Pölykeuhkon selätys

Välillä on vaikea itsekkään ymmärtää miten jokin kallion halkeama voi jäädä vaivaamaan. Sitä vain vatvoo mielessään, että kuinka alhaalla se viimeinen varmistus oikein olikaan ja miten hyvin sen sekvenssin osasinkaan? Alanko taas jännittää ja muuttuuko yläköydellä nätisti mennyt kohta jälleen aivan mahdottomaksi.

Luulisi, että aikuisella ihmisellä olisi tärkeämpääkin tekemistä ja moiset tuumailut häviäisivät muutamassa päivässä. Reittiä voisi sitten joskus kokeilla jos siltä tuntuu ja jos ei huvita, niin sitten saa olla.

Jokin tässä kiipeilyssä on vain niin hienoa, että ainakaan allekirjoittanut ei moiseen pysty. Jos jokin reitti alkaa todella pyöriä mielessä, niin siitä pääsee vain yhdellä tapaa eroon. Se on kiivettävä.

Joten kauden kolmaskin kiipeilykerta suuntautui Rollareille. Tällä kertaa en jättänyt mitään sattuman varaan vaan kävin laittamassa heti alkuun yläköyden reitille. Ja kuten aikaisemmillakin kerroilla nousu meni ilman ongelmaa. Reitti oli siis hallussa, muuvit menivät ongelmitta, eikä jalka tai käsi tuntunut missään vaiheessa lipsahtavan paikaltaan.

Silti alas päästyäni uumoilin ja epäilin itseäni. Päätös oli kuitenkin oikea. Yrittäisin kerran ja jos en onnistuisi, niin sitten myöntäisi tappioni. Antaisin olla ja keskittyisin johonkin muuhin.

Reitin alku meni nätisti ja varmistuksia sai sopivin välein. Sitten olin jälleen jännän äärellä ja oli kruksia edeltävän kiilan vuoro. Tällä kertaa en päässyt edes sovittelemaan omaani paikalleen vaan joku oli onnistunut jumittamaan oman kiilansa halkeamaan. Hetken sitä jatkon kanssa kiskottuani päätin luottaa siihen. Varsinkin, kun laitoin vähän sen alle yhden camalotin lisä-varmistukseksi.

Pieni itsensä keräily ja varmistajalta tullut huuto, ettei reitissä ole yhtään kohtaa joka ei minulla menisi sujuvasti, riittivät. Oli aika kokeilla pääsisinkö Pölykeuhkosta eroon tavalla tai toisella.

Sami Pöykeuhkolla

Tästä kohtaa ei siis kannata jatkaa eteenpäin, josko ei halua Pölykeuhkon betaa..

Hyvä kahva kummallekin kädelle, jalat oikein, oikean käden kaksi sormenpäätä halkeamaan.. Ei ajatustakaan sille, että jonkun muun paikalle jättämä kiila on nyt jalkojen alla. Vasen käsi kulmaa pitkin ylös hyvälle sivuvedolle ja oikean siirto hyllylle. Vasen perään ja jalka hyvään koloon. Varmistus paikalleen ja mies hyllylle. Se oli siinä. Vielä oli jäljellä yksi klippi ja viimeiset muuvit toppiin.

Sehään meni tällä kertaa nätisti, eikä jännittänytkään juuri yhtään. Yläankkuriin itseni kinnitettyäni tiesin miksi harrastan kiipeilyä. En ehkä osaa sitä tässä kunnolla sanoiksi laittaa, mutta on se vaan hienoa.

Pölykeuhkon hyllylle from Jani on Vimeo.

Tämän jälkeen en tuntenut enää ihmeemmin tarvetta suorittaa, mutta kiipesin vielä Viemärin. Siinäpä oli reitti, joka oli nimensä ansainnut. Helppo halkeama, johon sain vain yhden kunnon varmistuksen. Onsighti, joka ei antanut mitään tuntemuksia.

Kaksi sormenpäätä halkeamassa

Sunnuntaina oli aika taas pyörähtää Rollareilla. Paikasta en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Reitit ovat jotenkin epämielyttäviä ja kolmos kehä pitää huolen, ettei kiipeilijän ja varmistajan kommunikoinnista tule käytännössä mitään.

Kauden toinenkin kiipeily suuntautui kuitenkin Rollareille, koska se oli ainoa keino saada Pölykeuhko pois mielestäni. Yleensä en jää projektiksi jääneitä reittejä ajattelemaan, kun kallio jää taakse, mutta tällä kertaa niin kävi. Koko viikon olin vakuutellut itselleni, että muuvit kyseiselle reitille olisivat hallussa, eikä se kruksin alapuolella oleva varmistus nyt niin kaukana ollut.

Paikan päälle päästyäni oli siis aika ottaa härkää sarvista ja yrittää. Alku menikin sangen nätisti. Kiipeily tuntui myös hyvältä ja sain kolme camua hyviin halkeamiin. Sitten oli kruksia edeltävän varmistuksen vuoro. Kyseessä oli pieni halkeama johon sain kiilan tungettua. Eikä se ollut syvälle halkeamaan kauniisti uppoava kiila, jonka varaan luottaisin vaikka äitini, vaan aivan halkeaman huulilla jumiutuva varmistus. Riuhdoin kiilaa oikein kunnolla, mutta ei se näyttänyt irtoavan. Ongelmana oli silti lähtisikö se köyden mukana ylöspäin ja näin irtoaisi halkeamasta.

