maanantai 19. joulukuuta 2016

Kauden aloitus lähiputouksella

Tänä talvena jääkiipeilykausi tuli aloitettua vajaan kilometrin päässä kotiovelta. Perinteinen aloituspaikka eli Kauhalan putoukset on tullut nähtyä niin monet kerrat, että päätimme Samin kanssa suunnata meidän lähimetsän putouksille. Tämä osoittautui mitä parhaimmaksi ratkaisuksi, sillä vajaan kahdeksan metrin putous oli todella hyvässä jäässä. Sen vasemmalla sivulla oli helpoilla askelmilla varustettu lämmittely reitti ja oikea puoli oli sangen jyrkässä kunnossa.

Lähiputoukset nätissä kunnossa.
Eihän tällä putouksella kovin ihmeellisiin suorituksiin pääse, mutta kyllä siellä parin ruuvin liidin sai kiivettyä. Joulun jälkeen on toivottavasti jo vuorossa hieman korkeammat putoukset, mutta eiköhän myös lähimetsässä tule talven aikana vielä jokusen kerran kiivettyä.

Muutama metri hyvää pystyjäätä.

Nyt kun on saanut kauden avattua, niin putous sopii varsinkin kuntoiluun eli useampia peräkkäisiä nousuja ja sitten hieman taukoa ja päälle vielä muutama samanlainen setti.

Parasta jääkiipeilyssä.. Eväät. (c)Sami

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Luolaseikkailu osa 2

Tänä vuonna lähdin Aaron kanssa tekemään perinteistä itsenäisyyspäivän retkeä ja kohteeksi valittiin Vähä-Hauklammen luola. Tämä oli helppo valinta, sillä Aaro oli tykännyt pari kuukautta aikaisemmasta luolaseikkailustamme. En ollut itsekkään käynyt luolalla, vaikka olinkin kävellyt siitä ohi vain muutaman sadan metrin päästä useampaan kertaan.

Pitkoksia on aina mukava kulkea.
Lähdimme Haukkalammen parkkipaikalta nätissä pakkassäässä vähän kymmenen jälkeen. Aaroa rinkkaan nostaessa sain huomata, ettei rinkan vyöt enää meinanneet riittää hänelle toppavaatteiden kanssa, joten tämä taisi olla viimeisiä retkiä, kun Aaro istuu rinkassa.

Aaro halusi jalkautua Mustalammen keittokatoksen luona, joten tämän jälkeen etenemisemme hieman hidastui, mutta seikkailun tunnetta tuli reilusti lisää. Onneksi meillä oli koko päivä aikaa ja hyvät eväät, joten  kiirettä ei ollut.

Ninja-asento -poseeraus polun varrella
Seuraavassa risteyksessä Aaro lähti seuraamaan oikeanpuoleista uraa, eikä leveämpää vasenta, jota minulla on aina tapana kulkea. Meinasin jo pysäyttää hänet, mutta nopealla kartan vilkaisulla selvisi, että tämäkin reitti tulee vähän ajan päästä takaisin pääuralle.

Hieman myöhemmin selvisi, että uran vaihto todella kannatti, sillä tulimme kallion päälle, josta oli todella hienot maisemat. Olin siis kävellyt tämän paikan ohi kaikki nämä vuodet, koska valitsin aina suoremman reitin.

Pieni hauskannäköinen puro
Kallion päältä jatkoimme matkaa lohikäärmeen näköisiä puita ja pieniä puroja ihmetellen kunnes tulimme seuraavaan risteykseen. Tässä kohtaa meinasimme jälleen lähteä oikeaan vievälle polulle, mutta onneksi tälläkin kertaa tuli tutkittua karttaa tarkemmin, sillä ura vei selvästi liikaa oikeaan. Palasimme siis takaisin risteykseen, josta löytyi sangen kapea ja huonosti erottuva suoraan kulkeva polku.

Tässä vaiheessa Aaro nousi takaisin rinkkaan, joten jatkoimme hieman nopeampaan tahtiin. Polku oli huomattavasti edellisiä hankalampi kulkuinen ja kapeampi, mutta puihin maalatuista haaleista  keltaisista merkeistä näki sen olleen joskus merkitty ulkoilureitti.

