Vähäistä kiipeilyä

Kesäkuun kalenterilla tuntuu olevan joka vuosi paha tapa täyttyä kaikesta isommasta ja pienemmästä tapahtumasta. Tämän lisäksi pari viimeintä kiipeily kertaa jäi väliin vesisateen vuoksi, joten hyvin alkanut kesäkiipeily tyrehtyi sitten tänä vuonna lähes kokonaan kasaan kuluvan kuukauden aikana.

Kesäkuun puolen välin jälkeen ehdin sitten vain yhden kerran kiipeämään. Silloinkin piti lähteä boulderoimaan, sillä juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ei viitsinyt kysyä ketään mukaan. Onneksi Lintukallio on vain muutaman kilometrin päässä, joten sinne on helppo lähteä.

Pienen lämmittelyn jälkeen aloin ihmettelemään El Clasicoa. Pidemmän aikaa yritin sen istumalähtöä hioa ja sainpa itseni ilmaankin. Mutta en sitten niin millään keksinyt miten saisin seuraavan moovin tehtyä. Kakkos moovin jälkeen reitti olisikin ollut käytännössä kiivetty, sillä sen jälkeisen osan olen kiivennyt seisomalähtönä. Tästä tuli siis pitkästä aikaa projekti, johon joutunen laittamaan vähän enemmän yritystä. Seuraavaa kertaa siis odotellessa.

Seuraavaksi siitrryin Blossiossin kimppuun. Se taipuikin parin yrityksen jälkeen. Reitin yläosassa on kyllä todella mukavia kapeita halkeamia, joihin saa käyttää vähäisiä jammaajan taitojani. Tästä reitistä pidin.

Sormet Blossiossin halkeamassa

Pikaista boulderointia

Aloitetaan tunnustuksella.. Minä en pahemmin välitä boulderoinnista. Se on kiipeilyn alalajeista itselleni reilusti tylsintä. Pahimmillaan vai onko se sitten parhaimmillaan boulderointi on parin muuvin treenaamista viikkokausia ja sitten reitti meneekin lopulta muutamassa hetkessä. Nousun aikana harvoin kerkeää edes ajatella, että nyt se menee. Nyt tämä projekti saadaan valmiiksi. Suorituksen aikana joutuu vain antamaan kaikkensa parin hengen veden ajan ja sitten se on ohi.

Tästä avautumisesta huolimatta boulderoinnissakin on puolensa. Varsinkin pääkaupunkiseudulla kivien luokse pääsee todella nopeasti. Vielä kahdeksan maissakin viitsii suunnata kiipeämään ja sitten on jo ennen kymmentä kotona. Varsinkin jos lähtee liikenteeseen yksin eli sessio käytetään vain ja ainoastaan kiipeämiseen. Niin ja kyllä kaverinkin kanssa parissa tunnissa saa sormet helliksi ja kiipeily tarvetta helpotettua sangen mainiosti. Köysien kanssa moinen ei onnistukaan. Jos lähtee töiden jälkeen liikenteeseen, niin tietää että koko ilta siellä kalliolla menee.

Viime viikon torstaina minulla oli juuri tälläinen pikavisiitti Taivaskalliolla. Tiesin, etten ehtisi viikolla toista kertaa kiipeämään, joten lähdin Elinan agility treenien jälkeen kahdeksalta ajamaan. Tarkoituksena oli viimeistellä edellisellä kerralla kiipeämättä jääneet reitit Iso kivi sektorilla. Tällä kertaa halusin varmistella onnistumiset, joten minulla oli mukana harjat sekä isompi padini. Edellisellä kerralla en ollut jaksanut sitä raahata, mutta kyllä sen kanssa kiipeäminen on vaan huomattavasti mukavampaa. Iso ja paksu patja (112 x 165 x 12.5 cm) antaa aivan eri tavalla varmuutta kuin vanhempi ja pienempi (100 x 120 x 10 cm) patjani. Varsinkin Taivaskalliolla, jossa reiteillä tuppaa olemaan korkeutta ihan kunnolla.

