Vätsäri 2017 - Osa 1

Minulla oli tehnyt jo pari vuotta mieli lähteä Vätsärin erämaahan vaeltamaan. Olin lukenut siitä vaikeakulkuisena ja kivikkoisena seutuna. Paikallinen tuttavani oli varoitellut, että alueella saa aivan oikeasti etsiä telttapaikkoja. Muutamien löytämieni blogi-tekstien mukaan alueen ötökkämäärät olivat pahimmillaan aivan käsittämättömiä. Silti jokin paikassa kiehtoi, joten viime vuoden loppupuolella aloin tutkimaan tarkemmin mahdollisia reittejä alueella.


Marraskuussa oli sitten reittisuunnitelma valmiina ja sitähän piti samantien ehdottaa perinteiselle vaellusporukallemme. Teemu, Mikko ja Pekka ottivatkin suunnitelmasta kopin ja niin olimme vuoden tauon jälkeen valmiita vaellukselle.

Reilut puoli vuotta myöhemmin heinäkuun loppupuolella keräännyimme Lempyylle ja suuntasimme kohti pohjoista. Automatka meni perinteisesti ABC-burgereista unelmoidessa ja viimeisiä ruokalistoja läpikäydessä. Koska uskomme, että tietyt asiat pitää aina tehdä samalla tavoin, Rovaniemellä piti tietenkin yöpyä ja vähän paikallisessa yöelämässäkin käydä.

Lauantaina jatkoimme hieman suunniteltua myöhemmin kohti Ivaloa, jossa söimme lounaan ja ostimme tuoreruuat. Pidimme vielä yhden kahvitauon Inarissa ja vaille viisi olimme viimein Sevettijärven ovensa sulkeneen baarin pihamaalla säätämässä varusteita päälle ja rinkkoja kantokuntoon.

Sevettijärvi jäi taakse hienoa siltaa pitkin.

Ensimmäinen etappi parkkipaikalta lähdettyämme oli melko mielenkiintoinen. Meidän piti päästä Sevettijärven toisella laidalle ja se vaati kahden sillan ylitystä. Ennen silloille pääsyä jouduimme kuitenkin kiertämään läheiset rivitalot. Emme halunneet kävellä pihojen läpi, joten yritimme kiertää ne metsän kautta. Oikeaa reittiä ei kuitenkaan löytynyt, joten loppujen lopuksi palasimme metsästä piha-alueelle ja sitä kautta ensimmäiselle sillalle.

Sillan ylitettyämme itikkatilanne näytti erittäin hyvältä, sillä aurinkoista harjua pohjoiseen päin kulkiessamme ei näkynyt montaakaan lentävää kaveria. Toisen sillan jälkeen siirryimme kuitenkin harjun varjoiselle puolelle, jolloin totuus räkän määrästä alkoi selvitä. Sitä oli paljon.

Aina merkattu reittikään ei ole ihan paras kävellä.

Seuraavat tunnit seurasimme hyvin merkattua Saamenpolkua. Merkattu reitti ihmetyttikin vaellusseuruetta useampaan kertaan. Miten minun suunnittelemallani reitillä mentiin merkattuja reittejä? Olinko alkanut lipsua tavastani kulkea reittien ulkopuolella? Lupasin herroille, että kulkisimme pitkiä matkoja polkuja pitkin, mutta kyllä me pääsisimme vielä suunnistamaankin. Kukaan meistä ei arvannut tuossa vaiheessa, miten oikeassa olinkaan. Eivätkä merkatut reititkään taannet tällä reissulla helppoa sunnuntaikävelyä.

Reitti helpottuu.

Saavuimme suunnitellulle leiripaikalle, noin kuusi kilometria kuljettuamme. Tässä vaiheessa tuuli yltyi, joten leiripaikan viimein valittuamme saimme olla lopun iltaa rauhassa lentäviltä ystäviltämme. Tuuli lupaili myös sään muuttumista, joten oli aika jättää jäähyväiset Lappia hemmotelleille helteille ja ottaa vastaan vesisateet.

Ensimmäinen leiri.

