Kauhala soolo

Viikko sitten ulos katsellessani jouduin pakottavan tarpeen valtaan lähteä vielä kerran tälle kaudelle jäätä kiipeämään. En kuitenkaan saanut ketään mukaan, joten päätin lähteä yksin liikenteeseen. Parempihan se on lähteä Kauhalaan tekemään pitkää poikkaria, kun jäädä sisään märehtimään kiipeilykaverin puuttumista nätillä ilmalla.
Putoukselle pääsin neljän maissa ja olihan jää vain hakatun näköistä. Kauhala on selvästi yhä hyvin suosittu putous. Tällä kertaa paikan päällä ei kuitenkaan ollut ketään ja hyvä niin. Sain rauhassa nakutella sekä kuvailla uudella kameralla.
Aloitin iltapäivän poikkarilla vasemman puoleiselta putoukselta ja etenin siitä niin pitkälle vasempaan kuin jäätä vain riitti. Samalla myös katselin jäätä sillä silmällä josko löytäisin pari kiipeämiseen soveltuvaa "jääboulderia". Ja kyllähän niitä löytyikin. Poikkarin jälkeen oli siis aika siirtyä ylöspäin vievään kiipeilyyn.

Ensimmäinen reitti oli sangen loiva, vasempaan vievä ja hieman kourumainen linja. Sen pääsin ylös vaudikkaasti. Kyllä sitä tässäkin jo huomasin, että kiipeäminen on hieman erillaista, kun ei ole mitään varmistusta. Vaikka jalkani olivat nousun ylimmässä kohdassa vain noin kolmen metrin korkeudella, eli korkeudelle johon saattaisin laittaa ensimmäisen ruuvin normaalisti.

Toinen nousu oli edellistä matalampi, mutta siinä oli hieman jyrkempi alku. Tämäkin meni ongelmitta.

Nälkä kasvaa syödessä ja niin minullekin alkoi käydä. Olin jo tullessa katsonut vasemman puoleista putousta sillä silmällä, että se saattaisi olla noustavissa. Varsinkin putouksen oikea laita oli todella loiva ja siinä oli muutamia hyviä hyllyjä. En siis joutuisi kiipemämään kuin pari metriä kerrallaan ja pääsisin aina levähtämään.

Kamera siis automaatille ja pari ruuvia sekä lehmän häntä varmuuden varalle valjaisiin kiinni. Elämäni ensimmäinen soolo nousu pääsi alkamaan. Ja mukavastihan se meni. Missään vaiheessa ei alkanut epävarmuus nostamaan päätään vaan lyönnit olivat tarkkoja ja jalat jäivät aina tukevasti jäähän kiinni. En voi suositelle sooloamista kenellekkään, mutta kylläpä noususta jäi vaan hyvä fiilis.

Tässä vaiheessa olin ollut noin tunnin nakuttelemassa, joten päätin vielä tehdä vähän poikkaria ja harjoitella samalla vasemma kädellä ruuvaamista. 

Kuvan perusteella tunnen pakottavaa tarvetta ruuvata olkapään korkeudelle vaikka maahan olisi vain puoli metriä. Ensi kaudella on kyllä pakko keskittyä rauhallisempaan varmistamiseen.

Nyt sitten alkoi viimein kalliokauden odotus, sillä tänä vuonna en pysty pääsiäiseksi lähtemään Korolle. Ja kyllähän sitä voisi pari kertaa sisälläkin tässä välissä käydä, jotta voisi muistella miten sitä ilman hakkuja kiivettiinkään.