Ensitutustuminen lähimetsään

Vapun päivänä oli aika kerätä kokoon pieni, mutta tarmokas retkikunta ja lähteä tutustumaan uuden kotimme lähimetsään.

Kiikkuessa se ajatus lähti. Mitähän pihan rajojen ulkopuolelta löytyisi?

Janus etsii retkikunnalle parasta reittiä

Tästä ylös..

tarkkana.. tarkkana..

Jälleen yksi este takana.

Perä jää.

Jos tytöt pääsi tästä, niin kyllä Aarokin.

Jotkut esteet on hyvä ylittää yhdessä.

Tuolla ylhäällä käytiin.

Äidit pitivät base campiä pystyssä seikkailun ajan.

Kalliokausi avattu

Kalliokiipeilykauden piti alkaa tänä vuonna jo pääsiäisenä, mutta takatalvi siirsi suunnitellun Olhavan reissun tuonnemmaksi. Tämän jälkeen kesti sitten pari viikkoa, että säät muuttuivat sopiviksi ja kalliot ehtivät kuivua.

Viime sunnuntaina oli viimein tarkoitus lähteä Kauhalaan kiipeämään. Lauantai aamuna tuli kuitenkin vilkaistua säätiedotusta ja huomattua lähestyvä sadealue. Onneksi sekä Samilla että minulla oli lauantai vapaana ja niinpä istuimme puolilta päivin autossa, nokka kohti Kauhalan pohjoista parkkipaikkaa.

Viimeisen parin vuoden aikana olemme yrittäneet päästä Kauhalan vitossektorille muutaman kerran, mutta aina olemme onnistuneet mukeltamaan lähestymisen. On käännytty väärälle polulle ja tultu kolmossektorille tai ajettu auto vanhasta muistista eteläiselle parkkipaikalle, eikä jaksettu kävellä vitoselle asti.

Tänä keväänä tahtotila päästä vitossektorille oli kuitenkin edellisiä kertoja kovempi. Autolla ajettiin oikeaan parkkiin ja suunnistamaan lähdettiin kännykän karttasoftan kanssa. Ei edes puolikolmelta alkava päivystys ollut minulla este, koska otin läppärin metsään mukaan. Näin pystyin ottamaan etäyhteyden töihin kesken kiipeilypäivän ja varmistamaan, että kaikki siellä on kunnossa.

Läppärilaukku kuuluu päivystävien kalliokiipeilijöiden vakiovarustukseen.

Pieni navigointiapu olikin paikallaan, sillä vähän aikaa käveltyämme olimme jo kääntyneet jossain polun risteyksessä väärään suuntaan. Onneksi tekniikka toimi ja pystyin ottamaan meille suoran suunnan kallioden päälle, jonne saavuimme noin vartin metsärymistelyn jälkeen. Sitten vain valjaat päälle ja laskeutuminen pelipaikalle.

Rock Fall Alley oli hyvä alku kaudelle.

Tällä kertaa Sami aloitti kauden Direct Hitin onsightilla, minkä jälkeen oli minun vuoro ja reitiksi tuli viereinen Rock Fall Alley. Paha sanoa sainko onsightin vai flashin, sillä nämä kaksi reittiä yhtyvän alun jälkeen ja olen kiivennyt Direct Hitin jo pari vuotta sitten. Kumpi tahansa kyseessä olikin, oli reitti hyvä lämppäri, jonka alku oli sangen mielenkiintoinen.

Janitorin varmistukset olivat pieniä, mutta onneksi niitä ei tarvinnut laittaa montaa.

Sitten oli aika Samilla kerätä trädivarusteet valjaisiin ja lähteä viemään köyttä Janitorin yläankkuriin. Reitti ei ollut kovinkaan vaikea, mutta eipä sille saanut paljoa varmistuksiakaan. Nousun jälkeen oli aika pitää pieni evästauko ja minun piti ottaa etäyhteys työpaikan testikentälle. Tulipahan käytettyä ensimmäisen kerran tietokonetta kiipeilykallion alla keskellä metsää. Kokemus siis sinänsä.

Harvoin tulee käytettyä tietokonetta kypärä päässä.

Töissä kaikki sujui niin kuin pitikin, joten oli aika siirtyä päivän pääkohteen eli Scary Monstersin kimppuun. Olen kiivennyt sen yläköydellä pari vuotta sitten ja silloin jäi sellainen fiilis, että olisi se varmaan mennyt liidatenkin. Silloin en jaksanut liidiä kuitenkaan kokeilla ja niin pari vuotta ehti vierähtää ennen kuin oli aika antaa reitille uusi yritys.