Allekirjoittaneen asumus

Leirijärjestelyt olivat tällä kertaa hieman normaalista poikkeavat. Mikko ja Pekka nukkuivat samassa teltassa, kuten useampana viime vaelluksena olivat tehneet. Teemu nukkui tietenkin sooloteltassa, joten minun oli myös majoituttava yksikseni. En halunnut kuitenkaan kantaa raskasta Akkaa mukana, joten olin lainannut serkultani sooloteltan. Koska sääennuste oli luvannut sateita, olimme ottaneet mukaan Teemun askarteleman tarpin. Sen sai näppärästi pystyyn vaellussauvoilla ja ylimääräisillä telttakiiloilla.

Tarpin alla on hyvä tehdä ruokaa.

Ensimmäisenä iltana emme varotoimista huolimatta saaneet vesisadetta, mutta jossain vaiheessa yötä heräsin kovaan sateeseen. Onneksi se ei yöllä haitannut. Pienessä sooloteltassa sateen ropinaa sai kyllä kuunnella vähän liian läheltä, sillä telttakangas oli vain jokusen sentin päässä päästäni.

Ensimmäinen aamu alkoi harmaana

Sunnuntaiaamu alkoi sateisena, joten kananmuna-pekoni -aamiainen oli mukava syödä tarpin suojassa. Onneksi sade hellitti ennen kuin pääsimme tiskausvaiheeseen, joten loput aamusäädöt sai tehdä kastumatta. Siinä vaiheessa, kun lähdimme liikenteeseen alkoi maa olla jo kuiva eikä loppupäivänä enää satanut.

Tunturiylängöllä on ilo kävellä.

Ensimmäiset pari kilometriä kuljimme tunturiylänköä, jolle olimme eilen nousseet. Tässä vaiheessa maisemat olivat todella upeat. Ura kulki kallioden ja isojen kivien täplittämällä alueella. Kaukana näkyi metsäistä järvimaisemaa. Kaiken kruunasi maasta nouseva usva, joka muutti maiseman utuiseksi.

Vaeltajille alkaa selviämään kuinka kivistä maastoa Vätsäri on.

Ylänköä ei kuitenkaan kestänyt paria kilometriä enempää, joten laskeuduimme seuraavaksi havumetsäalueelle, jossa kuljimme tämän ja seuraavan päivän. Kelot, kivet ja pienet lammet tekivät tästäkin etapista kävelemisen arvoisen.

Yllättävä laavu reitin varrella

Toisen legin loppupuolella saavuimme lammelle, jonka rannassa oli laavu, jota ei löytynyt kartoistamme. Perinteisesti lounas olisi ollut vasta tunnin tai parin päästä, mutta eihän hyvää laavua kannattanut jättää käyttämättä. Söimme siis aikaisen lounaan. Laavulta löytyi myös huussi, joten pitihän sitä päästä käyttämään. Teemun värkätessä lounasta tutkin karttaa tarkemmin ja sain huomata, että olimme Taukolammen rannalla. Olihan se ymmärrettävää, että tälle paikalle oltiin laavu rakennettu. Harmi vain, ettei se ollut päässyt karttoihin.

Seuraavat kaksi legiä jatkoimme kivikkoisessa metsämaisemassa. Onneksi itse polku oli sangen hyvässä kunnossa, joten matka eteni kohtalaista tahtia. Tällä etapilla ei tehnyt mieli pysähtyä kovin pitkiksi ajoiksi, sillä itikoiden määrä oli jälleen järkyttävä.

Yksi kerrallaan ja varovasti.

Viimein saavuimme ylityspaikalle, josta löytyi parhaat päivänsä nähnyt silta. Se ylitettiin todella varovaisesti. Tämän jälkeen erkanimme merkatulta reitiltä, sillä se kiersi maisemareittiä. Siirryimme mieluummin metsäautotielle, sillä se sekä nopeutti että helpotti seuraavia kilometrejä.

Mukava taukopaikka metsäautotien varressa.