Päästyäni paikan päälle suuntasin siis heti ensi töikseni Ison kiven päälle ja harjasin muutamat topitus otteet. Sen jälkeen padi paikalleen, tossut jalkaan ja nousua yrittämään. Viime kerralla kiiipeämättä jäänyt Diretissima meni nyt toisella yrittämällä. Ensimmäisellä yrityksellä jalkani lipesi jo aloitus otteesta, joten se ei montaa hetkeä kestänyt.

Tämän jälkeen siirsin padini Uurnan alle. Siitä olisin saanut flashin, mutta päätinkin heti alku muuvien jälkeen hypätä alas laittamaan kameraa ajastimelle. Kameran raksuttaessa reitti menikin ilman suurempia ongelmia.

Uurna 5+

Aikaa kalliolla meni kaikkine säätöineen noin puolituntia, joten kovin ihmeellisestä sessiosta ei ollut kyse. Pääasia kuitenkin, ettei koko viikko mennyt kiipeämättä. Ja nyt on Taivaskallion viimeinenkin sektori löydetty ja sen reitit kiivetty.

Sammalta sammalta

Toisinaan kiipeilykerrat menevät enemmän ulkoiluksi kuin reittien nousemiseksi. Ja pahimmillaan koko ilta saattaa olla niin surkuhupaisaa ihmettelyä, että olisi voinut jättää kiipeilyvarusteet kokonaan pois ja lähteä vain ulkoilumaan. Viime viikolle tälläisiä huonompia kertoja osui sitten parikin.

Maanantaisella kiipeilykerralla otin myös Leekon ja Paavon mukaan, jotta karvanaamat saisivat ulkoilun samalla. Varsinkin, kun suuntasimme Kauhalaan, niin sinnehän koiruudet oli hyvä ottaa mukaan. Kolmestaan emme kuitenkaan kallioita ihmetelleet vaan Sami ja Januskin lähtivät mukaan.

Olimme koko köörillä Kauhalan kakkossektorin alla vähän ennen kuutta ja valmistauduimme kiipeilyyn mitä parhaimman sään vallitessa. Janus aloitti lämppäämällä Gruffalolla ja Sami varmisti sekä myös kakkosti kyseisen reitin. Sillä aikaa minä sidoin Leekon ja Paavon viiden metrin hihnalla puuhun ja annoin heille isot luut ajanvietteeksi.

Paavo ja Leeko kallion juuressa

Januksen ja Samin vielä kiivetessä Gruffaloa aloin ihmetellä ensimmäistä reittiä itselleni. Silmiini osuikin melkein heti hyvin luotaantyöntävä, mutta samalla jo pari kesää minua kiehtonut Grunt. Kyseessä on sammaleen valtaama ja aina hieman kosteannäköinen kallion sisäkulma. Edellisinä kesinä olen jättänyt sen kiipeämättä juuri tästä syystä, mutta nyt tunsin tarvetta saada sen tikki listalleni.

Janus Gruffalon kimpussa

Januksen ja Samin ollessa valmiina omalla reitillään oli siis minun vuoroni aloittaa Gruntin yrittäminen köyden terävässä päässä. Reitin alkumetritkin etenivät jo hitaasti ja sain havaita, että sammalta oli sellaisia määriä, ettei yksikään muuvi tuntunut kovin varmalta tai hyvältä. Sain kuitenkin kammettua itseni reitin kruksi kohtaan eli ison kiven ylitykseen.

Varmistukset sain kallion ja kiven väliin todella hyvin kiinni, joten mahdollisuudet nousulle olivat olemassa. Varsinkin jalkapaikkoja etsiessäni sain kuitenkin todeta, että sammalta oli vain liikaa. Yritin sitä kaapia kiivetessä pois, mutta en saanut oikein muuta aikaiseksi kuin lisää ja lisää multaa päälleni. Lopulta jouduinkin tulemaan köyteen, mutta silti annoin vielä useamman yrityksen reitille, joka ei kuitenkaan taipunut. En vain saanut sellaista varmuutta, että olisin kunnolla edes pystynyt yrittämään nousua.

Allekirjoittanut ja Gruntin pakit.

Lopulta jouduin myöntämään, ettei tämä leikki ollut muuta kuin multaista itsensä kiusaamista. Laskeuduin siis reitiltä ja lähdin kiertämään kallion päälle, josta voisin laskeutua hakemaan varmistuksiani. Niin ja onnistuinpa saamaan köytenikin sotkuun ylös päästyäni, joten ennen laskeutumista jouduin näkemään aivan oikeasti vaivaa sotkuista köyttä selvitellessä.