Ensin kiipesin reitin yläköydellä ja muutamaan kertaan jouduin uumoilemaan miten pääsisin eteenpäin. Sen verran selkeä reitti kuitenkin oli loppujen lopuksi, että Sami päätti lähteä kokeilemaan sen liidaamista. Samin nousu terävässä päässä oli sitten todella tyylipuhdas. Tietyissä kiipeilijäpiireissä hän olisi siis ansainnut nousullaan skumppaoikeudet.

Samin nousun jälkeen minulla ei tietenkään ollut muuta mahdollisuutta kuin vetää köysi alas ja lähteä viemään sitä vielä kertaalleen tälle päivälle ylöspäin. Myös oma nousuni meni erittäin tyylipuhtaasti, eikä ensimmäisen yritykseni hapuilusta ollut nyt mitään merkkiä. Scary monsters tuli siis viimein omaankin tikkilistaani. Samalla siitä tuli ensimmäinen 6A sporttireitti, jonka olin kiivennyt puhtaasti viimeiseen pariin vuoteen, mikä on aika hämmentävää vaikka itse sanonkin.

Hienojen nousujen jälkeen oli aika pakata reput ja suunnata takaisin autolle päin. Niin oli kausi saatettu alkuun.

Kelkalla Ukonkivelle

Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tullut käytyä Lapissa yhdestä kolmeen kertaa vuodessa, mutta koskaan en ole moottorikelkalla ajanut. Olen kyllä hiihtänyt satoja kilometrejä kelkkaurilla, mutta itse ajaminen ei ole oikeastaan käynyt mielessäkään. Omin voimin eteneminen erämaassa on ollut aina se juttu miksi pohjoiseen lähdetään.

Valmiina kelkka-safarille

Tämänvuotinen talviloma oli kuitenkin jo perusperiaatteeltaan sen verran erilainen, että pitihän sille saada muitakin uusia kokemuksia kuin hieno mökki. Oli siis aika olla oikea turisti ja lähteä oppaan kanssa kelkka-safarille.

Valitsemamme reitti oli kyllä mitä helpoin eli Inarista suoraan Ukonkivelle. Matkaan lähdimme koko seurueen voimin eli neljä meistä ajoi kelkoilla ja kaksi istui Aaron kanssa oppaan vetämässä reessä. Matkaa Ukonkivelle tuli yksitoista kilometriä, joten siihen meni suuntaansa noin kaksikymmentä minuuttia. Kyllähän sitä kelkalla hieman nopeampaa tämän matkan tekee, sillä Elinan kanssa hiihdimme samaa reittiä kolme vuotta sitten kolmisen tuntia.

Ukonkiven rantaan päästyämme minä otin Aaron kantoon ja kapusimme koko seurueen voimin saaren päälle maisemia katselemaan. Otimme myös eväät ylös mukaan, mutta sinne päästyämme oli selvää ettei pienen retkeilijän kanssa tällä sangen terävällä saaren huipulla kannattaisi alkaa niitä syömään. Sen verran tarkkaan vilkasta pikku-poikaa piti siellä seurata.

Ukonkiven päällä ei ole liikaa tilaa.

Maisemat Ukonkiven huipulla ovat kohdallaan.

Katselimme siis huipulla hetken aikaa maisemia ja opas kertoi vanhemmalle väelle saaresta ja sen historista. Elinan kanssa olimme käyneet täällä jo aikaisemmin, joten muutamia maisemakuvia tuli otettua ja loppu aika meni Aarolle seuraa pitäessä.

Isä, poika ja Ukko

Eväiden takiahan sitä tännekin tultiin.

Kelkkahaalari-turisteja parhaimmillan.

Sitten oli aika laskeutua alas jäälle, jossa aloitimme eväiden syönnin. Reilut puoli tuntia taisimme saada aikaa sielläkin vielä kulumaan ja sitten oli aika laittaa taas kypärät päähän ja suunnata takaisin Inariin.

Kypärät pähän ja Inaria kohti.

Vaikka tällä kertaa ajettiin jäällä hyvin suoraa reittiä, niin kyllä retkestä jäi vähän tuumituttamaan, että joskus voisi ehkä lähteä vähän pidemmälle ja vaativammallekin kelkka-safarille. Lähivuosina sitä ei varmaan tule tapahtumaan, sillä kyllä suksilla kulkeminen on yhä se minun juttuni Lapissa kulkiessa.

Kyllähän se kelkalla ajo ihan mukavaa oli.

Yö Jääsaaressa

Tämänvuotinen talviloma oli sangen erilainen kuin edellisten vuosien. Perusperiaatteet olivat kyllä normaalilla sapluunalla eli loma vietettiin pohjoisessa ja hiihtäminen oli tärkeä osa viikkoa. Tällä kertaa tukikohta oli kuitenkin normaalia prameampi eli iso hirsihuvila Saariselällä Kaunispään rinteellä. Seurueemme oli myös hieman isompi, koska mukana oli meidän koko perhe sekä molemmat isovanhemmat.

