Pöyrisjärvi 2013 - Ensimmäinen päivä

Näkkälän tien parkkipaikalla oli tällä kertaa melkein ruuhkaa, sillä Pöyrisjärveen edellisellä viikolla hukkuneen kalastajan etsinnät olivat yhä käynnissä. Olipa parkissa myös poliisiautokin, joten jos alkumatkasta olisi tullut ongelmia, niin virkavalta olisi ollut lähempänä kuin yhdelläkään aikaisemmalla vaelluksellamme.

Yhdelle autolle löytyi kuitenkin vielä paikka ja niinpä oli aika aloittaa viimeinen säätäminen ennen kävelemään pääsyä eli kaikki mukaan tarvittavat varusteet ulos autosta ja rinkaan. Rinkoille tulikin jälleen painoa aivan kunnolla. Jokaiselle taisi tulla vähän reilut kolmekymmentä kiloa tavaraa selkään. Onneksi ensimmäinen päivä oli aluksi maastoautotietä ja hyvää uraa, joten painavien rikkojen kanssa pääsi suhteellisen mukavasti etenemään. Myös tieto, että rinkka kevenisi parilla kilolla heti ensimmäisenä iltana, auttoi vähän kuormaa selkään nostaessa. Lopuksi piti ottaa vielä perinteinen yhteiskuva ja kävely pääsi alkamaan.

Valmiina vaeltamaan

Ensimmäiseen taukoon mennessä selvisi, että tästä tulisi erittäin kuuman vaellus, sillä aurinko porotti helle lukemissa. Meillä ei ollut myöskään aurinkorasvaa mukana, joten pitkähihaista paitaa oli pidettävä käytännössä koko ajan päällä. Myös hatun lieriä piti yrittää kääntää niin, että se suojaisi mahdollisimman hyvin niskaa ja korvia.

Erämaahan eivät etelän miehen moottoriajoneuvolla aja.

Vajaat kolme tuntia ja noin kymmenen kilometriä käveltyämme saavuttiin tutulle Jierstirovan järvelle, jossa olimme pariin kertaan pitäneet leiriä. Tällä kertaa paikalla pidettiin reissun ekaa lounasta.

Lounas Jiestirovan järven rannalla

Parasta tällä tauolla oli saada kengät pois jalasta. Sen verran substrooppinen ilmasto paksuissa nahkakengissä oli yli kahdenkymmenenviiden asteen helteellä. Tässä vaiheessa reissua myös perinteinen nuudeli tonnikala lounaskin maistui vielä sangen hyvältä. Pannukahvista puhumattakaan.

Vajaan tunnin lounastaukoa pidettyämme oli taas aika jatkaa matkaa. Noin kilometrin käveltyämme mönkijällä liikenteessä oleva paikallinen mies pysähtyi kohdallemme. Tietenkin hänen kanssa piti käydä läpi mistä tullaan ja mihin mennään. Lyhyen keskustelumme aikana miehen koira kiersi meidät ja merkkasi läheiset puskat hyvin tarkasti. Miehen lähtiessä taas liikenteeseen, myös koira hyppäsi mönkijän kyytiin ja niin heidän matka jatkui erittäin helpon näköisesti.

Tästä ei uralla kävely helpommaksi muutu.

Meidän matka jatkui kuitenkin hitaasti ja hikoille. Aurinko kuumotti siihen malliin, että käveleminen tuntui todella tuskalliselta. Eikä painava rinkka tietenkään auttanut asiaa. Vähän ennen Hauki-termisjärven etelärantaan saapumista ylitimme pienen suoalueen ja hämmästykseksemme löysimme suolta, itikoiden keskeltä, seuraavat kaksi paikallista miestä pitämässä taukoa. Melko ihmeellisessä paikassa olivat päättäneet pysähtyä. Vaan kyllä he meitäkin tuntuivat ihmettevän, kun kyselivät suksiemme perään. Meillä kun oli koko porukalla vaellussauvat käytössä.

Lopulta oli aika jättää ura tältä päivältä taakse ja siirtyä Hauki-termisjärven länsirantaan kävelemään. Tässäkin vaiheessa saimme kävellä mitä parhaalla tunturi ylängöllä, joten viimeinenkin kilometri ennen leiripaikkaa oli todella ensiluokkaista kävelymaastoa.

Leiripaikalle Hauki-termisjärven pohjoisrannalle saavuimme lopulta neljän pintaan, joten olimme olleet lounas mukaan lukien melkein kuusi tuntia liikenteessä ensimmäisenä päivänä. Matkaa tässä ajassa kävelimme noin 15km.

Paikan päällä meitä odotti yllättävä näky. Siellä oli jo teltta. Onneksi teltta oli pienen harjanteen takana, joten yksinäinen vaeltaja ja me saimme istua iltaa omissa oloissamme. Sen verran naapurimme pyörähti meidän puolella, että kävi moikkaamassa ja kyselemässä reittiämme, sekä hieman kehumassa omaa kalaonneaan edelliseltä illalta.

Kyllä nämä oluet kannatti mukana raahata.

Lyhyen vierailun loputtua mekin pistimme leirimme pystyyn. Tämä tarkoitti, että Toni ja minä pystytimme yhteisen telttamme. Teemu kokosi soolo telttansa ja Mikko laittoi itselleen kolmen hengen teltan mitä tilavimmaksi majoitteeksi.

Telttojen pystytyksen jälkeen seuraavat pari tuntia olivat rauhallista oleilua. Itse kukin kävi todella kylmässä järvessä kastautumassa ja pahimpia hikiä pesemässä. Joimme mukanamme raahaamamme oluet ja kävimme telttakylän takana nousevan hiekkaharjanteen päällä kuvia ottamassa ja kotiin soittelemassa.

Leiri Hauki-termisjärven pohjois rannalla. Taustalla Pöyrisjärven korkein kohta Jierstivaara.

