perjantai 29. maaliskuuta 2013

Pääsiäisretkellä Nuuksiossa

Tästä tuli sitten ensimmäinen pääsiäinen, jonka vietin pääkaupunkiseudulla kolmekymmentä täytettyäni. Jos ollaan tarkkoja, niin näistä vuosista olen kerran ollut Patvinsuolla ja kaikki muut on tullut vietettyä lapissa vaeltamassa. Tässä kohdassa voisi ehkä sanoa "vaihtelu virkistää", mutta taidan mieluummin lähteä liikenteeseen "poikkeus vahvistaa säännön" fraasilla.

Aivan ilman metsässä liikkumista ei pääsiäinen onneksi mennyt. Sillä heti perjantaina kävelimme Sadun kanssa Haukkalammelta Veikkolaan Elinan porukoiden mökille. Kulkemamme reitti onkin aivan uusi. Ymmärtääkseni se avattiin vasta viime kesänä.

Perjantai aamupäivästä Octaviaan ahtautui neljä aikuista, vauva ja kaksi borderterriäriä, sekä yllättävän paljon tavaraa päivän reissulle. Meidät kävelijät jätettiin ensimmäisen etapin jälkeen Haukkalammen parkkipaikalle ja paremmat puoliskomme ajoivat sieltä sitten mökille, johon saapuisimme Sadun kanssa noin kahden ja puolen tunnin kuluttua.



Kuten arvata saattaa Haukkalammen parkkipaikalla oli yhdeltätoista jo todella paljon autoja, mutta kun niiden läheiset tulipaikat jäivät taaksemme, saimme kävellä omassa rauhassa.


Reittimme kulki Haukkalammelta Holma-Saarijärven tulipaikalle ja sieltä jatkoimme Poro-kolmoislampien ohi. Lampien jälkeen käännyimme oikeaan kohti Siikarantaa, joka oli minullekin uusi reitti. Tämä oli mukavaa vaihtelua, sillä edellisestä kerrasta kun olen kulkenut Nuuksiossa täysin uutta reittiä, onkin useampi vuosi aikaa. Hetken aikaa kuljettuamme saavuimme kaatuneen puun luokse ja koska lähdöstämme oli kulunut jo noin tunti, oli aika pitää pieni evästauko.

Laitoimme istuma-alustat rungon päälle ja kaivoimme repuista vettä, leipää sekä sangen mauttomia pähkinöitä. Tämä kattaus ei olisi ihmeemmin kotioloissa sukkia saanut pyörimään, mutta kyllä ne huonommatkin eväät aina ulkoillessa hyvältä maistuu.


Evästauon jälkeen jatkoimme matkaa, mutta emme ehtineet kävellä montaakaan minuuttia, kun törmäsimme kunnon turistiletkaan. Noin kaksikymmentä ulkomaalaista tuli meitä vastaan opas etunenässä. Siirryimme Sadun kanssa polulta sivuun odottamaan heidän ohimarssia. Se oli kyllä heidän onnensa, sillä näiden ulkoilijoiden kengät eivät olisi missään nimessä sopineet kovan polun ulkopuolella kävelyyn. Kohteliaita he kuitenkin olivat. Käytännössä jokainen kiitti meitä ohittaessaan.




Turreletkan hävittyä näkyvistä jatkoimme vielä vähän aikaa polkua pitkin kunnes saavuimme seuraavan Veikkola-kyltin kohdalle. Tässä kohtaa hyvin tallattu polku sitten loppui ja vain yksinäinen puoliksi hävinnyt latu kulki oikeaan suuntaan. Onneksi reissu ei mennyt kuitenkaan ihan suunnistamiseksi, sillä puissa oli uudet reittimerkinnät hyvillä välein. Jatkoimme siis ladun päällä jonkin aikaa kunnes tulimme kelkkauralle. Hetken tallusteltuamme ura haarautui kahteen suuntaan ja jouduimme uumoilemmaan kumpi polku olisi meille parempi. Onneksi Satu huomasi seuraavaan Veikkola-kyltin vähän matkan päässä ja lähdimme jälleen oikeaan.