Ihan luksusmökkilomaa tästä ei kuitenkaan oltu tekemässä. Sunnuntaina kun päästiin koko porukalla mökille niin jo maanantaina jätettiin Aaro ja koiruudet isovanhempien hoitoon ja suunnattiin Elinan kanssa Inarijärven jäälle yhden yön hiihtoretkelle.

Sukset jalassa pitkästä aikaa

Hiihtämään lähdimme tällä kertaa Veskoniemestä noin puolen päivän maissa. Tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna kun kummallakin meistä oli sukset jalassa, mutta onneksi kelkkauraa hiihtäessä ei ihmeemmin taitoa tai kuntoa tarvittu. Pito jäisellä uralla oli kyllä melko huono, koska pitopohjat eivät siihen oikein purreet. Rauhalliseen tahtiin matka kuitenkin eteni, eikä kiirettä ollut minnekään.

Ei ollut hanki tasaista urien ulkopuolella

Noin kolme kilometriä kelkkauraa edettyämme poikkesimme siltä kohti Pitkä-Mauran eteläkärkeä. Tämän jälkeen jouduimme hiihtämään hyvin töppyräistä maastoa, jota tuuli ole kasannut jäälle, joskin nyt myös pito parani. Seuraavat pari kilometriä olivat siksi huomattavasti miellyttävämpää etenemistä kuin edelliset.

Lounaspaikka

Pitkä-Mauran rantaan päästyämme oli aika pitää lounasta. Paikka oli jo jonkin verran sulanut ja muutenkin todella miellyttävän oloinen. Etelästä puhaltava kova tuulikaan ei meitä haitannut untuvatakit päälle puettuamme, mutta lounasveden keittoa se hankaloitti melkoisesti. Emme meinanneet saada millään kaasupullon päälle tulevaa keitintä niin hyvään tuulen suojaan, että vesi olisi alkanut kiehumaan. Suojaisempaa paikkaakaan ei saaren kärjessä oikein löytynyt. Onneksi vesi alkoi lopulta kiehumaan ja saimme spagetti-bolognesen tehtyä. Tunti keitto-operaatioon taisi vierähtää, joten emme jaksaneet aloittaa ruljanssia enää uudelleen kahviveden kanssa, pakkasimme siis tavarat rinkkoihin ja jatkoimme matkaa.

Korkia-Mauran rantaa

Tämän jälkeen hiihdimme kapeaa salmea pohjoiseen, Pitkä-Maura oikealla ja ensin Kota-Maura ja sitten Korkia-Maura vasemmalla puolella. Maisemat olivat tällä pätkällä käsin kosketeltavan lappilaista erämaata ja selvää vaihtelua Inarijärvelle ominaiseen isojen selkien maisemiin, jossa kaikki on kaukana.

Korkia-Mauran pohjois-kärkeen päästyämme, lähdimme kiertämään sitä länteen päin. Tarkoituksemme oli käydä katsomassa jääluolaa, joka löytyy saaresta. Luolan tekee erikoiseksi, ettei jäät siellä sula kesälläkään. Viimeisen sadan vuoden aikana on vain pari kertaa raportoitu, että ne olisivat sulaneet sieltä kokonaan kesän aikana.

Luolaa ei ollut kovinkaan vaikea löytää, sillä sen verran leveä kelkkaura sinne vei. Minä kyllä muistin paikan kovin erilaiseksi edelliseltä vierailultani, mutta niin ne muistikuvat haalistuvat kahdeksassa vuodessa.

Jääluolan suuaukko

Jätimme siis sukset rantaan ja lähdimme tutustumaan luolaan. Sinne laskeuduttiin kapeasta kallion kolosta hyviä mutta liukkaita tikkaita pitkin. Luola itsessään oli sangen tilava ja sen toisesta päästä tuli hieman valoa sisään. Se ei kuitenkaan olisi riittänyt, joten onneksi meillä oli otsalamput mukana.

Jääluolassa

Jonkin aikaa ihmettelimme ja kuvailimme luolaa, mutta ei alle kymmeneen neliöön kovin ihmeellistä aikaa loppujen lopuksi saanut käytettyä. Sieltä pois noustuamme pidimme vielä vähän aikaa taukoa suksien luona suklaata syöden ja vettä juoden.

Matka etenee

Sitten oli aika aloittaa päivän viimeinen etappi, hiihdimme ensin vähän matkaa omia jälkiämme Korkia-Mauran ja sieltä Pitkä-Mauran kärkee, missä meitä odotti pieni mysteeri. Saaren rannassa oli kolme koiravaljakon rekeä, mutta ihmisiä, eikä koiria näkynyt missään. Ohittaessamme reet yritimme vilkuilla josko niiden omistajan olisivat jossain lähimaastossa, mutta ketään ei näkynyt. Sinne ne reet olivat rantaan jääneet hakijaansa odottamaan. Minne ja milloin lie olivat omistajat kadonneet.