Vanhoja polkumerkintöjä

Viitisensataa metriä kuljettuamme alkoi oikella puolella jälleen jyrkkä kallioharjanne. Olimme siis jo sangen lähellä luolaa. Kuljimme vielä hetken merkattua polkua ja sitten lähdimme seuraamaan alaspäin vievää polkua. Tämä polku hävisi muutamaan kertaan ja sille oli kaatunut useampia puita. Vähä vähältä pääsimme kuitenkin oikeaan suuntaan ja lopuksi jäljellä oli enää jyrkkä ja jäinen osuus.

Laskeuduin viimeisen osuuden todella varovasti ja niin olimme kallion juurella ja edessä avautui suuri luolan suu. Kallion päältä valuneet vedet olivat jäädyttäneet alueen todella liukkaaksi, mutta onneksi löysimme pienen kuivan paikan johon perustaa väliaikainen tukikohta. Aaron laskeuduttua rinkasta oli pienen suklaa ja pulla välipalan aika.

Vähä-Hauklammen luola
Sitten oli aika ottaa lamput mukaan ja lähteä tutustumaan luolaan. Sen suuaukon edessä oli iso kivi, jonka ylittäminen Aaron kanssa olisi ollut sangen hankalaa, mutta onneksi paikalle saapui nuori pariskunta, jolla oli myös tarkoitus tutustua luolaan.

Valmiina sisään siirtymiseen
Minä menin siis ensin kiven toiselle puolelle ja sitten pariskunnan mies auttoi Aaron luokseni. Luola oli niin iso, että me kaikki neljä mahduimme sinne todella hyvin. Koska vain meillä oli lamput mukana, myös pariskunta pääsi tutustumaan paikkaan paremmin. Varsinkin luolan kallion puoleinen seinä oli todella hieno, sillä se oli täysin jäässä.

Luolan jäinen seinä
Luolan perällä oli kapea halkeama, josta pääsi toiseen huoneeseen. Uumoilin hetken aikaa pitäisikö siitä ahtautua, mutta onneksi pariskunnan mies päätti yrittää halkeamaa ensin. Hän pääsikin sen toisella puolelle kyljellään ryömien ja pääsipä hän vielä takaisin päinkin, joten pitihän kaikkien tämän jälkeen siirtyä syvemmälle luolaan.

Miehen jälkeen toiseen huoneeseen ryömi pariskunnan nainen, joka auttoi Aaron peremmälle. Minä ryömin sinne sitten viimeisenä. Ja voin sanoa, ettei hakeamassa ollut minulle yhtään liikaa tilaa. Läpi silti pääsin. Huone oli hieman edellistä pienempi ja sen yläosassa oli aukko, josta olisi varmaan päässyt kesällä ulos. Nyt se oli kuitenkin sen verran liukkaan oloinen, että jätimme reitin suosiolla kokeilematta.

Kapea halkeama toiseen huoneeseen
Aaro siirtyi takaisin etummaiseen huoneeseen ensimmäisenä, minkä jälkeen pariskunta. Minä tulin jälleen viimeisenä, jonka jälkeen oli aika jättää luolalle hyvästit. Nostimme jälleen Aaron yhteispelillä pois luolasta. Minun kiivetessä suuaukon kivelle, laski Aaro jo toisella puolella jäistä pyllymäkeä rinkalle.

Söimme vielä pienet välipalat, minkä jälkeen Aaro nousi rinkkaan ja suuntasimme Mustalammen keittokatokselle makkaran paistoon. Päästyämme takaisin pääuralle alkoi Aaro valitella kylmästä, joten laskin hänet alas rinkasta ja laitoin oman taukotakkini hänelle. Niin etenimme rauhalliseen tahtiin tulipaikkaa kohti ja kyllähän minä tässä vaiheessa toivoin melko vahvasti, että löytäisimme tulet paikan päältä.

