Kun reppu alkaa painaa

Kuntosalilla käynnin lopetin noin kolme vuotta sittten, kun muutin pois aikaisemman salini lähettyviltä. Tarkoitukseni oli mennä jollekin toiselle salille, mutta se vain jäi ja jäi ja jossain vaiheessa en sitä edes enää uumoilut. Työpaikan salillakin yritin käydä jokusen kerran, mutta halu päästä kotiin tai työkiireistä pidenneet päivät riittivät hyvin tekosyiksi jättää sali väliin kerta toisensa jälkeen. Lenkillä olen kuitenkin käynyt epätasaisen taisaisesta viime vuodet, mutta jotenkin juoksu kerrat jäivät viime vuonna aluksi yhteen kertaan viikossa ja syksyn remonttien aikana yhteen kertaan kuukaudessa.

Lopulta tähän kuntoilun vähentämiseen tuli kuitenkin muutos. Uusi innostus ei onneksi kuitenkaan alkanut kliseisesti vuoden ensimmäisellä viikkolla, kuten niin monesti taitaa olla tapana. Vaan aloitin sen viime vuoden toiseksi viimeisellä viikolla. Otin siis kuntosali jäsenyyden ja aloin taas käymään oikeasti lenkillä. Tästä reippaasta päätöksestä on kaksi viikkoa ja hyvältä on tuntunut. Salilla olen ehtinyt käydä jo kolmesti ja juoksemassa saman verran. Tällä hetkellä uskon myös vahvasti, että pysyn päätöksessani ja jatkan kuntoilua.

Mutta miksi tämä avautuminen ja miksi kirjoitan kuntosalille menosta ja lenkkeilystä. Blogini piti käsitellä ulkoilua, ei raudan pumppaamista. Eikä lenkillä käyntikään ole sitä ulkoilua josta minun piti kirjoittaa. Syy tähän tekstiin löytyy itsenäisyyspäivä viikonlopulta, Korouoman kanjonista.

Olen jo useamman vuoden elänyt sen tosiseikan kanssa että olen 6A kiipeäjä, niin boulderilla kuin sportti-reiteilläkin. Ei se greidi vaan ole siitä noussut, enkä ole sitä pitänyt kovinkaan pahana ongelmana. Enkä usko, että voiman tai kunnon lisääminen vaikuttavat paljoakaan tuloksiini tässä suhteessa. Olen myös sangen skeptinen, että vaikeammat jää- tai trädi-reititkään tulevat taipumaan kuntoiluni seurauksena. Kyllä tällä hetkellä allekirjoittaneen pää on se estävä tekijä vaikeammilla reiteillä ennemmin kuin voima.

Mikä siis Korouoman kanjonissa sai minut lisäämään treenaamista? No sieltä pois tuleminen. Jokainen kyseisessä paikassa käynyt tietää, että kävely kanjonin pohjalta parkkipaikalle on sangen raskas. Niin se on ollut aina minullekin, mutta kyllä se on painavammankin rinkan kanssa noussut. Mutta itsenäisyyspäivänäpä ei meinannut nousta. Kävely vei minusta kaikki voimat ja jouduin tulemaan ylös todella rauhallisesti. Ja olin vieläpä liikenteessä perus-kiipeilyrepun kanssa, enkä painavan rinkan.

Tämä tuskien taival kävi todellakin itsetunnolle, sillä raskaiden kuormien kanssa liikkuminen on ollut aina leipälajini. Ehkä reitit eivät nouse kallioilla tai jäällä, mutta aina olen tavarani kantanut, eikä minua ole tarvinnut odottaa. Ja niinpä sain itsenäisyyspäivänä karvaan opetuksen. Josko kuntoilua vähentää ja vähentää, niin jossain vaiheessa se alkaa näkyä ja tuntua. Jos siis haluaa ulkoilla ja nauttia siitä oikeasti, niin kuntokin kannattaa olla siinä kuosissa, ettei pelkkä lähestyminen tai poistuminen vie kaikkia voimia.