Tähän mysteeriin emme varmaan saa koskaan vastausta ja niin jäivät reet taaksemme. Vähän niiden jälkeen tulimme samalle merkitylle kelkkauralle, josta olimme poikenneet muutamaa tuntia aikaisemmin ja hiihdimme sitä pitkin viimeiset kilometrit risteykseen, joka vei Jääsaaren tuvalle. Matkaa päivälle tuli noin viisitoista kilometria, joka on juuri sopiva hiihtopäivä rinkat selässä.

Kohti Jääsaarta

Jääsaaren tupa oli persoonallinen pikku-tupa, jossa oli iso terassi. Kahdelle ihmiselle se oli hyvän kokoinen, mutta jos sinne olisi tullut toinen seurue, niin melko ahtaalla olisimme olleet. Tuvalla myös huomasi, että se on lyhyen matkan päässä Ivalosta ja lähellä kelkkareittejä, sillä se oli jätetty todella sotkuiseen kuntoon. Elinalla ei tehnyt mieli yöpyä tuvassa, jossa lattia on roskainen ja muruja pöytäpinnat täynnä, joten noin viidentoista minuutin pikasiivouksen jälkeen paikka oli huomattavasti viihtyisemmässä kunnossa.

Jääsaaren autiotupa

Sitten oli aika laittaa kamina tulille ja vaihtaa hiihtokamppeet mukaviin ja lämpimiin vaatteisiin. Kävimme myös tutustumassa vähän matkan päässä sijaitsevaan uuteen kotaan, sekä saimme havaita vessan olevan sen vieressä parin sadan metrin päässä tuvasta. Tässä sitä taas huomasi kuinka mukavuudenhaluiseksi autiotupa vaeltajan tekee. Koko päivän voi olla liikenteessä, eikä tule valitettua vaikka sää olisi vähän huonompikin, mutta vähän normaalia pidempi matka puuceehen tuntuu todella rasittavalta.

Ympäristöön tutustuttua ja polttopuut tehtyä oli sitten aika ottaa loppu ilta rennosti. Ohjelma oli sangen perinteinen, tupakirjan lukua, kortin peluuta ja tietenkin punaviiniä kupin pohjalla. Pato amadoa ei voi kuin suositella, hyvää punkkua muovisessa pullossa eli kuin suunniteltu vaeltajille.

Kahdeksan pintaan oli aika aloittaa illallisen teko, joka oli meille perinteiseen tapaan pommeli perunoita, paistettua sipulia ja sisäfilepihvit. Tässä vaiheessa myös tupa oli lämmennyt sen verran, että sitä oli pakko vähän viilentää pitämällä ovea auki. Ehkä joskus vielä opin kaminan käytön, niin ettei tälläistä tapahtu. Sitäpä odotellessa..

Illallisen jälkeen alkoi olla aika siirtyä iltatoimiin. Hienon ulkoilupäivän jälkeen ei harmittanut yhtään, että mökki oli jo kymmenen pintaan pimeä.

Aamulla nousimme seitsemältä eli kunnon yöunet tuli nukuttua. Sitten oli vuorossa aamupala, mökin loppusiivous ja kiehisten jättö seuraaville tulijoille. Kaksi tuntia tähän kaikkeen jälleen meni kuten tavallista.

Hiihdon viimeinen taukopaikka

Päivän hiihtomatka takaisin Veskoniemeen oli noin kymmenen kilometriä. Sen aikana pysähdyimme pariin otteeseen vettä juomaan ja puolessa välissä pidimme pidemmän tauon Pitkä-Mauran kuivalla rantakalliolla.

Kameran kanssa säätäessä saattaa jäädä vähän jälkeen

Lounasta emme enää tälle päivälle jaksaneet tehdä vaan Ivaloon päästyä poikkesimme Kultahipussa lounaalle ja oluille onnistuneet hiihtoretken kunniaksi.

Lounas onnistuneen retken päälle

Lyhyt jääkausi takana

Tämän vuotinen jääkiipeilykausi jäi harmillisen lyhyeksi. Ensimmäisen kerran kiipeämään pääsi juuri ennen vuoden vaihdetta ja viimeisen kerran hakkuihin tuli tartuttua helmikuun lopulla. Tähän väliin mahtui onneksi kuusi kiipeilykertaa ja Korouoman kolmipäiväinen reissu. Voin siis olla tyytyväinen yhdeksään kiipeilypäivään kahden kuukauden aikana.