Pari legiä tietä seurattuamme tulimme jälleen Saamenpolulle ja päivän viimeinen etappi pääsi alkamaan. Tässä vaiheessa lähdimme seuraavan päivän reittiämme ajatellen väärään suuntaan, sillä muutaman kilometrin päässä oli laavu, jossa meillä oli tarkoitus viettää yö. Etappi oli jotenkin hankalakulkuista, eikä asiaa helpottanut, että porukkamme kävelymotivaatio alkoi olla melkoisen alhaalla. Jouduimme vielä ylittämään kiviä pitkin kaksi puroa, mikä hidasti etenemistä. Matkaa tuli myös reilut kolme kilometriä, eikä luvattua paria. Loppumetreillä Pekka alkoi jo manaamaan, että tokkohan koko laavua löytyisi määränpäästämme.

Lopulta pääsimme kartan osoittamalle paikalle, jossa laavu oli selvästi joskus ollut. Paikalta löytyi vain nokinen tulipaikan muisto ja painauma jossa laavu oli sijainnut. Myös entisen puuliiterin kohdalle oli jäänyt pari märkää klapia. Vain komposti oli enää pystyssä. Tässä vaiheessa jo valmiiksi alhainen vaellusmotivaatio laski pohjalukemiin. Hetken aikaa istuin tulipaikan vieressä ja murjotin.

Kartta lupasi laavun, mutta joku oli vienyt sen pois.

Emme kuitenkaan olleet enää valmiita jatkamaan matkaa, joten otettuani pari hörppyä jallua oli aika aloittaa leirin pystyyn laittaminen. Teltan pystyttämisen jälkeen keräsin vanhan puuliiterin paikalta märkää puun silppua ja aloin sytyttämään pientä nuotiota, samalla kun Teemu valmisti meille illalliseksi makkarakastiketta ja perunamuussia. Mikko ja Pekka yrittivät jopa paistaa makkarat sytyttämässäni nuotion räpellyksessä, mutta eivät ne tainneet saada kuin vähän mustaa väriä pintaansa. Nuotion savu piti onneksi osan itikoista poissa, joten ihan turhaan en ollut siihen aikaa käyttänyt.

Syödessämme saimme melkoisen yllätyksen, kun nuori nainen juoksi leirimme läpi. Ohittaessaan meidät hän mutisi jotain teltan naruista, jotka kulkivat polun yli. Emme kuitenkaan ehtineet antaa kunnollista vastakommenttia, kun hän oli jo hävinnyt metsikköön.Tässä kohtaa piti oikeasti varmistaa, että olivathan kaikki nähneet juoksijan. Onneksi hän oli näyttäytynyt kaikille, joten pystyimme naureskelemaan tilanteelle hetken.

Toisen illan leiri. Vain laavu puuttuu.

Kauaa emme jaksaneet katsella surullista nuotiotamme. Päätimme siis, että eiköhän tämä ollut tältä erää tässä ja suuntasimme teltoille. Itse ehdin lukea hyvän tovin kirjaa ja syödä hieman irtokarkkeja ennen nukahtamista, joten aikainen makuulle meno osoittautui erittäin hyväksi tavaksi viettää loppuilta.

Yöllä tuli vettä jälleen oikein kunnolla, mutta onneksi sade loppui aamuun mennessä. Olimme pystyttäneet tarpin kahden tolpan väliin edellisenä iltana, joten nyt saimme syödä aamiaisen kuivalla alustalla.

Aamuista kivillä hyppelyä

Aamutoimien jälkeen palasimme ensimmäiset puolitoista legiä edellisen päivän polkua. Jossain vaiheessa aloin hieman uumoilla, että missähän vaiheessa reittimme lähtisi itään päin eli Pakanajokea kohti. Oikea polku löytyi kuitenkin yllättävän helposti, sillä sen kohdalla oli puuhun naulattu vanha kyltti, josta pystyi tunnistamaan pari kirjainta.

Selvästi Pakanajoen viitta

Käännyimme siis Pakanajokea kohti ja seuraavan legin aikana selvisi, että telttapaikan löytäminen tämän polun varresta olisi ollut lähestulkoon mahdotonta. Reitti kulki reilusti kivisimmässä maastossa tähän mennessä.

Päivän parhaassa kunnossa oleva silta.

Pakanajoelle vievä polku oli ollut joskus viitoitettu. Myös jokien ja soiden yli oli päässyt kuivin jaloin siltoja ja pitkoksia pitkin. Nyt näistä rakennelmista oli kuitenkin enää muisto jäljellä. Siltojen yli uskalsimme juuri ja juuri kulkea yksi kerralla, mutta pitkokset olivat niin maatuneita, että oli varmempaa kävellä niiden vieressä.

