perjantai 5. toukokuuta 2017

Inarijärvi 2017 - Aurinkoisilla urilla

Lepopäivästä huolimatta heräsin kuudelta tarpeeseen käydä pihan perällä, mutta onneksi aikainen nouseminen palkittiin todella hienolla auringonnousulla. Muutaman räpsyn siitä otettuani palasin vielä punkkaan ja onneksi sain vielä unen päästä kiinni.

Lepopäivän aamuaurinko

Hiljainen Pisterin tupa
Seuraavan kerran herätessäni puolalaiset hääräsivät jo täyttä vauhtia tuvassa, joten odottelin makuupussissa hyvän tovin kunnes he saivat aamupalan syötyä ja siirtyivät pihalle. Olin jäänyt edellisenä iltana siihen käsitykseen, että tupakavereillamme olisi ollut tarkoitus lähteä liikenteeseen hyvissä ajoin. Saimme kuitenkin syödä oman aamupalamme rauhassa ja ehdimme vielä pihalle ihmettelemään koiravaljakoiden alkuvalmisteluita ennen kuin he pääsivät matkaan.

Koiravaljakot valmistautuvat matkaan.

Vauhti päällä.

Kelkkasafarin verran ulkomaalaisia vieraita
Koirien haukunta ei ehtinyt edes hävitä lähisaarien taaksen, kun jo parinkymmenen kelkkaturistin safari saapui tuvan edustalle päiväämme piristämään. Heitä emme jaksaneet kuitenkaan kovin kauaa ihmetellä vaan siirryimme tupaan keittämään päivän toista pannullista kahvia. Turistit pitivät vajaan tunnin tauon tuvan edustalla, mutta vain yksi heitä uskaltautui käväisemään sisällä. Puuceen käyttö taisi olla useammalle heistä tauon päätarkoitus.

Ylimääräinen päiväannos kahvia on vakava asia.
Pisterin tuvan alueen viimein rauhoituttua oli aika aloittaa lounaan tekeminen. Tällä kertaa eivät kylmät nuudelit olisi voineet vähempää kiinnostaa, joten kaivelin hieman ruokasäkkejä, kunnes meillä oli tarpeet kunnon lepopäivän aterialle. Ensimmäisen illan lihapullapussin loppu, paketti makkaraa, paistettua sipulia, makaroonia ja ketsuppia kastikkeeksi. Siinä oli resepti, joka ei jättänyt ketään kylmäksi.
Lumen sulatus käynnissä.
Lounaan jälkeiset pari tuntia menivät rauhallisesti lepäillessä, kotiin soitellessa, lunta sulattaessa ja punaviiniä naukkaillessa.

Mökkihöperyys alkaa vaivata?
Joten on aika tehdä päiväretki 200m päässä olevalle päivätuvalla.
Pientä vaihtelua saimme päivään, kun otimme kahvitarpeet ja makkarat mukaan ja lähdimme pihapiirissa olevalle päivätuvalle välipalalle. Uudella tuvalla oli huomattavasti paremmin makkaran paistoon soveltuva kamina kuin vanhalla yöpaikkana käyttämällämme. Siellä siis istuimme muutaman tunnin kunnes ilta alkoi hämärtää ja oli aika siirtyä huikea parin sadan metrin matka takaisi.
Yksi makkara on käynyt hiilloksessa. Arvaa mikä?
Koko päivän jatkunut termospullojen täyttäminen tuli viimein illan pimennyttyä valmiiksi, joten oli aika aloittaa illallisen tekeminen. Spagettia trangian isommalla kattilalla keittäessani sain jälleen huomata miten huono numero kolme oli ruokakunnaksi. Spagettia tuli sen verran paljon, ettei se meinannut millään kypsyä ja lopulta se pääsi vielä hieman ylikypsymään. Tästä tuli ensimmäinen kerta vuosiin, kun olin aidosti pettynyt retkipöperööni.

Logi merkintä tupakirjaan
Ennen nukkumaan menoa valmistelimme vielä seuraavan päivän lähtöä niin paljon kuin mahdollista, sillä reissun pisimpään päivään olisi hyvä päästä lähtemään hyvissä ajoin.

Maanantai aamu alkoi aurinkoisena, mutta tuulisena. Olimme laittaneet kellon soimaan seitsemäksi, mutta pienen herätyskellosotkun ansiosta heräsimme jo kuudelta. Sekaannus oli erittäin positiivinen tulevan päivän pituuden huomioon ottaen.

Hiihtävä ninja ei vastatuulesta välitä.
Neljäntenä aamuna saimme viimein aamurutiinit kuntoon, sillä olimme suksien päällä jo kaksikymmentä yli kahdeksan. Muutenkin tämä oli päivä jolloin rutiinit alkoivat toimimaan. Tauot pysyivät vartin mittaisina, eikä liikkelle lähtiessä ketään tarvinnut odottaa.

Ninjan kaveri
Tämä oli myös päivä jonka aikana pääsin viimein normaaliin vaellusmoodiin. Hiihdon aikana ei tullut enää samalla tavalla vilkuiltua kelloa kuin edellisinä päivinä, enkä joutunut muutenkaan uumoilemaan mielessäni että mitenhän tästäkin päivästä selvitään. Hiihto eteni rauhallisesti ja sangen kevyesti vastatuulesta huolimatta hyvää uraa pitkin. Ajatukset olivat liikkuessa jossain kaukana ja kokoajan tiesin sangen tarkaan missä olimme menossa, koska ympärillämme oli helposti erottuvia saaria.

