Yläköysittelyn eroja

Viime viikonloppu kului kahdella hyvin erillaisella putouksella. Lauantaina päästiin Samin kanssa ensimmäisen kerran tälle kaudelle käymään Pirunkalliolla. Putous on kyllä niin helposti lähestyttävä, ettei kenelläkään pääkaupunkiseutulaisella ole enää tekosyytä jättää jääkiipeilyä väliin, kun parin tunnin kiipeilyn takia ei jaksa lähteä liikenteeseen. Niin ja paikalle voi eksyä vielä illallakin, koska putous on todella hyvin valaistu. Tapanilaan tai Salmisaareen mentäessä aikaa menee täsmälleen yhtä paljon säätämiseen kuin Pirulla. Ehkäpä jopa enemmän, sillä siellä pitää mennä pukuhuoneen puolelle vaihtamaan kiipeilyvermeitä. Täällä voi tulla paikan päälle varusteet päällä, eikä tarvii kuin raudat laittaa jalkaan ennen aloitusta.

Mutta itse kiipeämiseen.. Lämpötila oli laskenut miinuksen puolelle ensimmäisen kerran tällä viikolla vasta edellisenä ilta, joten Adventure Partnersin ylläpitämällä putouksella oli yläköysi kehoitus päällä. Tämä ei kuitenkaan minua haitannut putoukselle päästessä. Kunhan pääsi kiipeämään, niin sehän oli pääasia.

Sami oli suorittanut näyttökokeen ja saanut luvan kiivetä putouksilla jonkin aikaa ennen kuin pääsin itse paikan päälle. Joten tästä syystä pystyin hyvin passittaa hänet putouksen päälle yläköyttä virittää, sillä välin kuin itse laitoin rautoja kiinni. Saatuani kaiken valmiiksi ja yläankkurin valmistumista odotellessa nousi mieleeni jo ensimmäisen kerran, että kyllähän se liidaus olisi mukavampaa. Pystyin kuitenkin pitämään vielä ruuvit repussa.

Viimein Sami sai ankkurin valmiiksi ja pääsimme tekemään ensimmäisiä nousuja. Tässä vaiheessa jouduin myöntämään, ettei pari tekemääni yläköysinousua antanut juuri mitään. Hakut upposivat jäähän, kun niitä vähän oikeaan suuntaan napautti, ja parikymmentä metriä positiivista jäätä ei kummemmin voimillekaan ottanut. Myös jään paikoitellen hyvä kunto selvisi parin nousun aikana, joten ainoa vaihtoehto oli kaivaa ruuvit esille. Seuraavat kaksi liidiä antoivatkin sitten huomattavasti enemmän ja tästäkin kiipeilypäivästä jäi hyvä maku suuhun.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa toisen kerran tälle kaudelle Nuuksion Pitkäjärven takaiset putoukset. Niille päästäkseen pitää auto jättää Solvallan urheiluopiston parkkipaikalle ja sieltä on noin kilometrin matka jään yli järven toiselle puolelle.

(C) Jani Kolehmainen

Järven jäällä oli ennen joulua jo sen verran lunta, että Samin kanssa otimme sukset mukaan. Janus lähti saappaat jalassa liikenteeseen josko jäällä olisi vettä. Kummatkin varusteet olivat kuitenkin turhia. Jäällä ei ollut yhtään lunta eikä vettä. Retkiluistimet olisivat olleet varmaan paras vaihtoehto tällä kertaa. Janus kuitenkin kerkesi järven toiselle rannalle jo siinä ajassa kun me Samin kanssa vaihdoimme monoja ja raahasimme suksia parkkipaikalta järven rantaan.

Lopulta olimme kuitenkin koko porukalla putousten alla ja aloimme ihmettelemään niiden kiipeämistä. Oikea suora oli alhaalta hyvässä jäässä, mutta sen viimeiset kolme metriä olivat jäätöntä. Vasen suora oli vastavuoroisesti ylhäältä hyvässä jäässä, mutta alhaalta oli muutama ensi metri vielä jäätä vaille. Tänäänkin oli siis luvassa yläköysittelyä, jos vain saisimme köydet viriteltyä.


Putousten päälle pääsee tietenkin jotain reittiä kiertäen, mutta kovin lyhyt reitti se ei ole. Onneksi putousten vasemmalla puolella rinne nousee parimetrisinä portaina. Sieltä siis reittiä etsimään. Janus otti liidi vastuun ja lähti nousemaan turve-mixtan ja parin metrin putouksista muodostunutta reittiä. Aluksi meinasin, etten jaksaisi häntä seurata, mutta hetken aikaa nousua ihmeteltyäni päätin kuitenkin lähteä kakkostamaan. Mikä oli hyvä ratkaisu, sillä silloin pystyin siivoamaan pari Januksen laittamaa ruuvia mukaani ja olipahan itse reittikin ainakin seikkailullinen jos ei muuta.

(C) Sami Pusa

(C) Sami Pusa

Ylös päästyämme olikin sitten aika virittää yläköysi Oikealle suoralle. Aluksi vaikutti, että reitin loppu ei olisi ehkä tehtävissä. Sen verran haastavalta jäätön osuus vaikutti, mutta kun viimein sain kiivettyä sinne asti, niin sehän oli todella mielenkiintoinen osuus.

Viimeisen jäätöppyrän päälle pääsi kiipeämään kallion syvennyksestä löytyneistä kahvoista hakuilla vetäen. Sen jälkeen piti vain löytää reitin yläreunalta siedettävät paikat hakuille ja raudat pienille kallion listoille. Pakko myöntää, että nousun viimeistä muuvia tehdessäni toinen hakku jo putouksen päällä olevan ohuen männyn ympärille hookattuna, ei minulla käynyt mielessäkään, että yläköysittely olisi tylsää puuhaa.

(C) Sami Pusa

Sitten oli vielä Vasemman suoran vuoro. Kuudenkymmenen metrin köysi ei kuitenkaan riittänyt sen päällä olevilta männyiltä alas asti, joten jouduimme tekemään ankkurin tällä kertaa muutamalla ruuvilla pari metriä putouksen yläosan alapuolelle.

Tälläkään kertaa yläköysi ei tuntunut yhtään huonolta vaihtoehdolta. Sen verran kinkkinen putouksen alku oli. Kalliosta osittain irti oleva puikko ja pari kivihookkausta pitivät huolen, ettei jännitystä tältä reitiltä puuttunut. Otinpahan reitin alussa ensimmäisen kunnon köyteen putoamisenkin jäällä.

(C) Sami Pusa

Ylös asti sitä kuitenkin päästiin ja kellokin alkoi olla sen verran, että oli aika lähteä kotia kohti. Olin jäänyt yläankkurillemme odottamaan oman nousuni jälkeen. Joten nyt minun piti keksiä miten saisin ankkurin purettua ja laskeuduttua reitiltä turvallisesti. Paras tapa tähän tuntui olevan parin metrin liidaus reitin päällä oleville puille. Sitten köysi ylös ja laskeutumien ankkurille samalla keräten pari sen yläpuolella olevaa ruuvia. Sitten muutaman metrin poikkari köydellä heijaten reilusti vasemmalla olevalle puulle. Siihen sitten kiinnitin itseni slingillä ja vedin köyden alas ylhäällä olevasta puusta. Köysi uudestaan tämän puun ympärille ja mies siitä alas. Melkoista säätöä, mutta kyllä tämä päivä oli sen arvoinen.

Jään yli autoa kohti hiihtäessä en voinut olla miettimättä kalliovarmistuksia, joita ottaisin ensi kerralla mukaan, kun lähden kokeilemaan Oikean suoran liidiä.