussillisen irtonameja. Tämän jälkeen tunsin ajan olevan otollinen nukkumaan käymiseen. Nukahtaminen ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen. Mielessäni pyöri miten hankalia kulkea viimeiset pari päivää olivat olleet ja mitähän tulevat päivät toisivat mukanaan. Entä jos maasto pahenisi entisestään? Olisiko loppuvaellus pelkkää suorittamista, jotta pääsisimme pois Vätsäristä?

Onneksi uni vei voiton jossain vaiheessa ja lopun yön nukuin heräämättä tai stressaamatta seuraavien päivien reiteistä ja maastoista.

Nyt on tälläkin tuvalla tullut käytyä.

Vaikka Rajapään tuvassa ei tehnyt mieli nukkua, niin aamutoimet siellä oli erittäin mielyttävä hoitaa. Aamupala pöydän ääressä ja huussi olivat jälleen aitoa luksusta. Lähtiessämme kommentoin vielä, että tuvan nähdäkseni minä näille kivisille poluille lähdin, joten nyt voidaan suunnata kotia kohti.

Tämän päivän teema.. Ylös ja alas.

Matka osoittautui jälleen hyvin haastavaksi. Päivä aloitettiin ensin nousemalla kallioiselle kummulle, minkä jälkeen laskeuduttiin alas saman lammen pohjoisrannalle, jossa tupa sijaitsi. Seuraavaksi oli vuorossa yllättävän jyrkkä ja kivinen nousu seuraavan harjanteen päälle. Tämän jälkeen jatkoimme länttä kohti tunturiylänköä, joka ei ollut käytännössä hetkeäkään tasaista. Vähän noustiin ja saman verran laskeuduttiin.

Tämä oli oikeasti helpoin reitti päästä alas.

Pirunkaamuv

Päivän toisella legillä saavuimme Pirunkaamuv:ksi nimetyn kallion päälle. Sen hieman loivempaa rinnetta laskeutuessa vaellussauvoilla tukea ottaen alkoi tulla tunne, että tämänkaltaisia harjanteita on tullut ehkä joskus Alpeilla kiivettyä, mutta ei todellakaan koskaan Suomen kamaralla.

Tauoilla ei liiemmin läppä lentänyt.

Seuraavat legit jatkoimme samankaltaisessa kallioisessa maastossa pieniä lampia väistellen ja kallioisia mäkiä ylös ja alas kulkien. Olimme aluksi edenneet perinteisesti kartan ja kompassin avulla, mutta näillä main kompassi alkoi näyttää aivan outoja suuntia, joten oli aika ottaa tekniikka käyttöön.

Poseeraus

Teemulla ja minulla oli kännyköissä ladattuna maastokartat. Hetken aikaa suunnistimme Teemun kännykän avulla, mutta se imi sen verran hyvää tahtia akkua, että otimme minun kännykän käyttöön. Puhelimessani oli päällä sekä virransäästö- että lentokonetila. Ilokseni sain huomata, ettei akun varaus tuntunut juurikaan vähentyvän vaikka vilkaisin karttaa vähintään kerran kymmenessä minuutissa.

Maisemat näyttävät jälkeenpäin todella komeilta.

Hyvällä säällä kulkemamme maasto olisi saattanut olla hyvinkin mielenkiintoista, mutta vesisateet olivat viimein yhyttäneet meidän. Välillä sade koveni, joten jouduimme laittamaan kuoria päälle. Tällöin tuli todella kuuma, sillä ilma oli täysin tyyni eikä ilma kiertänyt kuorissa vaikka kuinka tuuletuksia availi. Sateen vähentyessä oli pakko ottaa kuoret pois ja viimeistään seuraavalla legillä ne piti taas vetää päälle kun sade yltyi. Tämän lisäksi itikoita oli aivan järkyttäviä määriä. Tuulen puute antoi niillekin loistavan kelin pörrätä ympärillämme.


Neljännen legin jälkeen saavuimme pienen lammen rantaan, joka soveltui sangen hyvin lounaan syöntiin. Onneksi lounaan aikana oli sentään tauko sateessa, joten emme joutuneet kärsimään kuin itikoista.

