keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kauhalan putouksilla

Viime sunnuntaina tuli käytyä Kauhalassa ensimmäisen kerran tälle talvelle. Pakko myöntää, ettei kyseinen putous anna kovinkaan paljoa kauden ollessa parhaimmillaan. Mielenkiintoisempia putouksia on käytännössä kaikki muut tietämäni Etelä-Suomen putoukset ehkä lentokentän jäätä lukuun ottamatta. Kauhalaan lähtee mielellään ensimmäisten jäiden muodostuessa, sillä sinne sitä tulee heti alku talvesta sen verran, että kiipeämään pääsee ainakin yläköydellä. Myös kevään viimeiset nousut voi käydä tekemässä varjoisessa Kauhalassa. Jää on silloin jo pehmyttä, eikä niihin kahteen ruuviin, jotka laittaa ihan periaatteesta uskaltaisi missään nimessä pudota, mutta silti pääsee vielä kerran nakuttamaan.

Miksi siis heräsin sunnuntaina seitsemältä ja Octavia oli jo yhdeksän aikaa Turun väylällä, jos paikka ei ihmeemmin sytytä? Syy tähän oli hyvin yksinkertainen. Sami halusi tehdä ensimmäiset liidinsä ja siihen positiivinen ja paksussa jäässä oleva Kauhala sopi kuin nenä päähän. Itselläni taisi mennä ainakin kolme kautta ennen kuin liidaus tuli edes puheeksi. Näiden ensimmäisten talvien aikana ei kyllä jääkiipeily kertojakaan paljoa kertynyt. Vaikka omistin tarvittavat varusteet, niin se oli ihan kivaa, mutta ei sen enempää. Vasta, kun löysin sen jännityksen (ja varsinkin pelon), joka odottaa vain löyden terävässä päässä alkoi kiipeily kertoja tulla kaudelle lisää. Viimeiset pari vuotta jäätä onkin sitten tullut nakutettua lähes viikottain, kunhan vain putouksissa riittää jäätä.

Kiipeäisinkin nyt kovempaa jos olisin aloittanut heti toisella kaudella eli 2007 liidauksen. Sitä on paha sanoa, mutta uskoisin kiipeilykertoja kertyneen niille ensimmäisille kausille huomattavasti enemmän. Josko putouksessa ei ole jotain erityiden vaikeaa piirrettä, niin kyllähän jään kiipeäminen on sangen suoraviivaista puuhaa pelkästään yläköysitellen. Ehkä tämä kiipeilyn ala-laji ei alussa herättänyt tästä syystä enempää intohimoa.

Mutta miten sunnuntain kiipeilyt sitten menivät.. Sami olisi halunnut ensin kokeilla nousua yläköydellä, mutta muistutin häntä ettei se ole viime vuodesta muuttunut ja hän on tehnyt huomattavasti haastavampia yläköysi nousuja jo tällä kaudella. Raudat siis jalkaa ja ruuvit varustelenkkeihin ja serkkuni oli valmis aloittamaan.

Ensimmäinen nousu Samilla meinasi hyytyä puoleen väliin, mutta pienellä lepäämisellä ja kovalla kannustamisella mies saatiin ylös asti. Toinen nousu olikin sitten jo puhdas vaikka sekin meinasi hyytyä kesken. Erittäin hyviä suorituksia kuitenkin toista kauttaan kiipeävältä.






Omalla kohdallani päivän toinen nousu oli sitten surullisinta jääkiipeilyä mitä olen vähän aikaan harrastanut. Onnistuin tiputtamaan kaksi ruuvia aivan alussa. Tämän jälkeen jouduin siirtämään seuraavan ruuvin jo oikeaan käteen, että sain sen varmasti jäähän kiinni. Pitäisi vain ruuvata enemmän vasemmalla, jotta saisi siihen varmuutta, sillä samaan ongelmaan törmään aina käyttäessäni vasenta vähänkään kovempaan jäähän ruuvatessa.