Sami ja Potilas

Kallion päällä säätäessäni Sami oli liidannut Potilaan ja Janus projektoinut Mid life Crisis:in. Alas päästyäni päätin yrittää sitä seuraavaksi, kun yläköysikin oli vielä paikallaan, mutta tämäkin reitti hyytyi heti alkuunsa. En saanut poikkarilla käsien sekvenssiä sitten ollenkaan kuntoon, joten muutaman surullisen yrityksen jälkeen oli taas aika tulla alas.

Seuraavaksi Janus aloitti Ruuvipenkin yrityksen ja hänen jälkeen oli Samin vuoro kokeilla Moonwalkia. Kumpaisellakin jäi reitti vielä topittamatta, mutta allekirjoittanut ei ehtinyt enää edes yrittää kiipeämistä. Aikani meni ensi Leekoa ja Paavoa ulkoiluttaessa ja sitten jätkiä irrotellessa toisistaan, sillä heidän väliinsä jäänyt luu aiheutti pitkästä aikaa ihan oikean "hampaat kaverin niskassa kiinni" -riidan.

Samin ja Januksen hakiessa varmistuksia reiteiltään olin valmis pakkaamaan omat varusteeni ja lähtemään kotiin. Tästä päivästä tuli hyvää ulkoilua, mutta kiipeilyllisesti hyvin turha reissu.

Tiistai jatkui melko samalla kaavalla kuin edellinenkin päivä. Tällä kertaa lähdin Taivaskalliolle pelkästään Leeko ja Paavo seuranani. Etelä-Suomen Bouldertoposta olin viimein saanut selville missä Iso kivi sektori oli, joten lähdin kokeilemaan pikaisesti sieltä löytyviä helppoja vitosen reittejä.

Aloitin projektoinnin Diretissimasta. Parin yrityksen jälkeen olin jo toppi muuveja vaille valmis, mutta kallion päällä oli sen verran sammaleista etten niitä pystynyt tekemään. Yritin jopa puhdistaa hieman reitin yläosaa, mutta koska en omistanut oteharjaa, niin eihän siitä oikein tullut mitään. Lopulta jouduin myöntämään, että ensi kerralla pitää vähän harjailla muutamaa toppiotetta ja sitten yrittää uudelleen.

Diretissiman ensi muuvi

Jotta päivä ei menisi aivan hukkaan kiipesin lopuksi Poikkinousun. Sainpahan tälle päivällä yhden uuden reitin noustua. Tämän jälkeen olikin aika lähteä kävelemään Pikkukoskelle päin. Tulipahan sekin paikka nähtyä pitkästä aikaa ilman jääputouksia.

Maanantaista ja tiistaista oppineena kävin loppuviikosta ostamassa oteharjan. Sunnuntaina pakkasin sen ja isommankin kotoa löytyneen harjan reppuun laskeutumisvälineiden kanssa ja suuntasin iltapäivästä jälleen Kauhalaan. Paikan päälle päästyäni viritin köyden Gruntin päälle ja laskeuduin harjojen kanssa reitille. Noin tunnin uurastuksen jälkeen reitti näytti jo paljon paremmalta ja seuraavalla kerralla pääsenkin sitä kokeilemaan uudella innolla.

Grunt

Perinteinen kevätretki Olhavalle

Tämän keväinen viikonloppu Repoveden kansallispuiston pohjoisosassa sijaitsevalle Olhavan kallioille lyötiin lukkoon jo hyvissä ajoin ennen vappua. Viimeisinä parina keväänä reissua on voinut kuvata sanoin: "Ihan mukavaa, mutta.. " Silti sitä jaksaa raahata 30kg rinkan vuodesta toiseen näiden Suomen hienoimpien kallioiden juureelle.

Olimme ottaneet Samin kanssa perjantain vapaaksi, koska alkuperäinen tarkoitus oli lähteä liikenteeseen puolilta päivin ja kiivetä vielä samana iltana hieman sekä lauantai kokonaan. Sunnuntai aamuna oli sitten tarkoitus ajaa takaisin kotia.