Jossain vaiheessa nälkä alkoi taas nostaa päätään ja oli aika aloittaa ilta-aterian teko. Tälle illalle oli varattu perunamuussia ja poronkäristyslihaa. Ihan parasta poronkäristystä ei trangialla saanut aikaiseksi, mutta hyvälle se silti maistui tunturissa. Myös helteellä piilossa pysyneet itikat alkoivat surista ympärillämme illallisen aikoihin. Päivällä niitä ei ollut ollut kovinkaan paljon, mutta ilman viilentyessä muutamalla astetteella saimme ne taas seuraksi. Omalla kohdallani itikka-huppari antaa kyllä mitä parhaimman suojan näitä ärsyttäviä kavereita vastaan.

Illallisen jälkeen istuimme vielä jonkin aikaa iltaa ja sitten oli aika lopetella tämä päivä ja siirtyä telttoihin. Yö olikin niin kuuma, ettei teltan ovea kannattanut sulkea ja makuupussikin toimi vain peittona. Unta ei silti tarvinnut houkutella. Sen verran rankka ensimmäinen päivä oli ollut helteestä ja rinkan painosta johtuen.

Yöt eivät olleet pimeitä, eivätkä kylmiä.

Pöyrisjärvi 2013 - Kohti pohjoista

Tämän vuotinen reissumme kulki kymmenvuotisvaelluksen nimellä, sillä Teemu lähti ensimmäiselle vaellukselleen vuonna 2003. Silloin hän heitti reissun vielä yksin, vaikka saman vuoden juhannuksena yrittikin houkutella meitä muita mukaan. Ajatus vaelluksesta kuulosti silloin ainakin allekirjoittaneesta mielenkiintoiselta, mutta juhannuksen jälkeen se ei tainnut käydä enää edes mielessä. Teemu siis sai lähteä yksin tunturiin sinä vuonna. Silti vuotta 2003 on pidetty vaellus harrastuksemme alkamisvuotena, sillä ilman Teemun ensimmäistä matkaa ja silloista lajiin tutustumista ei meistä olisi varmaan kukaan muukaan tulevina vuosina tunturiin eksynyt.

2004 meitä olikin sitten jo useampi matkassa mukana ja sen jälkeen ei itselläni ole tullut yhtään vuotta, etten olisi käynyt Lapissa vaeltamassa. Yleensä reissuja on tullut heitettyä keskimäärin kaksi vuoteen.

Tämän vuotinen vaelluksemme seurasi siis juhlavuoden kunniaksi sangen tarkasti Teemun ensimmäistä reittiä. Yhden pienen muutoksen teimme puolessa välissä reissua alkuperäiseen reittiin ja viihdyimme myös tunturissa hieman kauemmin kuin Teemu ensimmäisellä vaelluksellaan.

Oma matkani kohti Pöyrisjärveä alkoi sunnuntaina 21.7. kun hyppäsin Tampereelle menevään IC-junaan. Ensimmäisen etapin jälkeen vaihdoin sitten Rovaniemen yöjunaan, jossa Toni jo odotteli minua. Saatuamme rinkat makuuvaunuun siirryimme ravintolan puolelle iltapalaa nauttimaan.

Muutamaa tuntia myöhemmin tulimme takaisin hytille ja huonohkosti nukutun yön jälkeen olimme seitsemän aikaan aamusta Rovaniemen asemalla. Sieltä kävelimme sitten bussiasemalle, jossa söimme aamupalan ja jätimme sinne rinkat odottamaan matkan jatkumista.

Aamuinen Kemijoki Rovaniemellä

Vaille yhdeksän olimme sitten Rovaniemen hiljaisessa keskustassa. Otimme lisää kahvia R-kioskilta ja siirryimme joen rantaan niitä juomaan. Kahvin juonnin yhteydessä kävelimme rantaa pitkin Arktikumille, joka olikin ollut vajaat puoli tuntia auki, kun saavuimme sinne kymmenen pintaan.

Arktikum

Arktikumissa saimme yllättävän helposti kolmatta tuntia kulumaan ja olihan siellä sangen mukavia Lappi aiheisia näyttelyitä. Varsinkin tiloista löytyvä teltta, jossa pystyi kuuntelemaan sateen ropinaa ja itikoiden ininää, herätti meissä suurta hilpeyttä. Myös revontuli ja valokuva -filmit veivät mukavasti aikaa, vaikkakin kummatkin niistä voisi kohta puoleen uudistaa nykytekniikalla. Sen verran yhdeksänkymmentä lukulaisia ne olivat.

Näyttelyt läpi kierrettyämme oli lounaan aika. Minkä jälkeen kello alkoikin olla sen verran, että kävimme nauttimassa vielä päivä-oluet ja aloimme siirtyä takaisin bussiasemalle. Sinne päästyämme joimme kahvit ja laitoimme rinkat kuntoon matkan jatkumista silmällä pitäen.

Noin puolen kolmen maissa Mikko ja Teemukin ehtivät Rovaniemelle. He olivat lähteneet ajamaan Jyväskylästä seitsemän pintaan aamulla. Noin kymmenen minuutin säädön jälkeen myös Tonin ja minun tavarat olivat mersussa ja niin matka jatkui kohti Enontekiötä.

Yhden välipysähdyksen jälkeen olimme Muonion ST1:llä. Siellä meidän piti tehdä vain nopea tankkaus ja vessassa pyörähdys, mutta eihän se onnistunut. Neljän hengen pysähdykset eivät voi koskaan olla kovin nopeita. Aina jotakuta odotetaan.

