Vätsäri 2017 - Osa 3

Vaelluksen kuudes aamu alkoi puolipilvisenä. Teimme aamupalan edellisenä iltana pystyttämämme tarpin alla, vaikka siihen ei oikestaan ollut tarvetta. Vettä ei satanut, maa oli kuiva ja itikatkaan eivät häirinneet. Ruuantekovälineet nyt vain sattuivat olemaan siellä. Aamutoimien jälkeen purimme leirin joutuisasti, koska tälle päivälle tulisi hyvä määrä käveltävää ja edelliset päivät olivat opettaneet, etteivät kilometrit taittuisi helposti.


Rinkan pakattuani sain surukseni huomata, että sen sadesuoja oli hävinnyt yön aikana. Muistin suojan jääneen illalla absidiin, mutta ei sitä teltan pakkaamisen jälkeen enää näkynyt missään. Yritin vilkuilla suojaa maastosta, kun lähdimme kävelemään, mutta ei se osunut silmiin. Tuuli oli varmaan kuljettanut sen mukanaan yön aikana. Hieman tämä ekorikos harmitti, mutta ei sille enää mitään mahtanut.

Nyt on tunturiylängöllä mukava kulkea.

Muutamat kivikasat eivät haittaa, kun ne on näin helppo kiertää.

Ihmetys edellispäivistä muuttunutta maastoa kohtaan nousi jo ensimmäisen legin aikana, sillä se oli erittäin mukavaa kulkea. Kivikkoja oli tietenkin siellä täällä, mutta ne pystyi kiertämään ongelmitta. Olimme viimein tulleet tunturiylängölle, jossa vauhti oli sitä mihin olimme tottuneet aiemmilla vaelluksilla.

Ero tämänpäiväisen metsän ja eilisen välillä on melkoinen.

Ylängön vaihtuessa metsäksi toisen legin aikana saimme iloksemme huomata, että täälläkin kulkeminen oli joutuisaa. Kiersimme Karibujärven pohjoispuolelta ja ohitimme pari soista aluetta sopivan matkan päästä. Pidimme päivän toisen tauon päästyämme kartalle merkatulle uralle, jolloin maasto muuttui jälleen. Jatkaisimme matkaa Suolisjärveä kohti hienolla hiekalla.

Hiekkauraa

Hiekkauraa ei jatkunut kovinkaan kauaa. Kääntyessämme suoraan länttä kohti maasto muuttui kovaksi metsämaaksi. Ympärillämme kasvoi siellä täällä puita ja tietenkin kiviäkin oli sen verran, että muisti olevansa Vätsärissä. Kävelemistä kumpikaan ei kuitenkaan haitannut, joten etenimme ilman epäilystä reissun parasta vauhtia. Kulkemamme ura meinasi välillä hävitä kovaan maahan, mutta onneksi sen varteen oli kasattu tasaisin välein matalia kivikummeleita, joita seuraten pysyi oikealla reitillä.

Kuka olisi uskonut? Kivetöntä polkua Vätsärissä.

Miellyttävän maaston lisäksi päivästä teki mitä parhaan se, että itikat olivat hävinneet. Emme siis voineet kuin ihmetellä useampaan kertaan, miten Vätsäri oli voinut muuttua näin radikaalisti yhden yön aikana. Joutuisa matkanteko herätti myös ajatuksia kotiin pääsemisestä, sillä meillä oli ollut tarkoitus viettää tämä ja seuraava päivä tunturissa ja sitten jäädä vielä yhdeksi yöksi johonkin mökille. Jonkun aikaa asiaa tuumailtuamme päätimme, että seuraava yö vietettäisiin Sollomusjärven autiotuvassa. Sieltä sitten lähdettäisiin aikaisin kotia kohti, eikä jäätäisi enää matkan varrelle yöpymään.


Neljännen legin jälkeen saavuimme Suolisjärven rantaan lounasta pitämään. Paikka oli hieno, mutta siellä oli todella paljon romua ja iso aukio, joka näytti poroerottelupaikalta. Jälkeenpäin luin, että Järvenpäässä, joksi lounaspaikamme oli kartassa nimetty, oli ollut ennen vanhaan majatalo. Vieläkin siitä olisi löytänyt perustusten jäänteitä jos olisi osannut etsiä.

Lounas Järvenpäässä

Lounaan jälkeen seurasimme polkua tiheämmässä metsässä vielä kolme legiä kohti pohjoista. Tällä etapilla oli jälleen vanhoja reittimerkkejä, puoliksi romahtaneita siltoja ja osaksi maatuneita veneteitä. Vätsärissä oli joskus ollut paljon kulkemista helpottavia rakenteita, mutta ne olivat päässeet rapistumaan vuosikymmenien saatossa.

Merkattua reittiä on helppo kulkea.

Siltojen kohdalla pitää olla tarkkana.

Venetie

Sollomusjärven autiotupa

Sollomusjärvellä koko porukka kävi peseytymässä seuraavan päivän sivistykseen siirtymistä ajatellen. Tämän jälkeen ruokakunnat tekivät reissun viimeiset päivälliset. Tuvan pihapiirissä ei ollut kenttää puhelimille, mutta läheisen harjun päällä käytiin yksi kerrallaan soittamassa kotiväelle. Eipä tainneet paremmat puoliskomme ihmeemmin yllättyä, että olimme tulossa päivää ennen kotiin. Sen verran yleistä se meille on vaelluksilla.

