tiistai 18. huhtikuuta 2017

Inarijärvi 2017 - Tuulta ja Tuiskua



Sevettijärven suljetun baarin edustalla ahkiota pakatessa pääsin viimein eroon minua pari päivää vaivanneesta jännityksestä. Keli oli pilvinen, mutta muuten näytti sangen hyvältä. Rannasta lähti merkattu reitti oikeaan suuntaan ja sitä oli ajettu moottorikelkoilla. Jututin myös paikallista kelkkailijaa ja hän osasi sanoa, että reitiltä lähti Sollomusjärvellä ura kohti  meidän ensimmäisen yön autiotupaa, joten meillä pitäisi olla hyvä alusta illan hiihtoa ajatellen.


Hiihtämisen aloitimme viimein seitsemän pintaan eli tunti auringonlaskun jälkeen. Onneksi hämärää riitti ensimmäisen tunnin ajan, joten heti ei tarvinnut otsalamppuihin turvautua. Ensimmäiset pari kilometriä etenimme loivaa ylämäkeä, joten vauhti ei päätä huimannut painavien ahkioiden kanssa.



Pääsimme hiihtämään hämärän jo laskeuduttua

Mäen päällä pidimme reissun ensimmäisen tauon ja otimme otsalamput käyttöön. Sen jälkeen matka eteni Sollomusjärveä kohti huomattavasti parempaa vauhtia ensin alamäkeen ja sitten parin pienen lammen yli. Jossain vaiheessa tätä etappia alkoi kevyt lumisade. Hiihdin siis kahden aloittelijan kanssa alamäkeen otsalamppujen valossa lumisateen huonontaessa näkyvyyttä. Onneksi ura oli leveä ja selkeästi näkyvillä, joten ainoaksi vastoinkäymiseksi jäi Tomekin ahkiosta pudonnut kamera. Ja sekin huomattiin ja pelastettiin heti putoamisen jälkeen.


Alamäki pimeässä, lumisateessa ja ahkion kanssa. Melkoinen kokemus.

Sollomusjärven jäälle päästyämme pohjoiseen erkaneva ura löytyi yllättävän helposti. Tästä eteenpäin seurasin reittiämme kännykän kartalta silmä kovana, sillä en halunnut ensimmäistäkään suunnistusongelmaa tähän iltaa. Onneksi ura johdatti meitä oikeaan suuntaan näkyvyyden tiputtua melkein nollaan. Järven jäällä taisi olla usvaa, joten otsalamppujen valossa kaiken näki paksun höyryn läpi. Jos lampun sulki, niin ei nähnyt senkään vertaa, sillä tähdet olivat paksun pilviverhon takana piilossa.

Viimeinen tunti oli todella pimeä.

Pidimme vielä yhden lyhyen tauon järven jäällä ja noin kolme tuntia aloituksesta saavuimme kapealle kannakselle, jonka ylitettyä pääsimme Kurttejärvelle. Edessä oli vielä pitkän niemennokan ohitus, joka meni onneksi helposti kelkkauraa seuraten ja niin saavuimme yhdeksän kilometrin yöhiihdon päätteeksi tuvalle kymmenen pintaan.



Sollomusjärven autiotuvalla
Ahkiot oli lähtiessä pakattu vähän miten sattui, joten seuraavan tunnin aikana oli melkoinen säätö päällä, jotta saatiin tavarat sisään, löydettiin tämän illan ruoat sekä ruoanlaittovälineet, saatiin tupa lämpimäksi ja illallinen porisemaan. Lopulta hommat oli kuitenkin hoidettu ja pääsimme rauhoittumaan ruoan ääreen. Pienenä yllätyksenä illan aikana tuli, ettei tuvalla ollut kännykkäkenttää. Olin ollut varma, että se löytyy tällä reissulla koko ajan, mutta tulipahan taas muistutus pohjoisen katvealueista.

Viimein saa rentoutua.