Jossain vaiheessa olimme kuitenkin taas kaikki autossa ja päivän viimeinen etappi Enontekiöön menikin sangen nopeasti. Hetan kirkonkylällä olimme kirjautumassa Jussan Tuvalle jo puoli seitsemältä ja vähän sen jälkeen nautimme jo porokäristyksiä hotellin turhan kliinisessä ravintolassa. Hotellin peruskorjauksen tekijä olisi voinut edes vähän yrittää saada persoonallisuutta paikkaan.

Jussan tupa

Ruuan jälkeen kävimme vielä nopealla ja hyvin lyhyellä Hetan kylän kiertokäynnillä.  Sitten olikin aika ottaa vielä parit ilta oluet, joita saimmekin nauttia mitä parhailla nahkasohvilla. Mikähän siinä on, että nahkasohvalla olut vain maistuu paremmalla kuin perinteisillä baarijakkaroilla.

Tiistai aamuksi olimme sopineet aamiaisen puoli yhdeksäksi, mutta kun olimme Tonin kanssa istuutumassa aamiaispöytään, niin Teemu ja Mikko ilmaantuivat jo ravintolan puolelle laukut mukanaan. He olivat käyneet aamiaisella aikaisemmin ja maksaneet huoneensakin. Kauaa he eivät kuitenkaan jaksaneet meidän syömistä seurata vaan lähtivät hoitamaan auton siirtoa. Ajatuksena oli siis, että ajaisimme auton Näkkälään ja se sitten siirrettäisiin viikon aikana Kalmankaltioon odottamaan meitä.

Aamupalan jälkeen oli vielä viimeisten ostosten aika juuri yhdeksäksi avautuneesta K-kaupasta tien toiselta puolelta. Saimme myös todeta, että aivan kaikkea haluamaamme ei ollut saatavilla, sillä kaupan täydennysauto ei ollut vielä käynyt tällä viikolla. Esimerkiksi kananmuna-pekoni -aamiaisesta jäi tällä reissulla kananmunat pois.

Viimein oli kuitenkin ostoksetkin tehty ja istuimme autossa matkalla kohti Näkkälän kylää. Kaikkien kahvihammasta kolotti kuitenkin vielä sen verran, että halusimme pysähtyä kupposelle ennen tunturiin siirtymistä. Tiesimme Ruijantien varressa kaksi kahvilakioskia, mutta ensimmäinen niistä oli vielä kiinni ja toisen pihaan vievän tien edessä oli iso kuorma-auto, joten emme tienneet oliko se auki vai kiinni. Hetkellisesti siis näytti, että emme saisi enää kahvia tällä automatkalla.

Toisin kuitenkin kävi, sillä juuri ennen Näkkälän tienristeystä oli kyltti, joka johdatti kohti Galdotievaa. Muutaman kilometrin päästä pysähdyimmekin SEO:n pihaan. Sieltä saimme sekä kahvit ja patongit että minulle ja Tonille kuivattua poron sydäntä matkaevääksi.

Galdotievan kahvila

Erittäin hyvien kahvien jälleen ajoimme hieman takaisin päin ja käännyimme Näkkälän tielle, jonka päästä löytyi tuttu parkkipaikka, johon jättää auto.

Aaron ensimmäinen metsäretki

Olin jo aikaisemmin tutkiskellut kartasta, ettei Pikku-Parikas lammelle tarvitsisi aina lähteä Nuuksion Kattilasta. Sinne olisi huomattavasti lyhyempi reitti pohjoisesta päin. Kattilasta tulee kuitenkin sen verran mukava  reilu viiden kilometrin polku Pikku-Parikkaalle, ettei pohjoista reittiä ole tullut käytettyä.

Aaro tutkii päivän reittiä

Tänä viikonloppuna asia oli kuitenkin eri, sillä olimme lähdössä ensimmäisen kerran koko perheen voimin metsäretkelle. Aluksi sekoitimme aloituspaikan Salmen ulkoilualueeseen, mutta pienen navigaattorin ihmettelyn jälkeen selvisikin, että kyseessä on Etelälahden leirintäalue.

Pääsimme siis lopulta oikeaan paikkaan, joten sitten vaan liikkeelle. Minulla oli hihnassa Leeko sekä Paavo ja Elinalla Aaro rattaissa. Repussa tietenkin hyvää retkievästä koko porukalle.

Hiekkatie Vähä-Parikkaalle sopii hyvin rattaiden kanssa liikkumiseen.

Pikku-Parikkaan tulipaikka on nimeltään Vähä-Parikas. Ihmeellinen nimen vaihto, mutta näin asia vain on. Matkaa sinne tuli parkkipaikalta vajaat kaksi kilometriä mukavaa hiekkatietä. Reitti oli siis mitä parhain rattaiden kanssa.

Paikan päälle päästyämme aloin purkamaan eväsreppua ja Elina lähti käyttämään koiruuksia uimassa. Aaro veteli vielä sikeitä tässä vaiheessa. Juuri kun sain tulen syttymään, pikku jätkä heräsikin.

Aaro eväsretkellä

Koska Aaro ei viihdy kauaa rattaissa herättyään, oli Elinan aika siirtyä syöttöpuuhiin. Tällä aikaa minä laitoin makkarat paistumaan ja levitin eväämme pöydälle.

Huovalla on hyvä hengata.

Leiri levitetty Pikku-Parikan rannalle

Makkaroiden paistumista odotellessamme levitimme piknik huovan suojaisaan paikkaan. Kauaa emme kuitenkaan voineet Aaroa siinä pitää, sillä aluksi tuuli alkoi kovenemaan ja sitten alkoi vettäkin tihuuttaa.

Siirsimme siis leirimme keittokatokseen, mutta Vähä-Parikkaan tulipaikka savuttaa todella pahasti ja tästä syystä jouduimme pysyttelemään katoksen kauimmaisessa kulmassa. Tässä vaiheessa Aarolla alkoi myös mennä hermot tilanteeseen, joten söimme makkarata ja eväät nopeasti ja aloimme pakkaamaan tavaroita.

