Lähimetsän boulderit

Viikko sitten avattiin Samin kanssa neljä boulder-ongelmaa meidän lähimetsään. Käytännössä Sami teki kolme reittiä kallion vasempaan laitaan ja minä projektoin koko puolitoista tuntisen omaa reittiäni.

Viime sunnuntaina oli jälleen aikaa palata projektini pariin, joten lähdimme koko perheen voimalla kallion luo eväsretkelle. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Elina ja Aaro söivät aluksi eväitä ja minä projektoin reittiäni.

Edellisviikonlopun projektointi jatkuu

Pari ensimmäistä yritystä ei vieläkään vienyt reitin päälle, mutta tilannetta hetken keksin kanssa katsonut Aaro päätti tässä vaiheessa, että nyt olisi hänen vuoro yrittää. Ja mikäpä minä olin siihen vastaan väittämään, otin siis pikku-jätkää kainaloista kiinni ja autoin reittiä ylöspäin. Yhteispelillä pääsimmekin niin ylös kuin minulla riitti käsissä pituutta.

Aaron vuoro

Pienellä auttamisella pikku-jätkän nousu etenee hyvin.

Sitten oli taas minun vuoro koittaa nousua ja parin yrityksen jälkeen reitti menikin. Taisin siis saada sen verran pointtereita Aaron noususta, että sain omankin sekvenssini kuntoon. Reitille tuli asiaan kuuluvasti nimeksi "Aaron vuoro" ja gradi voisi olla 5C.

Siitä se meni, kun vähän ihmetteli.

Aaron seuraavaksi reitiksi valitsimme matalimman kohdan kalliosta, jossa pystyin auttamaan hänet ylös asti ja sitten tulemaan samasta kohdasta tennareilla perässä. Kallion päälle päästyämme ihmettelimme tilannetta vähän aikaa minkä jälkeen kiersimme takakautta alas.

Aaron reitti nousee pienellä avustuksella.

Reitti kiivetty ja isä seuraa.

Vielä viimeisenä reittinä nousin Samin viikko sitten avaaman kallion puolessa välissä olevan kolmion mallisen reitin, joka nousi muutaman yrityksen jälkeen. Sille voisi antaa gradiksi 5B.

Toppauskuva

Lopuksi kiipesimme vielä Aaron kanssa helposta kohdasta ylös, minkä jälkeen olimme olleet kalliolla noin tunnin ja oli aika palata takaisin kotiin. Yksi reitti kalliolla jäi vielä nousematta, minkä lisäksi "Aaron vuoron" voisi varmaan päästä ylös eliminoimalla yhden hieman reitin sivussa olevan jalkaotteen. Näitä variaatioita voi sitten alkaa treenamaan aikaisin ensi keväänä, sillä kallio on etelään päin ja kuivuu toivottavasti hyvissä ajoin.

Koko kesän uumoilin lähi-bouldereiden tekoa, mutta onneksi reitit ehti tehdä vielä lokakuussa. Nyt meillä on lähimmät kiipeilykalliot noin neljän sadan metrin päässä takapihan portista ja lähialueella on paljon potenttiaalisia kiviä odottamassa ensi kesää.

Syys-boulderointi on kivaa!

Vaellus 2015 - Kevon kanjoni

Kevon reitti alkaa

Kevon reitti alkoi jalkatreenillä eli pitkillä portailla. Paria tuntia myöhemmin meille selvisi, etteivät ne Kevon mittapuulla olleet edes kovin pitkät, mutta kyllä näissäkin sai rinkka selässä jo pohkeet hyvin pumppaamaan. Portaiden jälkeen saimme huomata myös toisen eroavaisuuden tällä hyvin merkatulla ja paljon kuljetulla reitillä, sekä meidän normaaleilla vaelluksillamme. Soiden ylitykset olivat tällä kertaa mukavia, sillä siellä oli aina pitkospuut.