Säätiedotus alkoi kuitenkin muuttua viikon aikana siihen suuntaan, että lauantaina ja sunnuntaina näytti tulevan vettä oikein kunnolla. Josko siis haluaisimme kiivetä viikonlopun aikana oli suunnitelmaa muutettava. Elinalla oli kuitenkin agility treenit torstaina kuuden maissa, joten emme voineet siirtää reissua alkamaan torstaina heti töiden jälkeen. Päätimme siis lähteä ajamaan vasta kahdeksan aikaan illalla. Myöhäänhän se perille pääsy silloin menisi, mutta olisimmepa perjantai aamuna pelipaikoilla ja pääsisimme heti aamusta asiaan.

Liikenteeseen pääsimme kerrankin suunnitelman mukaan ja kymmenen jälkeen pysähdyimme jo Valkealan ABC:lle ottamaan kahvit mukaan ja yhdentoista aikaan olimme Olhavan parkkipaikalla. Vielä pieni rinkkasäätö ja pääsimme kävelemään juuri kun pimeä alkoi laskeutua.

Telttapaikalle päästyämme olikin jo kunnolla pimeä. Minä aloin pystyttää teltaa ja Sami laittoi tulet nuotioon. Tulet syttyivätkin pikimmiten, mutta teltan kanssa jouduimme säätämään hieman enemmän pimeässä. Lopulta kaikki oli kuitenkin valmiina ja pääsimme paistamaan iltamakkarat ja juomaan yhdet oluet. Kahden maissa olimme viimein makuupusseissa, eikä unta tarvinnut tällä kertaa houkutella.

Aamulla heräsimme kaakkurin kauniiseen ääneen vähän kahdeksan jälkeen. Eihän tänne tultu nukkumaan, joten oli aika kanamuna-pekoni aamiaiselle ja muille aamurituaaleille. Kymmenen maissa pakkasimme kiipeilyvarusteita veneeseen ja suuntasimme Laatalle.

Viime vuonna yritykseni kiivetä Salama oli ollut sangen surkuhupainen. Olin saanut tuhlattua puolet varmistuksista jo Salaman ensimmäiselle sakaralle päästessäni, eikä reitti siitä sitten enää edennytkään. Tätä surullista yritystä en aikonut toistaa tänä vuonna, vaan tarkoitus oli kiivetä rauhallisesti ja pitää taukoja jos tarve vaatisi. Köyteen tulemisessa ei olisi mitään pahaa jos se auttaisi pitämään homman kasassa ja saisi miehen lopulta ylös asti.

Silloin myös Laatan edustalla olevalla saarella oli ollut ihmisiä ruuhkaksi asti, mutta nyt paikalla olimme vain Sami ja minä. Saisin siis kiivetä rauhassa. Tai niin minä siis kuvittelin, mutta en ollut kiivennyt paria metriä enempää, kun kaksi venelastillista turisteja saapui saarelle ja ylhäältä päin heitä alkoi laskeutua lisää. Yleisöä siis riitti.

Alku meni tällä kertaa sangen mallikkaasti, mutta halkeaman kaventuessa ensimmäisen sakaran kohdalla alkoi epävarmuus nostamaan päätään. Onneksi sain kasattua itseni tällä kertaa tulemalla köyteen. Sen jälkeen matka jatkui ja vasenpaan yläviistoon vievä vaakahalkeama meni huomattavasti edellistä kertaa paremmin.

Pystyhalkeamalle siirryttyäni onnistuin tunkemaan frendin todella hyvin jumiin, joten laitoin seuraavan varmistuksen vain metrin ylemmäs ja tulin sen varaan. Tarkoitukseni oli irrottaa lytyssä oleva frendi myöhempää käyttöä varten, mutta yritykseni sen kanssa eivät tuottaneet tulosta. Jatkoin siis matkaa kohti toista vaakahalkeamaa.

 
Jälleen kapeneva halkeama alkoi tehdä pahaa, mutta tässä vaiheessa en ollut enää valmis kääntymään takaisin ennen puolivälin ankkuria. Siitä voisin kuitenkin laskeutua ja kerätä varmistukset mukana jos tarve tulisi.