Syötyämme tihkusadekin oli jo loppunut, mutta tuuli oli vielä sen verran voimakasta, ettemme halunneet pitää Aaroa enää viltillä. Ihmettelimme siis vielä vähän paikkoja pojan kanssa ja lähdimme kävelemään autolle päin.

Pieni tutkimusretki ennen pois lähtöä.

Kävely takaisin autolle meinasi sitten mennä ihan huudoksi, mutta syli ja maisemien näkeminen rauhoitti tilanteen. Tihkusade ja tuuli tekivät ensimmäisestä metsäretkestämme vähän odotettua hankalamman ja kiireisemmän, mutta hyvä maku reissusta jäi. Kyllä tälle kesälle pitää vielä ainakin toinen Nuuksioretki tehdä.

Reissu ohi, joten takakontissa on hyvä levätä.

Vähäistä kiipeilyä

Kesäkuun kalenterilla tuntuu olevan joka vuosi paha tapa täyttyä kaikesta isommasta ja pienemmästä tapahtumasta. Tämän lisäksi pari viimeintä kiipeily kertaa jäi väliin vesisateen vuoksi, joten hyvin alkanut kesäkiipeily tyrehtyi sitten tänä vuonna lähes kokonaan kasaan kuluvan kuukauden aikana.

Kesäkuun puolen välin jälkeen ehdin sitten vain yhden kerran kiipeämään. Silloinkin piti lähteä boulderoimaan, sillä juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ei viitsinyt kysyä ketään mukaan. Onneksi Lintukallio on vain muutaman kilometrin päässä, joten sinne on helppo lähteä.

Pienen lämmittelyn jälkeen aloin ihmettelemään El Clasicoa. Pidemmän aikaa yritin sen istumalähtöä hioa ja sainpa itseni ilmaankin. Mutta en sitten niin millään keksinyt miten saisin seuraavan moovin tehtyä. Kakkos moovin jälkeen reitti olisikin ollut käytännössä kiivetty, sillä sen jälkeisen osan olen kiivennyt seisomalähtönä. Tästä tuli siis pitkästä aikaa projekti, johon joutunen laittamaan vähän enemmän yritystä. Seuraavaa kertaa siis odotellessa.

Seuraavaksi siitrryin Blossiossin kimppuun. Se taipuikin parin yrityksen jälkeen. Reitin yläosassa on kyllä todella mukavia kapeita halkeamia, joihin saa käyttää vähäisiä jammaajan taitojani. Tästä reitistä pidin.

Sormet Blossiossin halkeamassa

Pikaista boulderointia

Aloitetaan tunnustuksella.. Minä en pahemmin välitä boulderoinnista. Se on kiipeilyn alalajeista itselleni reilusti tylsintä. Pahimmillaan vai onko se sitten parhaimmillaan boulderointi on parin muuvin treenaamista viikkokausia ja sitten reitti meneekin lopulta muutamassa hetkessä. Nousun aikana harvoin kerkeää edes ajatella, että nyt se menee. Nyt tämä projekti saadaan valmiiksi. Suorituksen aikana joutuu vain antamaan kaikkensa parin hengen veden ajan ja sitten se on ohi.

Tästä avautumisesta huolimatta boulderoinnissakin on puolensa. Varsinkin pääkaupunkiseudulla kivien luokse pääsee todella nopeasti. Vielä kahdeksan maissakin viitsii suunnata kiipeämään ja sitten on jo ennen kymmentä kotona. Varsinkin jos lähtee liikenteeseen yksin eli sessio käytetään vain ja ainoastaan kiipeämiseen. Niin ja kyllä kaverinkin kanssa parissa tunnissa saa sormet helliksi ja kiipeily tarvetta helpotettua sangen mainiosti. Köysien kanssa moinen ei onnistukaan. Jos lähtee töiden jälkeen liikenteeseen, niin tietää että koko ilta siellä kalliolla menee.

Viime viikon torstaina minulla oli juuri tälläinen pikavisiitti Taivaskalliolla. Tiesin, etten ehtisi viikolla toista kertaa kiipeämään, joten lähdin Elinan agility treenien jälkeen kahdeksalta ajamaan. Tarkoituksena oli viimeistellä edellisellä kerralla kiipeämättä jääneet reitit Iso kivi sektorilla. Tällä kertaa halusin varmistella onnistumiset, joten minulla oli mukana harjat sekä isompi padini. Edellisellä kerralla en ollut jaksanut sitä raahata, mutta kyllä sen kanssa kiipeäminen on vaan huomattavasti mukavampaa. Iso ja paksu patja (112 x 165 x 12.5 cm) antaa aivan eri tavalla varmuutta kuin vanhempi ja pienempi (100 x 120 x 10 cm) patjani. Varsinkin Taivaskalliolla, jossa reiteillä tuppaa olemaan korkeutta ihan kunnolla.

Päästyäni paikan päälle suuntasin siis heti ensi töikseni Ison kiven päälle ja harjasin muutamat topitus otteet. Sen jälkeen padi paikalleen, tossut jalkaan ja nousua yrittämään. Viime kerralla kiiipeämättä jäänyt Diretissima meni nyt toisella yrittämällä. Ensimmäisellä yrityksellä jalkani lipesi jo aloitus otteesta, joten se ei montaa hetkeä kestänyt.

Tämän jälkeen siirsin padini Uurnan alle. Siitä olisin saanut flashin, mutta päätinkin heti alku muuvien jälkeen hypätä alas laittamaan kameraa ajastimelle. Kameran raksuttaessa reitti menikin ilman suurempia ongelmia.

Uurna 5+

Aikaa kalliolla meni kaikkine säätöineen noin puolituntia, joten kovin ihmeellisestä sessiosta ei ollut kyse. Pääasia kuitenkin, ettei koko viikko mennyt kiipeämättä. Ja nyt on Taivaskallion viimeinenkin sektori löydetty ja sen reitit kiivetty.