Laskeutuminen ylängöltä kanjoniin

Yhden jälkeen pääsimme viimein lounaspaikalle ja kylläpä ruualle olikin jo tilausta. Sen verran kova nälkä alkoi olla. Tämä taisi olla myös ainoa kerta koko reissulla, kun lounasta tehdessä alkoi aidosti paleltaa, joten lounas ei ollut missään nimessä mielyttävimpiä. Onneksi olotila alkoi hitaasti helpottaa, kun ensin sai lämmintä päälle ja vähän myöhemmin myös lämmintä ruokaa sisään.

Kanjonin pohjoisosa on vielä sangen loivarinteistä.

Lounaan jälkeen oli taas aika jatkaa matkaa, jota tälle päivälle riitti vielä useampi tunti. Loppu päivälle olivat myös ominaisia lyhyet sadekuurot. Käytännössä aina kun otimme kuoritakit pois päältä alkoi taas sataa. Jossain vaiheessa pojat päättivät, että sade pysyy poissa jos vain minä pidän kuoritakkia. Tämä saattoi olla myös taikauskoa, mutta tuntui silti toimivat ja niinpä minä pidin takin päällä niin pitkään kuin pystyin. Kevon reitille tunnusomaiset ylä- ja alamäet pitivät kuitenkin huolen, että jossain vaiheessa jouduin ottamaan hiostavan kuoren pois. Ja kuten arvata saattoi, vähän sen jälkeen tuli taas seuraava kuuro.

Jyrkät alamäet portaita..

Ja kahluut turvavaijereista kiinni pitäen.

Olimme päättäneet, että tämän päiväinen leiri olisi jompi kumpi kahdesta tulipaikasta jotka sijaitsevat vain kahdeksansadan metrin päässä toisistaan. Ensimmäiselle eli Tapiola goahtille tullessamme oli helppo päättää, että sille emme tulisi jäämään. Paikkalla ei näyttänyt olevan ensimmäistäkään tasaista kohtaa johon olisimme voineet teltat pystyttää. Myös alueen kammista oli jäljellä enää hiiltynyt muisto. Tummuneista koivunlehdistä päättelimme, että kammi oli palanut tämän kesän aikana.

Suomalainen Viia ferrata

Olimme olleet jo kahdeksan tuntia liikenteessä, mutta silti jatkaminen ei harmittanut, sillä seuraavalle telttapaikalle oli enää lyhyt matka. Mutta olipa se melkoinen legi, koko ajan jyrkkää ja kivistä ylös tai alaspäin kulkemista. Kävelimme siis viimeistä 800 metriä melkein tunnin. Portaita Njaggaleampelle laskeutuessa oli jälleen niin kaikkensa antanut olo, että olisi pitänyt olla melkoinen syy, jotta olisin ollut valmis jatkamaan matkaa.

Ensimmäiset hetket leiripaikkaamme tarkastellessa meinasi harmittaa aivan oikeasti. Alue oli täynnä juuria ja kaltevia kohtia kohti järveä. Tunne kuitenkin hävisi ensimmäisen jallunaukun myötä, kun alkoi katsella aluetta tarkemmin. Paikan päällä oli puisia näkkäreitä, jotka sai kivien kanssa aseteltua suoraan. Tämän jälkeen teltta oli parikymmentä senttiä normaalia matalampi, kun kaaret tulivat maahan asti, mutta pohja oli näkkärin päällä. Kyllähän tämä vähän hankaloitti toimia teltassa, mutta tasainen alusta oli pienen vaivan arvoista.

Jälkeenpäin joku porukastamme taisi mainita, että tämä oli huono leiripaikka. Itse en kyllä pysty allekirjoittamaan moista mielipidettä. Tulipaikka oli todella hieno niemen nokka, josta näkyi kolmeen ilmansuuntaan aivan mahtavat maisemat. Vaikka päivälle oli tullut pituutta, niin viimein saimme laitettua tulet illallista tehdessä ja paistettua jälkiruuaksi makkarat, mitkä todellakin kruunasivat parin jallu-hömpsyn kanssa pitkän päivän.

Kanjonin seinämät alkavat jyrkentyä.