Aamuinen Nuuksion Pitkäjärvi

Nuuksion Romvuorella tuli käytyä toistamiseen viikko ensimmäisen käyntikerran jälkeen. Tällä kertaa olimme Samin kanssa liikenteessä yhdeksältä, joten putouksen alla olimme kymmenen maissa. Oikea suora oli saanut viikossa hieman lisää jäätä, joten lähdin kokeilemaan sitä ensi töikseni liidiköydessä.

Reitin alku meni sangen nätisti, kuten odottaa saattoikin. Kyllähän se hieman voimille otti, mutta ei missään nimessä liikaa. Sitten pääsin reitin yläosan ohuen puikon alle ja oli aika vähän tuumailla tilannetta. Puikon alku näytti todella hyvältä ja yläosan mixta osuus oli mennyt edellisellä viikolla pari kertaa ilman ongelmaa. Oli siis aika lähteä kokeilemaan miten miehen kävisi.

Jää alkaa loppua Oikealla suoralla

Viimeisen ruuvin sain laitettua noin metrin ennen jään loppumista ja sitten piti vain huukata hakut jään yläosaan ja sieltä edelliselläkin kerralla käyttämiini kallion koloihin. Tämän jälkeen nousu alkoi jännittää ihan toden teolla, mutta onneksi toinen hakku oli todella hyvin kallion kolossa ja kummatkin jalat vielä jäällä. Sitten vain toinen hakku reitin topissa olevaan jäätyneeseen turpeeseen ja pieni nykäisy alaspäin, jotta sain varmuuden, että se myös pitäisi. Jouduin vielä iskemään toisenkin hakun turpeeseen, minkä jälkeen olin reilusti viimeisen ruuvin yläpuolella. Tähän kohtaan ei siis huvittanut jäädä kovin pitkäksi aikaa, mutta vielä piti siirtää jalkoja hieman ylöspäin, että pystyin hookkaamaan vasemmalla hakulla pienestä kuusesta. Pari kertaa yritettyäni sain pujotettua pitkän jatkon oikealla kädellä kuusen ympärille, köysi siihen kiinni ja jännä osuus oli takana. Muutamaa minuuttia myöhemmin olin laittamassa yläankkuria ja Sami pääsisi kakkostelemaan reitin.

Tämän jälkeen kiipesimme vielä vasemman suoran yläköydellä. Se oli yhä siinä kunnossa, että alaosa antoi yläköydelläkin ihan kunnolla vastusta ja loppu oli mukavaa kruisailua. En olisi missään nimessä lähtenyt sitä liidaamaan, joten tämän kertaiset kiipeilyt alkoivat olla näiden nousujen jälkeen paketissa.

Romvuori

Nuuksion jälkeen oli tarkoitus pitää väliviikonloppu kiipeilystä, mutta kun Elina innostui lähtemään parin vuoden tauon jälkeen jäätä kokeilemaan, niin taas oltiin Kauhalassa. Tällä kertaa en edes ottanut ruuveja mukaan, vaan vietimme rennon ulkoiluiltapäivän putouksilla yläköysitellen. Koska Kauhalan linjat alkoivat olla minulle sangen tuttuja tässä vaiheessa vuotta, valitsin nousuiksi mahdollisimman ohutjäisiä kohtia. Tällä tavoin sain treenia hieman erilaisesta kiipeilystä, jossa ei saa käyttää perinteisesti voimaa, vaan pitää luottaa hakkujen pysyvän kiinni aivan pienillä napautuksilla.

Homma alkaa luistaa Elinalla parin vuoden tauon jälkeen.

Korouoman reissun jälkeen tuli vietettyä viikko kotona ja sitten oli jälleen aika pakata auto ja lähteä Kangaslammille mökkeilemään. Mökkiviikonloppu osui jälleen talven loppuun, joten kauden viimeiset jäänousut tuli tehtyä perinteisesti paikallisilla putouksilla.

Tällä kertaa Januksen ja minun mukaan lähti veljeni Petri, joka kokeili jääkiipeilyä ensimmäistä kertaa. Petrin nousut olivat sen verran napakan oloisia, että voin ilman epäilystä sanoa lajin sopivan hänelle mitä parhaiten. Petri myös varmisti minua päivän viimeisessä liidissä. Tämä taisi olla toinen kerta, kun hän varmistaa kiipeäjää. Edellinen oli viime kesänä, kun kiipesimme yläköydellä ja käytimme rigriä. Varmistus meni sangen nätisti Januksen valvovan silmän alla. Taisin kyllä laittaa pari ruuvia normaalia enemmän tällä nousulla. Ihan vain varmuuden varalle.

Petrillä on hakun heilutus ensimmäisellä kerralla jo sangen hyvin hallussa.