Ankkurille itseni klipattua halu päästä ylös asti voitti onneksi ja oli aika tehdä pientä inventaariota. Olin onnistunut käyttämään suurimman osan kamuista ja frendeistäni. Jäljellä oli enää yksi iso frendi ja muutama todella pieni.

Tiesin kuitenkin, että männyltä jatkuva kouru olisi sangen helppo kiivetä. Muutama varmistus varmasti riittäisi sinne. Laskeuduin siis pari metriä köyden varassa ja kävin hakemassa ankkuria edeltävän frendini.

Tämän jälkeen nousu jatkui. Ensin pääsin männylle, johon laitoin slingin ympärille. En kuitenkaan uskonut mäntyyn tarpeeksi vaan jouduin laittamaan aikaisemmin hakemani frendin sen yläpuolelle. Sitten pääsin kouruun. Muutaman metrin päästä eteeni tuli kuitenkin ongelma. Kourussa menevään halkeamaan ei saanut enää mitään mukanani olevaa varmistusta kiinni. Pitkän aikaa ihmettelin kiilojen kanssa ja lassotinpa kourusta löytyvän kannonkin, mutta ei auttanut. En pystynyt jatkamaan.

Viimein sain ison frendini laitettua suhteellisen hyvin halkeamaan ja kiipesin vähän alemmaksi hakemaan edellistä frendiä. Se oli pommin varmasti kiinni, mutta ilman sitä ei matka jatkuisi. Onneksi väliankkuriin ei ollut kovinkaan pitkä matka. Jos lipsahtaisin ja kaikki huonot varmistukseni antaisivat periksi, niin ankkuri pitäisi ja minä jäisin mustelmien kanssa killumaan korkealle järven pinnan yläpuolelle.

Sain frendin haettua ja nousu pääsi jatkumaan. Tässä vaiheessa olin myös kommunikoinut kallion päällä olevan turisteja laskevan oppaan kanssa. Olimme sopineet, että jos en pääsisi ylös. Hän heittäisi minulle yläköyden ja voisin sen avulla nousta lopun matkaa. En todellakaan halunnut turvautua tähän tapaan lopettaa nousuani, mutta jollain tavalla siitä sai varmuutta. Josko en pääsisi enää eteenpäin, niin pääsisin kourusta kuitenkin pois turvallisesti.

Jatkoin kuitenkin vielä liidiä ja vähän ennen lopun kattoa jouduin käyttämään kolmannen kerran frendini. Sen ollessa pommina paikallaan, nousin katon alle ihmettelemään mitä tekisin seuraavaksi. Aluksi kuitenkin tarvitsin lisää varmistusta ja sainkin laitettua vähän matkaa katon alle yhden kiilan kiinni. Tämän jälkeen minulla oli vielä yksi pieni frendi ja C3:sen kamu. Ne laitoin molemmat katosta löytyneeseen sormenpäätä kapeampaan halkemaan.

Sitten oli aika aloittaa katon ylitys. Pari ensimmäistä yritystä eivät vieneet mihinkään, mutta onneksi pystyin laskeutumaan katon alle turvallisesti. Vielä pari turhaa yritystä tehtyäni alkoi uskoni loppumaan. Eihän tämä nyt tähän voisi jäädä. Olin kuitenkin kiivennyt tämän kohdan yläköydellä, joten taidosta ei ollut kyse vaan jälleen kerran omasta päästä.

Pidin siis pienen tauon ja aloitin viimeisen yrityksen, sillä mahdollinen yläköysi ei odottelisi minua enää kauaa. Otin hyväksi havaitsemani otteet. Siirsin jalkoja mahdollisimman ylös. En miettinyt mahdollista putoamista vaan vedin kaikin voimin ja pääsin kuin pääsinkin katon päälle.

Loppu reitti olikin helppoa, mutta yhden kiilan laitoin vielä heti kun sille löytyi paikka. Ja niin olin ylhäällä. Salama ei ollut mennyt puhtaasti, eikä kauniisti, mutta lopulta se oli mennyt omin voimin liidaten ylös. Takana oli yksi raskaimpia ja hienoimpia nousuja, jota olin kiipeilyharrastukseni aikana tehnyt.