Lounas pienen nimettömän lammen rannalla.

Lunta elokuun alussa.

Matkan jatkuessa näimme kalliokielekkeen pohjoisreunan alla jopa lumipläntin. Toisenlaisena päivänä, joku olisi varmasti käynyt tekemässä siitä ainakin lumipallon, mutta nyt pari kuvaa riitti.

Kivikot vaihtuivat vetiseen suohon.

Seuraavaksi saimme hieman vaihtelua päivään, kun pääsimme tarpomaan hyvin vetiselle suolle. Tällä alustalla saavuimme Äälisjärven pohjoiskärkeen, jossa meidän piti kahlata joen yli. Olimme suunnistaneet koko päivän tätä kohtaa kohti, sillä siitä kulki suorin reitti järvien ja kallioden täplittämässä erämaassa Rajapään tuvalta Sevettijärveä kohti.

Jatkaessamme matkaa kahluupaikalta saimme huomata, että samaa reittiä oli kuljettu aikaisemminkin, sillä yhytimme liuskekivistä kasatun muodostelman, jota oli aikanaan käytetty melko varmasti ruuan säilytykseen.

Tunturista löytyi jääkaappi

Kallioista ylänköä kesti vielä pari legiä ja maastokin helpottui hieman edellisiin tunteihin verrattuna. Myös sade oli lopulta lakannut, joten emme joutuneet enää hikoilemaan kuorissa. Kävelyinto oli siis yllättävän korkealla, kun laskeuduimme tunturista mäntymetsään.

Metsäosuutta oli tälle päivälle vielä puolitoista kilometria ja sitten olisimme leiriksi valitsemamme lammen rannalla. Viimeiset kilometrit eivät kuitenkaan sujuneet ihan odotettuun nopeuteen. Metsä oli kivisintä maastoa tähän mennessä ja se oli paljon se. Maasto oli myös hyvin kumpuilevaa, joten reitin löytäminen vaati kokoaikaista keskittymistä. Joudun myöntämään, että olin todella yllättynyt kerta toisensa jälkeen, kun vilkaisin kännykän karttaa ja Teemu kulki tässä maastossa suunnilleen oikeaan suuntaan, eikä lähtenyt kampeamaan oikeaan tai vasempaan.

Kivikkoista ja mäkistä mäntymetsää

Reissun isoin kivi. Harmi, että kiipeilytossut unohtuivat.

Melkein kaksi legiä meillä meni kiviä ja mäntyjä väistellessä, eikä sinä aikana vastaan tullut ensimmäistäkään leiriksi sopivaa paikkaa. Jännitimme siis melkoisesti, että minkälainen meidän kartalta valitsemamme alue loppujen lopuksi olisi.

Itikoita, kiviä ja mäkiä.

Olipa yllätys leiripaikalle päästessä melkoinen. Se oli tasainen, kivetön ja pieni puro kiemurteli aivan sen vierestä. Kyseessä oli siis täydellinen telttapaikka.

Kuka olisi uskonut päivän loppuvan näin hienoon leiripaikkaan.

Leirin pystytettyämme ja syötyämme istuimme vielä hyvän tovin sen vierestä laskeutuvan penkereen reunalla, nauttien hyvin ansaituista jallunaukuista ja jutellen niitä näitä. Päivä oli ollut jälleen kerran todella rankka, mutta siitä ei jäänyt missään nimessä samalla tavalla huono maku suuhun kuin edellisestä päivästä. Olimmehan kulkeneet todella upeissa maisemissa.

Niitä hetkiä, kun muistaa miksi vaeltaa.

Vätsäri 2017 - Osa 1

Minulla oli tehnyt jo pari vuotta mieli lähteä Vätsärin erämaahan vaeltamaan. Olin lukenut siitä vaikeakulkuisena ja kivikkoisena seutuna. Paikallinen tuttavani oli varoitellut, että alueella saa aivan oikeasti etsiä telttapaikkoja. Muutamien löytämieni blogi-tekstien mukaan alueen ötökkämäärät olivat pahimmillaan aivan käsittämättömiä. Silti jokin paikassa kiehtoi, joten viime vuoden loppupuolella aloin tutkimaan tarkemmin mahdollisia reittejä alueella.