Myös Janukselle ja minulle tuli päivälle muutamat hienot nousut. Edellisen talven puoliksi jäätynyt ränni oli tänä vuonna saanut myös yläosaan ohuen jääkerroksen, joten kumpikin meistä sai sen kiivettyä köyden terävässä päässä. Omalla kohdallani oli kyllä pientä epävarmuutta reitin lopussa, kun turvallisen oloisesta halkeamasta piti siirtyä ohuelle jäälle, jota sitten piti nousta jonkin matkaa ennen kuin reitin viimeisen ruuvin sai kiinni.

Halkeamasta ohuelle jäälle siirtyminen vaati jälleen hieman uumoilua.

Kallion vasemmasta reunasta löytyvä puikko oli tänä vuonna hieman paremmassa kunnossa kuin edellisenä, mutta siltikään en olisi ollut valmis sitä liidaamaan. Linjaa sai kiivetä reiluun viiteen metriin ennen kuin puikkoon, joka ei ollut alhaalta kiinni, sai laitettua ruuvia johon pystyi luottamaan.

Tiukkaa vääntöä.

Janus nousi reitin ensin yläköydellä ja sen jälkeen oli minun vuoro. Nousu meni hieman paremmin kuin edellisenä vuonna, mutta kyllä siinä sai silti työtä tehdä, varsinkin kun hakkuja ei voinut puikolle siirtyessä lyödä kunnolla kiinni vaan ne piti hellästi napauttaa jäähän.

Yläköysinousujemme jälkeen Janus päätti lähteä kokeilemaan puikkoa köyden päässä ja sepä vain meni nätisti. Itselläni ei ollut mitään tarvetta yrittää samaa nousua vaan siirryimme Petrin kanssa kallion oikeaan reunaan huomattavasti helpommalle linjalle, jonka noustuamme alkoi olla aika siirtyä takaisin mökille saunan lämmitykseen.

Toivottavasti puikko yltää jonain talvena maahan asti, jotta pääsisin itsekin sen liidiä yrittämään.

Niin oli kauden viimeiset jääkiipeilyt takana ja sunnuntaina kotiin päästyään pystyi jättämään hakut varastoon seuraavaa kautta odottamaan.

Korouoma 2015

Jos pitäisi valita yksi kiipeilypaikka ylitse muiden Suomessa, olisi se ilman epäilystä Korouoma, sillä sinne kulminoituu koko oman kiipeilyni ydin. Korouoma antaa ulkoilua hienoissa maisemissa, seikkailullista kiipeilyä omia rajoja hipoen, sekä luonnonrauhaa että hyvää kiipeilyhenkistä seuraa.

Tänä vuonna Korouoman reissu oli kokonaisvaltaisempaa paikan päällä oloa kuin muutamana edellisenä kertana, sillä olimme varanneet Samin kanssa Piippukodan kolmeksi yöksi. Siinä sitä sitten sai kiivetä hämärään asti ilman että aina tarvitsi raahautua viimeisillä voiman rippeillä pois kanjonista. Illat sai ottaa tällä kertaa kodalla rauhallisesti, syöden ja juoden hyvin. Myöhään ei iltaisin tarvinnut kuitenkaan kukkua, sillä pitkän ulkoilupäivän jälkeen uni tuli kymmenen pintaan ilman ongelmaa.

Piippukota

Pohjoiseen tulimme edellisen vuoden tapaan autojunalla, joten Korouoman parkkipaikalla olimme sopivasti puolenpäivän maissa. Ja siellä meitä odottikin melkoinen yllätys kun normaalien parin henkilöauton sijaan parkkipaikalla seisoi kaksi isoa bussia. Viimeisiä varustesäätöjä tehdessämme alkoi kanjonista nousta ensimmäiset kelkkahaalarituristit ja alaspäin kävellessämme heitä tuli vastaan tasaisena letkana.

Jaska Jokuselle suunnatessamme turistilaumat jäivät onneksi taakse. Ruskeassa virrassa taisi olla heille tarpeeksi ihmeteltävää, joten syvemmälle kanjoniin ei tarvinnut mennä. Siirtyminen Jaskalle oli huomattavasti edellisiä vuosia helpompaa, sillä sinne oli tehty moottorikelkalla uusi ulkoilureitti. Normaalin syvän ja vaikeakulkuisen polun sijaan saimme siis tallusta leveää uraa.

Saapuminen Jaska jokunen -putoukselle

Putouksen alle päästyämme jatkoin siitä mihin edellisen talven reissu jäi eli oikean reunan linjasta, jota en ollut saanut kiivettyä puhtaasti kolmen kiipeilypäivän väsyttämänä. Tällä kertaa nousu meni sangen nätisti vaikka kyllähän se meinasi jälleen loppumetreillä raskaaksi käydä. Huomattavasti edellistä tyylipuhtaampi nousu tästä kuitenkin tuli. Viimeisiä metrejä jyrkässä lumihangessa kahlatessani, viimeisen varmistuksen jäätyä kauas taakse ja jäätyneiden sormien alkaessa tuottaa melkoista kipua, tuli kyllä hetken tuumattua, että onko tämä tosiaan pitkän reissun arvoista. Ankkurin puun ympärille tehtyäni ja sormien alkaessa saada tuntoa takaisin, oli vastaus kuitenkin itsestään selvä. Onpa vaan hienoa olla jälleen Korouomassa.