Pieni sininen mies polulla
Ja kyllähän me tulet löysimme, kuten arvata saattoi kauniina päivänä Nuuksiossa. Söimme eväsleivät ja joimme lämmintä kaakaota makkaroiden valmistumista odotellessa. Aaro ehti myös tutkia tulipaikan ympäristön sangen tarkkaan ja taisipa hän saada muutaman ihmisen siinä välissä myös hymyilemään jutuillaan.

Ninja-poseeraus makkaran paistossa

Makkaroiden valmistuttua söimme ne ja joimme vielä kupilliset kaakaota. Sitten oli aika lähteä autoa ja kotia kohti.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Syysretki

Kaunis syyspäivä oli mitä parhain tekosyy lähteä pitkästä aikaa koko perheen voimin retkelle. Kohteeksi valitsimme Urjan tulentekopaikan, jossa olimme käyneet Aaron kanssa telttailemassa, mutta Elinalle paikka oli uusi. Tämä oli myös ensimmäinen pidempi eväsretki, johon laumamme uusin jäsen Uula pääsi mukaan.

Koko lauma polulla.

Jätimme auton parkkipaikalle kymmenen maissa ja suuntasimme polulle. Minulla oli selässä Aaron rinkka varmuuden varalle, mutta tarkoitus oli, että koko porukka kävelisi. Noin puoli tuntia kestäneen matkan aikana ei kertaakaan tarvinnut miettiä tarvittaisiinko rinkkaa, sillä sen verran joutuisasti se eteni. Välillä Aaron ja Uulan meno oli kyllä melkoisen holtitonta, mutta onneksi kiville kiipeämiset menivät haavereitta ja purojen ylitykset mulahtamatta.

Tiukka poseeraus matkan varrella.

Tämän otoksen saaminen ei onnitunut ihan ensimmäisellä yrityksellä.

Urja järvi hieman ennen tulipaikkaa 
Reitin viimeisellä ruksilla eli noin puolitoistametriselle kallionkielekkeelle nousussa jouduin hieman auttamaan seurueen muita jäseniä. Aaro halusi kiivetä itse, joten spottasin hänen nousunsa. Vaikka rukkaset eivät olekkaan parhaat kiipeilyhanskat, meni nousu hänellä todella hyvin. Paavo pääsi kielekkeen ensimmäiselle portaalle pariinkin kertaan, mutta viimeiseen ponnistukseen ei bortsun kiipeilijän taidot riittäneet. Pienellä avustuksella myös Paavo saatiin kallion päälle.

Elina tuli viimeisenä Uulan kanssa Aaron, Paavon ja minun siirtyessä jo tulipaikalle. Onneksi Uula ei vielä paljoa paina, joten heidän yhteisnousunsa meni myös ongelmitta. Ensi keväänä tilanne taitaa olla jo toinen, kun Uula on päässyt lopulliseen noin 25 kilon painoonsa.

Koko porukka perillä.
Tulipaikalla oli sitten melkoinen sotku. Vajaan kymmenen partiolaistytön aamupalavarusteet oli ripoteltu maahan ja penkeille. Vaikka he loppujen lopuksi siivosivatkin jälkensä, niin olisihan se suotavaa, ettei niitä ruuanlaiton yhteydessäkään levitellä ylt'ympäriinsä.

Päätimme tässä vaiheessa, että meille oli helpompaa perustaa oma leiri vähän kauemmaksi tulipaikasta. Löysimmekin sitä varten hyvän kohdan pienen kalliojyrkänteen luota. Elina jäi leiriimme pitämään koiruuksille seuraa ja ottamaan eväitämme esille. Aaro ja minä siirryimme takaisin tulipaikalle makkaran paistoon.

Partiolaisilla oli onneksi hyvät aamiaistulet, joten sain makkarat samantien paistumaan. Aaro piti minulle ja tytöille hetken aikaa seuraa, mutta siirtyi sitten etsimään johtolankoja läheisien puiden luota. Makkaroiden paistuttua hän olikin jo löytänyt kaksi hyvän mittaista johtolangaksi sopivaa narua.
Aaro löytää johtolangan.