Onneksi kolmas nousu putouksen oikealla laidalla oli huomattavasti onnistuneempi, joten päivästä jäi minullekin sangen hyvä maku.

(C) Sami Pusa

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Pientä hemmottelua luonnon helmassa

Elina toivoi eräänä ilta viime viikolla, että häntä voisi hemmotella jollain lailla. Sillä minähän käyn viikossa pariin otteeseen kiipeilemässä tai lenkillä, mutta hänen liikkumisensa kotoa hankaloituu sitä mukaan, kun helmikuun puoliväli lähestyy. Hetken aikaa pohdin toivetta ja yritin keksiä jonkin mukavan tavan hemmotella vaimoani.

Eikä aikaakaan, kun mieleeni tuli hyvä tapa tehdä tämä. Mitä jos lähtisimme käymään seuraavana viikonloppuna Nuuksiossa ulkoilemassa, nauttimassa lämpimästä kaakaosta ja nuotiolla paistetusta makkarasta? Sillä matka kyseiselle tulipaikalle parkkikselta ei ole liian pitkä ja lampi itsessään on kappale kauneinta Nuuksiota. En ole aivan varma tarkoittiko Elina juuri tämän kaltaista hemmottelua, mutta vastaus ajatukseeni oli myönteinen.

Lauantaina oli vielä aurinkoinen ilma ja pakkasta juuri sopivasti muutama aste, joten puolen päivän jälkeen olimme matkalla Haukkalammen tulipaikalle. Vajaan kilometrin reippailu sinne oli juuri sopivan mittainen rauhallisesti etenevälle porukallemme.

Vaikka tämän kertainen tulilla käynti ei kovin pitkä ollutkaan, niin kyllä sitä jälleen muisti, että lyhyemmänkin pyrähdyksen takia kannattaa reppuun pakata lämpimää vaatetta ja maistuvat eväät. Kyllä ulkoilupäivä hyvässä säässä on aina sen pienen vaivan arvoinen.

Nuuksion hyvin tallatuilla poluilla.
Paavo ja Leeko pitkän narun nokassa Haukkalammen jäällä.


Haukkalammen tulipaikka.

Kyllä makkara on aina hyvä syy lähteä luontoon kävelemään.

Eikä tämäkään ulkoilupäivä ihan ilman kiipeilyyn liittyvää aktiviteettiä ollut. Ennen Nuuksiota kävimme Elinan porukoiden mökillä lumia kolailemassa ja samalla myös hakkuni terät ja jäärautani saivat ammattimiehen teroituksen.

Hakut ennen teroitusta
Hakut teroituksen jälkeen

Jääraudat ennen teroitus

Ja teroituksen jälkeen.




sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Tulilla Päijänteellä

Tänä vuonna retkeily pääsi vauhtiin heti vuoden toisena viikonloppuna, sillä olimme sopineet Teemun ja Mikon kanssa jo reilua kuukautta aikaisemmin reissusta. Paikaksi olimme valinneet Päijänteen kansallispuiston kolmesta syystä: Kukaan meistä ei harrastanut melontaa, joten sinne ei tulisi lähdettyä sulan aikana. Se oli sopivasti pääkaupunkiseudun, Kuopion ja Jyväskylän välissä. Ja alueella oli todella kattavasti tulipaikkoja.

Perjantaina 11.1. noin seitsemän maissa kurvasin Padasjoen ABC:lle, jossa Mikko ja Teemu olivat juuri saaneet syötyä. Sieltä sitten lähdimme ajamaan viimeistä pariakymmentä kilometriä Padasjoen pohjois-puolelta löytyvälle Höysniemen venelaitureille, josta meillä oli tarkoitus lähteä hiihtämään. Aivan laiturille asti emme kuitenkaan päässeet, sillä tietä ei oltu aurattu sinne asti. Onneksi tie oli kuitenkin aurattu läheiselle mökille. Emme tietenkään jättäneet autoja mökin pihaan vaan kävimme kääntymässä vain siellä ja kaivoimme autoille paikat vajaan kilometrin päähän mökistä.