Reissun eka nousu.

Liidini jälkeen Sami puhdisti reitin ja pidimme pienen tilannekatsauksen. Sami oli alustavasti miettinyt, että voisi siirtyä vuorostaan köyden terävään päähän, mutta kello alkoi olla sen verran, että päätimme ennemmin virittää yläköyden. Näin saisimme kiivetä yhdet jyrkemmät linjat, joita ei tulisi muuten kiivettyä. Kummankin tehtyä yhdet nousut hämärä alkoi olla jo päällämme, joten oli aika siirtyä Piippukodalle iltaa viettämään.

Alas tullessa ilta alkoi jo hämärtää

Perjantaina aamutoimet etenivät rauhallisesti, joten pääsimme Ruskean virran alle vasta kymmenen pintaan. Varusteita päälle pukiessamme alkoi kanjonin pohjalle jo kerääntyä ensimmäisiä turisteja. Onneksi kovin moni heistä ei lähtenyt nousemaan putouksen juurelle. Päivän aikana ylhäällä kävi kyllä muutama uhkarohkea, joita ei näyttänyt haittavaan kiipeilijöiden putouksesta irroittama jää. Ilman kypärää ja joidenkin tapauksessa jopa ilman pipoa tulleet ihmettelijät eivät antaneet sen pikku seikan häiritä, että osuessaan putoavat jäämurikat olisivat saattaneet tehdä todella pahaa jälkeä.

Ruskea virta

Ruskea Virta from Jani on Vimeo.

Oma ensinousuni alkoi todella hyvin. Hakut ja raudat upposivat luottamusta herättävästi, eikä sangen märkä jääkään haitannut. Alkujyrjänteen puolen välin jälkeen sain kuitenkin taas huomata, ettei harjoitusmäärät olleet riittäneet tälläkään kertaan Ruskean virran kiipeämiseen. Olin siis aivan puhki ja ähisin ja puhisin oikein kunnolla viimeisillä metreillä ennen jyrkän osuuden loppua.

(c) Henri Länsipuro

(c) Henri Länsipuro

(c) Henri Länsipuro

Olimme sopineet, että teen jyrkän osuuden jälkeen ankkurin ja Sami jatkaa siitä sitten köyden terävässä päässä. Näin teimme ja onneksi minulla oli kevyt taukotakkini mukana, sillä sen verran kauan sain nauttia maisemista Samia varmistellessa. Loppujen lopuksi ylös kuitenkin päästiin ja niin oli Ruskea virta tällekin talvelle kiivettynä.

Alas päästyäni päätin, etten enää millään jaksaisi uudelleen kiivetä tätä putousta. Pidimme siis evästauon ja siirryimme Mammutille. Koska sinne meni hyvä kelkkaura, ei kesken päivän tapahtuva putouksen vaihto kestänyt kauaakaan.

Mammutilla lähdin yrittämään putouksen oikeaa reunaa, jota en ollut aikaisemmin kiivennyt. Alhaalta katsottuna se vaikutti sangen helpolta ja puolen välin jälkeen reitti näytti lähes käveltävissä olevalta.

Heti reitin alussa sain kuitenkin todeta, ettei tästä tulisikaan niin helppoa nousua. Putouksen ensimmäisellä osuudella jäätä irtosi todella paljon ja sain koko ajan hakata sitä isoina paloina irti, jotta pystyin luottamaan hakkuihin ja rautoihin.

Mammutti-putous

Alun jyrkän osuuden jälkeen oli vuorossa lumihanki kahlaus ja sitten nousu jatkui mielenkiintoista linjaa, jossa pääsi käyttämään jäätä ja kalliota ylöspäin kammetessa. Tämän osuuden jälkeen reitin luonne muuttui sitten huomattavasti huonompaan suuntaan. Putous oli kyllä loivempaa, mutta aluksi jää hävisi kokonaan parin metrin matkalta ja sen jälkeen jatkuva osuus näytti olevan irti kalliosta. Pariin kertaan nousin vähän matkaa viimeiseltä ruuvilta ja kallio osuus vaikuttikin tehtävissä olevalta, mutta irrallisenoloinen jää sai minut tekemään oikean ratkaisun. Oli aika pakittaa.

Alas päästyäni piti sitten lähteä hakemaan ruuveja. Hyvänä puolena oli että Mammutin päälle pystyy kävelemään vasemman laidan polkua pitkin. Ylhäällä eteneminen vaikeutui sitten oikein kunnolla, kun sain kahlata munahangessa, todella jyrkässä mäessä putouksen oikeaan laitaan.