Pitkään emme joutuneetkaan kävelemään, kun tulimme Kaislammen rannalle. Tässä jätimme polun ja oikaisimme jään yli vastaranalle. Matkaa mökille oli jäljellä enää noin kilometri, josta muutama sata metriä metsässä ja loput mökkitietä pitkin.

Noin puoli kahden pintaan olimme sitten mökillä. Kävelyllemme tuli noin kymmenen kilometriä mittaa, mikä olikin hyvä päiväretken mitta.

Reitti itsessään oli parista kohtaa sangen tylsää tikkumetsää, mutta suurimmaksi osaksi komeaa suomalaista metsämaisemaa. Varsinkin jos lähtee Veikkolan suunnalta, niin että tulipaikat tulevat vasta loppupuolella, reittiä voi suositella varauksetta.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Kauhala soolo

Viikko sitten ulos katsellessani jouduin pakottavan tarpeen valtaan lähteä vielä kerran tälle kaudelle jäätä kiipeämään. En kuitenkaan saanut ketään mukaan, joten päätin lähteä yksin liikenteeseen. Parempihan se on lähteä Kauhalaan tekemään pitkää poikkaria, kun jäädä sisään märehtimään kiipeilykaverin puuttumista nätillä ilmalla.
Putoukselle pääsin neljän maissa ja olihan jää vain hakatun näköistä. Kauhala on selvästi yhä hyvin suosittu putous. Tällä kertaa paikan päällä ei kuitenkaan ollut ketään ja hyvä niin. Sain rauhassa nakutella sekä kuvailla uudella kameralla.
Aloitin iltapäivän poikkarilla vasemman puoleiselta putoukselta ja etenin siitä niin pitkälle vasempaan kuin jäätä vain riitti. Samalla myös katselin jäätä sillä silmällä josko löytäisin pari kiipeämiseen soveltuvaa "jääboulderia". Ja kyllähän niitä löytyikin. Poikkarin jälkeen oli siis aika siirtyä ylöspäin vievään kiipeilyyn.


Ensimmäinen reitti oli sangen loiva, vasempaan vievä ja hieman kourumainen linja. Sen pääsin ylös vaudikkaasti. Kyllä sitä tässäkin jo huomasin, että kiipeäminen on hieman erillaista, kun ei ole mitään varmistusta. Vaikka jalkani olivat nousun ylimmässä kohdassa vain noin kolmen metrin korkeudella, eli korkeudelle johon saattaisin laittaa ensimmäisen ruuvin normaalisti.



Toinen nousu oli edellistä matalampi, mutta siinä oli hieman jyrkempi alku. Tämäkin meni ongelmitta.

Nälkä kasvaa syödessä ja niin minullekin alkoi käydä. Olin jo tullessa katsonut vasemman puoleista putousta sillä silmällä, että se saattaisi olla noustavissa. Varsinkin putouksen oikea laita oli todella loiva ja siinä oli muutamia hyviä hyllyjä. En siis joutuisi kiipemämään kuin pari metriä kerrallaan ja pääsisin aina levähtämään.



Kamera siis automaatille ja pari ruuvia sekä lehmän häntä varmuuden varalle valjaisiin kiinni. Elämäni ensimmäinen soolo nousu pääsi alkamaan. Ja mukavastihan se meni. Missään vaiheessa ei alkanut epävarmuus nostamaan päätään vaan lyönnit olivat tarkkoja ja jalat jäivät aina tukevasti jäähän kiinni. En voi suositelle sooloamista kenellekkään, mutta kylläpä noususta jäi vaan hyvä fiilis.

Tässä vaiheessa olin ollut noin tunnin nakuttelemassa, joten päätin vielä tehdä vähän poikkaria ja harjoitella samalla vasemma kädellä ruuvaamista. 


Kuvan perusteella tunnen pakottavaa tarvetta ruuvata olkapään korkeudelle vaikka maahan olisi vain puoli metriä. Ensi kaudella on kyllä pakko keskittyä rauhallisempaan varmistamiseen.