Sammalta sammalta

Toisinaan kiipeilykerrat menevät enemmän ulkoiluksi kuin reittien nousemiseksi. Ja pahimmillaan koko ilta saattaa olla niin surkuhupaisaa ihmettelyä, että olisi voinut jättää kiipeilyvarusteet kokonaan pois ja lähteä vain ulkoilumaan. Viime viikolle tälläisiä huonompia kertoja osui sitten parikin.

Maanantaisella kiipeilykerralla otin myös Leekon ja Paavon mukaan, jotta karvanaamat saisivat ulkoilun samalla. Varsinkin, kun suuntasimme Kauhalaan, niin sinnehän koiruudet oli hyvä ottaa mukaan. Kolmestaan emme kuitenkaan kallioita ihmetelleet vaan Sami ja Januskin lähtivät mukaan.

Olimme koko köörillä Kauhalan kakkossektorin alla vähän ennen kuutta ja valmistauduimme kiipeilyyn mitä parhaimman sään vallitessa. Janus aloitti lämppäämällä Gruffalolla ja Sami varmisti sekä myös kakkosti kyseisen reitin. Sillä aikaa minä sidoin Leekon ja Paavon viiden metrin hihnalla puuhun ja annoin heille isot luut ajanvietteeksi.

Paavo ja Leeko kallion juuressa

Januksen ja Samin vielä kiivetessä Gruffaloa aloin ihmetellä ensimmäistä reittiä itselleni. Silmiini osuikin melkein heti hyvin luotaantyöntävä, mutta samalla jo pari kesää minua kiehtonut Grunt. Kyseessä on sammaleen valtaama ja aina hieman kosteannäköinen kallion sisäkulma. Edellisinä kesinä olen jättänyt sen kiipeämättä juuri tästä syystä, mutta nyt tunsin tarvetta saada sen tikki listalleni.

Janus Gruffalon kimpussa

Januksen ja Samin ollessa valmiina omalla reitillään oli siis minun vuoroni aloittaa Gruntin yrittäminen köyden terävässä päässä. Reitin alkumetritkin etenivät jo hitaasti ja sain havaita, että sammalta oli sellaisia määriä, ettei yksikään muuvi tuntunut kovin varmalta tai hyvältä. Sain kuitenkin kammettua itseni reitin kruksi kohtaan eli ison kiven ylitykseen.

Varmistukset sain kallion ja kiven väliin todella hyvin kiinni, joten mahdollisuudet nousulle olivat olemassa. Varsinkin jalkapaikkoja etsiessäni sain kuitenkin todeta, että sammalta oli vain liikaa. Yritin sitä kaapia kiivetessä pois, mutta en saanut oikein muuta aikaiseksi kuin lisää ja lisää multaa päälleni. Lopulta jouduinkin tulemaan köyteen, mutta silti annoin vielä useamman yrityksen reitille, joka ei kuitenkaan taipunut. En vain saanut sellaista varmuutta, että olisin kunnolla edes pystynyt yrittämään nousua.

Allekirjoittanut ja Gruntin pakit.

Lopulta jouduin myöntämään, ettei tämä leikki ollut muuta kuin multaista itsensä kiusaamista. Laskeuduin siis reitiltä ja lähdin kiertämään kallion päälle, josta voisin laskeutua hakemaan varmistuksiani. Niin ja onnistuinpa saamaan köytenikin sotkuun ylös päästyäni, joten ennen laskeutumista jouduin näkemään aivan oikeasti vaivaa sotkuista köyttä selvitellessä.

Sami ja Potilas

Kallion päällä säätäessäni Sami oli liidannut Potilaan ja Janus projektoinut Mid life Crisis:in. Alas päästyäni päätin yrittää sitä seuraavaksi, kun yläköysikin oli vielä paikallaan, mutta tämäkin reitti hyytyi heti alkuunsa. En saanut poikkarilla käsien sekvenssiä sitten ollenkaan kuntoon, joten muutaman surullisen yrityksen jälkeen oli taas aika tulla alas.

Seuraavaksi Janus aloitti Ruuvipenkin yrityksen ja hänen jälkeen oli Samin vuoro kokeilla Moonwalkia. Kumpaisellakin jäi reitti vielä topittamatta, mutta allekirjoittanut ei ehtinyt enää edes yrittää kiipeämistä. Aikani meni ensi Leekoa ja Paavoa ulkoiluttaessa ja sitten jätkiä irrotellessa toisistaan, sillä heidän väliinsä jäänyt luu aiheutti pitkästä aikaa ihan oikean "hampaat kaverin niskassa kiinni" -riidan.

Samin ja Januksen hakiessa varmistuksia reiteiltään olin valmis pakkaamaan omat varusteeni ja lähtemään kotiin. Tästä päivästä tuli hyvää ulkoilua, mutta kiipeilyllisesti hyvin turha reissu.

Tiistai jatkui melko samalla kaavalla kuin edellinenkin päivä. Tällä kertaa lähdin Taivaskalliolle pelkästään Leeko ja Paavo seuranani. Etelä-Suomen Bouldertoposta olin viimein saanut selville missä Iso kivi sektori oli, joten lähdin kokeilemaan pikaisesti sieltä löytyviä helppoja vitosen reittejä.

Aloitin projektoinnin Diretissimasta. Parin yrityksen jälkeen olin jo toppi muuveja vaille valmis, mutta kallion päällä oli sen verran sammaleista etten niitä pystynyt tekemään. Yritin jopa puhdistaa hieman reitin yläosaa, mutta koska en omistanut oteharjaa, niin eihän siitä oikein tullut mitään. Lopulta jouduin myöntämään, että ensi kerralla pitää vähän harjailla muutamaa toppiotetta ja sitten yrittää uudelleen.