Muiden siirryttyä nukkumaan, jäin vielä tekemään jokailtaisia venyttelyjä tulipaikan penkeille. Kahta iltaa lukuunottamatta muistin koko vaelluksen ajan venytellä jalat ja selän ennen nukkumaan menoa. Pitkään vaivanneet alaselän kivut saivat minut kerrankin tsemppaamaan lihashuollon kanssa. Olisihan se ollut noloa, jos reissu olisi keskeytynyt, koska en jaksanut antaa viittä minuuttia fysioterapeutin ohjeistamille liikkeille.

Venyttelyjen jälkeen istuin vielä hetken katsellen maisemaa. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta vaelluksen aikana, kun pysähdyin nauttimaan tunturissa olosta.

Portaita riittää.

Vaelluksen neljäs aamu alkoi kunnon porrasjumpalla. Onneksi Teemu miettii tälläisiä juttuja aina vähän enemmän ja hänen ehdotuksesta nousimme portaat rest-stepillä. Itse olisin varmasti noussut ne polttavin reisin, mutta niinhän se vain menee, toiset meistä pystyvät ottamaan asiat rauhallisemmin kuin toiset. Tämä on myös syy miksi Teemun kannattaa antaa kävellä ensimmäisenä. Hän kun pystyy pitämään koko päivän rauhallista vauhtia. Toisin kuin minä, joka yleensä kiihdytän kävelyä hivenen liian nopeaksi. Puhumattakaan eräästä (nimeltä mainitsemattomasta) vielä pidempi jalkaisesta vaeltajasta, jota ei pidä koskaan päästää kärkeen.

Tunturiylänkö alkaa heti kanjonin reunalta.

Pitkien portaiden jälkeen pääsimme kävelemään kahdeksan kilometriä hyväkulkuista tunturiylänköä. Tällä matkalla kanjoni hävisi jonnekkin alapuolellemme ja matka eteni hyvää vauhtia. Etapin aikana meitä tuli vastaan myös vaellusripari tai koululuokka. Ja kylläpä siinä oli melko monipuolinen kattaus nuoria vaeltajia erilaisissa varusteissa. Toisilla oli vaelluskengät, toisilla saappaat, parilla taisi olla lenkkaritkin. Myös rinkat oli pakattu sangen mielenkiintoisilla tavoilla. Kukaan ei sentään kantanut tavaroita kädessä, mutta ehkä nuorisoa olisi kannattanut yrittää opastaa edes hieman rinkan pakkaamisen saloihin. Pääasia kuitekin, että he oli liikenteessä, sillä tärkeintähän on aina, että lähtee.

Reitillä on paljon tupia, kammeja, kotia ja laavuja.

Lounaan söimme tällä kertaa puolilta päivin Gamajotnsuohppasaja kodalla. Edelliseen päivään verrattuna tämä oli todellinen luksuslounas, sillä kota oli vielä lämmin edellisten kulkijoiden jäljiltä.

Ylityksissä yritimme pitää huolta, että turvavaijereita jää kummallekin puolelle jokea.

Lounaan jälkeen alkoi jälleen laskeutuminen kanjonin pohjalle, jossa meitä odotti päivän ensimmäinen kahlaus. Onneksi paikalla oli hyvä pohja ja turvavaijeri, joten se meni todella helposti. Kengät taas jalkaan saatuamme kävelimme noin legin hienoja kallioita katsellen. (Tai ainakin minä katselin kalliota kiipeilykriittisin silmin.) Minkä jälkeen oli aika palata takaisin joen toiselle puolelle eli taas kahlattiin.

Helikopteri laskeutuu kanjonin pohjalle.

Kevojoen länsipuolelle pääsytämme alkoi taas tasainen nousu tunturiylängölle. Tällä pätkällä näimme myös pelastushelikopterin, joka teki pari lähetymistä kanjonin pohjalle ennen kuin näytti saavan jonkun kyytiin ja  hävisi etelään päin. En tiedä paljoakaan helikopterilla lentämisestä, mutta uskon lentäjän ansainneen palkkansa, kun pystyi laskeutumaan sangen kapean kanjonin pohjalle.

Kanjonin halkaisee ylängön.