Nyt sitten alkoi viimein kalliokauden odotus, sillä tänä vuonna en pysty pääsiäiseksi lähtemään Korolle. Ja kyllähän sitä voisi pari kertaa sisälläkin tässä välissä käydä, jotta voisi muistella miten sitä ilman hakkuja kiivettiinkään.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Uusi kamera ja päiväretki Nuuksiossa

Olympoksen iskunkestävä kamerani on mitä parhain mukana kannettava. Sitä ei tarvitse varoa ja se menee mukavasti taskuun. Sateellakin sillä ottaa mielellään kuvia ilman huolta kosteuden pääsystä sisään. Huonona puolena kamerassa sitten onkin, että sillä otetut kuvat ovat todella huonolaatuisia. Tämän piirteen kanssa olen kuitenkin pystynyt jostain kumman syystä elämään jo useamman vuoden, mutta tämän talven aikana kuppi meni lopullisesti nurin. Eihän kuvien räpsimisessä kameralla, jonka lopputulokseen ei ole koskaan tyytyväinen, ole mitään mieltä.

Pitkällisen googlaamisen ja konsultoituani ihmisten kanssa, jotka tietävät kameroista, päädyin Panasonicin Lumix DMC-GF5 malliin. Mini-järkkärihän on mitä mainioin minun käyttööni. Se on kooltaan pieni ja siinä on automatiikka joka on tarkoitettu ihmiselle, jota ei kameran säädöt juurikaan kiinnosta. Vielä kun ostan kameraan pannukakku objektiivin, niin se kulkee todella hyvin mukana.

Viime torstaina pääsin nauttimaan aurinkoisesta säästä ja uuden kameran kokeilemisesta Nuuksiossa. Reitiksi valitsin kahdeksan kilometrin mittaisen Korpinkierroksen.


Mustalammen itäpuolelta tulipaikoille päin.
Tietenkin Leekosta ja Paavosta piti ottaa pari kuvaa.
Maisemaa Rajakallion päältä
Yritän kuvata hämärämpää polkua ja aurinkoista aukiota.




Makkaraa ei tällä kertaa paistettu, mutta pitihän ne kahvit silti juoda.
Mustalampi tulipaikalta.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Vapaalla rennosti ja vähän jäätäkin

Poika tuli maailmaan kaksi viikkoa sitten, joten vietän viime ja tämän viikon isyysvapaata. Viimeiset kuukaudet ennen vapaalle siirtymistä yleinen puheenaihe oli, kuinka nämä viikot eivät tule tuntumaan lomalta ja jossain vaiheessa alan varmasti odottamaan töihin pääsyä. Ja noinhan minä itsekin uskoin tapahtuvan.


Yleensä lomani käsittävät suurimmaksi osaksi aikaisia herätyksiä, pitkiä päiviä ja raskaita kantamuksia. Yöt nukutaan teltassa tai tuvassa ja ruokailujen välit saattavat venyä hyvinkin pitkiksi. Ruispala tai pari suklaapatukkaa voivat viedä melkein puoli päivää.

Tällä kertaa en ole joutunut kokemaan mitään vastaavaa. Herään omassa sängyssä ja vaikka yön aikana pitääkin herätä pariin otteeseen, niin eipä tuo kovin pahalta tunnu. Aamulla voi kuitenkin nukkua vastavuoroisesti niin pitkää kuin haluaa eli minun kohdalla noin kahdeksaan. Päivällä saa myös syödä, kun on nälkä.

Tietenkin isyysvapaa riippuu monesta asiasta, mutta ainakin itse en ole viimeiseen kymmeneen vuoteen viettänyt näin rennosti päiviäni. Entäpä se töihin lepäämään meneminen? Kyllä tämä kotona olo vaipan vaihtoineen ja maidon lämmityksineen on huomattavasti rennompaa kuin töissä koko aikainen ihmettely miksi mikään ei tunnu taaskaan toimivan. Saa sitten nähdä miten asiat muuttuvat tulevina viikkoina..

Vielä en ole kuitenkaan siirtymässä pitämään vauva-blogia, eikä reilut pari viikkoa kiipeämättä muutenkaan tunnu oikealta ratkaisulta, eli ulos sitä on välillä pakko päästä. Joten Elinan vanhempien tullessa viime torstaina meille lapsen lastaan katsomaan, käytin tilaisuuden hyväksenä ja lähdin pariksi tunniksi Nuuksioon Samin kanssa.