Railovaroitus keskellä järveä
Päivän suurin yllätys oli railomerkki, johon törmäsimme aamupäivän aikana. Tämä oli ensimmäinen kerta Inarijärvellä, kun moinen tuli vastaan. Olin melko varma, että järvi oli hyvässä jäässä maaliskuussa, mutta ei parin sadan metrin takia kannattanut riskeerata. Aukaisimme siis valjaat ja hiihdimme pidemmillä väleillä seuraavalle railomerkille. Mitään ei tietenkään tapahtunut, mutta mistäpä sitä tietää minkä verran lumen alla on jäätä. Varovaisuus kannatti mielestäni varsinkin, kun kelkat menevät tälläisestä kohdasta vauhdilla yli, mutta me vietämme hyvän tovin merkkien välissä.

Vasikkaselkää riitti.
Ensimmäiset kolme legiä ja kaksitoista kilometriä hiihdimme pitkin Vasikkaselkää, minkä jälkeen pidimme lounastauon. Tällä kertaa käänsin ahkioni tuulensuojaksi ja kaivoin vielä lisäsuojaksi sopivan montun, jonka pohjalla tein lounaan. Tänään myös kahvi oli valmiina termarissa, joten se nopeutti huomattavasti lounastaukoa.

Yksi monista tauoista
Lounaan jälkeen liikkelle pääsy meinasi tökkiä pahan kerran, sillä lumi alkoi tarttua JPn suksien pohjiin. Tomekilla ja minulla ei tätä ongelmaa ollut, mutta me emme myöskään tarvinneet voiteita tai tervaa pitopohjista johtuen. Vähän aikaa lumen kanssa tapeltuaan JP teki omat päätelmänsä ja kuori tervat pois suksiensa pohjista ja taas luonnistui hiihto.

Sammakkoselkä
Seuraavat kuusi tuntia ja kuusitoista kilometriä hiihdimme Sammakkoselkää aamupäivän tapaan suurimmaksi osaksi hiljaisuudessa. Tauoilla vaihdettiin aina sana jos toinenkin, mutta jotenkin tämä päivä meni kaikilla omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

Aurinko oli juuri laskemassa, kun saavuimme Kärppäsaaren tuvan risteykseen. Päivällemme oli tullut lähes tarkalleen kymmenen tuntia mittaa. Olimme siis hiihtäneet 28 kilometriä samassa ajassa kuin toissa päivänä 24 kilometriä. Hiihto ei ollut ollut myöskään läheskään yhtä rankka. Lepopäivä oli siis tehnyt tehtävänsä sekä voimien palautumisen että uran paranemisen suhteen.

Parisataa metriä tuvalle.
Aluksi näytti, ettei tuvan savupiipusta nousisi savua, mutta lähemmäksi päästessämme näimme kolme pilkkijää tuvan edustalla. Pihaan päästessämme saimme havaita, että sen oli vallannut pilkkireissulla olevat kelkkailijat. Joukon puhemies oli ehkä kuusissa kymmenissä. Heti alkuun hän vihjasi hyvin suoraan, että kai me nukumme viereisessä päivätuvassa.

Jonkin aikaa miestä jututettuani hän kyllä sivulauseessa myönsi, että kyllähän Kärppätupa meille hiihtäjille kuuluisi, mutta pois he eivät olleet sieltä lähdössä. Enkä minä asiaa puheeksi ottanutkaan. Emme halunneet missään nimessä nukkua pienessä kuuden hengen tuvassa tämän porukan kanssa ja olinhan minä nukkunut Elinan kanssa samanlaisessa päivätuvassa viitisen vuotta sitten ongelmitta. Hyvä puoli pilkkijöissä oli, että he olivat tehneet vedenottoreiän järven jäähän. Tänä iltana ei siis tarvinnut aloittaa lumiprojektia.

Illan menu oli makarooni, nöde, oliivi, sipuli -muhennos, joka saikin pojilta reissun parhaan sapuskan kunniamaininnan. Harmillisesti punaviini oli päässyt loppumaan lepopäivänä, joten jouduimme pysyttelemään tällä kertaa Jallussa. Eihän tämä mikään ongelma ollut, mutta alkureissussa oli päässyt punkun makuun ja kyllähän sitä olisi kupillisen tämänkin päivän päätteeksi voinut ottaa.

Sen verran päivälle oli tullut pituutta, että kymmenen maissa tupa oli jo hiljainen ja kolme hiihtäjää nukkui seiniä kiertävillä lavereilla.

Aamuinen tupa

Kuvien oton jälkeen oli aika herätä
Toiseksi viimeisenä vaellusaamuna ei tarvinnut herätä kellon soittoon, sillä tälle päivälle oli luvassa vain viisitoista kilometriä hiihtoa. Tästä syystä olimme vasta kahdeksan pintaan jalkeilla ja kymmenen jälkeen valmiina päivän hiihtourakkaan.

Ahkiot melkein valmiina
Aurinko paistoi ja edellisten päivien tuuli oli tyyntynyt liikkeelle lähtiessä. Pääuralle takaisin päästyämme oli edessä jälleen railomerkit. Tuntui todella epätodennäköiseltä, ettei jää kestäisi painoamme, mutta silti seuraavat pari sataa metriä tuli hiihdettyä vetovaljaat auki.