Helikopterin hävittyä olimme mekin päässeet taas ylös kanjonista ja päivän toinen pitkä tunturiylänkö pääsi alkamaan. Jälleen matka eteni todella hyvin ja parin legin jälkeen oli taas aika laskeutua kanjonin pohjalle, jossa leiripaikka odotti meitä. Olin katsonut kartasta, että päivän loppuun tulisi vielä yksi kahluu, mutta iloksemme saimme huomata sen olevan edessä vasta seuraavana aamuna.

Vanha ja uusi majoite.

Fiellun putous on kyllä näkemisen arvoinen.

Leiripaikalle päästyämme pistimme teltat pystyyn kammin ympärille ja aloitimme illallisen tekemisen. Syötyämme kävimme vielä katsomassa Fiellun putousta, minkä jälkeen istuimme jonkin aikaa tulen ääressä rupatellen naisvaeltaja-porukan kanssa. Tästä porukasta löytyi myös lääkäri, joten Teemu sai edellisenä päivänä turvonneelle kädelleen diagnoosin eli kylmää ja buranaa. Tämä oli hyvä ohje, koska kumpaakin oli saatavilla yllinkyllin ja reissua oli jäljellä vielä melkoinen määrä.

Putous vielä kerran.

Uralta ei voi ainakaan eksyä Kevon reitillä.

Taukotörötys istuen.

Viimeinen täysi päivä Kevolla alkoi siis kahluulla ja sen jälkeen oli vuorossa vielä kerran nousu kanjonin päälle. Tälle päivälle olimme varanneet kokonaista 28 kilometriä käveltävää, joten olimme hyvin tyytyväisiä, ettei ylös-alas -kävelyä tulisi samalla tavalla kuin edellisinä päivinä. Tälläkin kertaa saimme syödä lounaan kodassa ja noin kymmenen kilometriä myöhemmin pysähdyimme Ruktajärven tuvalle syömään päivällistä.

Ruktajärven tupa

Viimeinen ateria koko porukalla.

Tuvalta oli vielä kymmenen kilometriä leiripaikalle, joten päivällisen tuoma energiatankkaus, sekä pidempi tauko tulivat oikeaan paikkaan. Tuvalla Mikko ja Pekka alkoivat tuumia, että olisikohan tämä vaellus tänään nähty ja matkan jatkuessa he tekivät useampia puhelinsoittoja, joilla selvittivät majoitus- ja kuljetusvaihtoehtoja. Oikeastaan etapin harjumaisema jäi omaan arvoonsa, kun poikien soittelu ja uumoilu olivat huomattavasti viihdyttävämpää showta.

Leiripaikalle viimeinen päästyämme oli vaellusporukkamme aika erkaantua. Teemu ja minä jäimme pystyttämään telttoja, kun Mikko ja Pekka lähtivät kävelemään viimeisiä kilometrejä Karigasniemen tien varteen, josta taksi tulisi heitä hakemaan. Ennen jäähyväisiä oli kuitenkin vielä pieni varustesäätö, sillä poikien ylimääräiset suklaat, särkylääkkeet ja jallut jäivät Teemulle ja minulle. Käytännössä jako tehtiin niin, että minä otin suklaat, Teemu särkylääkkeet ja jallut juotiin samantien pois.

Mikko ja Pekka tekevät exitin.

Kotiinlähtijöiden jatkettua matkaa ja meidän saatua teltat pystyyn ja soitot kotiin tehtyinä oli onneksi vielä aikaa istua tulen ääressä. Vaikka päivälle oli tullut jälleen noin kymmenen tuntia mittaa oli se ollut tähän astisen reissun kevein ja hyvä niin, sillä minulla oli hämmentävää kyllä vielä puoli litraa jaloviinaa jäljellä. Koska tapoihin ei kuulu kantaa alkoholia tunturista, tissuttelimme sen Teemun kanssa ruokaa tehdessä. Syötyämme höpöttelimme vielä hetken tulen ääressä ja sitten oli aika siirtyä yöpuulle. Tätä ennen saimme kyllä ihmetellä neljän jätkän pyöräilyporukaa, joka ajoi ohitsemme pimeyden jo laskeuduttua. He olivat menossa Kevolle polkupyörillä. Portaiden ja kahluiden täyttämä vaellusreitti ei tunnu ihan parhaalta pyöräilyyn, enkä ole ihan varma onko se muutenkaan sallittua Kevon alueella.