Diretissiman ensi muuvi

Jotta päivä ei menisi aivan hukkaan kiipesin lopuksi Poikkinousun. Sainpahan tälle päivällä yhden uuden reitin noustua. Tämän jälkeen olikin aika lähteä kävelemään Pikkukoskelle päin. Tulipahan sekin paikka nähtyä pitkästä aikaa ilman jääputouksia.

Maanantaista ja tiistaista oppineena kävin loppuviikosta ostamassa oteharjan. Sunnuntaina pakkasin sen ja isommankin kotoa löytyneen harjan reppuun laskeutumisvälineiden kanssa ja suuntasin iltapäivästä jälleen Kauhalaan. Paikan päälle päästyäni viritin köyden Gruntin päälle ja laskeuduin harjojen kanssa reitille. Noin tunnin uurastuksen jälkeen reitti näytti jo paljon paremmalta ja seuraavalla kerralla pääsenkin sitä kokeilemaan uudella innolla.

Grunt

Perinteinen kevätretki Olhavalle

Tämän keväinen viikonloppu Repoveden kansallispuiston pohjoisosassa sijaitsevalle Olhavan kallioille lyötiin lukkoon jo hyvissä ajoin ennen vappua. Viimeisinä parina keväänä reissua on voinut kuvata sanoin: "Ihan mukavaa, mutta.. " Silti sitä jaksaa raahata 30kg rinkan vuodesta toiseen näiden Suomen hienoimpien kallioiden juureelle.

Olimme ottaneet Samin kanssa perjantain vapaaksi, koska alkuperäinen tarkoitus oli lähteä liikenteeseen puolilta päivin ja kiivetä vielä samana iltana hieman sekä lauantai kokonaan. Sunnuntai aamuna oli sitten tarkoitus ajaa takaisin kotia.

Säätiedotus alkoi kuitenkin muuttua viikon aikana siihen suuntaan, että lauantaina ja sunnuntaina näytti tulevan vettä oikein kunnolla. Josko siis haluaisimme kiivetä viikonlopun aikana oli suunnitelmaa muutettava. Elinalla oli kuitenkin agility treenit torstaina kuuden maissa, joten emme voineet siirtää reissua alkamaan torstaina heti töiden jälkeen. Päätimme siis lähteä ajamaan vasta kahdeksan aikaan illalla. Myöhäänhän se perille pääsy silloin menisi, mutta olisimmepa perjantai aamuna pelipaikoilla ja pääsisimme heti aamusta asiaan.

Liikenteeseen pääsimme kerrankin suunnitelman mukaan ja kymmenen jälkeen pysähdyimme jo Valkealan ABC:lle ottamaan kahvit mukaan ja yhdentoista aikaan olimme Olhavan parkkipaikalla. Vielä pieni rinkkasäätö ja pääsimme kävelemään juuri kun pimeä alkoi laskeutua.

Telttapaikalle päästyämme olikin jo kunnolla pimeä. Minä aloin pystyttää teltaa ja Sami laittoi tulet nuotioon. Tulet syttyivätkin pikimmiten, mutta teltan kanssa jouduimme säätämään hieman enemmän pimeässä. Lopulta kaikki oli kuitenkin valmiina ja pääsimme paistamaan iltamakkarat ja juomaan yhdet oluet. Kahden maissa olimme viimein makuupusseissa, eikä unta tarvinnut tällä kertaa houkutella.

Aamulla heräsimme kaakkurin kauniiseen ääneen vähän kahdeksan jälkeen. Eihän tänne tultu nukkumaan, joten oli aika kanamuna-pekoni aamiaiselle ja muille aamurituaaleille. Kymmenen maissa pakkasimme kiipeilyvarusteita veneeseen ja suuntasimme Laatalle.

Viime vuonna yritykseni kiivetä Salama oli ollut sangen surkuhupainen. Olin saanut tuhlattua puolet varmistuksista jo Salaman ensimmäiselle sakaralle päästessäni, eikä reitti siitä sitten enää edennytkään. Tätä surullista yritystä en aikonut toistaa tänä vuonna, vaan tarkoitus oli kiivetä rauhallisesti ja pitää taukoja jos tarve vaatisi. Köyteen tulemisessa ei olisi mitään pahaa jos se auttaisi pitämään homman kasassa ja saisi miehen lopulta ylös asti.

Silloin myös Laatan edustalla olevalla saarella oli ollut ihmisiä ruuhkaksi asti, mutta nyt paikalla olimme vain Sami ja minä. Saisin siis kiivetä rauhassa. Tai niin minä siis kuvittelin, mutta en ollut kiivennyt paria metriä enempää, kun kaksi venelastillista turisteja saapui saarelle ja ylhäältä päin heitä alkoi laskeutua lisää. Yleisöä siis riitti.

Alku meni tällä kertaa sangen mallikkaasti, mutta halkeaman kaventuessa ensimmäisen sakaran kohdalla alkoi epävarmuus nostamaan päätään. Onneksi sain kasattua itseni tällä kertaa tulemalla köyteen. Sen jälkeen matka jatkui ja vasenpaan yläviistoon vievä vaakahalkeama meni huomattavasti edellistä kertaa paremmin.

Pystyhalkeamalle siirryttyäni onnistuin tunkemaan frendin todella hyvin jumiin, joten laitoin seuraavan varmistuksen vain metrin ylemmäs ja tulin sen varaan. Tarkoitukseni oli irrottaa lytyssä oleva frendi myöhempää käyttöä varten, mutta yritykseni sen kanssa eivät tuottaneet tulosta. Jatkoin siis matkaa kohti toista vaakahalkeamaa.

 
Jälleen kapeneva halkeama alkoi tehdä pahaa, mutta tässä vaiheessa en ollut enää valmis kääntymään takaisin ennen puolivälin ankkuria. Siitä voisin kuitenkin laskeutua ja kerätä varmistukset mukana jos tarve tulisi.