Kyllä kauniilla säällä hiihtäminen on sitten mukavaa.
Tällä kertaa päivän ensimmäinen tauko kesti todella kauan. Ilma oli hyvä ja päivästä piti tulla edellisiin verrattuna sangen lyhyt, joten emme pitäneet kiirettä. Höpöttelimme niitä näitä, otimme kuvia ja söimme paljon pähkinöitä. Vasta liikkeelle lähtiessämme huomasimme, että etelästä lähestyi todella tummia pilviä.

Tummat pilvet nousevat
Onneksi pilvet eivät tuoneet lumisadetta, mutta auringon ne peittivät ja tuuli yltyi. Seuraava legi meni muuttuneesta ilmasta huolimatta sangen mukavasti. Hiihdon loppuvaiheessa vain odotimme väärää saarta, jolta pitäisi lähteä itään ja Punaista tupaa kohti. Kartan vilkaisu tauolla osoitti kuitenkin, että meillä olisi vielä yksi legi ennen uralta poistumista.

Kaksi savolaista ja saksalainen hiihtoretkellä
Kolmannella etapilla ohitimme myös paikan, josta alkuperäisen reittisuunnitelman mukaan olisi pitänyt lähteä länttä kohti. Tällä hetkellä moinen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Kasariselän ylitys upottavassa hangessa olisi ollut todella huono ratkaisu. Varmuus oikeasta reittivalinnasta vahvistui entisestään, kun viimein tulimme oikean saaren kohdalle ja käännyimme uralta umpiseen ja kohti Punaista tupaa.

Umpihankea päivän loppuun
Ensimmäinen kilometri umpihangessa oli todella hidasta ja raskasta etenemistä. Tämän lisäksi JPn ja minun muoviahkiot eivät meinanneet pysyä millään pystyssä kapeassa hiihtourassa vaan halusivat kokoajan kellahtaa kyljelleen. Tomekin puinen ahkio taas eteni todella hyvin tekemässämme urassa.

JPn urantekovuorolla yhytimme kelkkauran, joka vei jonkin verran liikaa etelään. Se kulki kuitenkin sen verran oikeaan suuntaan, että lähdimme seuraamaan sitä. Loppuun asti kelkan jälki ei kuitenkaan vienyt vaan tuli taas minun vuoroni siirtyä umpiseen uran avaajaksi. Etenin hetken matkaa raivolla upottavassa hangessa aikomuksenani antaa kaikki jäljellä oleva tarmo viimeiseen kilometriin, mutta reilun sadan metrin jälkeen osuinkin todella huonosti näkyvälle jäljelle, joka vei suoraan tuvalle.

Kaikunuora eli Punainen tupa
Päivän hiihtourakka oli siis hoidettu reilun viiden tunnin hiihdolla. Kello oli tässä vaiheessa neljä, joten oli aika asettua majaksi ja aloittaa lounaan valmistus. Päivä oli hiihdetty pähkinöillä, suklaalla ja valmiiksi tehdyillä eväsleivillä.

Ja mukavahan sitä oli myöhäistä lounasta syödä hyvää vauhtia lämpeävässä tuvassa. Joudun kyllä myöntämään, että umpihangessa kahlatessamme olin hetken aikaa epäillyt, että lounaan välistä jättäminen saattaisi vielä kostautua. Onneksi löysimme kelkan jäljet, jotka nopeuttivat ja helpottivat päivän viimeistä etappia huomattavasti.

Loppu ilta meni normaaleissa merkeissä pöydän ääressä istuen ja lunta rauhakseltaan sulattaen. Meillä oli vielä yksi paketti makkaraa, jonka paistaminen tuli pariinkin otteeseen puheeksi, mutta emme sitä saaneet missään vaiheessa hoidettua. Alkaessani tekemään yhdeksän maissa illallista päätin siis pilkkoa makkarat Meksikon padan sekaan. Päätöstä helpotti, että sain todeta yhden jauhelihasetin kuivatuksen jääneen pahasti puolitiehen.

Punkka odottaa
Illallisen jälkeen kukin meistä siirtyi hetkeksi lukemaan tai tuumailemaan asioita omiin oloihinsa. Itse taisin käydä ensimmäisenä nukkumaan ja kuulin jälkeenpäin, ettei poikienkaan ilta ollut paljoa kauempaa kestänyt.

Viimeinen vaellusaamupala
Kello soi viimeisenä vaellusaamuna kuudelta. Päivästä ei pitänyt tulla kovinkaan pitkä, mutta halusimme hotellille hyvissä ajoin. Aikaisin heräämiseen vaikutti myös, että edellisinä päivinä hiihtokeli oli huonontunut huomattavasti puolenpäivän jälkeen.

Päivän reitti uumoilutti hieman normaalia enemmän, sillä olimme ohittaneet edellisenä päivänä viimeiselle kelkkauralle päästessämme merkatun uran, joka kulki suunnilleen oikeaan suuntaan. Reittiä ei oltu kuitenkaan merkattu paperi- tai nettikarttoihin, joten varmuutta sen kulkusuunnasta ei ollut. Olimme kuitenkin valmiita ottamaan riskin uran kanssa, sillä se saattaisi lyhentää päivän hiihtoa. Se vaikutti myös paljon kuljetulta eli hyvältä pohjalta hiihtämistä ajatellen.