Solvallan kallioiden editse kulkevan Nuuksiontie sai viime vuonna katulamput ja jo silloin tuumailimme, että kalliolle voi nyt tulla myös illalla kiipeämään. Viime talvena emme kuitenkaan saaneet kertaakaan aikaiseksi käydä kyseisellä putouksella, mutta onneksi tätä talvea on vielä jäljellä. Otin siis Samin kyytiin viideltä Kilon asemalta ja suuntasimme Solvallan putouksille.



Putousten alle päästessämme valoisaa aikaa oli vielä ainakin tunti jäljellä, joten emme tuhlanneet aikaa vaan laitoimme varusteet päälle ja minä otin perinteisesti vetovastuun köyden terävässä päässä.

Solvallan putous pääsi kerralla sarjaan mukavat liidit. Rentoa ja rauhallista. Alku oli positiivista (mutta ei liian) jäätä, johon niin hakut kuin ruuvitkin upposivat mukavasti.



Sitten siirryttiin loivalle osuudelle, jossa en ollut kylläkään aivan varma oliko jää enää kunnolla kiinni kalliossa. Ruuveja tälle osuudelle en ollut valmis laittamaan, mutta onneksi reitin loppupuolella kasvoi yksinäinen puu. Ankkuria en olisi siihen tehnyt, mutta mielelläni slingin ja jatkon sen ympärille laitoin ihan vain varmistukseksi.



Huipulla tein ankkurin isomman puun ympärille ja Sami pääsi nousemaan. Uskon vahvasti, että tämän talven kakkostelujen jälkeen, jotka Sami tekee vanhoilla Rageillani, saavat hänet hommaamaan omat hakut ensi kaudelle. Kyllähän Rageillakin kiipeää, mutta ne ovat sangen suorat, painavat ja niillä kiivetessä rystysten hakkaaminen jäähän on turhan tärkeä osa suoritusta.

Alas päästyämme oli pimeä jo laskeutunut. Sami oli ottanut otsalampun mukaan, mutta itse en ollut moista tullut ajatelleeksikaan. Onneksi katuvalot riittivät kiipeämiseen.



Seuraavaksi Sami lähti tekemään kauden kolmatta liidiään kallioiden oikealla reunalla olevalla loivalla putouksella. Tällä putouksella joutui kiipeämään 5-6 metriin ennen kuin sai ruuvin jäähän, mutta nouseminen oli melkein kävelyä hakuilla hieman tukien, joten se meni Samilta ongelmitta. Myös yläosassa oikeaa kiipeämistä vaativat metrit menivät hänellä mallikkaasti.

Itse jätin tämän putouksen väliin ja keskityin pääputouksen vasempaan kylkeen, joka oli hieman oikeaa jyrkempi. Voi sitä surkeutta mikä tästä noususta tuli. Ruuvit eivät tuntuneet millään uppoavan jäähän vaan ne jäivät pyörimään parin sentin syvyyteen. Onnistuin jopa tiputtamaan yhden, käden asentoa muuttaessani, mutta onneksi alla oli lunta eikä pudotuskaan ollut kovin korkea.

Sain lopulta kuitenkin muutaman lyhyen ruuvin putoukseen kiinni ja näin jyrkän osion kiivettyä. Tällä kertaa tarkoitukseni oli mennä hieman enemmän vasempaan ja näin päästä eri puulle kuin edellisellä nousulla. Päästyäni ankkuriksi aikomallani puulle sain kuitenkin huomata, että yksi slingeistäni puuttui. Hämärässä tihrustaessa huomasin sen edellisen nousuni ankkurilla. Olin sitten jättänyt ankkurin purkamisen kesken. Jouduin siis harrastamaan kevyttä lumessa kahluuta päästäkseni slingini luokse.

Lopulta sain hämärässä ankkurin tehtyä, enkä ole tainnut tehdäkään yhtä huonossa valossa ennen ankkuria. Vaikka katuvalot riittivätkin todella hyvin putoukselle, eivät ne juurikaan valaisseet putouksen päälle.

Nousun jälkeen olimmekin valmiit lähtemään ja kävellessämme Solvallan urheiluopiston parkkipaikalle, kumpikin uskoi vahvasti jääkiipeilyjen olevan tältä kaudelta ohi.