Sitten oli aika siirtyä takaisin leiriin eväitä syömään. Makkarat, eväsleivät, perunasalaatti ja kaakao maistuivatkin tässä vaiheessa päivää jo todella hyviltä. Aivan rennoin syömähetki tämä ei kuitenkaan ollut, sillä pienin retkeilynharjoittelija yritti koko ajan saada lautasiltamme jotain syötävää.

Tulipaikka ei oikein sopinut meille, joten valitsimme sopivamman eväspaikan hieman syrjempää.
 
Kyllä maistuu.

Loppujen lopuksi vain yksi puolikas eväsleipää joutui väärään kitaan, joten eväshetkeä pystyi pitämään sangen onnistuneena. Vielä yhdet suklaat ja keksit syötyämme oli aika siirtyä Aaron kanssa tutkimaan järven rannassa nousevia matalia kallioita.

Urja tulipaikalta.

Mehutauko rantakalliolla

Myös Elina ja Uula tutustuivat rantakallioihin.
Puolisen tuntia kallioden luona kiipeiltyä ja tutkimusmatkailtua oli aika kerätä tavarat reppuihin ja suunnata autoa kohti.

Perhe-poseeraus
Tälläkin kertaa piti leiripaikalta laskeutuminen hoitaa mahdollisimman hallitusti. Ensin menin minä, sitten oli Aaron vuoro. Hän halusi kiivetä alas, joten siitä selvisin jälleen tarkalla spottaamisella. Tämän jälkeen nostin Paavon alas ja annoin hänet Aarolle hetkeksi pideltäväksi. Uula ei selvästikään ollut aivan varma miksi häntä piti nostella, mutta onneksi tämäkin siirto onnistui ongelmitta. Viimeisenä tuli Elina, joka otti sitten Uulan hihnan, jotta minä sain Paavon Aarolta.

Kotia kohti
Matka autolle meni samalla vauhdikkaalla rytmillä kuin tulomatkakin ja jälleen pahimmilta haavereilta selvittiin. Pari kiven päältä hyppyä taisi johtaa sekä Aaron että Uulan tapauksessa pyllähtämisiin, mutta nehän kuuluvat lajin luonteeseen.

Autolla olimme taas vähän kahdentoista jälkeen ja siitä vartia myöhemmin jo kotona. Eikä tainnut mennä puolta tuntiakaan, kun kaikki retkeilijät olivat jo päiväunilla.


keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Luolaseikkailu

Reilu viikko sitten törmäsin juoksulenkillä luolaan. En kuitenkaan käynyt silloin siellä sisällä. Vilkaisin vain suuaukolta, että kyllä sinne sisälle pari seikkailijaa sopisi.

Luolalla käynnistä oli seuraavan viikon aikana useampaan kertaa puhetta Aaron kanssa. Joka kerta pikku-jätkä muisti kysyä olisiko luolassa luuranko. Utelu johtui melko varmasti Mauri Kunnaksen merirosvokirjasta, jossa seikkaillaan luurankoluolalla. Vastasin aina, ettei siellä taida luurankoa olla, sillä ne ovat satuolentoja.

Polku alkaa

Sunnuntaina oli viimein aikaa lähteä tutkimaan luolaa tarkemmin, joten pakkasimme eväät mukaan ja lähdimme metsäpolulle. Aaro kulki matkan rinkassa ja Paavo oli mukana vainukoiran ominaisuudessa.
Rinkan kanssa kaatuneiden puiden alituksissa saa olla tarkkana.

Saavumme luolalle vievälle luontopolulle.


Noin kahden kilometrin matka kotiovelta luolalle oli mäkistä ja välillä myös hyvin märkää maastoa. Aikaa matkaan meni noin viisikymmentä minuuttia. Sen aikana Aaro huomasi monien kaatuneiden puiden näyttävän lohikäärmeiltä. Tuumailimme myös, että kääpä on sangen hankala sana. Myös suunnistustusvirhettäni, joka vei meidät hetkeksi väärälle polulle, pohdittiin useampaan kertaan. Tämä oli siis hyvin tavallinen metsäkävely. Paljon oli asiaa ja tuumailtavaa ennen perillepääsyä.