Hiihdetään vielä vähän
Ensimmäinen yritys päästä merkatulle uralle meinasi epäonnistua, sillä Tomek johti joukkomme toiselle uralle, joka seurasi venereitin merkkejä. Itse aloitin hiihtämisen niin ajatuksiini uppoutuneena, että huomasin vasta reilun viiden minuutin värään suuntaan menemisen jälkeen, että eihän meidän tähän suuntaan pitänyt mennä. Onneksi lisälenkki jäi  lyhyeksi ja hetken kuluttua hiihdimme jo oikealla uralla.

Maisemareitillä
Valitsemamme reitti osoittautui maisemien puolesta todella hyväksi valinnaksi, sillä se ei kulkenut keskellä suuria selkiä vaan seurasi saarien rantoja. Saimme siis viimein katsella hienoja erämaasaaria, joista olin herroille kertonut ennen liikenteeseen lähtöä, mutta joita emme olleet käytännössä nähneet viiden edellisen päivän hiihdon aikana.

Sivilisaation merkkejä
Aluksi seurasimme Pienen jääsaaren rantoja sen eteläkärkeen asti. Sieltä jatkoimme Maanmittarisaaren ja Ikkerinsaaren väliseen kapeikkoon, jossa saimme ihailla komeita järvestä kohoavia kallioita. Kolmannen legin lopuksi saavuimme Pulkkisaaren läpi menevään kapeikkoon, jossa päätimme pitää lounasta.

Reissun mukavin lounas
Tämä oli ensimmäinen ulkona syöty lounas reissun aikana, kun ei tarvinnut palella. Tästä syystä ja ehkäpä myös johtuen erittäin hienosta paikasta, söimme tällä kertaa rauhassa, eikä meillä ollut mihinkään kiire. Lähes täydellisen vaelluslounaan ainoa miinus oli, että kahvi oli loppunut aamulla. Jälleen kerran kolmen miehen ruokakunta oli osoittautunut hankalaksi, sillä yleensä paketilla selvitään pidempiäkin aikoja.

Lounaan jälkeen lähdimme ylittämään Nanguvuonon selkää. Tällä pätkällä etenemisemme alkoi toden teolla tökkiä, sillä lumi tarttui jokaisen suksen pohjiin. Pääsimme Moossin saarien välikköön asti välillä lunta suksen pohjista irrotellen, mutta siellä meidän piti ottaa sukset pois jalasta ja tehdä asialle oikeasti jotain.

Olin ostanut jäänestoainetta ennen matkaan lähtöä ja sitä oltiin kokeiltu pari kertaa vaelluksen aikana. Aineen toimivuus oli kuitenkin jäänyt hieman epäilyttämään. Tällä kertaa kuitenkin kuivasimme suksen pohjat kunnolla. Levitimme jäänestoainetta huolella ja annoimme aineen kuivua reilut viisi minuuttia kuten ohje kertoi.

Etenimme ehkä kymmenen minuuttia hyvää tahtia, mutta sitten lumi alkoi taas tarttua suksien pohjiin. Ostamani aine oli siis täysin turhaa. Ehkä se kului heti pois tai sitten se ei sopinut meidän suksiimme. Meillä oli mukana myös kovempaa ainetta ongelmaan, mutta se olisi pitänyt sulattaa ja tasoittaa suksen pohjiin. JP olisi ollut valmis tekemään tämän säädön, mutta itseäni ei kiinnostanut vähääkään alkaa säätämään voiteiden kanssa, kun matkaa oli jäljellä enää kuusi kilometriä.

Laitoimme siis Moossinselälle siirtyessä sukset ahkioiden päälle ja jatkoimme matkaa kävellen. Vaikka eteneminen oli näin hieman raskaampaa ja hitaampaa kuin hiihtäen, kävelimme silti kohtalaista vauhtia seuraavat kaksi legia reissun loppua kohden. Tässä vaiheessa matkaa saimme myös varmuuden, että valitsemamme ura oli ollut oikea valinta, sillä yhytimme Sevettijärveltä lähteneen pääuran.

Homma etenee jalan, kun suksi ei enää luista.
Vaelluksen viimeistä tauko pitäessämme Tomek huomasi, ettei lumi enää tartu hanskoihin samalla tavalla kuin aikaisemmin päivällä. Aluksi en ollut uskoa, että moinen muutos olisi voinut tapahtua näin lyhyen ajan sisällä, mutta laitoin silti sukset jalkaan. Ja jouduinpa myöntämään hetkeä myöhemmin, että totta Tomek tuumasi. Lumi ei enää tarttunut suksiin. Kuinkahan kauan olimme kävelleet turhaan?

Viimeisen puolentoista kilometrin matkalla sukset luistivat niin hyvin, että JP ja Tomek hiihtivät reilusti meidän lopetuspaikkamme ohi. Itse olin yrittänyt saada Ivalosta taksia kiinni siinä onnistumatta ja samalla matkakumppanini olivat jo sivakoineet hyvän matkaa eteenpäin. Sain huutaa heille ihan kunnolla, että kärkimiehet pysähtyivät ja käänsivät suksensa Veskoniemen kalasatamaa kohti.

Loppujen lopuksi ehdin odottaa vajaat kymmenen minuuttia JPtä ja Tomekkia satamaan. Tällä ei tietenkään ollut väliä, sillä meillä meni vielä melkein tunti ennen kuin saimme viimein taksin hakemaan meidät. Kuskilta saimme kuulla, että Ivalossa oli koulut loppuneet kolmen aikaan ja kaikki taksit olivat kyyditsemässä koululaisia.