Lopulta sain köyden oikean puun ympärille ja pääsin laskeutumaan. Alaspäin tullessa tiesin tehneeni oikean ratkaisun, sillä jää oli koko putouksen oikeassa laidassa todella sohjoisen oloista ja aivan varmasti irti kalliosta. Jos sitä olisi lähtenyt yrittämään, niin todennäköisyys kiipeäjän alla irtoavalle jäälautalle olisi ollut aivan liian korkea.

Ruuvien kohdalle laskeuduttuani sain vielä tapella oikein kunnolla saadakseni ne mukaani. Sen verran sivussa niistä laskeutumislinjani oli. Köysi siis veti minua kokoajan poispäin ruuveista, mikä teki niiden irti ruuvaamisen todella hankalaksi. Lopulta sain varmistukset irti, mutta tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että oli aika lähteä kodalle päin. Toiseen kiipeilypäivään oli siis mahtunut vain yksi onnistunut nousu. Huonoa makua siitä ei kuitenkaan jäänyt, sillä sää oli ollut mitä mainioin ja kyllähän Mammutin säädöstä tuli taas hieman erilainen kiipeilykokemus.

Viimeinen kiipeilypäivä alkoi hieman edellistä aikaisemmin, mutta kukon laulun aikaan emme olleet tälläkään kertaa liikenteessä. Ja hyvä niin, sillä kolmen päivän kiipeilyreissulla ehtii kyllä nukkua sen verran kuin nukuttaa.

Tämän päivän kiipeilyt tapahtuivat jälleen Jaska Jokusella. Tällä kertaa Sami otti ensimmäisenä vetovastuun ja lähti nousemaan samaa linjaa, jonka minä olin kiivennyt muutamaa päivää aikaisemmin. Reitin alku menikin hänellä todella hienosti, mutta sitten epävarmuus alkoi jälleen nostaa päätään. Onneksi pienen uumoilun jälkeen nousu jatkui ja hieman myöhemmin oli jo minun aika lähteä puhdistamaan reittiä.

Jaska Jokusen yläosa oli melkoista lumessa kahlausta

Alas päästyämme oli minun vuoro aloittaa osuuteni köyden päässä. Nousuksi valitsin perinteisen linjan putouksen keskiosasta. Alun portaikkoinen osuus meni nätisti, kuten olin uskonutkin. Sitten oli vuorossa viitisen metriä nouseva ränni, joka osoittautui olevan huomattavasti hankalammassa kunnossa kuin aikaisempina vuosina. Se oli todella puikkoinen ja jyrkkä, minkä lisäksi edellisten päivien kiipeily alkoi jo tuntua kropassa.

Hieman uumoiltuani tein jyrkimmän osuuden kohdalla pienen poikkarin ja nousin viimeiselle jäiselle tasanteelle. Tämän jälkeen oli jäljellä vain torstaina tekemämme jyrkkä polku ankkuripuulle.

Samin päästyä ylös pidimme pikapalaverin loppupäivän kiipeilyistä ja päätimme tehdä vielä muutamat nousut yläköydessä. Näin tuli tehtyä vielä muutama nousu putouksen jyrkimmillä osuuksilla.

Neljän pintaan kumpainenkin oli antanut kaiken mitä Korouomalle oli tällä kertaa antaa ja oli aika suunnata takaisin Piippukodalle.

Piippukodan oleskelutilat

Ja keittiö

Meillä oli ollut vähän puhetta, että viimeisenä iltana voisi istua jonkin aikaa laavulla tulen ääressä. Illan pimetessä, kun pakkanen alkoi nousta ja muutenkin oli sangen loppuun käytetty olo, ei tulille lähtö olisi voinut vähempää kiinnostaa. Vietimme siis myös kolmannen illan kodan lämmössä.

Tätä tämä loppujen lopuksi on.. Vaahtokarkkeja ja kaakaota.

Pakkanen nousikin illan aikana lähemmäs kolmeakymmentä astetta, eikä aamu siitä paljoakaan lämmennyt. Emme kuitenkaan halunneet laittaa tulia kaminaan viimeisenä aamuna, jotta saisimme tuhkat siivottua. Hoidimme siis aamutoimet raikkaassa noin miinus viisi asteisessa kodassa. Hyvä puoli lämpötilassa oli, ettei missään vaiheessa aamua tehnyt mieli jäädä ihmettelemään vaan pois lähtö tahti oli koko ajan sopivan reipas.

Tällä kertaa ei myöskään tullut hiki uoman pohjalta parkkipaikalle tuovalla polulla vaikka selässä oli täysi rinkka. Ja kun autokin lähti toisella startilla käyntiin, reissua pystyi pitämään erittäin onnistuneena.