Varmistusankkurin tehtyäni oli Samin aika aloittaa oma nousunsa ja reitin puhdistus. Hänen nousunsa alkoi hyvää tahtia, mutta pysähtyi sitten minun jumiin saamani frendin kohdalle. Melkein kymmenen minuuttia hän taisteli sitä irti ja lopulta onnistuikin. Tämän suorituksen jälkeen Samia voi sanoa ilman epäilystäkään sukumme parhaaksi frendin irroittajaksi.

Ennen väliankkuria Samin tahti meinasi hyytyä uudemman kerran kapeaan halkeaman, mutta siitäkin hän pääsi ohi vähä vähältä itseään ylöspäin tempoen ja minun kiristellessä köyttä. Väliankkurin jälkeinen kouru oli sitten yläköydessä helppo rasti ja niin Sami oli katon kohdalla. Se vaati häneltäkin pari yritystä, mutta lopulta olimme kumpikin kallion päällä.

Sami oli tuonut mukanaan sandaalit ylös, joten hän lähti kiertämään alas telttapaikalle venettä hakemaan. Minä taas laskeuduin saarelle jossa meidän loput varusteet ja minun kamerani odottivat noutajaa. Olimme aloittaneet nousun vähän vaille kymmenen ja kun nousin veneeseen saarelta, oli kello jo yksi. Oli siis aika siirtyä lounaalle.

Lounaan jälkeen meinasi mennä arpomiseksi, kun taivas oli synkässä pilvessä ja säätiedotuskin lupasi vettä ja ukkosta illaksi. Olimme jo hyvin lähellä leirin purkamista, sillä kannattiko sitä jäädä telttaan koko illaksi sadetta pitämään? Mutta lopulta päätimme jatkaa vielä kiipeämistä. Olimme raahanneet hyvät illalliset ja sopivasti olutta täksi illaksi. Ei niitä huvittanut takaisin autolle viedä.

(c) Sami

Olin jo parilla edellisellä kerralla katsellut Kehrääjän alkua. Fleikin päälle kiipeäminen oli kuitenkin tuntunut aina turhan jännälle. Nyt tutkin alkua hieman tarkempaa ja sain huomata, ettei alku sittenkään olisi kovin paha. Siihen saisi myös varmistuksen heti fleikin päälle.

Varusteet siis niskaan ja varmistuslaitteet valjaisiin. Oli aika lähteä uudelle reitille. Huonona puolena oli, että olin unohtanut topo-kirjan kotiin. Jouduin siis lähtemään fiiliksellä ylöspäin tietämättä tarkkaan mitä hakeamaa reitti kulkisi. Vasta kotiin päästyäni pystyin tarkistamaan millä reitillä olin milläkin hetkellä ollut. Ja niinhän siinä kävi, että montaa reittiä tuli kiivettyä, mutta yhtään uutta nousua ei tikkilistaan tullut tältäkään reissulta.

(c) Sami

Fleikin päälle pääsinkin todella helposti. Joskaan ryömimistyylini ei ollut kovin tyylikäs. Siitä reitti jatkui helppona ylöspäin ja ennen kuin huomasinkaan olin seinällä olevan haan kohdalla. Tässä vaiheessa olin siis siirtynyt Erikois-A reitille, jota seurasinkin puolivälin ankkurille asti.

Ankkurilta lähdin oikeanpuoleiselle halkeamalle eli Vekaralle, jota en ollut koskaan kiivennyt. Pyristelin hieman sen alkua, mutta siinä vaiheessa taivaalta tippui jo pari tippaa vettä. Myös Sami huuteli alhaalta, että vesisade taitaa olla alkamassa. Pakitin väliankkurille, koska se oli vielä tehtävissä ja Sami laski minut alas.

Hetken aikaa odottelimme tulisiko sitä vettä vai ei, mutta enää taivaalta ei tullut tipan tippaa. Kumpikin taisi olla aikeissa vetää köyden alas, kun tajusimme että meillähän oli yläköysi valmiina. Ainakin Sami voisi kiivetä sillä ja jos sade alkaisi, pääsisimme nopeasti teltan suojaan.

Erikois-A:n alku oli paremmin köyden kanssa samassa linjassa, joten Sami lähti kokeilemaan sitä. Muutaman yrityksen jälkeen alun A:n muotoinen leveä halkea menikin ja Samin matka jatkui tasaista tahtia puolivälin ankkurille.