Valmiina noutoon
Neljän aikoihin olimme Ivalossa Kultahipun pihassa. Jätimme ahkiot ja ylimääräiset varusteet hotellin varastoon ja siirryimme saunalliseen hotellihuoneeseen viettämään rentoa iltaa. Perjantaina olisi edessä vielä varusteiden pakkaaminen ja lähettäminen etelää kohti, mutta se ei tänä ilta ihmeemmin kiinnostanut. Sauna, olut ja erittäin hyvä illallinen olivat loppuillan ohjelmassa.

Niin oli kuuden päivän ja noin 120 kilometrin vaellus hiihdetty. Myin reissun jätkille hyvillä ilmoilla ja hienoilla maisemilla. Pitkienkin päivien piti olla sangen helposti hoidettavissa, joten ensikertalaisillakaan ei pitäisi olla ongelmaa hiihdon kanssa. Toisin kävi tällä kertaa. Hiihdimme todella pitkiä ja rankkoja päiviä. Maisemia ei tullut alkureissusta nähtyä. Reitiltä piti myös jättää kaikki ylimääräiset nähtävyydet pois. Mutta niinhän se menee vaeltaminen Lapissa, suunnitellessa ei voi oikeasti tietää mitä tuleman pitää. Ja koska minkäänlaisia haavereita ei sattunut, tulimme reitin loppuun omin voimin ja mikä tärkeintä puhumme yhä keskenämme töissä, niin pidän reissua onnistuneena.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Inarijärvi 2017 - Tuulta ja Tuiskua



Sevettijärven suljetun baarin edustalla ahkiota pakatessa pääsin viimein eroon minua pari päivää vaivanneesta jännityksestä. Keli oli pilvinen, mutta muuten näytti sangen hyvältä. Rannasta lähti merkattu reitti oikeaan suuntaan ja sitä oli ajettu moottorikelkoilla. Jututin myös paikallista kelkkailijaa ja hän osasi sanoa, että reitiltä lähti Sollomusjärvellä ura kohti  meidän ensimmäisen yön autiotupaa, joten meillä pitäisi olla hyvä alusta illan hiihtoa ajatellen.


Hiihtämisen aloitimme viimein seitsemän pintaan eli tunti auringonlaskun jälkeen. Onneksi hämärää riitti ensimmäisen tunnin ajan, joten heti ei tarvinnut otsalamppuihin turvautua. Ensimmäiset pari kilometriä etenimme loivaa ylämäkeä, joten vauhti ei päätä huimannut painavien ahkioiden kanssa.



Pääsimme hiihtämään hämärän jo laskeuduttua

Mäen päällä pidimme reissun ensimmäisen tauon ja otimme otsalamput käyttöön. Sen jälkeen matka eteni Sollomusjärveä kohti huomattavasti parempaa vauhtia ensin alamäkeen ja sitten parin pienen lammen yli. Jossain vaiheessa tätä etappia alkoi kevyt lumisade. Hiihdin siis kahden aloittelijan kanssa alamäkeen otsalamppujen valossa lumisateen huonontaessa näkyvyyttä. Onneksi ura oli leveä ja selkeästi näkyvillä, joten ainoaksi vastoinkäymiseksi jäi Tomekin ahkiosta pudonnut kamera. Ja sekin huomattiin ja pelastettiin heti putoamisen jälkeen.


Alamäki pimeässä, lumisateessa ja ahkion kanssa. Melkoinen kokemus.

Sollomusjärven jäälle päästyämme pohjoiseen erkaneva ura löytyi yllättävän helposti. Tästä eteenpäin seurasin reittiämme kännykän kartalta silmä kovana, sillä en halunnut ensimmäistäkään suunnistusongelmaa tähän iltaa. Onneksi ura johdatti meitä oikeaan suuntaan näkyvyyden tiputtua melkein nollaan. Järven jäällä taisi olla usvaa, joten otsalamppujen valossa kaiken näki paksun höyryn läpi. Jos lampun sulki, niin ei nähnyt senkään vertaa, sillä tähdet olivat paksun pilviverhon takana piilossa.

Viimeinen tunti oli todella pimeä.

Pidimme vielä yhden lyhyen tauon järven jäällä ja noin kolme tuntia aloituksesta saavuimme kapealle kannakselle, jonka ylitettyä pääsimme Kurttejärvelle. Edessä oli vielä pitkän niemennokan ohitus, joka meni onneksi helposti kelkkauraa seuraten ja niin saavuimme yhdeksän kilometrin yöhiihdon päätteeksi tuvalle kymmenen pintaan.



Sollomusjärven autiotuvalla
Ahkiot oli lähtiessä pakattu vähän miten sattui, joten seuraavan tunnin aikana oli melkoinen säätö päällä, jotta saatiin tavarat sisään, löydettiin tämän illan ruoat sekä ruoanlaittovälineet, saatiin tupa lämpimäksi ja illallinen porisemaan. Lopulta hommat oli kuitenkin hoidettu ja pääsimme rauhoittumaan ruoan ääreen. Pienenä yllätyksenä illan aikana tuli, ettei tuvalla ollut kännykkäkenttää. Olin ollut varma, että se löytyy tällä reissulla koko ajan, mutta tulipahan taas muistutus pohjoisen katvealueista.

Viimein saa rentoutua.