Lounaan ja yhdentoista jälkeen tapahtuvan illallisen väli ehti venähtää sen verran pitkäksi, että verensokerini ehtivät tippua aivan liian alas. Tästä syystä syömään viimein päästyäni minua väsytti, palelsi, enkä meinannut saada millään ruokaa uppoamaan. Lihapullat ja suurin osa makaroonista meni onneksi seuraavaa päivää ajatellen sinnillä alas, mutta loppu iltana en saanut itseäni enää juhlatuulelle. JP ja Tomek istuivat pitkään yöhön niitä näitä joristen. Itse jaksoin kuunnella heitä hetken aikaa ja sitten siirryin yöpuulle.

Aamukahvin keitto on tarkkaa puuhaa.

Ensimmäisenä vaellusaamuna heräsimme vasta kahdeksan maissa ja liikkeelle lähtöön meni yli kolme tuntia. Seurueen retkirutiinit olivat vielä pahasti hakusessa. Onneksi edellisenä iltana alkanut lumisade oli jatkunut vähäisenä, joten pääsimme palaamaan edellisen illan uraa pitkin merkitylle reitille.

Edellispäiväistä uraa takaisinpäin.

Olimme hiihtäneet ehkä kymmenen minuuttia, kun saavuimme kännykkäkentän piiriin. Tämä toi ensikertalaiselle lapinvaeltajalle tarpeen soittaa samantien kotiin. Onneksi ehdin "valistaa" häntä ennen vihreän luurin painamista, että seuraava tauko on puolen tunnin kuluttua. Eiköhän sen soiton ehdi silloinkin tehdä.

Tässä kohdassa myönnän, että on paljon vaeltajia, jotka pitävät taukoa silloin kuin siltä tuntuu ja pääsevä aina leiriin asti iltaa viettämään. Omalla kohdallani olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että armeijatyylinen vaelluspäivän legeihin pilkkominen vie parhaiten perille. Surullinen totuus on, että lyhytkin pysähdys tuppaa venymään vähintään varttiin ja niitä kun kerääntyy muutenkin pitkälle päivälle, niin lopputulos on tarpeettoman myöhäinen leiriin tulo. Tätä lähestymistapaa tukee entisestään, ettei varusteemme oikeasti riittäneet telttaöihin vaan seuraavalle tuvalle oli pakko päästä.

Harmaata.

Yhytimme merkityn uran juuri, kun noin kymmenen kelkan kolonna oli hurauttanut sitä pitkin. Luottamus hyvin etenevään hiihtoon pysyi siis tässä vaiheessa vielä yllä lisääntyvästä lumisateesta huolimatta.

Pidimme päivän ensimmäisen tauon uralla ja tässä vaiheessa minulta jäi huomaatta, että yksi meistä ei istuutunut alas, eikä tainnut paljoa syödäkkään. Keli alkoi olla sen verran kurja, että itse menin samantien perinteiseen taukomoodiin. Taukotakki päälle, veden heitto, kupillinen termarista, pähkinöitä pari kourallista, kartan vilkaisu, vähän lisää vettä, kun kymmenen minuuttia on mennyt sukset jalkaan, ahkio kiinni ja menoksi. Tässä vaiheessa sain surukseni huomata, että ennen lähtöä tuli todella kylmä, kun seurueessa haettiin omia taukorutiineja.

Päivän ensimmäinen tauko.


Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisiko päivärutiineja pitänyt käydä enemmän läpi ennen lähtöä. Ehkä tämä on suurimpia eroja oppaiden ja itseoppineiden välillä. Opas osaa varmasti ajatella ensikertalaisia paremmin, eikä ota mitään itsestään selvyytenä.

Emme ehtineet hiihtää kovinkaan pitkään tauon jälkeen, kun saimme huomata uran alkavan umpeutua, sillä lumisade oli koventunut huomattavasti. Onneksi ohitsemme kulki päivän aikana  kelkkoja, joten uraa avattiin meille tasaiseen tahtiin. Olimme aloittaneet hiihdon sen verran myöhään, että toisella legillä alkoi olla jo nälkä. Päätimme siis syödä seuraavalla tauolla lounaan. Jonkun aikaa jouduimme kuitenkin etenemään, että pääsimme seuraavan kannaksen toiselle puolelle jossa olimme edes hieman tuulen suojassa. Siirryimme vähän kauempana urasta olevien kuusien alle, josko ne suojaisivat edes vähän märältä lumisateelta.