Ja niin on kaksi miestä ja kaksi telttaa jäljellä.

Vaelluksen seitsemäntenä päivänä meillä oli vielä pari kilometriä kävelyä Kevon alueella ja sitten oli aika siirtyä kymmenen kilometrin asfalttitaipaleelle, joka vei meidät Karigasniemelle varustetäydennyksien luokse.

Kevon reitin kävelemistä kahdessa ja puolessa päivässä en kyllä pysty suosittelemaan kenellekkään sen verran suorittamiseksi päivät menivät. Kyllä tälle alueelle kannattaa antaa pari päivää enemmän ja oikeasti nauttia hienoista maisemista ja leiripaikkojen palveluista.

10km pikitietä edessä, tätäkään en voi suositella vaelluskengät jalassa ja rinkka selässä.

Vaellus 2015 - Kaldoaivi

Aidosti pitkää vaellusta on tullut tuumailtua varmaan ensimmäisestä Pöyrisjärven reissusta lähtien. Vaellusta, joka ei loppuisi heti kesken ja jossa ei parin päivän kävelyn jälkeen olisi jo tunnetta, että ollaan kotiin päin kulkemassa. Pari vuotta sitten edellisestä useamman viikon reissusta oli kulunut tarpeeksi aikaa, joten huomasimme tuumailevamme Teemun kanssa tätä pidempää vaellusta aina kun samaan osoitteeseen osuimme. Hetken aikaa olimme menossa Suomen rajojen ulkopuolelle, mutta lopulta päädyimme koto-lapin vaellusmaastoihin.

Alusta asti olimme puhuneet noin kolmen viikon reissusta ja matkaakin halusimme vaellukselle kertyvän kolmen- neljänsadan kilometrin pintaan. Jonkin aikaa karttoja tutkittuamme myös reitin pääpiirteet alkoivat hahmottua. Lähtisimme liikenteeseen Nuorgamista ja kulkisimme Kaldoaivin, Kevon kanjonin, Muotka tuntureiden, Lemmenjoen sekä Pöyrijärven kautta Hettaan. Kesän alussa saimme vielä alkumatkalle Pekan ja Mikon mukaan seurueeseemme ja ajankohdaksi lukittui syyskuun alku. Niin olimme valmiita pitkälle vaellukselle.

Matka pohjoista kohti taitettiin todella kosteissa olosuhteissa. Perjantai aamuna 28.8. Espoosta lähtiessäni satoi vettä ja sitä sitten jatkui Varkauteen,  Lempyylle, Ouluun ja Rovaniemelläkin jaksoi vielä sataa koko yön. Seuraava ajopäivä ei näyttänyt sen paremmalta, sillä sadetta riitti koko matkan Rovaniemeltä Ivaloon.

Valmiina vaellukselle

Ivalosta ostimme tuoretuotteet ja otimme mukaan työkaverini isän, joka ottaisi Passatin ajoon kun siirtyisimme tunturiin. Vasta vähän ennen Utsjokea sade viimein lakkasi. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun olin ajanut Suomen päästä päähän vesisateessa, mutta eipähän tuo haitannut kun vaelluksen kerta pääsi aloittamaan kuivassa kelissä.

Passatti jää hoitoon, toivottavasti nähdään jokusen viikon päästä.

Meillä oli tarkoitus aloittaa kävely Nuorgamista, mutta Pulmankijärvelle päin nouseva mäki näytti sen verran hikiseltä, että päätimme ajaa sen päälle. Näin saimme aloittaa vaelluksen suoraan tunturiylängöltä ja vieläpä retkeilyreittiä pitkin.

Ensimmäinen tauko kodalla, johon olimme alunperin meinanneet leirin laittaa. Päätimme kuitenkin kävellä vielä reilut kolme tuntia lisää.

Merkattua reittiä riitti ensimmäiset pari kilometriä ja sen jälkeen oli aika kaivaa suunnistusvälineet esiin. Aluksi meinasimme edetä suoraan märkien soiden yli ensimmäiselle telttapaikalle, mutta onneksi vähän aikaa siellä talsittuamme järki voitti ja siirryimme hieman korkeammalle, kuivempaan kävelymaastoon.