Puolen yhdeksän maissa meillä oli viimein hiihtovarusteet päällä ja ahkiot pakattuina. Sitten hiihto edellä mainitun mökin pihan kautta jäälle ja lyhyt etappi Pitkäniemen laavulle.


Pitkäniemeen päästyämme alkoikin sitten laavun etsintä. Kartasta näki, että se oli niemen kärjessä, mutta pimeässä metsässä sitä ei näkynyt vaikka kuinka yritimme jäältä otsalampuilla metsää valaista. Ensin kiersimme niemen nokan toisella puolella huomaamatta rantakaistaletta tai polkua, joka voisi tuoda laavulle. Sitten Teemu pyörähti pienen lenkin metsässä löytämättä mitään. Hiihdimme vielä takaisin niemen nokkaan ja jätimme Teemun kanssa sukset jäälle ja sukelsimme pimeään metsään, löytämättä laavuamme. Takaisin jäälle ja sukset jalkaan. Tässä vaiheessa aloimme olla melko varmoja, että ensimmäisenä yönä ei tulia poltettaisi. Hiihdimme kuitenkin takaisin toiselle puolella nimen nokkaa, koska se oli tuulen suojassa.

Tällä kertaa huomasimme pienen kohouman rannassa, joka saattoi olla laituri. Taasen sukset pois jalasta ja miehet metsään. Jonkin aikaa ryteikössä haahuiltuani törmäsin viimein laavuun. Jos olisin kävellyt kymmenen metriä kauempaa en olisi sitä varmasti huomannut, mutta onneksi en kävellyt. Palasin jäälle kertomaan löydöstäni ja samalla päätimme, että nukkuisimme laavussa.

Pienellä pusikkorymistelyllä saimme vedettyä ahkiot laavulle ja pääsimme viimein aloittamaan reissun päätarkoituksen eli tulilla istumisen. Tai ennen kuin meillä oli tuli palamassa piti vielä sahata ja halkoa reilun metrin mittaisia puita ja tietenkin vaihtaa lämpimämpää vaatetta päälle. Mutta viimein kaikki oli valmista ja puolen yhdentoista aikaan saimme istahtaa tulen ääreen.


Seuraavat tunnit menivätkin joutuisaan tulta tuijottaessa, maailmaa parantaessa ja makkaraa paistellessa. Viimein oli kuitenkin aika käydä nukkumaan. Makuualustat ja -pussit laavuun ja miehet unten maille. Vaikka pakkasta oli vajaat kaksikymmentä astetta, ei se haitannut tuplamakuupussiin kääriytyessä ja tupla-alustojen ala eristäessä. Kerran jouduin yön aikana tulemaan pois pussista helpottaakseni oloani, mutta muuten yö meni todella hyvin ja kohta kello olikin jo yhdeksän ja meidän oli pakko nousta ylös jos aioimme hiihtääkin tänään.



Seuraavat pari tuntia menivät normaalilla tavalla. Ensin muna/pekoni -aamiainen ja sitten varusteiden pakkaus ja hiihtovaatteiden vaihto. Teemu oli jo edellisenä iltana huomannut unohtaneensa yhden hyvin tärkeän pussin autoon. Siinä olivat hänen virvokkeet sekä meidät kahvit. Hän siis lähti hiihtämään autolle vähän ennen kuin me olimme Mikon kanssa valmiita.



Parikymmentä minuuttia myöhemmin olimme Mikonkin kanssa hiihtämässä kohti mökkirantaa johon Teemu oli jättänyt ahkionsa. Emme kuitenkaan hiihtäneet ahkion luokse vaan hitaasti Kelvenne saaren pohjois-kärkeä kohti. Kohta myös Teemu ilmaantui taas jäälle ja alkoi ottaa meitä kiinni.