Kivinen ylämäki ei paljoa pikku-seikkailijaa hidastanut.
Luolalle nousevan kivisen mäen alla laskin Aaron pois rinkasta ja laitoin Paavon kiinni puuhun. Tätä tehdessäni oli Aaro noussut jo puoleen väliin rinnettä, joten minulla meinasi tulla kiire saada hänet kiinni.

Paavo jätettiin vahtimaan rinkkaa ja eväitä.

Luolan suuaukkolle päästyämme kaivoimme taskulamput esille ja sukelsimme sisään. Aukko oli niin kapea, että minä jouduin menemään siitä sivuttain läpi, mutta sen jälkeen luola suureni hyvän kokoiseksi.

Valmiina luolan suulla.
 
Yhteiskuva luolassa

Taskulamppu oli tarpeellinen luolan sisällä.
Tutkimme luolan seiniä lamppujen valossa ja mikä sieltä löytyikään.. Seinään oli maalattu merirosvojen pääkallo ja ristikkäisluut. Tämä oli melkoinen yllätys minulle, mutta Aaron mielestä täysin päivänselvää. Olimmehan luolassa ja merirosvot ja luurangot kuuluivat niihin tärkeänä osana. Aarretta emme kuitenkaan löytäneet vaikka sitä vähän etsimmekin.

Merirosvoja?

Luolasta pois tultuamme oli eväiden aika. Kaakao, leivät ja keksit maistuivat hyvin kummallekin. Ja tietenkin myös Paavo sai omia herkkujaan. Olihan hän vartioinut varusteitamme.


Väliprojektia.

Evästauko
Eväiden jälkeen kävimme vielä toisen kerran luolaa tutkimassa ja sitten oli aika lähteä kotia kohti. Tällä kertaa pysyimme oikealla polulla ja vajaata tuntia myöhemmin olimme jo pinaattikeittolautasten ääressä.

Kotia kohti

torstai 8. syyskuuta 2016

Kesäreissu osa 3 - Päiväretkiä Kiilopäältä

Korouoman jälkeinen lauantai iltapäivä ja sunnuntai menivät rennosti Posiolla sukuloidessa, joten maanantaina jaksoi taas pakata auton ja jatkaa kohti pohjoista. Lomareissun pohjoisin kohde oli Kiilopää, josta meillä oli kelohonkamökki varattuna. Tämä etappi myös tehtiin koko perheen voimin.

Saariselän portilla


Kiilopäälle päästyämme saimme huomata saaneemme saman mökin, joka meillä oli ollut kolme vuotta sitten. Tämä oli iloinen yllätys, sillä kyseisestä mökistä oli lyhyt matka niin saunalle kuin päärakennuksellekin. Loppupäivän vietimme Kiilopään pihapiiriin ja läheiseen tulipaikkaan tutustuen.

Kiilopään päärakennus ja  Kiilopää tunturi

Meidän mökki

Savusaunan edusta

Tiistaina pakkasimme mukaan eväät ja ajoimme Vuotson kylän kautta Sompion luonnonpuistoon. Kymmenisen kilometriä kylältä tunturiin päin ajettuamme jätimme auton tien varteen ja otimme suunnaksi Pyhä-Nattasen tunturin.

Pari kilometriä hyvää polkua edessä.

Pitkoksilla on ilo kävellä

Alkumatka oli hyvää pitkospuuta, joten Aaro pystyi kävelemään tämän osuuden ongelmitta. Pitkoksien loputtua hän käveli vielä hetken kivistä polkua, mutta siirtyi sitten rinkkaan. Tämä nopeutti meidän etenemistä, mutta kovin kovaa vauhtia emme siltikään kulkeneet. Sen verran kivistä polkua kuljimme. Ja kyllähän vauhtiin vaikutti myös kokoajan jyrkähkö ylämäki.

Elina ja retkieväät

Aaro ja isi

Reitin loppupäässä polun pohja muuttui jälleen. Nyt se koostui isoista laattakivistä, joita oli yllättävän hyvä kävellä, kun vain vähän katsoi mihin jalkansa laittoi. Tässä vaiheessa Aaro siirtyi jälleen kävelymieheksi. Hänen kulkunsa laatoilla ei ollut kovinkaan nopeaa, mutta hauskaa hänellä tuntui olevan parasta reittiä etsiessä.