Vaikka maasto oli sangen mukavakulkuista ei vauhtimme päätä hurmannut. Tästä piti huolen painavat rinkat, joihin oli perinteisesti pakattu kuivamuonan lisäksi leipää, makkaraa, possunkylkeä, olutta ja muita herkkuja.

Leiri vähän turhan kaukana vedestä.

Nelisen tuntia käveltyämme saavuimme viimein Cahppesjärven rannalle johon olimme suunnitelleet telttamme pystyttävämme. Järven ranta oli kuitenkin sen verran muhkuraista, että jouduimme nostamaan telttakylän vähän turhan pitkän matkan päähän vedestä. Onneksi meillä oli isoja minigrippejä mukana, joten saimme haettua kerralla vettä sen verran, ettei illan aikana tarvinnut enää toista kertaa järvelle kävellä.

Lihapiirakan höyrytys menossa.

Sitten oli ruuan aika ja Teemulla olikin meidän ruokakunnallemme mitä hienoin illallinen visioituna, höyrytettyjä lihapiirakoita ja nakkeja. Hänen ideansa kyllä toimi, mutta lihapiirakoista tuli sen verran lötköjä höyrytettyinä, että lämmitimme toiset lihikset suosiolla pannulla.

Untuvatakki nyt vain kuuluu kesälomaan.

Ruuan jälkeen Pekalla ja Mikolla riitti vielä virtaa, joten he lähtivät tutkimaan muutaman sadan metrin päässä meistä olevaa mökkiä. Ihan varma en vieläkään ole mitä he sieltä luulivat löytävänsä, mutta hienojen uutisten kanssa he tulivat takaisin. Mökki ja sen yhteydessä oleva sauna kuuluivat Utsjoen kunnalle ja sen ovet olivat auki.

Hetkeä myöhemmin porukkamme jo käveli saunalle päin pyyhkeet ja seuraavalle illalle tarkoitetut oluet mukana. Ja kyllähän se sauna tuntuikin hyvältä vaikka takana oli vasta ensimmäinen vaelluspäivä. Toivon siis, ettei luvaton saunomisemme haitannut ketään ja kiitän näin jälkeen päin hyvistä löylyistä.

Sauna.

Saunomisen lopetettuamme oli jo pimeää, mutta onneksi meillä oli otsalamput mukana ja näin löysimme takaisin teltoille ongelmitta. Otimme vielä iltahömpsyt telttojen luona ja siirryimme nukkumaan.

Pekka aloitti sunnuntaiaamun todellisella "out of the box" -ajatuksella. Mitäpäs jos kerätään leiri vauhdilla kasaan ja siirrytään viereiseen tupaan aamupalalle. Samalla voisi myös ruuat ja muut varusteet säätää paremmin kuntoon. Puhumattakaan mahdollisuudesta käyttää huussia, mikä on vaellukselle aina todellista luksusta. Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan, joten varttia myöhemmin tavarat oli jo pakattu vauhdilla rinkkoihin ja kävelimme tupaa kohti.

Teemu ehti ensimmäisenä perille, joten hän varasi meidän ruokakunnalle tuvan siistimmän puolen, jossa selvästi majoittautui välillä myös naisia. Pekka ja Mikko saivat toisen puolen, joka oli huomattavasti epäsiistimmässä kunnossa ja jonka eteisessä oli iso muovipussillinen tyhjiä oluttölkkejä.

Niin saimme syödä pekoni kananmuna -aamiaisen pöydän ääressä ja tuvan lavereille oli hyvä levittää yhteiset ruuat jaettavaksi kummankin rinkkaan.

Ensimmäinen leirimme oli järven itäisellä rannalla.

Lopulta kaikki oli valmista ja pääsimme nostamaan rinkat selkään ja jatkamaan matkaa. Tälle päivälle olikin melkoinen matka kuljettavana, sillä tarkoituksemme oli päästä Vetsijoen toisella puolella olevalle Vaisjoen kammille ja matkaa sinne oli noin 25 kilometriä.