Varmistuspisteen ollessa ankkurilla valmiina oli minun vuoro tulla perässä. Otin varmuudeksi kamuja mukaan josko saisin kokeiltua Vekaran loppua uudelleen. Omallanikin kohdalla alku vaati muutaman yrityksen, mutta sen jälkeen reitti meni mukavasti ylös. Selvästi päivä alkoi kuitenkin painaa, sillä helpoissakin kohdissa ja yläköydessä, nouseminen oli melkoista puuskuttamista.

Ankkurille päästyäni ei vettä ollut vieläkään tullut, joten eipä siinä ollut muutakaan mahdollisuutta kuin siirtyä köyden terävään päähän ja lähteä Vekaran loppua nousemaan. Alussa halkeama oli hyvin kapea eikä allekirjoittaneen jammaustaidot meinanneet millään riittää siihen. Onneksi sain hyvät varmistukset kiinni, joten pystyin yrittämään useampaan kertaan. Lopulta jaloille löytyi kiteitä seinältä ja kädetkin pysyivät hakeamassa sen verran, että sain vedettyä itseni pienelle hyllylle. Loppu reitti olikin sangen helppa. Muutamaa varmistusta myöhemmin olin yläankkurilla ja oli Samin vuoro kakkostaa.

Samin nousu meni sangen nopeasti ja hänen mielestä osuus oli ehkä jopa helpompi kuin Salaman väliankkurille tuleminen. Niin sitä vain toiselle hankala kohta voi olla toisella huomattavasti helpompi.

Tämän nousun jälkeen kumpikin oli samaa mieltä loppupäivän ohjelmasta. Kiipeilyt oli tältä päivältä kiivetty, joten miehet alas ja hyvin ansaitut oluet auki.

Olimme olleet koko päivän ainoat kiipeilijät Olhavalla, joten kuvittelimme illankin olevan sangen rauhallinen. Tällä kertaa ei tapahtuisi normaalia kiipeilytarinoiden jakamista tulen ääressä. Olimme oikeassa sen suhteen, ettei kiipeilijöitä tullut, mutta telttapaikalle lompsikin reilut kymmenen yläasteen kahdeksasluokkalaista opettajansa kanssa. Heillä oli erätaitokurssi menossa ja tänne he sitten päättivät tulla yöpymään. Siinähän se ilta sitten meni yläasteelaisten toilailuja ihmetellessä. Olipahan erilainen ilta.

Niin ja se sadehan ei sitten alkanut missään vaiheessa vaan illasta tuli mitä hienoin.

Lauantai aamuna olimme kumpikin sen verran rikki edellisen päivän kiipeilyistä, että keräsimme varusteet rinkkoihin heti aamupalan jälkeen ja suuntasimme kotia kohti. Jotenkin sitä ei jaksa lähtöpäivänä kiivetä sitä yhtäkään reittiä, kun silloin lähteminen menee samantien yli puolen päivän. Ja kyllähän se on myönnettävä, että pari yötä reissussa oltuaan, sitä tekee jo mieli kotiin.

Pölykeuhkon selätys

Välillä on vaikea itsekkään ymmärtää miten jokin kallion halkeama voi jäädä vaivaamaan. Sitä vain vatvoo mielessään, että kuinka alhaalla se viimeinen varmistus oikein olikaan ja miten hyvin sen sekvenssin osasinkaan? Alanko taas jännittää ja muuttuuko yläköydellä nätisti mennyt kohta jälleen aivan mahdottomaksi.

Luulisi, että aikuisella ihmisellä olisi tärkeämpääkin tekemistä ja moiset tuumailut häviäisivät muutamassa päivässä. Reittiä voisi sitten joskus kokeilla jos siltä tuntuu ja jos ei huvita, niin sitten saa olla.

Jokin tässä kiipeilyssä on vain niin hienoa, että ainakaan allekirjoittanut ei moiseen pysty. Jos jokin reitti alkaa todella pyöriä mielessä, niin siitä pääsee vain yhdellä tapaa eroon. Se on kiivettävä.