Lounas.

Lounas tuli todellakin tarpeeseen. Sen verran kovaksi nälkä ehti ennen kuin saimme nuudeleita ja jauhelihaa syödäksemme. Ruoka ei sinällään antanut muuta iloa kuin mahan täytettä, sillä se ehti jäähtyä ennen kuin sen sai syötyä. Keitimme vielä kahvit ruuan päälle, mutta sen jälkeen oli pakko päästä lähtemään. Märät vaatteet, viima ja varmaan myös viilentynyt ruoka pitivät huolta, etten muista koska minulla oli ollut viimeksi yhtä kylmä.

Lounaan ainoa mukava hetki eli lämmin kahvi.
Pakkasin trangian, kahvipannun ja ruokapussin ahkiooni parasta mahdollista vauhtia ja pääsin hiihtämään hieman JP:n jälkeen. Jäälle päästessäni JP oli ehtinyt jo hyvän matkan päähän, mutta taakse katsoessani sain todeta Tomekin säätävän vielä lounaspaikalla. Etenin siis mahdollisimman hitaasti ja todella kylmissäni. Ehdin silti hiihtää hyvän tovin ennen kuin seurueen viimeinen jäsen pääsi liikenteeseen. Tässä ajassa kärkimies oli hävinnyt jo jonnekkin lumisateen keskelle. Voin myöntää, etten ollut kumpaankaan ensikertalaiseen kovin tyytyväinen sillä hetkellä.

Loppupäivä eteni samaan malliin. Hiihdettiin JPee edellä ja Tomek takana. Taukoja pidettiin ja niiden aikana oli kokoajan kylmää ja märkää. Ura meinasi välillä hävitä lumisateessa, mutta onneksi jossain vaiheessa tuli kelkkoja, jotka avasivat sen uudelleen. Eikä minua todellakaan enää harmittaneet punaiset uramerkit, joita olin suunnitteluvaiheessa karsastanut.

Tauko jossain.
Kartan mukaan päivälle olisi pitänyt osua reissun parhaat maisemat, koska kuljimme useamman pienen erämaalammen yli ja niiden väleissä oli aina pienet kannasosuudet. Nähtävää ei kuitenkaan ollut. Ne hävisivät lumisateeseen.

Puolen kuuden aikoihin saavuimme viimein poroaidalle, jolta näkyi jo päivän päätepiste eli Suolistaipaleen tupa. Sille päästäksemme jouduimme vielä hiihtämään hetken lumihangessa, mutta sitten noin kahdeksan tunnin ja 18 kilometrin päivä oli pulkassa.

Suolistaipaleen tupa.

Tuvalla JP otti välittömästi lämmitysprojektin hoitaakseen. Itse aloin sulattamaan kaasuliedellä lunta, sillä olimme juoneet viimeiset vetemme noin tuntia aikaisemmin. Samalla lämmitin meille kupilliset lämmintä punaviiniä.

Niin se alkoi taas elämä voittaa, kun sai lämmintä päälle, lämpöä tupaan ja lämmikettä sisäänsä. Loppu ilta meni sitten normaaleissa merkeissä eli lunta sulatellessa, ruokaa laittaessa ja höpötellessä niitä näitä.

Päivä pulkassa.

Illan häviäjä oli Tomek, sillä hänelle koitui sama kohtalo kuin minulle edellisenä iltana. Ruoka ei meinannut maistua ja energiat olivat täysin lopussa. Onneksi pienet päikkärit ja pakolla ruoan syönti auttoivat asiaan. Tämän lisäksi monot olivat tehneet hänen jalkoihin todella pahat rakot. Ne oli varmaan pahimmat, mitä olin koskaan vaelluksella kenelläkään nähnyt. Hän osasi kertoa hiihtäneensä koko päivän sinnillä kivusta huolimatta. Olisipa hän käyttänyt saman sisun monojen jalasta pois ottoon ja rakkolaastarin sekä ihoteipin käyttöön. Nukkumaan mennessä hänen seuraavan päivän hiihtokykynsä oli todella suuri kysymysmerkki.


