Vapaalla rennosti ja vähän jäätäkin

Poika tuli maailmaan kaksi viikkoa sitten, joten vietän viime ja tämän viikon isyysvapaata. Viimeiset kuukaudet ennen vapaalle siirtymistä yleinen puheenaihe oli, kuinka nämä viikot eivät tule tuntumaan lomalta ja jossain vaiheessa alan varmasti odottamaan töihin pääsyä. Ja noinhan minä itsekin uskoin tapahtuvan.

Yleensä lomani käsittävät suurimmaksi osaksi aikaisia herätyksiä, pitkiä päiviä ja raskaita kantamuksia. Yöt nukutaan teltassa tai tuvassa ja ruokailujen välit saattavat venyä hyvinkin pitkiksi. Ruispala tai pari suklaapatukkaa voivat viedä melkein puoli päivää.

Tällä kertaa en ole joutunut kokemaan mitään vastaavaa. Herään omassa sängyssä ja vaikka yön aikana pitääkin herätä pariin otteeseen, niin eipä tuo kovin pahalta tunnu. Aamulla voi kuitenkin nukkua vastavuoroisesti niin pitkää kuin haluaa eli minun kohdalla noin kahdeksaan. Päivällä saa myös syödä, kun on nälkä.

Tietenkin isyysvapaa riippuu monesta asiasta, mutta ainakin itse en ole viimeiseen kymmeneen vuoteen viettänyt näin rennosti päiviäni. Entäpä se töihin lepäämään meneminen? Kyllä tämä kotona olo vaipan vaihtoineen ja maidon lämmityksineen on huomattavasti rennompaa kuin töissä koko aikainen ihmettely miksi mikään ei tunnu taaskaan toimivan. Saa sitten nähdä miten asiat muuttuvat tulevina viikkoina..

Vielä en ole kuitenkaan siirtymässä pitämään vauva-blogia, eikä reilut pari viikkoa kiipeämättä muutenkaan tunnu oikealta ratkaisulta, eli ulos sitä on välillä pakko päästä. Joten Elinan vanhempien tullessa viime torstaina meille lapsen lastaan katsomaan, käytin tilaisuuden hyväksenä ja lähdin pariksi tunniksi Nuuksioon Samin kanssa.

Solvallan kallioiden editse kulkevan Nuuksiontie sai viime vuonna katulamput ja jo silloin tuumailimme, että kalliolle voi nyt tulla myös illalla kiipeämään. Viime talvena emme kuitenkaan saaneet kertaakaan aikaiseksi käydä kyseisellä putouksella, mutta onneksi tätä talvea on vielä jäljellä. Otin siis Samin kyytiin viideltä Kilon asemalta ja suuntasimme Solvallan putouksille.

Putousten alle päästessämme valoisaa aikaa oli vielä ainakin tunti jäljellä, joten emme tuhlanneet aikaa vaan laitoimme varusteet päälle ja minä otin perinteisesti vetovastuun köyden terävässä päässä.

Solvallan putous pääsi kerralla sarjaan mukavat liidit. Rentoa ja rauhallista. Alku oli positiivista (mutta ei liian) jäätä, johon niin hakut kuin ruuvitkin upposivat mukavasti.

Sitten siirryttiin loivalle osuudelle, jossa en ollut kylläkään aivan varma oliko jää enää kunnolla kiinni kalliossa. Ruuveja tälle osuudelle en ollut valmis laittamaan, mutta onneksi reitin loppupuolella kasvoi yksinäinen puu. Ankkuria en olisi siihen tehnyt, mutta mielelläni slingin ja jatkon sen ympärille laitoin ihan vain varmistukseksi.

Huipulla tein ankkurin isomman puun ympärille ja Sami pääsi nousemaan. Uskon vahvasti, että tämän talven kakkostelujen jälkeen, jotka Sami tekee vanhoilla Rageillani, saavat hänet hommaamaan omat hakut ensi kaudelle. Kyllähän Rageillakin kiipeää, mutta ne ovat sangen suorat, painavat ja niillä kiivetessä rystysten hakkaaminen jäähän on turhan tärkeä osa suoritusta.

Alas päästyämme oli pimeä jo laskeutunut. Sami oli ottanut otsalampun mukaan, mutta itse en ollut moista tullut ajatelleeksikaan. Onneksi katuvalot riittivät kiipeämiseen.

Seuraavaksi Sami lähti tekemään kauden kolmatta liidiään kallioiden oikealla reunalla olevalla loivalla putouksella. Tällä putouksella joutui kiipeämään 5-6 metriin ennen kuin sai ruuvin jäähän, mutta nouseminen oli melkein kävelyä hakuilla hieman tukien, joten se meni Samilta ongelmitta. Myös yläosassa oikeaa kiipeämistä vaativat metrit menivät hänellä mallikkaasti.

Itse jätin tämän putouksen väliin ja keskityin pääputouksen vasempaan kylkeen, joka oli hieman oikeaa jyrkempi. Voi sitä surkeutta mikä tästä noususta tuli. Ruuvit eivät tuntuneet millään uppoavan jäähän vaan ne jäivät pyörimään parin sentin syvyyteen. Onnistuin jopa tiputtamaan yhden, käden asentoa muuttaessani, mutta onneksi alla oli lunta eikä pudotuskaan ollut kovin korkea.

Sain lopulta kuitenkin muutaman lyhyen ruuvin putoukseen kiinni ja näin jyrkän osion kiivettyä. Tällä kertaa tarkoitukseni oli mennä hieman enemmän vasempaan ja näin päästä eri puulle kuin edellisellä nousulla. Päästyäni ankkuriksi aikomallani puulle sain kuitenkin huomata, että yksi slingeistäni puuttui. Hämärässä tihrustaessa huomasin sen edellisen nousuni ankkurilla. Olin sitten jättänyt ankkurin purkamisen kesken. Jouduin siis harrastamaan kevyttä lumessa kahluuta päästäkseni slingini luokse.

Lopulta sain hämärässä ankkurin tehtyä, enkä ole tainnut tehdäkään yhtä huonossa valossa ennen ankkuria. Vaikka katuvalot riittivätkin todella hyvin putoukselle, eivät ne juurikaan valaisseet putouksen päälle.

Nousun jälkeen olimmekin valmiit lähtemään ja kävellessämme Solvallan urheiluopiston parkkipaikalle, kumpikin uskoi vahvasti jääkiipeilyjen olevan tältä kaudelta ohi.