Illallinen

Syönnin jälkeen Pekka ja Mikko lähtivät vielä tutustumaan viereisen pitkän ja kapean niemen kärkeen. Teemua ja minua pikku retki ei enää kiinnostanut. Oli helpompaa jäädä tuvalle ihmettelemään. Ja olinhan minä hiihtänyt niemen yli kaksi kertaa edellisenä talvena, joten periaatteessa olin jo nähnyt sen.

Maisema kännykän käyttöpisteeltä

Niemen nokka

Teemu nukkui tietenkin viimeisenkin yön teltassa, mutta loppu poppoo majoittautui tupaan. Istuimme oikeastaan hyvän tovin iltaa sisällä lukien ja välillä sanan tai kaksi vaihtaen. Jokusen kupin pohjallisen jalluakin siinä ehti ottaa ennen nukkumaan käymistä.

Iltaohjelmaa

Perjantai aamuna kellot oli soimassa kuudelta, mutta olimme ylhäällä jo puolelta. Tilavassa tuvassa aamupalanteko sujui joutuisasti varsinkin, kun vettä keitettiin heti alkuun niin että kaikille riitti. Vaikka aamun agenda oli pikainen poistuminen, muistettiin silti syödä tukeva aamiainen. Seuraava ruoka olisi vasta Inarissa.


Polulla olimme jo reilu tunti heräämisen jälkeen, joten aamutoimet olivat reissun nopeimmat. Ensimmäinen kilometri oli päivän mielenkiintoisin osuus, kun ylitimme Kurttejärven ja Sollomusjärven välistä kannasta. Tämän jälkeen alkoi kolmisen kilometriä kestävä ylämäki. Onneksi ura oli hyvässä kunnossa, joten etenimme kivisessä maastossa hyvää vauhtia. Tätä osuutta ei tarvinnut myöskään kulkea hiljaisuudessa, sillä Pekan ja Teemun välinen dialogi politiikasta oli välillä sangen viihdyttävää kuunneltavaa.

Poroerotusaitauksia

Pitkän ylämäen jälkeen saavuimme isolle poroerotus alueelle. Sen läpi pääsemiseksi jouduimme avaamaan useamman portin. Alueen halki päästyämme oli erämaa viimein takana ja jatkoimme tietä pitkin kohti Sevettijärveä.

Rivivaellusta

Vielä oli kuitenkin yksi yllättävä seikkailu edessä. Tietä ei kannattanut kartan mukaan mennä Sevettijärvelle asti vaan noin kaksi kilometria sitä kuljettuamme piti koukata pienemmälle tielle, joka johdatti meidät oikopolulle. Tien ja polun välissä oli kuitenkin talo, jonka pihan läpi emme halunneet kulkea.

Kahlasimme siis talon sivulla olevan suon kautta. Kartalle merkattu polku näkyi myös todella haaleana luonnossa, joten emme voineet olla varmoja oliko sitä ollut edes olemassa enää aikoihin. Polku ylitti myös puron, josta olin ollut aivan varma, että löytäisimme sillan tai ainakin todella hyvän kahluupaikan. Kumpaakaan ei kuitenkaan löytynyt, joten vielä kerran piti ottaa housut pois ja vaihtaa sandaalit jalkaan.

Puron rannalta löytyi myös itikat, jotka olivat olleet edellisenä päivänä kadoksissa. Saimme siis huitoa aivan urakalla, sillä meillä ei ollut enää mitään halua laittaa itikkamyrkkyä tässä vaiheessa reissua. Housut ja kengät päälle saatuamme jatkoimme matkaa mahdollisimman nopeasti ja onnistuimme vielä tekemään yhden parinsadan metrin lisäkoukkauksen ennen kuin pääsimme kapuamaan viimeiselle harjulle.

Harjun päälle viimein päästyämme oli jäljellä enää parisataa metriä hyvää polkua ja näimme sillan, jonka toisella puolella oli Sevettijärvi. Loppumatka oli taivallettu muutamassa minuutissa, eikä autonkaan luona tullut ihmeemmin kupeksittua, kun olimme jo ajamassa kohti Inaria.

Viimeinen silta Sevettijärvelle

Kävelyn viimeisillä kilometreillä oli alkanut epäilyttämään, että oliko oikoreitti sittenkään oikea ratkaisu. Jouduimme kuitenkin ajamaan useamman minuutin ennen kuin pääsimme risteykseen, johon erotusaidalta tuleva tie olisi tullut. Surkuhupainen reittimme oli säästänyt meiltä melkein kahden legin matkan. Se oli todellakin kannattanut.

Automatkan aikana soittelin Inarin hotellille, että pääsisikö sinne pientä korvausta vasten suihkuun ja syömään. Sehän heille sopi, joten saimme ajaa Rovaniemelle suihkunraikkaina ja mahat täynnä. Sain myös hommattua itselleni makuupaikan junaan seuraavaksi yöksi Helsinkiä kohti, joten kotimatka oli hyvällä mallilla ja aikaisin lauantai aamuna olisin kotona.