Ankkurille itseni klipattua halu päästä ylös asti voitti onneksi ja oli aika tehdä pientä inventaariota. Olin onnistunut käyttämään suurimman osan kamuista ja frendeistäni. Jäljellä oli enää yksi iso frendi ja muutama todella pieni.

Tiesin kuitenkin, että männyltä jatkuva kouru olisi sangen helppo kiivetä. Muutama varmistus varmasti riittäisi sinne. Laskeuduin siis pari metriä köyden varassa ja kävin hakemassa ankkuria edeltävän frendini.

Tämän jälkeen nousu jatkui. Ensin pääsin männylle, johon laitoin slingin ympärille. En kuitenkaan uskonut mäntyyn tarpeeksi vaan jouduin laittamaan aikaisemmin hakemani frendin sen yläpuolelle. Sitten pääsin kouruun. Muutaman metrin päästä eteeni tuli kuitenkin ongelma. Kourussa menevään halkeamaan ei saanut enää mitään mukanani olevaa varmistusta kiinni. Pitkän aikaa ihmettelin kiilojen kanssa ja lassotinpa kourusta löytyvän kannonkin, mutta ei auttanut. En pystynyt jatkamaan.

Viimein sain ison frendini laitettua suhteellisen hyvin halkeamaan ja kiipesin vähän alemmaksi hakemaan edellistä frendiä. Se oli pommin varmasti kiinni, mutta ilman sitä ei matka jatkuisi. Onneksi väliankkuriin ei ollut kovinkaan pitkä matka. Jos lipsahtaisin ja kaikki huonot varmistukseni antaisivat periksi, niin ankkuri pitäisi ja minä jäisin mustelmien kanssa killumaan korkealle järven pinnan yläpuolelle.

Sain frendin haettua ja nousu pääsi jatkumaan. Tässä vaiheessa olin myös kommunikoinut kallion päällä olevan turisteja laskevan oppaan kanssa. Olimme sopineet, että jos en pääsisi ylös. Hän heittäisi minulle yläköyden ja voisin sen avulla nousta lopun matkaa. En todellakaan halunnut turvautua tähän tapaan lopettaa nousuani, mutta jollain tavalla siitä sai varmuutta. Josko en pääsisi enää eteenpäin, niin pääsisin kourusta kuitenkin pois turvallisesti.

Jatkoin kuitenkin vielä liidiä ja vähän ennen lopun kattoa jouduin käyttämään kolmannen kerran frendini. Sen ollessa pommina paikallaan, nousin katon alle ihmettelemään mitä tekisin seuraavaksi. Aluksi kuitenkin tarvitsin lisää varmistusta ja sainkin laitettua vähän matkaa katon alle yhden kiilan kiinni. Tämän jälkeen minulla oli vielä yksi pieni frendi ja C3:sen kamu. Ne laitoin molemmat katosta löytyneeseen sormenpäätä kapeampaan halkemaan.

Sitten oli aika aloittaa katon ylitys. Pari ensimmäistä yritystä eivät vieneet mihinkään, mutta onneksi pystyin laskeutumaan katon alle turvallisesti. Vielä pari turhaa yritystä tehtyäni alkoi uskoni loppumaan. Eihän tämä nyt tähän voisi jäädä. Olin kuitenkin kiivennyt tämän kohdan yläköydellä, joten taidosta ei ollut kyse vaan jälleen kerran omasta päästä.

Pidin siis pienen tauon ja aloitin viimeisen yrityksen, sillä mahdollinen yläköysi ei odottelisi minua enää kauaa. Otin hyväksi havaitsemani otteet. Siirsin jalkoja mahdollisimman ylös. En miettinyt mahdollista putoamista vaan vedin kaikin voimin ja pääsin kuin pääsinkin katon päälle.

Loppu reitti olikin helppoa, mutta yhden kiilan laitoin vielä heti kun sille löytyi paikka. Ja niin olin ylhäällä. Salama ei ollut mennyt puhtaasti, eikä kauniisti, mutta lopulta se oli mennyt omin voimin liidaten ylös. Takana oli yksi raskaimpia ja hienoimpia nousuja, jota olin kiipeilyharrastukseni aikana tehnyt.

Varmistusankkurin tehtyäni oli Samin aika aloittaa oma nousunsa ja reitin puhdistus. Hänen nousunsa alkoi hyvää tahtia, mutta pysähtyi sitten minun jumiin saamani frendin kohdalle. Melkein kymmenen minuuttia hän taisteli sitä irti ja lopulta onnistuikin. Tämän suorituksen jälkeen Samia voi sanoa ilman epäilystäkään sukumme parhaaksi frendin irroittajaksi.

Ennen väliankkuria Samin tahti meinasi hyytyä uudemman kerran kapeaan halkeaman, mutta siitäkin hän pääsi ohi vähä vähältä itseään ylöspäin tempoen ja minun kiristellessä köyttä. Väliankkurin jälkeinen kouru oli sitten yläköydessä helppo rasti ja niin Sami oli katon kohdalla. Se vaati häneltäkin pari yritystä, mutta lopulta olimme kumpikin kallion päällä.

Sami oli tuonut mukanaan sandaalit ylös, joten hän lähti kiertämään alas telttapaikalle venettä hakemaan. Minä taas laskeuduin saarelle jossa meidän loput varusteet ja minun kamerani odottivat noutajaa. Olimme aloittaneet nousun vähän vaille kymmenen ja kun nousin veneeseen saarelta, oli kello jo yksi. Oli siis aika siirtyä lounaalle.