Lounaan ja yhdentoista jälkeen tapahtuvan illallisen väli ehti venähtää sen verran pitkäksi, että verensokerini ehtivät tippua aivan liian alas. Tästä syystä syömään viimein päästyäni minua väsytti, palelsi, enkä meinannut saada millään ruokaa uppoamaan. Lihapullat ja suurin osa makaroonista meni onneksi seuraavaa päivää ajatellen sinnillä alas, mutta loppu iltana en saanut itseäni enää juhlatuulelle. JP ja Tomek istuivat pitkään yöhön niitä näitä joristen. Itse jaksoin kuunnella heitä hetken aikaa ja sitten siirryin yöpuulle.

Aamukahvin keitto on tarkkaa puuhaa.

Ensimmäisenä vaellusaamuna heräsimme vasta kahdeksan maissa ja liikkeelle lähtöön meni yli kolme tuntia. Seurueen retkirutiinit olivat vielä pahasti hakusessa. Onneksi edellisenä iltana alkanut lumisade oli jatkunut vähäisenä, joten pääsimme palaamaan edellisen illan uraa pitkin merkitylle reitille.

Edellispäiväistä uraa takaisinpäin.

Olimme hiihtäneet ehkä kymmenen minuuttia, kun saavuimme kännykkäkentän piiriin. Tämä toi ensikertalaiselle lapinvaeltajalle tarpeen soittaa samantien kotiin. Onneksi ehdin "valistaa" häntä ennen vihreän luurin painamista, että seuraava tauko on puolen tunnin kuluttua. Eiköhän sen soiton ehdi silloinkin tehdä.

Tässä kohdassa myönnän, että on paljon vaeltajia, jotka pitävät taukoa silloin kuin siltä tuntuu ja pääsevä aina leiriin asti iltaa viettämään. Omalla kohdallani olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että armeijatyylinen vaelluspäivän legeihin pilkkominen vie parhaiten perille. Surullinen totuus on, että lyhytkin pysähdys tuppaa venymään vähintään varttiin ja niitä kun kerääntyy muutenkin pitkälle päivälle, niin lopputulos on tarpeettoman myöhäinen leiriin tulo. Tätä lähestymistapaa tukee entisestään, ettei varusteemme oikeasti riittäneet telttaöihin vaan seuraavalle tuvalle oli pakko päästä.

Harmaata.

Yhytimme merkityn uran juuri, kun noin kymmenen kelkan kolonna oli hurauttanut sitä pitkin. Luottamus hyvin etenevään hiihtoon pysyi siis tässä vaiheessa vielä yllä lisääntyvästä lumisateesta huolimatta.

Pidimme päivän ensimmäisen tauon uralla ja tässä vaiheessa minulta jäi huomaatta, että yksi meistä ei istuutunut alas, eikä tainnut paljoa syödäkkään. Keli alkoi olla sen verran kurja, että itse menin samantien perinteiseen taukomoodiin. Taukotakki päälle, veden heitto, kupillinen termarista, pähkinöitä pari kourallista, kartan vilkaisu, vähän lisää vettä, kun kymmenen minuuttia on mennyt sukset jalkaan, ahkio kiinni ja menoksi. Tässä vaiheessa sain surukseni huomata, että ennen lähtöä tuli todella kylmä, kun seurueessa haettiin omia taukorutiineja.

Päivän ensimmäinen tauko.


Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisiko päivärutiineja pitänyt käydä enemmän läpi ennen lähtöä. Ehkä tämä on suurimpia eroja oppaiden ja itseoppineiden välillä. Opas osaa varmasti ajatella ensikertalaisia paremmin, eikä ota mitään itsestään selvyytenä.

Emme ehtineet hiihtää kovinkaan pitkään tauon jälkeen, kun saimme huomata uran alkavan umpeutua, sillä lumisade oli koventunut huomattavasti. Onneksi ohitsemme kulki päivän aikana  kelkkoja, joten uraa avattiin meille tasaiseen tahtiin. Olimme aloittaneet hiihdon sen verran myöhään, että toisella legillä alkoi olla jo nälkä. Päätimme siis syödä seuraavalla tauolla lounaan. Jonkun aikaa jouduimme kuitenkin etenemään, että pääsimme seuraavan kannaksen toiselle puolelle jossa olimme edes hieman tuulen suojassa. Siirryimme vähän kauempana urasta olevien kuusien alle, josko ne suojaisivat edes vähän märältä lumisateelta.

Lounas.

Lounas tuli todellakin tarpeeseen. Sen verran kovaksi nälkä ehti ennen kuin saimme nuudeleita ja jauhelihaa syödäksemme. Ruoka ei sinällään antanut muuta iloa kuin mahan täytettä, sillä se ehti jäähtyä ennen kuin sen sai syötyä. Keitimme vielä kahvit ruuan päälle, mutta sen jälkeen oli pakko päästä lähtemään. Märät vaatteet, viima ja varmaan myös viilentynyt ruoka pitivät huolta, etten muista koska minulla oli ollut viimeksi yhtä kylmä.

Lounaan ainoa mukava hetki eli lämmin kahvi.
Pakkasin trangian, kahvipannun ja ruokapussin ahkiooni parasta mahdollista vauhtia ja pääsin hiihtämään hieman JP:n jälkeen. Jäälle päästessäni JP oli ehtinyt jo hyvän matkan päähän, mutta taakse katsoessani sain todeta Tomekin säätävän vielä lounaspaikalla. Etenin siis mahdollisimman hitaasti ja todella kylmissäni. Ehdin silti hiihtää hyvän tovin ennen kuin seurueen viimeinen jäsen pääsi liikenteeseen. Tässä ajassa kärkimies oli hävinnyt jo jonnekkin lumisateen keskelle. Voin myöntää, etten ollut kumpaankaan ensikertalaiseen kovin tyytyväinen sillä hetkellä.