Marraskuussa oli sitten reittisuunnitelma valmiina ja sitähän piti samantien ehdottaa perinteiselle vaellusporukallemme. Teemu, Mikko ja Pekka ottivatkin suunnitelmasta kopin ja niin olimme vuoden tauon jälkeen valmiita vaellukselle.

Reilut puoli vuotta myöhemmin heinäkuun loppupuolella keräännyimme Lempyylle ja suuntasimme kohti pohjoista. Automatka meni perinteisesti ABC-burgereista unelmoidessa ja viimeisiä ruokalistoja läpikäydessä. Koska uskomme, että tietyt asiat pitää aina tehdä samalla tavoin, Rovaniemellä piti tietenkin yöpyä ja vähän paikallisessa yöelämässäkin käydä.

Lauantaina jatkoimme hieman suunniteltua myöhemmin kohti Ivaloa, jossa söimme lounaan ja ostimme tuoreruuat. Pidimme vielä yhden kahvitauon Inarissa ja vaille viisi olimme viimein Sevettijärven ovensa sulkeneen baarin pihamaalla säätämässä varusteita päälle ja rinkkoja kantokuntoon.

Sevettijärvi jäi taakse hienoa siltaa pitkin.

Ensimmäinen etappi parkkipaikalta lähdettyämme oli melko mielenkiintoinen. Meidän piti päästä Sevettijärven toisella laidalle ja se vaati kahden sillan ylitystä. Ennen silloille pääsyä jouduimme kuitenkin kiertämään läheiset rivitalot. Emme halunneet kävellä pihojen läpi, joten yritimme kiertää ne metsän kautta. Oikeaa reittiä ei kuitenkaan löytynyt, joten loppujen lopuksi palasimme metsästä piha-alueelle ja sitä kautta ensimmäiselle sillalle.

Sillan ylitettyämme itikkatilanne näytti erittäin hyvältä, sillä aurinkoista harjua pohjoiseen päin kulkiessamme ei näkynyt montaakaan lentävää kaveria. Toisen sillan jälkeen siirryimme kuitenkin harjun varjoiselle puolelle, jolloin totuus räkän määrästä alkoi selvitä. Sitä oli paljon.

Aina merkattu reittikään ei ole ihan paras kävellä.

Seuraavat tunnit seurasimme hyvin merkattua Saamenpolkua. Merkattu reitti ihmetyttikin vaellusseuruetta useampaan kertaan. Miten minun suunnittelemallani reitillä mentiin merkattuja reittejä? Olinko alkanut lipsua tavastani kulkea reittien ulkopuolella? Lupasin herroille, että kulkisimme pitkiä matkoja polkuja pitkin, mutta kyllä me pääsisimme vielä suunnistamaankin. Kukaan meistä ei arvannut tuossa vaiheessa, miten oikeassa olinkaan. Eivätkä merkatut reititkään taannet tällä reissulla helppoa sunnuntaikävelyä.

Reitti helpottuu.

Saavuimme suunnitellulle leiripaikalle, noin kuusi kilometria kuljettuamme. Tässä vaiheessa tuuli yltyi, joten leiripaikan viimein valittuamme saimme olla lopun iltaa rauhassa lentäviltä ystäviltämme. Tuuli lupaili myös sään muuttumista, joten oli aika jättää jäähyväiset Lappia hemmotelleille helteille ja ottaa vastaan vesisateet.

Ensimmäinen leiri.

Allekirjoittaneen asumus

Leirijärjestelyt olivat tällä kertaa hieman normaalista poikkeavat. Mikko ja Pekka nukkuivat samassa teltassa, kuten useampana viime vaelluksena olivat tehneet. Teemu nukkui tietenkin sooloteltassa, joten minun oli myös majoituttava yksikseni. En halunnut kuitenkaan kantaa raskasta Akkaa mukana, joten olin lainannut serkultani sooloteltan. Koska sääennuste oli luvannut sateita, olimme ottaneet mukaan Teemun askarteleman tarpin. Sen sai näppärästi pystyyn vaellussauvoilla ja ylimääräisillä telttakiiloilla.