Sain kuin sainkin kerättyä päättäväisyyteni ja jatkoin kiipeämistä. Kiilan ollessa jalkojeni korkeudella oli vuorossa hyvä kahva, jossa voi hetken levätä. Sitten kruksiin eli pieni pystyhalkeama kahdelle sormenpäälle ja siitä sitten toinen käsi sivuvedolle ja mies ylös hyllylle. Tai näin minä toimin edellisellä viikolla yläköydellä, mutta nyt se ei ollut tehtävissä. En vain pystynyt. Neljä kertaa kävin hipelöimässä halkeamaa ja laskeuduin jälleen kiilan luokse. En vain pystynyt tekemään muuvia vaikka sen jälkeen olisikin ollut vain vähän matkaa hyllyn reunalle, jossa oli todella hyvät otteet.

Lopulta jouduin myöntämään, ettei reitti taipuisi tällä kertaa. Laskeuduin alas ja vein nöyränä yläköyden reitille. Seuraavalla yläköysinousulla sain pienen camun tungettua kahden sormen hakeamaan varmistukseksi, mutta tämä ajatus karisi Samin kysyessä mihin minulla oli aikomus laittaa sormeni nyt kun halkeama oli täynnä rautaromua?

Otin siis camun pois halkeamasta ja kiipesin kruksin ilman ongelmaa. Hyllylle tullessani varmistin vielä, että sain sen alakulmaan yhden varmistuksen kiinni. Seuraavalla liidiyrityksellä olisin siis turvassa heti, kun saisin käteni hyllyn reunalle.

Toisen nousun jälkeen olisi tietenkin pitänyt vetää köysi alas ja saada mies liidaaman, mutta näin ei tapahtunut. Selitin itselleni, että kello oli jo paljon ja voimatkin olivat jo menneet edellisiin yrityksiin. Kiipesin siis reitin vielä kerran yläköydellä ja vannoin palaavani sen alle seuraavalla viikolla.

Sormihalkeama vähän hyllyn alapuolella.

Kalliokausi avattu

Viimeiset viikot aurinko on paistanut käytännössä joka päivä, joten minkä päivän me valitsimme kiipeilykauden aloitukseen.. No sen ensimmäisen pilvisen tietenkin. Eipä se silti haitannut, sillä taivaalta ei tullut sen enempää vettä kuin luntakaan, joten kalliot pysyivät kuivina. Ja samaahan ei voi enää sanoa tätä kirjoittaessa, kun vesisadetta on luvattu seuraavaksi viikoksi.

Viime torstaina suuntasimme siis töiden jälkeen Samin kanssa Rollareille aloittelemaan kautta. Reppuunkin tuli vanhasta muistista kerättyä kaikki kiipeilyyn tarvittava, vaikka vahvasti uskoinkin ensimmäisen kerran pysyvän yläköysittelynä.

Sami ehti paikan päälle jonkin verran ennen minua, joten hän oli jo virittämässä köyttä Rock Vandalin ankuriin minun päästessä vähän puolen neljän jälkeen kallion alle. Ankkurin valmistuttua pääsi Sami sitten ensimmäisenä kokeilemaan kuinka kylmää se kivi tällä hetkellä vielä on. Ja kuten arvata saatta, eivät kädet halkeamassa paljoa hikoilleet.

Vaikka kädet pysyivät kuivina näytti taistelu Rock Vandalin ruksissa todella hankalalta ja ehdin jo ääneen asiasta kommentoidakin. Pienen uumoilun jälkeen reitti kuitenkin meni ja oli minun vuoroni aloittaa kausi. Ja voi surkeutta mikä suoritus se olikaan.. Reitti, jonka olin liidannut useampaan kertaan tuntui nyt todella haastavalta ja melkein jokainen muuvi ja ote epävarmalta. Jouduin siis myöntämään ylös päästyäni, että ruosteessa sitä taitaa taidot olla kumpaisellakin.

Kallion päällä siirsin ankkurin Pölykeuhkon puolelle, sillä emme halunneet säätää köyden kanssa sen enempää kuin oli aivan pakko. Kyseinen reitti oli pari vuotta sitten tuottanut yläköydelläkin sen verran ongelmia, että se tuntui juuri sopivalta haasteelta alkukauden projektiksi.

Pölykeuhkon ensi yritys sekä Samilla että allekirjoittaneella näytti jo huomattavasti vahvemmalta kuin edelliset räpellykset Rock Vandaalilla. Kruksi kohdassa ennen yläosan hyllyä kumpainenkin joutui kuitenkin tulemaan vielä köyteen ihmettelemään, mutta kyllähän se oikea sekvenssi alkoi jo avautua.

Toisella yrityksellä kruksi menikin sitten jo sangen nätisti. Omalla nousullani laittelin muutamia camuja jo halkeamaan mahdollista liidiyritystä uumoillessa. Alku olikin hyvin varmistettavissa, mutta ennen lopun hyllyä ei ole kuin yksi pieni yhden sormen halkeama, eikä sitä voi oikein piissille tuhlata. Saa siis nähdä kestääkö pää seuraavalla kerralla jos tässä kohtaa edellinen varmistus on jalkojen alla vai yritänkö tunkea jotain todella pientä halkeamaan. Pahimmassa tapauksessa reitti jää "katsotaan ensi kesänä" -kategoriaan, mutta sen tietää kun kohtaa oikeasti yrittää. Tälle kertaa kolme yläköysikiikkua riitti kauden aloitukseksi.