Aurinkoista mökkeilyä Pikkuvuomajärvellä

Edellinen ilta venähti sen verran pitkäksi, että keskiviikkoaamuna pääsimme kävelemään vasta puolen päivän maissa. Tänään myös puolipilvinen sää ja hyvä näkyvyys antoivat meille viimein mahdollisuuden lähteä huiputtamaan lähialueen korkeimman tunturin huippua eli Apistunturia.

Uran vieressä oli monesti mukavampi kävellä.

Ensimmäiset neljä kilometriä tuntuivat olevan tällä kertaa itse kullekin sangen raskaita, joten pidimme kahvitauon päästyämme Pikkuvuomajoen varteen. Tauko pidettiin suunnilleen samalle paikalla, josta olimme tulleet ensimmäisenä päivänä joen yli.

Tunturien rinteillä oli vielä runsaasti lumilaikkuja

Kahvin ja eväsleivän jälkeen alkoi Apistunturin päälle nouseminen. Pidempi tauko oli ollut selvästi hyvästä, sillä nyt nousu tuntui kulkevan paremmin kuin hetki sitten tasamaalla käveleminen. Nousimme vajaan tunnin lumilänttejä kierrellen ja kuvia ottaen. Sää oli niin hyvä, että uskalsin ottaa hetkellisesti jopa takin pois. Kauaa en näin voinut kuitenkaan kävellä, sillä sen verran tuuli yltyi ylöspäin mentäessä.

Kyllä tämä suolla tallaamisen voittaa.

Pääsimme juuri Apistunturin toiseksi korkeimmalle huipulle, kun ensimmäiset vesipisarat alkoivat tippua. Vedimme sadevaatteet päälle ja pääsimme juuri pienen kivitöppyrän taakse tuulen suojaan, kun vettä alkoi tulla oikein kunnolla. Siinä kyhnöttäessämme oli hyvin aikaa syödä loput eväät. Eihän se mukavin mahdollinen eväshetki ollut, mutta eipä siinä istuessa ollut parempaakaan tekemistä. Hyvältä ne eväsleivät, poron kuivaliha ja vesi maistuivat. Sisäistä lämmitystä hoidettiin myös parilla Jallu-hömpsyllä, joten loppujen lopuksi vesisade ei ihmeemmin vaeltajia haitannut.

Vesisadetta pitämässä

Sade loppui melkein heti eväiden jälkeen, joten lähdimme taittamaan viimeistä pariasataa metriä tunturin korkeimmalle kohdalle, missä ihmettelimme ja kuvailimme maisemia. Ensimmäistä kertaa erämaatunturin huipulle päässyt Toni teki sen minkä jokaisen uuden tunturituristin kuuluu tehdä eli lisäsi kiven huipun kummelin päälle.

Vain sukset puuttuu.

Huipulla

Sitten oli aika lähteä takaisin mökille päin. Vaihtelun vuoksi valitsimme suoremman reitin tuvalle vaikka se ei näyttänytkään yhtä hyvältä käveltävältä kuin saapumisreittimme. Tällä osuudella oli myös enemmän lunta, mutta päätimme kiertää ne tai kahlata yli.

Nyt olisi ollut kultaruukku lähellä.

Laskeutuminen Apistunturilta meni hyvin joutuisaan, emmekä edes uponneet kovin syvälle lumeen missään vaiheessa. Tasaiselle päästyämme pidimme vielä yhden lyhyen tauon, mutta muuten kävely mökille meni sangen joutuisasta. Hetkellisesti pääsimme myös perinteiseen vaellusmoodiin eli kuvia ei otettu, pari reittikommenttia lukuun ottamatta kukaan ei sanonut mitään. Kuljimme vain omiin ajatuksiimme uppoutuneina mukavassa vaellusmaastossa.

Pikkuvuomajärven rantaan päästyämme oli viimein lounaan aika. Ja kyllähän sitä noin kymmenen kilometrin tunturilenkin jälkeen alkoi jo lämmin ruoka maistua. Sytytimme siis takkaan tulen ja sen hiillokseen asti päästyä laitoimme sinne folioon käärittyä possun sisäfilettä. Jouduimme tekemään lihan takassa, sillä mökin ainoa huonompi puoli oli, ettei sen pihapiirissä ollut kunnon nuotiopaikkaa. Siellä oli kyllä kota, johon pystyi laittamaan nuotion, mutta kota oli niin märän ja kalsean oloinen tässä vaiheessa vuotta, ettei siellä istuminen kiinnostanut.

Saunaa lämmittämässä

Loppu ilta meni sitten perinteisesti niitä näitä höpötellen, MtG:tä pelaillen ja saunoen. Myöhäisen illallisen jälkeen olimme jälleen valmiita nukkumaan, eikä tälläkään kertaa tainnut montaa hetkeä mennä, kun tuvassa jo kuorsattiin triona.

Perinteistä erämaapeliä eli Magic the Gathering

Torstaina lähdimme puolen yhdentoista maissa uudelleen kohti Apisjärveä. Omalla kohdallani epäonnistunut lähtö piti kyllä uusia, sillä unohdin vesipulloni mökille ja näin jouduin tekemään pienen sakkolenkin. Sain Tonin ja JPeen kiinni lapinkylän kohdalla ja siitä sitten jatkoimme yhtä matkaa soista uraa pitkin.