Tarpin alla on hyvä tehdä ruokaa.

Ensimmäisenä iltana emme varotoimista huolimatta saaneet vesisadetta, mutta jossain vaiheessa yötä heräsin kovaan sateeseen. Onneksi se ei yöllä haitannut. Pienessä sooloteltassa sateen ropinaa sai kyllä kuunnella vähän liian läheltä, sillä telttakangas oli vain jokusen sentin päässä päästäni.

Ensimmäinen aamu alkoi harmaana

Sunnuntaiaamu alkoi sateisena, joten kananmuna-pekoni -aamiainen oli mukava syödä tarpin suojassa. Onneksi sade hellitti ennen kuin pääsimme tiskausvaiheeseen, joten loput aamusäädöt sai tehdä kastumatta. Siinä vaiheessa, kun lähdimme liikenteeseen alkoi maa olla jo kuiva eikä loppupäivänä enää satanut.

Tunturiylängöllä on ilo kävellä.

Ensimmäiset pari kilometriä kuljimme tunturiylänköä, jolle olimme eilen nousseet. Tässä vaiheessa maisemat olivat todella upeat. Ura kulki kallioden ja isojen kivien täplittämällä alueella. Kaukana näkyi metsäistä järvimaisemaa. Kaiken kruunasi maasta nouseva usva, joka muutti maiseman utuiseksi.

Vaeltajille alkaa selviämään kuinka kivistä maastoa Vätsäri on.

Ylänköä ei kuitenkaan kestänyt paria kilometriä enempää, joten laskeuduimme seuraavaksi havumetsäalueelle, jossa kuljimme tämän ja seuraavan päivän. Kelot, kivet ja pienet lammet tekivät tästäkin etapista kävelemisen arvoisen.

Yllättävä laavu reitin varrella

Toisen legin loppupuolella saavuimme lammelle, jonka rannassa oli laavu, jota ei löytynyt kartoistamme. Perinteisesti lounas olisi ollut vasta tunnin tai parin päästä, mutta eihän hyvää laavua kannattanut jättää käyttämättä. Söimme siis aikaisen lounaan. Laavulta löytyi myös huussi, joten pitihän sitä päästä käyttämään. Teemun värkätessä lounasta tutkin karttaa tarkemmin ja sain huomata, että olimme Taukolammen rannalla. Olihan se ymmärrettävää, että tälle paikalle oltiin laavu rakennettu. Harmi vain, ettei se ollut päässyt karttoihin.

Seuraavat kaksi legiä jatkoimme kivikkoisessa metsämaisemassa. Onneksi itse polku oli sangen hyvässä kunnossa, joten matka eteni kohtalaista tahtia. Tällä etapilla ei tehnyt mieli pysähtyä kovin pitkiksi ajoiksi, sillä itikoiden määrä oli jälleen järkyttävä.

Yksi kerrallaan ja varovasti.

Viimein saavuimme ylityspaikalle, josta löytyi parhaat päivänsä nähnyt silta. Se ylitettiin todella varovaisesti. Tämän jälkeen erkanimme merkatulta reitiltä, sillä se kiersi maisemareittiä. Siirryimme mieluummin metsäautotielle, sillä se sekä nopeutti että helpotti seuraavia kilometrejä.

Mukava taukopaikka metsäautotien varressa.

Pari legiä tietä seurattuamme tulimme jälleen Saamenpolulle ja päivän viimeinen etappi pääsi alkamaan. Tässä vaiheessa lähdimme seuraavan päivän reittiämme ajatellen väärään suuntaan, sillä muutaman kilometrin päässä oli laavu, jossa meillä oli tarkoitus viettää yö. Etappi oli jotenkin hankalakulkuista, eikä asiaa helpottanut, että porukkamme kävelymotivaatio alkoi olla melkoisen alhaalla. Jouduimme vielä ylittämään kiviä pitkin kaksi puroa, mikä hidasti etenemistä. Matkaa tuli myös reilut kolme kilometriä, eikä luvattua paria. Loppumetreillä Pekka alkoi jo manaamaan, että tokkohan koko laavua löytyisi määränpäästämme.