Herätys.
Heräsin kolmanteen vaelluspäivään seitsemän maissa. Edellisten päivien lumisateet olivat vaihtuneet auringon paisteeseen, joten huomasin olevani melko positiivinen päivän suhteen.


Aamupalan jälkeen positiinen suhtautumiseni päivään vain kasvoi, kun Tomek huomasi monojaan tutkiessa, että niissä oli kantapään kohdalla sauma väärään suuntaan. Tämä ei tietenkään ollut hyvä uutinen vaan JP:n keksintö, että kenkiin leikattaisiin palaset istuma-alustasta kantapäitä suojaamaan.

Taisihan sitä lunta tulla vielä edellisenä iltana.


Aamutoimiin saimme tänäkin aamuna käytettyä yli kolme tuntia, joten sillä saralla meillä oli vielä huomattavasti parannettavaa. Myös itse hiihto latisti hieman uskoa päivään, sillä edellisen päivän lumi odotti tietenkin uralla, eikä yhtään kelkkaa ollut vielä kulkenut reittiämme.

Tauko.
Uran aukaiseminen oli sen verran raskasta puuhaa, että otimme käyttöön uuden etenemistavan. Jokainen hiihti ensimmäisenä reilut viisitoista minuuttia ja sen jälkeen vaihdettiin. Tauko pidettiin sitten kun kaikki olivat tehneet osansa uran avaajana. Tämä johti siihen, että jouduin vilkuilemaan kelloani huomattavasti normaali useammin, mutta se ei liiemmin haitannut. Päivän maisemat olivat todella tylsät, joten sain hieman tekemistä monotonisen hiihtämisen lisäksi.

Tämä oli ensimmäinen päivä, kun hiihdimme Inarijärven jäällä ja ensimmäiset kahdeksantoista kilometriä oli Suolisvuonoa. Hiihdimme siis lähes suoraa viivaa lounasta kohden ja rannat olivat lähimmillään reilun parinsadan metrin päässä.

Kelkkaura on vain hieman parempi kuin upottava hanki.

Kolmannen legin aikana ohitsemme ajoi viimein pari moottorikelkkaa, mikä helpotti ja nopeutti hiihtämistä huomattavasti. Parasta mahdollista hiihtoa ei ollut siltikään tiedossa, sillä vaikka upottavin lumi oli nyt ohi, ei ura ollut siltikään se kova alusta johon olin edellisillä Inarijärven hiihdoillani tottunut.

Lounas. Taas paleltaa.

Lounas ei liiemmin helpottanut päivää. Vaikka pakkasta ei ollutkaan paljoa, niin tuuli piti huolen, että ainakin minulla oli kokoajan kylmä ja ruoka jäähtyi todella nopeasti. Varmaan puolet siitä tuli syötyä kylmänä. Onneksi kahvin sai juotua lämpimänä.


Suolisvuono sopii monotonista hiihtoa hakeville.

Suolisvuono ei antanut mitään maamerkkejä, joiden avulla olisin pystynyt arvioimaan sijaintiamme, joten kolmannella legillä lounaan jälkeen uskalsin viimein tarkistaa etenemisemme navigaattorista. Tulos oli musertava. Olimme edenneet vain neljätoista kilometriä seitsemän tunnin aikana. Kello oli siis viisi ja meillä oli vielä kolmesta neljään legiä jäljellä.


Tämän päivän hiihto ei lopu ihan vähällä.

Saimme hiihtää vielä kaksi legia ennen kuin pääsimme viimein pois Suolisvuonosta. Tämän jälkeen ohitimme muutamia saaria, jotka antoivat erämaista nähtävää hiihtoomme. Maisemat eivät kuitenkaan ihmeemmin kiinnostaneet, sillä omalla kohdallani hiihtämisestä oli tullut täyttä tuskaa. Reiteni huusivat kivusta jokaisella polkaisulla ja muutenkin olin todella lopussa. Tauon jälkeen jaksoin aina vetää oman osuuteni suhteellisen hyvin, mutta viimeinen puoli tuntia legistä oli pelkkää kurjuutta.