Loppupäivä eteni samaan malliin. Hiihdettiin JPee edellä ja Tomek takana. Taukoja pidettiin ja niiden aikana oli kokoajan kylmää ja märkää. Ura meinasi välillä hävitä lumisateessa, mutta onneksi jossain vaiheessa tuli kelkkoja, jotka avasivat sen uudelleen. Eikä minua todellakaan enää harmittaneet punaiset uramerkit, joita olin suunnitteluvaiheessa karsastanut.

Tauko jossain.
Kartan mukaan päivälle olisi pitänyt osua reissun parhaat maisemat, koska kuljimme useamman pienen erämaalammen yli ja niiden väleissä oli aina pienet kannasosuudet. Nähtävää ei kuitenkaan ollut. Ne hävisivät lumisateeseen.

Puolen kuuden aikoihin saavuimme viimein poroaidalle, jolta näkyi jo päivän päätepiste eli Suolistaipaleen tupa. Sille päästäksemme jouduimme vielä hiihtämään hetken lumihangessa, mutta sitten noin kahdeksan tunnin ja 18 kilometrin päivä oli pulkassa.

Suolistaipaleen tupa.

Tuvalla JP otti välittömästi lämmitysprojektin hoitaakseen. Itse aloin sulattamaan kaasuliedellä lunta, sillä olimme juoneet viimeiset vetemme noin tuntia aikaisemmin. Samalla lämmitin meille kupilliset lämmintä punaviiniä.

Niin se alkoi taas elämä voittaa, kun sai lämmintä päälle, lämpöä tupaan ja lämmikettä sisäänsä. Loppu ilta meni sitten normaaleissa merkeissä eli lunta sulatellessa, ruokaa laittaessa ja höpötellessä niitä näitä.

Päivä pulkassa.

Illan häviäjä oli Tomek, sillä hänelle koitui sama kohtalo kuin minulle edellisenä iltana. Ruoka ei meinannut maistua ja energiat olivat täysin lopussa. Onneksi pienet päikkärit ja pakolla ruoan syönti auttoivat asiaan. Tämän lisäksi monot olivat tehneet hänen jalkoihin todella pahat rakot. Ne oli varmaan pahimmat, mitä olin koskaan vaelluksella kenelläkään nähnyt. Hän osasi kertoa hiihtäneensä koko päivän sinnillä kivusta huolimatta. Olisipa hän käyttänyt saman sisun monojen jalasta pois ottoon ja rakkolaastarin sekä ihoteipin käyttöön. Nukkumaan mennessä hänen seuraavan päivän hiihtokykynsä oli todella suuri kysymysmerkki.


Herätys.
Heräsin kolmanteen vaelluspäivään seitsemän maissa. Edellisten päivien lumisateet olivat vaihtuneet auringon paisteeseen, joten huomasin olevani melko positiivinen päivän suhteen.


Aamupalan jälkeen positiinen suhtautumiseni päivään vain kasvoi, kun Tomek huomasi monojaan tutkiessa, että niissä oli kantapään kohdalla sauma väärään suuntaan. Tämä ei tietenkään ollut hyvä uutinen vaan JP:n keksintö, että kenkiin leikattaisiin palaset istuma-alustasta kantapäitä suojaamaan.

Taisihan sitä lunta tulla vielä edellisenä iltana.


Aamutoimiin saimme tänäkin aamuna käytettyä yli kolme tuntia, joten sillä saralla meillä oli vielä huomattavasti parannettavaa. Myös itse hiihto latisti hieman uskoa päivään, sillä edellisen päivän lumi odotti tietenkin uralla, eikä yhtään kelkkaa ollut vielä kulkenut reittiämme.

Tauko.
Uran aukaiseminen oli sen verran raskasta puuhaa, että otimme käyttöön uuden etenemistavan. Jokainen hiihti ensimmäisenä reilut viisitoista minuuttia ja sen jälkeen vaihdettiin. Tauko pidettiin sitten kun kaikki olivat tehneet osansa uran avaajana. Tämä johti siihen, että jouduin vilkuilemaan kelloani huomattavasti normaali useammin, mutta se ei liiemmin haitannut. Päivän maisemat olivat todella tylsät, joten sain hieman tekemistä monotonisen hiihtämisen lisäksi.

Tämä oli ensimmäinen päivä, kun hiihdimme Inarijärven jäällä ja ensimmäiset kahdeksantoista kilometriä oli Suolisvuonoa. Hiihdimme siis lähes suoraa viivaa lounasta kohden ja rannat olivat lähimmillään reilun parinsadan metrin päässä.

Kelkkaura on vain hieman parempi kuin upottava hanki.

Kolmannen legin aikana ohitsemme ajoi viimein pari moottorikelkkaa, mikä helpotti ja nopeutti hiihtämistä huomattavasti. Parasta mahdollista hiihtoa ei ollut siltikään tiedossa, sillä vaikka upottavin lumi oli nyt ohi, ei ura ollut siltikään se kova alusta johon olin edellisillä Inarijärven hiihdoillani tottunut.

Lounas. Taas paleltaa.