Lopulta pääsimme kartan osoittamalle paikalle, jossa laavu oli selvästi joskus ollut. Paikalta löytyi vain nokinen tulipaikan muisto ja painauma jossa laavu oli sijainnut. Myös entisen puuliiterin kohdalle oli jäänyt pari märkää klapia. Vain komposti oli enää pystyssä. Tässä vaiheessa jo valmiiksi alhainen vaellusmotivaatio laski pohjalukemiin. Hetken aikaa istuin tulipaikan vieressä ja murjotin.

Kartta lupasi laavun, mutta joku oli vienyt sen pois.

Emme kuitenkaan olleet enää valmiita jatkamaan matkaa, joten otettuani pari hörppyä jallua oli aika aloittaa leirin pystyyn laittaminen. Teltan pystyttämisen jälkeen keräsin vanhan puuliiterin paikalta märkää puun silppua ja aloin sytyttämään pientä nuotiota, samalla kun Teemu valmisti meille illalliseksi makkarakastiketta ja perunamuussia. Mikko ja Pekka yrittivät jopa paistaa makkarat sytyttämässäni nuotion räpellyksessä, mutta eivät ne tainneet saada kuin vähän mustaa väriä pintaansa. Nuotion savu piti onneksi osan itikoista poissa, joten ihan turhaan en ollut siihen aikaa käyttänyt.

Syödessämme saimme melkoisen yllätyksen, kun nuori nainen juoksi leirimme läpi. Ohittaessaan meidät hän mutisi jotain teltan naruista, jotka kulkivat polun yli. Emme kuitenkaan ehtineet antaa kunnollista vastakommenttia, kun hän oli jo hävinnyt metsikköön.Tässä kohtaa piti oikeasti varmistaa, että olivathan kaikki nähneet juoksijan. Onneksi hän oli näyttäytynyt kaikille, joten pystyimme naureskelemaan tilanteelle hetken.

Toisen illan leiri. Vain laavu puuttuu.

Kauaa emme jaksaneet katsella surullista nuotiotamme. Päätimme siis, että eiköhän tämä ollut tältä erää tässä ja suuntasimme teltoille. Itse ehdin lukea hyvän tovin kirjaa ja syödä hieman irtokarkkeja ennen nukahtamista, joten aikainen makuulle meno osoittautui erittäin hyväksi tavaksi viettää loppuilta.

Yöllä tuli vettä jälleen oikein kunnolla, mutta onneksi sade loppui aamuun mennessä. Olimme pystyttäneet tarpin kahden tolpan väliin edellisenä iltana, joten nyt saimme syödä aamiaisen kuivalla alustalla.

Aamuista kivillä hyppelyä

Aamutoimien jälkeen palasimme ensimmäiset puolitoista legiä edellisen päivän polkua. Jossain vaiheessa aloin hieman uumoilla, että missähän vaiheessa reittimme lähtisi itään päin eli Pakanajokea kohti. Oikea polku löytyi kuitenkin yllättävän helposti, sillä sen kohdalla oli puuhun naulattu vanha kyltti, josta pystyi tunnistamaan pari kirjainta.

Selvästi Pakanajoen viitta

Käännyimme siis Pakanajokea kohti ja seuraavan legin aikana selvisi, että telttapaikan löytäminen tämän polun varresta olisi ollut lähestulkoon mahdotonta. Reitti kulki reilusti kivisimmässä maastossa tähän mennessä.

Päivän parhaassa kunnossa oleva silta.

Pakanajoelle vievä polku oli ollut joskus viitoitettu. Myös jokien ja soiden yli oli päässyt kuivin jaloin siltoja ja pitkoksia pitkin. Nyt näistä rakennelmista oli kuitenkin enää muisto jäljellä. Siltojen yli uskalsimme juuri ja juuri kulkea yksi kerralla, mutta pitkokset olivat niin maatuneita, että oli varmempaa kävellä niiden vieressä.