Vielä vähän ylöspäin.

Kun kivikko harveni, niin vauhti lisääntyi.

Pyhä-Nattasen huipun saavutettuamme söimme vähän välipalaa ja aloitimme paikkaan tutustumisen ja valokuvien räpsimisen. Palovartijan tupa oli pieni ja siisti. Kaksi ihmistä siellä mahtuisi hyvin yöpymään, mutta puita pitäisi tuoda mukana mikä oli iso miinus. Tuvan takana oli myös kivisen muurin takana suojaisa tulipaikka, jossa olisi varmasti joskus hienoa istua iltaa. Mitä enemmän näitä paikkoja katseli, sitä enemmän puiden raahaaminen tuvalle tuntui hyvältä idealta.

Seuraavaksi tutustuimme Pyhä-Nattasen silmiin pistävimpään kohteeseen eli korkeaan kalliomuodostelmaan. Vähän aikaa jouduimme kalliota ihmettelemään ennen kuin hyvä reitti sen päälle löytyi. En usko, että olimme koskaan pitäneet niin tarkkaa huolta mitä Aaro tekee kuin muodostelman päällä. Siellä ei saanut missään nimessä päästää kädestä irti.

Korkea kivimuodostelma..

Itse jouduin kiipeämään nopeasti alas ja nousemaan matalamman muodostelman päälle, jotta sain kuvat Elinasta ja Aarosta. Sen jälkeen piti palata vauhdilla kallion nousukohdalle, jotta sain autettua Aaron ja Elinan alas.

...jonka päältä on ollut hyvä palovartijan tarkkailla ympäröivää aluetta.

Huippu oli kyllä todella hieno ja saimme käytettyä yllättävän paljon aikaa siihen tutustumiseen. Lopulta oli kuitenkin aika keskittyä loppujen eväiden syöntiin. Ruokailun aikana huomasin vielä pienen hiirulaisen, joka seuraili touhujamme yllättävän läheltä. Eväsleivät ja keksit syötyämme ja kaakaot juotuamme, Aaro sai vielä jättää muutamia  leipäpaloja hiirulaiselle.

Sitten oli aika jättää Pyhä-Nattanen taakse. Monesti olimme Elinan kanssa sen muodot nähneet Saariselän suunnalta ja nyt pääsimme viimein sen päälle koko perheen voimalla. Paikkaa ei voi kuin suositella, sillä sen verran hienot maisemat sieltä avautuu ja itse huippukin on ainutlaatuinen Suomessa.

Maisema Lokan tekojärvelle päin.

Alastulo sujui sangen joutuisasti, sillä tällä kertaa otin Aaron rinkkaan samantien. Jossain vaiheessa laskeutumista rinkassa oli pidemmän aikaa täysin hiljaista, joten pientä retkeilijää taisi alkaa väsyttää. Pitkospuille päästyämme Aaro oli kuitenkin jo hereillä ja valmis kävelemään loppumatkan.

Autolle päästyämme lähti huippua kohti juuri yksi juoksija sekä isompi perhe valmistautui retkeen. Meillä oli siis ollut hyvä tuuri, kun olimme saaneet olla siellä reilun tunnin omalla porukalla.


Päiväretken päälle pääsimme vielä illalla Kiilopään savusaunaan, joten päivää voi sanoa todella onnistuneeksi.

Keskiviikkona lähdimme jälleen aamusta liikenteeseen. Tällä kertaa kohde oli Pahaojan autiotupa, jonka historia kultalana ulottuu 1900-luvun alkuun. Automatkaa tuvalle vievän polun päähän tuli vain reilut kolmekymmentä kilometriä, mutta aikaa siihen meni melkein tunti. Varsinkin tien loppuosa oli yksi huonokuntoisimmista teistä, jota ole koskaan ajanut.