Saaren pohjois-kärkeä kiertäessämme porukka oli taas kasassa. Jatkoimme siis hiihtoa todella upeassa ja täysin tyynessä kelissä. Pakkasta oli noin 18 astetta, mutta se ei menoa haitannut. Kuten ei myöskään liika lumi, jota oli vain muutamana sentti jäällä. Saimme siis nauttia parhaasta mahdollisesta talviretkeilystä.



Pari tuntia hiihdettyämme oli aika pitää lounastauko. Teemu oli ottanut kairan mukaan, joten saimme ruuan laitto- sekä juomavedet helposti ja nopeasti, emmekä joutuneet sulattamaan lunta normaaliin tapaan. Siitäkin huolimatta saimme tuhlattua makarooni/lihapulla -lounaaseen yli tunnin. Hyvällä kelilla sitä ei vaan oikein osaa pitää kiirettä ja miksipä pitäisikään.



Lopulta meidän piti kuitenkin jatkaa taas hiihtämistä. Tässä vaiheessa kello alkoi kuitenkin olla sen verran, ettemme uskoneet enää kerkeävämme kiertämään Kelventeen eteläkärkeä ja päästä suunnittelemallemme tulipaikalle ennen pimeän tuloa. Päätimme siis oikaista ja näin jättää Kelventeen eteläkärjen kiertämättä. Lähestyessämme maakannasta, jonka yli oikaisisimme alkoi reitti kuitenkin epäilyttää. Ranta oli sellaista ryteikköä, ettei sen läpi meneminen tuntunut yhtään hyvältä idealta ahkioiden kanssa.

Takaisin ei kuitenkaan ollut enää kääntymistä. Kaapeli kyltti näytti olevan saaren kapeimmassa kohdassa. Siitä siis pyrkisimme ylittämään kannaksen. Ratkaisu olikin todella hyvä, sillä ihan rannassa oli kyllä paljon ohuita koivuja, mutta niiden jälkeen saaren läpi kulki sangen leveä kaistale, jota pääsimme etenemään. Se oli tietenkin kaapelin maahan kaivamisen yhteydessä tullut ura.



Pääsimme siis hyvin saaren toiselle puolella ja sitten edessä oli enää puolisen tuntia hiihtoa Kyyränlahden tulipaikalle. Auringon alkaessa laskea puiden taakse olimme perille ja oli taas aika aloittaa leirin pystytys. Koska lunta oli niin vähän jouduimme kasaamaan sitä sangen paljon telttanarujen tukina toimivien suksien, sauvojen ja halkojen päälle. Lopulta kaikki oli kuitenkin valmista ja oli taas aika vaihtaa lämmintä päälle ja sytyttää tulet.





Tänäkin iltana ehdimme istuskella ja seisoskella tulen ympärillä useamman tuntia, mutta viimein vaille kymmenen syötyämme illallisen oli koko porukka valmis nukkumaan.

Sunnuntai aamuna heräsimme sitten kahdeksan maissa. Puuro-aamiaisen jälkeen purimme leirin ja vajaat kaksi tuntia teltoista ulos tulon jälkeen olimme jo hiihtämässä autoja kohti. Matkaa tällä päivälle kertyi vajaat pari tuntia, joten sen verran saimme hiihtää, että yksi vedenjuontitauko teki mieli pitää.



Lähestyessämme rantaan, josta olimme lähteneet perjantaina iltana näimme siellä liikettä. Juuri sen mökin edustalla, jonka pihan läpi olimme tulleet jäälle, oli vanhempi mies verkkoja katsomassa. Ensin pohdimme nousisimmeko jäältä jotain toista reittiä, mutta eihän siinä olisi ollut mitään mieltä. Tervehdimme siis miestä ja kysyimme voisimmeko hiihtää taas hänen pihansa läpi autoillemme. Se ei miestä haitannut, joten edessä oli reissun viimeinen ponnistus.