Lounas ei liiemmin helpottanut päivää. Vaikka pakkasta ei ollutkaan paljoa, niin tuuli piti huolen, että ainakin minulla oli kokoajan kylmä ja ruoka jäähtyi todella nopeasti. Varmaan puolet siitä tuli syötyä kylmänä. Onneksi kahvin sai juotua lämpimänä.


Suolisvuono sopii monotonista hiihtoa hakeville.

Suolisvuono ei antanut mitään maamerkkejä, joiden avulla olisin pystynyt arvioimaan sijaintiamme, joten kolmannella legillä lounaan jälkeen uskalsin viimein tarkistaa etenemisemme navigaattorista. Tulos oli musertava. Olimme edenneet vain neljätoista kilometriä seitsemän tunnin aikana. Kello oli siis viisi ja meillä oli vielä kolmesta neljään legiä jäljellä.


Tämän päivän hiihto ei lopu ihan vähällä.

Saimme hiihtää vielä kaksi legia ennen kuin pääsimme viimein pois Suolisvuonosta. Tämän jälkeen ohitimme muutamia saaria, jotka antoivat erämaista nähtävää hiihtoomme. Maisemat eivät kuitenkaan ihmeemmin kiinnostaneet, sillä omalla kohdallani hiihtämisestä oli tullut täyttä tuskaa. Reiteni huusivat kivusta jokaisella polkaisulla ja muutenkin olin todella lopussa. Tauon jälkeen jaksoin aina vetää oman osuuteni suhteellisen hyvin, mutta viimeinen puoli tuntia legistä oli pelkkää kurjuutta.

Päivän toiseksi viimeisellä legillä kuulimme koirien haukuntaa jostain kaukaa. Jaksoin silloin vielä vitsailla, että taitavat olla susia tai ehkä huskyja. Tokkopa saamme koskaan tietää. Tällä osuudella saimme myös todistaa todella hienon auringon laskun. Sitä oli kyllä upea katsoa, mutta seuraavalla tauolla sai huomata miten kylmä jäällä oli ilman auringon lämpöä.

Auringonlasku


Jaoimme tauolla jälleen viimeiset vedet, joten nyt oli todellakin aika päästä tuvalle. Väsymyksestä ja kylmyydestä johtuen myös taukotakit pysyivät kaikilla päällä viimeiselle osuudelle lähdettäessä. Voin sanoa, että ensimmäisen kerran useampaan tuntiin olin aidosti onnellinen, kun käännyimme uralta Pisterin autiotupaa kohti ja viimeiset pari sataa metriä olivat edessä.

Ilo ja onni eivät olleet kuitenkaan pitkäaikaisia, kun tuvan ikkunasta loistava valo tervehti meitä. Rannasta alkoi kuulua myös haukkuminen eli nyt tiesimme missä aikaisemmin kuulemamme huskyt viettivät yönsä.

Pisterin tuvan ikkunasta loistaa valoa.

Reilun kymmenen tunnin ja 24 kilometrin päivän päälle emme siis saisi rentoa ja rauhallista iltaa omassa tuvassa. Totuus oli täysi vastakohta, sillä tuvalla oli viisi puolalaista ja sen pihamaalla 40 huskyä.


Koirat viettivät kyllä yönsä ulkona, mutta silti tupa oli täysin vallattu. Kaikki laverit olivat täynnä tavaraa. Kaminan ympäristön kuivauskoukuissa roikkui koiravaljakoiden varusteita. Vesisanko oli kaminan päällä ja siinä sulatettiin kuulemma koirille vettä.

Väsyneenä, nälkäisenä ja tilanteeseen hyvin kyrsiintyneenä aloin komentelemaan ihmisiä. Voin myöntää, etteivät hyvät tavat olleet sillä hetkellä vahvin piirteeni. Meidän on saatava heti kolme punkaa vapaaksi. Meidän on saatava tilaa kaminan ympärille, jotta saamme varusteemme kuivumaan. Meidän on saatava vettä ja vesiämpäri on otettu väärällä tavalla käyttöön.

Onneksi puolalaiset olivat hyvin mukavia miehiä ja niin hetken kuluttua meillä oli nukkumispaikat ja varusteet kuivumassa. Myös koirien vesi tarjottiin meille käytöön. Tähän vielä, kun otin naukun jallua ja lämmitin punaviiniä kuppeihimme, niin elämä alkoi taas tuntua paremmalta.

Saimme myös kuulla, että tupakaverimme olisivat lähdössä seuraavana päivänä samalle tuvalle minne mekin olisimme menossa. Sama reitti puolalaisten kanssa ja tieto tulevasta 27 kilometrin päivästä johtivat minut ainoaan järkevään vaihtoehtoon. Seuraava päivä olisi meille lepopäivä. Tämä olisi mahdollista, kun jättäisimme kaikki hienot hiihtomaastot sekä nähtävyydet väliin ja keskittyisimme loppureissun vain ja ainoastaan Ivaloon pääsemiseen.


Loppuilta helpottui kummasti, kun meidän ei tarvinnut tankata ruokaa, säätää varusteita kuntoon tai aloittaa vesiprojektia. Riitti, että juotavaa oli loppuillan tarpeisiin ja ruokaa riittävästi nälän pois hoitoon.

Lepopäivä odottaa.

Illan aikan juttelimme jonkin verran puolalaisten kanssa ja toivottasti sain hieman paikattua alun säätämistä kertomalla heille Inarijärven näkemisen arvoisista kohteista, sekä tarjoamalla meidän ison lumensulatuskattilan kaikkien tupalaisten käyttöön.