Tunturiylänköä on mukava kävellä.

Raskaasta rinkasta huolimatta kävely sujui lounaalle asti todella hyvin. Matkalla oli kyllä pari haastavampaa suo-osuutta, mutta ainahan niitä vaellukselle osuu. Suunnistaminen oli myös helppoa, sillä koko ajan näki kauas ja maaston muodoista oli helppo sanoa missä oltiin ja minne pitäisi seuraavaksi mennä. Sää oli tuulinen, pilvinen, mutta ei satanut, joten sekään ei haitannut. T-paita ja ohut softshell toimivat tällä säällä todella hyvin. Vähän ennen lounasta yhytimme vielä mönkijäuran, joten viimeinen nousu ennen ruokaa meni helposti.

Tauko uran varressa

Juuri ennen lounasta näimme myös kaukana länsipuolellamme ensi kerran Vuoknoljärvet eli yli kymmenen kilometriä pitkän letkan pieni järviä, joiden eteläpäädystä meillä olisi enää pari kilometriä Vetsijoen kahluupaikelle. Lounaan jälkeen näitä järviä sitten seurailtiin pitkään ja hartaasti. Periaatteessa iltapäivän ei olisi pitänyt olla kovinkaan paha, sillä alun tunturinylängön jälkeen osuimme uralle, jota ei oltu merkattu karttaan, mutta joka vei meidän näppärästi seuraavan suoalueen ohi.

Pikkupuron ylitys kiviä pitkin.

Uran lähdettyä väärään suuntaan, siirryimme taas ylängölle, jota riitti järvien eteläpäätyyn asti. Päivällä alkoi kuitenkin olla mittaan tässä vaiheessa ja rinkkakin alkoi painaa todella paljon, joten viimeiset sadat metrit ennen joen vartta tuntuivat todella pahoilta.

Lopulta olimme joen rannassa ja oli aika aloittaa kahluupaikan etsintä. Emme tietenkään muistaneet tarkkaan, mistä olimme ylittäneet joen nelisen vuotta sitten, joten jouduimme uumoilemaan oikean kohdan koskesta kokonaan uudelleen.

Ylityskohdan valittuamme alkoi sitten yksi vaelluksen jännimmistä hetkistä. Vetsijoki oli todella vuolas ja leveä, minkä lisäksi yhdessä kohdassa syvyyttä alkoi olla jo puoleen reiteen asti. Kyllä siinä sai tuntea kosken voiman oikein toden teolla vähän vähältä jalansijoja joen pohjasta etsiessä. Onneksi mukana oli vaellussauvat, sillä ilman niitä ylitys olisi ollut lähes mahdoton.

Koski jossa sai oikeasti keskittyä ylitykseen.

Lopulta olimme vastarannalla ja kylläpä silloin huomasi kuinka kylmä jaloilla oikeasti oli. Noin kymmenen tuntia kestäneen kävelyn jälkeen jokivesi oli turruttanut jalat todella pahasti. Onneksi edessä oli enää viimeiset satametriä ja olimme kammilla.

Pitkän päivän päälle pari jallu-hömpsyä hyppäsivät kyllä todella hyvin päähän, joten teltan pystyttäminen kammin viereen ja leirin valmiiksi laitto sujuivat sangen mukavasti. Tätä tunnetta ei kuitenkaan kestänyt kauaa vaan pitkä päivä kostautui koko reissun pahimmalla nälällä. Ruuanlaitto sokeritasapainon romahdettua oli täyttä tuskaa, eikä perunat ja possunkylki meinanneet valmistuttuaan upota sitten millään. Väen vänkää sain kuitenkin syötyä, minkä jälkeen oli aika painua unten maille ilman suurempia vetkuiluja.

Leiripaikka kammin vieressä.

Söpö kammi

Juuri ennen nukkumaan menoa tapahtunut syönti kostautui tietenkin perinteisellä tavalla eli pari tuntia nukuttua iski aivan hirveä hiki, kun kroppa alkoi taas tuottaa lämpöä. Onneksi tilanteeseen auttoi pieni teltan ulkopuolella tapahtuva vilvoittelu ja sen jälkeen uni jälleen maistui.