Päivän toiseksi viimeisellä legillä kuulimme koirien haukuntaa jostain kaukaa. Jaksoin silloin vielä vitsailla, että taitavat olla susia tai ehkä huskyja. Tokkopa saamme koskaan tietää. Tällä osuudella saimme myös todistaa todella hienon auringon laskun. Sitä oli kyllä upea katsoa, mutta seuraavalla tauolla sai huomata miten kylmä jäällä oli ilman auringon lämpöä.

Auringonlasku


Jaoimme tauolla jälleen viimeiset vedet, joten nyt oli todellakin aika päästä tuvalle. Väsymyksestä ja kylmyydestä johtuen myös taukotakit pysyivät kaikilla päällä viimeiselle osuudelle lähdettäessä. Voin sanoa, että ensimmäisen kerran useampaan tuntiin olin aidosti onnellinen, kun käännyimme uralta Pisterin autiotupaa kohti ja viimeiset pari sataa metriä olivat edessä.

Ilo ja onni eivät olleet kuitenkaan pitkäaikaisia, kun tuvan ikkunasta loistava valo tervehti meitä. Rannasta alkoi kuulua myös haukkuminen eli nyt tiesimme missä aikaisemmin kuulemamme huskyt viettivät yönsä.

Pisterin tuvan ikkunasta loistaa valoa.

Reilun kymmenen tunnin ja 24 kilometrin päivän päälle emme siis saisi rentoa ja rauhallista iltaa omassa tuvassa. Totuus oli täysi vastakohta, sillä tuvalla oli viisi puolalaista ja sen pihamaalla 40 huskyä.


Koirat viettivät kyllä yönsä ulkona, mutta silti tupa oli täysin vallattu. Kaikki laverit olivat täynnä tavaraa. Kaminan ympäristön kuivauskoukuissa roikkui koiravaljakoiden varusteita. Vesisanko oli kaminan päällä ja siinä sulatettiin kuulemma koirille vettä.

Väsyneenä, nälkäisenä ja tilanteeseen hyvin kyrsiintyneenä aloin komentelemaan ihmisiä. Voin myöntää, etteivät hyvät tavat olleet sillä hetkellä vahvin piirteeni. Meidän on saatava heti kolme punkaa vapaaksi. Meidän on saatava tilaa kaminan ympärille, jotta saamme varusteemme kuivumaan. Meidän on saatava vettä ja vesiämpäri on otettu väärällä tavalla käyttöön.

Onneksi puolalaiset olivat hyvin mukavia miehiä ja niin hetken kuluttua meillä oli nukkumispaikat ja varusteet kuivumassa. Myös koirien vesi tarjottiin meille käytöön. Tähän vielä, kun otin naukun jallua ja lämmitin punaviiniä kuppeihimme, niin elämä alkoi taas tuntua paremmalta.

Saimme myös kuulla, että tupakaverimme olisivat lähdössä seuraavana päivänä samalle tuvalle minne mekin olisimme menossa. Sama reitti puolalaisten kanssa ja tieto tulevasta 27 kilometrin päivästä johtivat minut ainoaan järkevään vaihtoehtoon. Seuraava päivä olisi meille lepopäivä. Tämä olisi mahdollista, kun jättäisimme kaikki hienot hiihtomaastot sekä nähtävyydet väliin ja keskittyisimme loppureissun vain ja ainoastaan Ivaloon pääsemiseen.


Loppuilta helpottui kummasti, kun meidän ei tarvinnut tankata ruokaa, säätää varusteita kuntoon tai aloittaa vesiprojektia. Riitti, että juotavaa oli loppuillan tarpeisiin ja ruokaa riittävästi nälän pois hoitoon.

Lepopäivä odottaa.

Illan aikan juttelimme jonkin verran puolalaisten kanssa ja toivottasti sain hieman paikattua alun säätämistä kertomalla heille Inarijärven näkemisen arvoisista kohteista, sekä tarjoamalla meidän ison lumensulatuskattilan kaikkien tupalaisten käyttöön.