Varttin yli yhdentoista olimmekin sitten purkamassa ahkioita, ja sitten minä starttasin kohti  pääkaupunkiseutua ja Mikko sekä Teemu Jyväskylään ja Lempyylle.


Vuoden 2013 ensimmäinen retki onnistui siis yli odotusten kaikissa suhteissa. Taisimme toistella useampaan kertaa viikonlopun aikana miten talviretkeilykin on todella mukavaa ja helppoa oikeilla varusteilla. Niin ja kyllähän se sääkin reissun onnistumiseen melkoisesti vaikuttaa.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Yläköysittelyn eroja

Viime viikonloppu kului kahdella hyvin erillaisella putouksella. Lauantaina päästiin Samin kanssa ensimmäisen kerran tälle kaudelle käymään Pirunkalliolla. Putous on kyllä niin helposti lähestyttävä, ettei kenelläkään pääkaupunkiseutulaisella ole enää tekosyytä jättää jääkiipeilyä väliin, kun parin tunnin kiipeilyn takia ei jaksa lähteä liikenteeseen. Niin ja paikalle voi eksyä vielä illallakin, koska putous on todella hyvin valaistu. Tapanilaan tai Salmisaareen mentäessä aikaa menee täsmälleen yhtä paljon säätämiseen kuin Pirulla. Ehkäpä jopa enemmän, sillä siellä pitää mennä pukuhuoneen puolelle vaihtamaan kiipeilyvermeitä. Täällä voi tulla paikan päälle varusteet päällä, eikä tarvii kuin raudat laittaa jalkaan ennen aloitusta.

Mutta itse kiipeämiseen.. Lämpötila oli laskenut miinuksen puolelle ensimmäisen kerran tällä viikolla vasta edellisenä ilta, joten Adventure Partnersin ylläpitämällä putouksella oli yläköysi kehoitus päällä. Tämä ei kuitenkaan minua haitannut putoukselle päästessä. Kunhan pääsi kiipeämään, niin sehän oli pääasia.

Sami oli suorittanut näyttökokeen ja saanut luvan kiivetä putouksilla jonkin aikaa ennen kuin pääsin itse paikan päälle. Joten tästä syystä pystyin hyvin passittaa hänet putouksen päälle yläköyttä virittää, sillä välin kuin itse laitoin rautoja kiinni. Saatuani kaiken valmiiksi ja yläankkurin valmistumista odotellessa nousi mieleeni jo ensimmäisen kerran, että kyllähän se liidaus olisi mukavampaa. Pystyin kuitenkin pitämään vielä ruuvit repussa.

Viimein Sami sai ankkurin valmiiksi ja pääsimme tekemään ensimmäisiä nousuja. Tässä vaiheessa jouduin myöntämään, ettei pari tekemääni yläköysinousua antanut juuri mitään. Hakut upposivat jäähän, kun niitä vähän oikeaan suuntaan napautti, ja parikymmentä metriä positiivista jäätä ei kummemmin voimillekaan ottanut. Myös jään paikoitellen hyvä kunto selvisi parin nousun aikana, joten ainoa vaihtoehto oli kaivaa ruuvit esille. Seuraavat kaksi liidiä antoivatkin sitten huomattavasti enemmän ja tästäkin kiipeilypäivästä jäi hyvä maku suuhun.


Sunnuntaina oli sitten vuorossa toisen kerran tälle kaudelle Nuuksion Pitkäjärven takaiset putoukset. Niille päästäkseen pitää auto jättää Solvallan urheiluopiston parkkipaikalle ja sieltä on noin kilometrin matka jään yli järven toiselle puolelle.