Lounaan jälkeen meinasi mennä arpomiseksi, kun taivas oli synkässä pilvessä ja säätiedotuskin lupasi vettä ja ukkosta illaksi. Olimme jo hyvin lähellä leirin purkamista, sillä kannattiko sitä jäädä telttaan koko illaksi sadetta pitämään? Mutta lopulta päätimme jatkaa vielä kiipeämistä. Olimme raahanneet hyvät illalliset ja sopivasti olutta täksi illaksi. Ei niitä huvittanut takaisin autolle viedä.

(c) Sami

Olin jo parilla edellisellä kerralla katsellut Kehrääjän alkua. Fleikin päälle kiipeäminen oli kuitenkin tuntunut aina turhan jännälle. Nyt tutkin alkua hieman tarkempaa ja sain huomata, ettei alku sittenkään olisi kovin paha. Siihen saisi myös varmistuksen heti fleikin päälle.

Varusteet siis niskaan ja varmistuslaitteet valjaisiin. Oli aika lähteä uudelle reitille. Huonona puolena oli, että olin unohtanut topo-kirjan kotiin. Jouduin siis lähtemään fiiliksellä ylöspäin tietämättä tarkkaan mitä hakeamaa reitti kulkisi. Vasta kotiin päästyäni pystyin tarkistamaan millä reitillä olin milläkin hetkellä ollut. Ja niinhän siinä kävi, että montaa reittiä tuli kiivettyä, mutta yhtään uutta nousua ei tikkilistaan tullut tältäkään reissulta.

(c) Sami

Fleikin päälle pääsinkin todella helposti. Joskaan ryömimistyylini ei ollut kovin tyylikäs. Siitä reitti jatkui helppona ylöspäin ja ennen kuin huomasinkaan olin seinällä olevan haan kohdalla. Tässä vaiheessa olin siis siirtynyt Erikois-A reitille, jota seurasinkin puolivälin ankkurille asti.

Ankkurilta lähdin oikeanpuoleiselle halkeamalle eli Vekaralle, jota en ollut koskaan kiivennyt. Pyristelin hieman sen alkua, mutta siinä vaiheessa taivaalta tippui jo pari tippaa vettä. Myös Sami huuteli alhaalta, että vesisade taitaa olla alkamassa. Pakitin väliankkurille, koska se oli vielä tehtävissä ja Sami laski minut alas.

Hetken aikaa odottelimme tulisiko sitä vettä vai ei, mutta enää taivaalta ei tullut tipan tippaa. Kumpikin taisi olla aikeissa vetää köyden alas, kun tajusimme että meillähän oli yläköysi valmiina. Ainakin Sami voisi kiivetä sillä ja jos sade alkaisi, pääsisimme nopeasti teltan suojaan.

Erikois-A:n alku oli paremmin köyden kanssa samassa linjassa, joten Sami lähti kokeilemaan sitä. Muutaman yrityksen jälkeen alun A:n muotoinen leveä halkea menikin ja Samin matka jatkui tasaista tahtia puolivälin ankkurille.

Varmistuspisteen ollessa ankkurilla valmiina oli minun vuoro tulla perässä. Otin varmuudeksi kamuja mukaan josko saisin kokeiltua Vekaran loppua uudelleen. Omallanikin kohdalla alku vaati muutaman yrityksen, mutta sen jälkeen reitti meni mukavasti ylös. Selvästi päivä alkoi kuitenkin painaa, sillä helpoissakin kohdissa ja yläköydessä, nouseminen oli melkoista puuskuttamista.

Ankkurille päästyäni ei vettä ollut vieläkään tullut, joten eipä siinä ollut muutakaan mahdollisuutta kuin siirtyä köyden terävään päähän ja lähteä Vekaran loppua nousemaan. Alussa halkeama oli hyvin kapea eikä allekirjoittaneen jammaustaidot meinanneet millään riittää siihen. Onneksi sain hyvät varmistukset kiinni, joten pystyin yrittämään useampaan kertaan. Lopulta jaloille löytyi kiteitä seinältä ja kädetkin pysyivät hakeamassa sen verran, että sain vedettyä itseni pienelle hyllylle. Loppu reitti olikin sangen helppa. Muutamaa varmistusta myöhemmin olin yläankkurilla ja oli Samin vuoro kakkostaa.

Samin nousu meni sangen nopeasti ja hänen mielestä osuus oli ehkä jopa helpompi kuin Salaman väliankkurille tuleminen. Niin sitä vain toiselle hankala kohta voi olla toisella huomattavasti helpompi.

Tämän nousun jälkeen kumpikin oli samaa mieltä loppupäivän ohjelmasta. Kiipeilyt oli tältä päivältä kiivetty, joten miehet alas ja hyvin ansaitut oluet auki.

Olimme olleet koko päivän ainoat kiipeilijät Olhavalla, joten kuvittelimme illankin olevan sangen rauhallinen. Tällä kertaa ei tapahtuisi normaalia kiipeilytarinoiden jakamista tulen ääressä. Olimme oikeassa sen suhteen, ettei kiipeilijöitä tullut, mutta telttapaikalle lompsikin reilut kymmenen yläasteen kahdeksasluokkalaista opettajansa kanssa. Heillä oli erätaitokurssi menossa ja tänne he sitten päättivät tulla yöpymään. Siinähän se ilta sitten meni yläasteelaisten toilailuja ihmetellessä. Olipahan erilainen ilta.

Niin ja se sadehan ei sitten alkanut missään vaiheessa vaan illasta tuli mitä hienoin.

Lauantai aamuna olimme kumpikin sen verran rikki edellisen päivän kiipeilyistä, että keräsimme varusteet rinkkoihin heti aamupalan jälkeen ja suuntasimme kotia kohti. Jotenkin sitä ei jaksa lähtöpäivänä kiivetä sitä yhtäkään reittiä, kun silloin lähteminen menee samantien yli puolen päivän. Ja kyllähän se on myönnettävä, että pari yötä reissussa oltuaan, sitä tekee jo mieli kotiin.