Kolmas vaelluspäivä alkoi Vaisjoen ylityksellä, joka oli niin nopea, että vähän jopa harmitti ottaa kenkiä jalasta. Lyhytvartisten vaelluskenkien kanssa ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta, joten parikymmentä senttiä pakottaa jo vaihtamaan sandaaleihin.

Kenkien ollessa  taas jalassa jatkui matka uraa pitkin, joka johdatti meidät voimalinjojen alle kävelemään. Matka eteni siis hyvää vauhtia ja suunnistaminen ei olisi voinut olla enää helpompaa, mutta kyllä maisemat kärsivät sangen pahasti tällä pätkällä. Muutakaan vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, sillä Kevon kanjonia kohti oli päästävä ja tämä oli nopein reitti sinne.

Siirrymme voimalinjojen alle

Lounaan jälkeen pääsimme hetkeksi pois voimalinjojen varjosta, kun saavuimme hiekkatielle, jota jatkoimme vähän matkaa Skalluvaaran poroerotusaidalla. Sieltä lähdimme etelää kohti ja vähän aikaa kuljettuamme pääsimme aikaisemmin päivällä seuraamastamme voimalinjasta eronneelle linjalle. Sitä seurasimmekin sitten loppupäivän ja tällä pätkällä myös hyvä ura hävisi ja pääsimme kävelemään useamman legin verran rakka-kivikossa.

Elämää voimalinjojen varjossa.

Iltapäivän aikana alkoi myös sadella lyhyitä kuuroja ja Kennesvaaran pohjoispuolella olevien järvien kohdalla sade ei enää tauonnut. Onneksi oli jo aika pystyttää leiri ja useamman järven väliin jäävä kannas oli paras paikka sille lähialueilla. Vaikka tämä oli todella kivikkoinen leiripaikaksi, löysimme sieltä siedettävät kolot kolmelle teltalle. Tässä vaiheessa sade oli myös yltynyt, joten illalliset tehtiin telttojen absideissa. Päivälle oli tällä kertaa tullut mittaa hieman vajaat 25 kilometriä, mutta urista johtuen aikaa oli kulunut pari tuntia edellistä päivää vähemmän. Kenelläkään ei kuitenkaan ollut tänäkään iltana kiinnostusta kukkua ylhäällä sen kauempaa kuin oli pakko. Vaille kymmen leiri oli hiljainen ja väsyneet vaeltajat jo unten mailla.

Leiri kivikossa.

Tiistaina jatkoimme pari kilometriä rakassa taiteillen voimalinjojen seuraamista etelään päin, minkä jälkeen käännyimme länteen ja ylitimme Kennesvaaran lähestulkoon korkeimmalta kohdalta. Normaalisti vaarat ja tunturit ylittäisi mielellään matalammalta, mutta tällä tavalla pääsimme viimein pois rakka-alueelta. Vaaran jälkeen meillä oli vielä vähän matkaa vanhalle Utsjoen postipolulle. Sitä sitten kuljimme etelään kolmisen kilometriä, kunnes tulisimme Kennestuvalle.

Neljäs päivä jatkui linjoja seuraten ja rakassa kulkien

Kaldoaivin viimeinen osuus eli postipolkua Kennestuvalle.

Jo edellisenä päivänä olimme alkaneet tuumailemaan mitä ottaisimme tuvan kahviossa. Olisiko se pullakahvit, oluet, vai aivan kunnon lounas. Pettymys oli siis valtaisi, kun tajusimme ettei tuvalla ollut kahviota auki. Päivä oli jo yli puolessa kun pidimme taukoa tuvan parkkipaikalla suklaata ja kuivalihaa syöden. Sokerit oli hyvä saada tässä vaiheessa kohdalleen, sillä lounaspaikalle olisi vielä noin tunnin kävelymatka.

Parkkipaikalta siirryimme lyhyelle tieosuudelle, joka vei meidät Kevon kanjonin retkeilyreitille ja vaelluksemme toiselle osuudelle.

Lyhyt pikitien pätkä ja sitten Kevon kanjonin reitille.