Parkkipaikalle päästyämme kävelimme koko porukalla tuvalle. Matkaa sinne tuli vain kilometri suhteellisen hyväkuntoista polkua, joten Aarokin pystyi kävelemään sen ongelmitta.

Kohti Pahaojan kultalaa

Tuvan pihapiiriin päästyämme tutustuimme alueelta löytyviin rakennuksiin, sekä kävelimme Sotajoen ylittävän riippusillan yli toiselle puolelle ja takaisin. Tämän jälkeen oli aika aloittaa lounaan teko autiotuvassa. Edelliset kävijät olivat kyllä jättäneet tuvan takaseinällä olevan takan alueen niin sotkuiseen kuntoon, että moinen jälleen jaksoi ihmetyttää.

Pahaojan tupa

Riippusilta Sotajoen yli

Ruuaksi teimme perinteistä riisi, tonnikala, tuorejuusto -pataa. Sen jälkeen oli vielä kahvien ja kaakaon vuoro, keksejä unohtamatta.

Lounas tuvalla.

Sitten oli aika kerätä tavarat reppuihin ja jättää Pahaojan pihapiirille hyvästit. Vielä ennen lähtöä Elina näytti tuvan lattialle hieman harjaa ja niin oli jälleen yksi tupa siistimmässä kunnossa meidän lähtiessä kuin se oli ollut sinne tullessa.

Ennen autolle lähtöä kävimme vielä katsomassa Pahaojan höyrykonetta. Kyllähän tätä vuosituhannen vaihteen aparaattia olisi hetken joutunut ihmettelemään jos sen luokse olisi osunut tietämättä mitään asiasta. Nytkin sitä jaksoi hyvän tovin tutkailla.

Höyrykone

Jälleen yksi Lapin nähtävyys nähtynä.

Matka autolle meni yllättävän nopeasti ja tuntia myöhemmin olimme taas mökillä Kiilopäällä, jossa tämänkin päivän kruunasi savusaunan upeat löylyt.

Torstai alkoi niin pilvisenä, että osa Kiilopään tunturia jäi piiloon. Päätimme silti lähteä käymään sen huipulla, sillä iltapäivälle oli luvattu vesisadetta.

Aaron toinen reissu Kiilopää huipulle.

Alkumatka meni mukavasti. Aaro käveli tasaisesti nousevaa polkua ja vaikka ilma ei ollut aivan parhaasta päästä, ei ainakaan satanut. Polun muuttuessa portaiksi nostin Aaron rinkkaan, sillä laudat olivat sangen märät ja vaikuttivat melko liukkailta.

Myös tuuli alkoi yltyä päästyämme pois puiden suojasta ja siksipä laitoimme Aarolle haalarin päälle. Tämä osoittautui hyväksi ideaksi, sillä vähän myöhemmin kävelimme  pilven sisällä, jossa oli hyvin tuulista ja kosteaa.


Maisema alkaa hävitä.

Lopulta pääsimme huipulle, jossa emme viettäneet tällä kertaa kovinkaan kauaa aikaa. Kävimme laittamassa kiven Aaron kanssa huipulla olevan kummelin päälle samalla kun Elina kaivoi eväitä esiin. Ne söimme nopeasti kummelin tuulen suojaisella puolella. Ei kivikasa paljoa suojaa antanut, mutta oli siellä hieman mukavampi natustaa muutama keksi ja ottaa hieman vettä. Otin vielä muutamia pilvisiä kuvia, minkä jälkeen oli aika lähteä alaspäin.

Kiilopään huipulla on kummeli poikineen.


Aaro lisää kiven huippukekoon.

Nopeat eväät.

Alempana sää taas parani.

Tälle päivälle ei savusauna lämmennyt, mutta Kiilopään kodassa tarjottiin valurautapannulettuja. Niitä nautittuamme kävimme vielä paistamassa makkaraa läheisellä tulipaikalla ja niin alkoi reissun ulkoilut olla takana.

Lettukestit

Tulilla.

Loppuilta meni pakatessa, sillä perjantaina oli aika lähteä etelää kohti. Melkein kaksi viikkoa kestänyt road-trip oli paria päivää vaille paketissa.