(C) Jani Kolehmainen

Järven jäällä oli ennen joulua jo sen verran lunta, että Samin kanssa otimme sukset mukaan. Janus lähti saappaat jalassa liikenteeseen josko jäällä olisi vettä. Kummatkin varusteet olivat kuitenkin turhia. Jäällä ei ollut yhtään lunta eikä vettä. Retkiluistimet olisivat olleet varmaan paras vaihtoehto tällä kertaa. Janus kuitenkin kerkesi järven toiselle rannalle jo siinä ajassa kun me Samin kanssa vaihdoimme monoja ja raahasimme suksia parkkipaikalta järven rantaan.

Lopulta olimme kuitenkin koko porukalla putousten alla ja aloimme ihmettelemään niiden kiipeämistä. Oikea suora oli alhaalta hyvässä jäässä, mutta sen viimeiset kolme metriä olivat jäätöntä. Vasen suora oli vastavuoroisesti ylhäältä hyvässä jäässä, mutta alhaalta oli muutama ensi metri vielä jäätä vaille. Tänäänkin oli siis luvassa yläköysittelyä, jos vain saisimme köydet viriteltyä.


Putousten päälle pääsee tietenkin jotain reittiä kiertäen, mutta kovin lyhyt reitti se ei ole. Onneksi putousten vasemmalla puolella rinne nousee parimetrisinä portaina. Sieltä siis reittiä etsimään. Janus otti liidi vastuun ja lähti nousemaan turve-mixtan ja parin metrin putouksista muodostunutta reittiä. Aluksi meinasin, etten jaksaisi häntä seurata, mutta hetken aikaa nousua ihmeteltyäni päätin kuitenkin lähteä kakkostamaan. Mikä oli hyvä ratkaisu, sillä silloin pystyin siivoamaan pari Januksen laittamaa ruuvia mukaani ja olipahan itse reittikin ainakin seikkailullinen jos ei muuta.

(C) Sami Pusa


(C) Sami Pusa
Ylös päästyämme olikin sitten aika virittää yläköysi Oikealle suoralle. Aluksi vaikutti, että reitin loppu ei olisi ehkä tehtävissä. Sen verran haastavalta jäätön osuus vaikutti, mutta kun viimein sain kiivettyä sinne asti, niin sehän oli todella mielenkiintoinen osuus.


Viimeisen jäätöppyrän päälle pääsi kiipeämään kallion syvennyksestä löytyneistä kahvoista hakuilla vetäen. Sen jälkeen piti vain löytää reitin yläreunalta siedettävät paikat hakuille ja raudat pienille kallion listoille. Pakko myöntää, että nousun viimeistä muuvia tehdessäni toinen hakku jo putouksen päällä olevan ohuen männyn ympärille hookattuna, ei minulla käynyt mielessäkään, että yläköysittely olisi tylsää puuhaa.

(C) Sami Pusa

Sitten oli vielä Vasemman suoran vuoro. Kuudenkymmenen metrin köysi ei kuitenkaan riittänyt sen päällä olevilta männyiltä alas asti, joten jouduimme tekemään ankkurin tällä kertaa muutamalla ruuvilla pari metriä putouksen yläosan alapuolelle.

Tälläkään kertaa yläköysi ei tuntunut yhtään huonolta vaihtoehdolta. Sen verran kinkkinen putouksen alku oli. Kalliosta osittain irti oleva puikko ja pari kivihookkausta pitivät huolen, ettei jännitystä tältä reitiltä puuttunut. Otinpahan reitin alussa ensimmäisen kunnon köyteen putoamisenkin jäällä.
(C) Sami Pusa

Ylös asti sitä kuitenkin päästiin ja kellokin alkoi olla sen verran, että oli aika lähteä kotia kohti. Olin jäänyt yläankkurillemme odottamaan oman nousuni jälkeen. Joten nyt minun piti keksiä miten saisin ankkurin purettua ja laskeuduttua reitiltä turvallisesti. Paras tapa tähän tuntui olevan parin metrin liidaus reitin päällä oleville puille. Sitten köysi ylös ja laskeutumien ankkurille samalla keräten pari sen yläpuolella olevaa ruuvia. Sitten muutaman metrin poikkari köydellä heijaten reilusti vasemmalla olevalle puulle. Siihen sitten kiinnitin itseni slingillä ja vedin köyden alas ylhäällä olevasta puusta. Köysi uudestaan tämän puun ympärille ja mies siitä alas. Melkoista säätöä, mutta kyllä tämä päivä oli sen arvoinen.