Pikku Kaarreojan varrella pidettiin aina tauko

Puolipilvisestä kelistä johtuen reitti Apisjärvelle ei tuntunut läheskään yhtä ankealta kuin toissa päivänä. Myös Pikku Kaarreojan yli hyppääminen oli tällä kertaa huomattavasti helpompaa, sillä vesi oli selvästi laskenut parissa päivässä.

Rantaan päästyämme otimme esiin mökiltä löytyneen avainnipun ja hetkeä myöhemmin olimme jo vesillä. Veneellä pääsimme hyvää tahtia kohti järven eteläpäätyä.

Pienen kartan tutkimisen jälkeen päädyimme rantautumaan ennen järven eteläkärjen suota. Näin pääsimme nopeimmin tunturiylängölle, jota oli helppo kulkea lopun matkaa. Ratkaisu kannatti, sillä valitsemastamme rantautumispaikasta oli parin sadan metrin suopätkä ja sitten alkoi ylänkö, jota oli todella mukava kävellä.

Pulppuava lähde suon laidassa

Loistavaa kävelymaastoa

Matkan teko sujui todella helposti hienoissa maisemissa ja pari kilometriä kuljettuamme saavuimme jo pienen Ylimmäisen Apislompolon autiotuvan pihapiiriin. Alueelle oltiin selvästi rakentamassa uutta tupaa, sillä siellä oli sekä lautaa että hirttä odottamassa työmiehiä. Tällä hetkellä alue oli kuitenkin hiljainen, joten oli lounaan aika. Ruoan päälle nautimme vielä kahvit ja Jallu-hömpsyt.

Pienen pieni tupa (LaVu67)

Paluumatkalla ylänköosuus oli jälleen mitä mukavinta kävelyä ja venekin löytyi juuri siitä paikasta mihin olimme sen jättäneet. Tällä kertaa JPee otti soutajan paikan ja hänen arvionsa veneestä oli sama kuin Tonin oli ollut. Veneen airot oli huonoimmat, joita hän oli koskaan käyttänyt. Onneksi matkaa ei ollut paljoa, joten puolisen tuntia hän joutui niitä vain käyttämään.

Vene löytyi sieltä mihin se jätettiin

Rantaan päästyämme nostimme veneen paikoilleen ja lähdimme viimeistä kertaa mökkiä kohti. Tällä kertaa Pikku Kaarreojan ylitys meni jo todella helposti, sillä löysimme kohdan, jossa sen yli pystyi kävelemään kiviä pitkin.

Kivillä taiteilua

Pidimme vielä perinteeksi tulleen tauon puron varressa ja kävelimme loppumatkan mökille. Päivälle oli tullut noin kymmenen kilometriä kävelyä, sekä pari kilometriä soutua.

Illan aikana siivosimme mökin siihen kuntoon, että aamulla pääsisimme lähtemään mahdollisimman nopeasti kotia kohti. Siivoamisen jälkeen oli vuorossa sauna ja reissun viimeiset oluet.

Loppu ilta meni hyvin rauhallisesti kirjoja lukiessa ja illallisen jälkeen oli taas aika siirtyä unten maille.

Kello soi perjantai aamuna kuudelta, eikä tällä kertaa jääty ihmettelemään heräämistä vaan puurovesi kiehui jo hetkeä myöhemmin. Aamupalan syötyä pakkasimme rinkat ja teimme mökin loppusiivouksen. Vaille kahdeksan olimme jo kävelemässä autolle päin.

Kotimatkalla

Aamu oli aurinkoinen, eikä rinkatkaan painaneet liikaa tähän suuntaan mennessä, joten tunnin kuluttua olimme jo Pikkuvuomajoen varressa taukoa pitämässä. Liikkeelle taas lähtiessämme löysimme joen ylityspaikan helposti ja hieman myöhemmin nousimme jo kohti Jänkäpään ja Rahpesoaivin satulaa. Tällä kertaa maisemat olivat satulassa kohdallaan ja niitä olikin mukava hetken katsella ennen kuin tunturit jäisivät jälleen taakse.

Viimeinen silmäys tunturimaisemiin.

Kolmen kilometrin alamäki autolle oli huomattavasti kuivempi kuin alkuviikosta, joten sitä oli ilo edetä. Viimeisen lumilämpäreen kohdalla tunsin yllättävää lapsetusta ja lumipallothan siitä piti tehdä. Kohteina oli tietenkin puoluskyvyttömät vaelluskaverit. Tämän pidemmälle lumisota ei sitten edennyt, joten matka jatkui taas kohti autoa.

Viimeisen parinsadan metrin matkalla kohtasimme vielä yhden yllätyksen. Poroaidan portti oli ollut maanantaina verkosta ja rautalangasta kyhätty. Nyt portti oli tehty tukevista metallitangoista. Hetken aikaa jopa epäilin, että olimme poikenneet väärälle uralle, mutta kyllä reitti oli aivan oikea. Portti oli vaihdettu viikon aikana.

Kävely autolle vei tällä kertaa kolme tuntia eli tunnin vähemmän kuin mökille päin mentäessä. Pääsimme siis ajamaan etelää kohti yhdentoista pintaan. Ilta oli jo pitkällä, kun söimme pitsaa Tonin kämpässä, mutta vielä sitä jaksoi parit oluet nauttia saunan päälle ja sitten oli aika käydä unten maille, sillä lauantai aamuna oli vuorossa aikainen lento pääkaupunkiseudulle.