Kylmä ja kova viima piti tämän lounaan itikkavapaana.

Lounaan söimme hyvin tuulisella paikalla Karekkijärven etelärannalla. Emme olleet selvästikkään ensimmäiset taukoa paikalla pitävät, sen verran hyvin alue oli tamppaantunut.

Olimme edenneet aamupäivän kivikossa sangen hitaasti, joten lounaan jälkeen Pekka otti puheeksi suunnitelman muutoksen, jota itsekin olin tuumaillut viimeisellä legillä. Kannattikohan meidän pitää suunniteltua lepopäivää Rajapään autiotuvalla. Vastaus kysymykseen oli helppo. Ei missään nimessä kannattanut. Maasto ei varmastikkaan helpottuisi, joten olisi hyvä varata yksi päivä lisää kävelemiseen.

Nämä pitkospuut ovat aidosti käyttöikänsä päässä

Seuraavat kahdeksan kilometriä Pakanajoelle olivat samaa kivikkoista polkua kuin edeltävätkin. Maisemat olivat kyllä hienot, mutta etenemiseen piti keskittyä sen verran tarkasti, että meni pitkiä aikoja ettei niitä tullut juurikaan katseltua. Kaikki tuntuivat vaipuvan omiin ajatuksiinsa näiden kilometrien aikana. Tauoilla juteltiin, mutta suurin osa kävelystä meni hiljaisuudessa.

Neljä legia lounaan jälkeen kuljettuamme saavuimme mielenkiintoisen hiekkapohjaisen joen varteen. Sen yli oli kulkenut joskus silta, mutta nyt viimeiset parrut olivat niin kaukana toisistaan, ettei niistä ollut mitään iloa. Joki oli onneksi matala, joten siitä pääsi yli vaelluskengät jalassa. Ongelmaksi tuli, että joen pohja upotti pahasti. Ylityksen aikana kengät upposivat hiekkaan joka askeleella varttaan myöten. Onneksi kengät eivät hörpänneet vettä, mutta olivatpa ne vain likaiset ylityksen jälkeen.

Johan oli joenylitys.

Ylityksen jälkeen pääsimme Pakanajoen varaustuvan pihamaalle. Tuvassa oli yöpyjiä ja yksi heistä kävi hetken aikaa jututtamassa meitä. Olivat kuulemma juuri saaneet saunan lämpiämään. Hyvältähän moinen kuulosti heidän kannaltaan, mutta meillä oli vielä jokunen kilometri kuljettavana. Emme siis jääneet sen pidemmäksi ajaksi rupattelemaan vaan jatkoimme matkaa Pakanajoen rantaan.

Pakanajoen varauskämppä on vanha rajavartijoiden tukikohta.

Tämän kertainen kahluu matalassa ja kivipohjaisessa joessa oli hyvin miellyttävä. Vastarannalla kenkiä jalkaan laittaessa alkoi kuitenkin huomata, että kohta voisi päästä leiriä pystyttämään. Onneksi viimeiset kolme ja puoli kilometriä olivat helppokulkuista mönkijäuraa, joten saimme ensimmäisen kerran tälle päivälle pidettyä vähän parempaa vauhtia yllä.


Alueen metsä oli sen verran tasaista maata, että pystyimme jopa oikaisemaan sen kautta leiripaikalle Uutuenjoen rantaan. Alustavasti oli ollut tarkoitus pistää teltat joen vastarannalle, mutta päätimme suosiolla jättää kahluun seuraavalle päivälle. Varsinkin, kun meidän puoli rannasta oli täynnä hyviä telttapaikkoja.

Tässä leirissä kelpasi vain täydellinen telttapaikka.

Teltat pystytettyämme ja syötyämme keräsimme hyvän läjän maahan pudonneita oksia ja sytytimme kunnon nuotion. Sitä tuijotellessa ja niitä näitä höpötellessä jaksoimme istua hyvän tovin ennen nukkumaan menoa vaikka päivä olikin ollut sekä pitkä että rankka.

Tuleen tuijottajat