Kylmä ja kova viima piti tämän lounaan itikkavapaana.

Lounaan söimme hyvin tuulisella paikalla Karekkijärven etelärannalla. Emme olleet selvästikkään ensimmäiset taukoa paikalla pitävät, sen verran hyvin alue oli tamppaantunut.

Olimme edenneet aamupäivän kivikossa sangen hitaasti, joten lounaan jälkeen Pekka otti puheeksi suunnitelman muutoksen, jota itsekin olin tuumaillut viimeisellä legillä. Kannattikohan meidän pitää suunniteltua lepopäivää Rajapään autiotuvalla. Vastaus kysymykseen oli helppo. Ei missään nimessä kannattanut. Maasto ei varmastikkaan helpottuisi, joten olisi hyvä varata yksi päivä lisää kävelemiseen.

Nämä pitkospuut ovat aidosti käyttöikänsä päässä

Seuraavat kahdeksan kilometriä Pakanajoelle olivat samaa kivikkoista polkua kuin edeltävätkin. Maisemat olivat kyllä hienot, mutta etenemiseen piti keskittyä sen verran tarkasti, että meni pitkiä aikoja ettei niitä tullut juurikaan katseltua. Kaikki tuntuivat vaipuvan omiin ajatuksiinsa näiden kilometrien aikana. Tauoilla juteltiin, mutta suurin osa kävelystä meni hiljaisuudessa.

Neljä legia lounaan jälkeen kuljettuamme saavuimme mielenkiintoisen hiekkapohjaisen joen varteen. Sen yli oli kulkenut joskus silta, mutta nyt viimeiset parrut olivat niin kaukana toisistaan, ettei niistä ollut mitään iloa. Joki oli onneksi matala, joten siitä pääsi yli vaelluskengät jalassa. Ongelmaksi tuli, että joen pohja upotti pahasti. Ylityksen aikana kengät upposivat hiekkaan joka askeleella varttaan myöten. Onneksi kengät eivät hörpänneet vettä, mutta olivatpa ne vain likaiset ylityksen jälkeen.

Johan oli joenylitys.

Ylityksen jälkeen pääsimme Pakanajoen varaustuvan pihamaalle. Tuvassa oli yöpyjiä ja yksi heistä kävi hetken aikaa jututtamassa meitä. Olivat kuulemma juuri saaneet saunan lämpiämään. Hyvältähän moinen kuulosti heidän kannaltaan, mutta meillä oli vielä jokunen kilometri kuljettavana. Emme siis jääneet sen pidemmäksi ajaksi rupattelemaan vaan jatkoimme matkaa Pakanajoen rantaan.

Pakanajoen varauskämppä on vanha rajavartijoiden tukikohta.

Tämän kertainen kahluu matalassa ja kivipohjaisessa joessa oli hyvin miellyttävä. Vastarannalla kenkiä jalkaan laittaessa alkoi kuitenkin huomata, että kohta voisi päästä leiriä pystyttämään. Onneksi viimeiset kolme ja puoli kilometriä olivat helppokulkuista mönkijäuraa, joten saimme ensimmäisen kerran tälle päivälle pidettyä vähän parempaa vauhtia yllä.


Alueen metsä oli sen verran tasaista maata, että pystyimme jopa oikaisemaan sen kautta leiripaikalle Uutuenjoen rantaan. Alustavasti oli ollut tarkoitus pistää teltat joen vastarannalle, mutta päätimme suosiolla jättää kahluun seuraavalle päivälle. Varsinkin, kun meidän puoli rannasta oli täynnä hyviä telttapaikkoja.

Tässä leirissä kelpasi vain täydellinen telttapaikka.

Teltat pystytettyämme ja syötyämme keräsimme hyvän läjän maahan pudonneita oksia ja sytytimme kunnon nuotion. Sitä tuijotellessa ja niitä näitä höpötellessä jaksoimme istua hyvän tovin ennen nukkumaan menoa vaikka päivä olikin ollut sekä pitkä että rankka.

Tuleen tuijottajat