Jään yli autoa kohti hiihtäessä en voinut olla miettimättä kalliovarmistuksia, joita ottaisin ensi kerralla mukaan, kun lähden kokeilemaan Oikean suoran liidiä.

torstai 3. tammikuuta 2013

Kun reppu alkaa painaa

Kuntosalilla käynnin lopetin noin kolme vuotta sittten, kun muutin pois aikaisemman salini lähettyviltä. Tarkoitukseni oli mennä jollekin toiselle salille, mutta se vain jäi ja jäi ja jossain vaiheessa en sitä edes enää uumoilut. Työpaikan salillakin yritin käydä jokusen kerran, mutta halu päästä kotiin tai työkiireistä pidenneet päivät riittivät hyvin tekosyiksi jättää sali väliin kerta toisensa jälkeen. Lenkillä olen kuitenkin käynyt epätasaisen taisaisesta viime vuodet, mutta jotenkin juoksu kerrat jäivät viime vuonna aluksi yhteen kertaan viikossa ja syksyn remonttien aikana yhteen kertaan kuukaudessa.

Lopulta tähän kuntoilun vähentämiseen tuli kuitenkin muutos. Uusi innostus ei onneksi kuitenkaan alkanut kliseisesti vuoden ensimmäisellä viikkolla, kuten niin monesti taitaa olla tapana. Vaan aloitin sen viime vuoden toiseksi viimeisellä viikolla. Otin siis kuntosali jäsenyyden ja aloin taas käymään oikeasti lenkillä. Tästä reippaasta päätöksestä on kaksi viikkoa ja hyvältä on tuntunut. Salilla olen ehtinyt käydä jo kolmesti ja juoksemassa saman verran. Tällä hetkellä uskon myös vahvasti, että pysyn päätöksessani ja jatkan kuntoilua.

Mutta miksi tämä avautuminen ja miksi kirjoitan kuntosalille menosta ja lenkkeilystä. Blogini piti käsitellä ulkoilua, ei raudan pumppaamista. Eikä lenkillä käyntikään ole sitä ulkoilua josta minun piti kirjoittaa. Syy tähän tekstiin löytyy itsenäisyyspäivä viikonlopulta, Korouoman kanjonista.

Olen jo useamman vuoden elänyt sen tosiseikan kanssa että olen 6A kiipeäjä, niin boulderilla kuin sportti-reiteilläkin. Ei se greidi vaan ole siitä noussut, enkä ole sitä pitänyt kovinkaan pahana ongelmana. Enkä usko, että voiman tai kunnon lisääminen vaikuttavat paljoakaan tuloksiini tässä suhteessa. Olen myös sangen skeptinen, että vaikeammat jää- tai trädi-reititkään tulevat taipumaan kuntoiluni seurauksena. Kyllä tällä hetkellä allekirjoittaneen pää on se estävä tekijä vaikeammilla reiteillä ennemmin kuin voima.

Mikä siis Korouoman kanjonissa sai minut lisäämään treenaamista? No sieltä pois tuleminen. Jokainen kyseisessä paikassa käynyt tietää, että kävely kanjonin pohjalta parkkipaikalle on sangen raskas. Niin se on ollut aina minullekin, mutta kyllä se on painavammankin rinkan kanssa noussut. Mutta itsenäisyyspäivänäpä ei meinannut nousta. Kävely vei minusta kaikki voimat ja jouduin tulemaan ylös todella rauhallisesti. Ja olin vieläpä liikenteessä perus-kiipeilyrepun kanssa, enkä painavan rinkan.

Tämä tuskien taival kävi todellakin itsetunnolle, sillä raskaiden kuormien kanssa liikkuminen on ollut aina leipälajini. Ehkä reitit eivät nouse kallioilla tai jäällä, mutta aina olen tavarani kantanut, eikä minua ole tarvinnut odottaa. Ja niinpä sain itsenäisyyspäivänä karvaan opetuksen. Josko kuntoilua vähentää ja vähentää, niin jossain vaiheessa se alkaa näkyä ja tuntua. Jos siis haluaa ulkoilla ja nauttia siitä oikeasti, niin kuntokin kannattaa olla siinä kuosissa, ettei pelkkä lähestyminen tai poistuminen vie kaikkia voimia.



tiistai 1. tammikuuta 2013

Se ensimmäinen teksti..

Minulla on ollut jo jonkin aikaa tarkoitus alkaa taas kirjoittaa, mutta jotenkin se on vain aina jäänyt. Sitä on varmaan liian kiireinen tai saamaton. Mene ja tiedä. Kokeillaanpa siis pystyisinkö tarttumaan näppimistöön näin blogi tekstien avulla.

Toivoisin kyllä, että olisin aloittanut tämän projektin ainakin viime vuonna. Muutama Korouoman reissu, kiipeilyviikonloput Olhavalla ja Kustavissa, vaellukset pääsiäisenä, että loppu syksystä, sekä useat pääkaupunkiseudun kallioilla vietetyt illat olisivat antaneet paljon aihetta pienille ja vähän isommillekin teksteille. Mutta aloittaminen ei tapahtunut vuoden 2012 alussa, vaan 2013. Vuonna jolloin tapahtuu suuria muutoksia elämässämme ja kaikki ulkoiluun liittyvä muuttuu vaikeammaksi. Katsotaan siis kuinka useasti löydän itseni istumassa näppäimistön ääressä näpyttelemässä kuluneen illan tai viikon aikana tapahtuneita seikkailuja ylös.

Hieman joutuu kuitenkin vielä muistelemaan vuoden 2012 parhaita ulkoilullisia hetkiä:

 Penang National Park 3.3. Malesian työreissulla. Nyt on tullut viidakossakin retkeiltyä.





Inari järven ylitys Nellimistä Inariin 30.3.-3.4.2012. Neljä yötä kodassa ja autiotuvissa. Hiihtopäivät auringon paisteessa. Mitä parasta hiihtovaellusta.

(C)Ville Huhtala
Korouoma 6.4.2012. Inari järven jälkeen Rovaniemen kautta Posiolle. Kaunis päivä johon kuului jääkiipeilyä ja makkaran paistoa.






Olhava 16.-18.5.2012. Rento viikonloppu Olhavalla, mutta perinteisesti ei yhtään aitoa onnistumista.




Italian loma Gardajärven alueella 9.-16.6.2012. Useita lyhyempiä kiipeilypäiviä ja lopuksi 250 metriä yllättävän jännittävää 5C:tä.

(C) Sami Pusa


Kvalyo 10.-15.7.2012. Kolme hienoa päivää ennen kuin sateet alkoivat ja ajoivat meidät Rovaniemelle.


Kustavi 17.-18.8.2012. Viikonloppu, kun halkeamakiipeilyn salat alkoivat ihan oikeasti aukeamaan allekirjoittaneelle.






Syysvaellus Saariselällä 29.9-4.10.2012. Sateista ja viileää, mutta ei se onnistunut vaellus aina auringon paistetta tarvitse.

13.10. Meyers Homestead Trail Boulderissa. Ensimmäinen karhu havaintoni vajaat kymmenen vuotta kestäneen retkeily harrastuksen aikana. Nopea kuva ja äkkiä pois paikalta. Vähän saattoi jännittää.



 

Perinteinen itsenäisyyspäivän reissu Korouomaan 7.-8.12.2012.