Joten kauden kolmaskin kiipeilykerta suuntautui Rollareille. Tällä kertaa en jättänyt mitään sattuman varaan vaan kävin laittamassa heti alkuun yläköyden reitille. Ja kuten aikaisemmillakin kerroilla nousu meni ilman ongelmaa. Reitti oli siis hallussa, muuvit menivät ongelmitta, eikä jalka tai käsi tuntunut missään vaiheessa lipsahtavan paikaltaan.

Silti alas päästyäni uumoilin ja epäilin itseäni. Päätös oli kuitenkin oikea. Yrittäisin kerran ja jos en onnistuisi, niin sitten myöntäisi tappioni. Antaisin olla ja keskittyisin johonkin muuhin.

Reitin alku meni nätisti ja varmistuksia sai sopivin välein. Sitten olin jälleen jännän äärellä ja oli kruksia edeltävän kiilan vuoro. Tällä kertaa en päässyt edes sovittelemaan omaani paikalleen vaan joku oli onnistunut jumittamaan oman kiilansa halkeamaan. Hetken sitä jatkon kanssa kiskottuani päätin luottaa siihen. Varsinkin, kun laitoin vähän sen alle yhden camalotin lisä-varmistukseksi.

Pieni itsensä keräily ja varmistajalta tullut huuto, ettei reitissä ole yhtään kohtaa joka ei minulla menisi sujuvasti, riittivät. Oli aika kokeilla pääsisinkö Pölykeuhkosta eroon tavalla tai toisella.

Sami Pöykeuhkolla

Tästä kohtaa ei siis kannata jatkaa eteenpäin, josko ei halua Pölykeuhkon betaa..

Hyvä kahva kummallekin kädelle, jalat oikein, oikean käden kaksi sormenpäätä halkeamaan.. Ei ajatustakaan sille, että jonkun muun paikalle jättämä kiila on nyt jalkojen alla. Vasen käsi kulmaa pitkin ylös hyvälle sivuvedolle ja oikean siirto hyllylle. Vasen perään ja jalka hyvään koloon. Varmistus paikalleen ja mies hyllylle. Se oli siinä. Vielä oli jäljellä yksi klippi ja viimeiset muuvit toppiin.

Sehään meni tällä kertaa nätisti, eikä jännittänytkään juuri yhtään. Yläankkuriin itseni kinnitettyäni tiesin miksi harrastan kiipeilyä. En ehkä osaa sitä tässä kunnolla sanoiksi laittaa, mutta on se vaan hienoa.

Pölykeuhkon hyllylle from Jani on Vimeo.

Tämän jälkeen en tuntenut enää ihmeemmin tarvetta suorittaa, mutta kiipesin vielä Viemärin. Siinäpä oli reitti, joka oli nimensä ansainnut. Helppo halkeama, johon sain vain yhden kunnon varmistuksen. Onsighti, joka ei antanut mitään tuntemuksia.

Kaksi sormenpäätä halkeamassa

Sunnuntaina oli aika taas pyörähtää Rollareilla. Paikasta en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Reitit ovat jotenkin epämielyttäviä ja kolmos kehä pitää huolen, ettei kiipeilijän ja varmistajan kommunikoinnista tule käytännössä mitään.

Kauden toinenkin kiipeily suuntautui kuitenkin Rollareille, koska se oli ainoa keino saada Pölykeuhko pois mielestäni. Yleensä en jää projektiksi jääneitä reittejä ajattelemaan, kun kallio jää taakse, mutta tällä kertaa niin kävi. Koko viikon olin vakuutellut itselleni, että muuvit kyseiselle reitille olisivat hallussa, eikä se kruksin alapuolella oleva varmistus nyt niin kaukana ollut.

Paikan päälle päästyäni oli siis aika ottaa härkää sarvista ja yrittää. Alku menikin sangen nätisti. Kiipeily tuntui myös hyvältä ja sain kolme camua hyviin halkeamiin. Sitten oli kruksia edeltävän varmistuksen vuoro. Kyseessä oli pieni halkeama johon sain kiilan tungettua. Eikä se ollut syvälle halkeamaan kauniisti uppoava kiila, jonka varaan luottaisin vaikka äitini, vaan aivan halkeaman huulilla jumiutuva varmistus. Riuhdoin kiilaa oikein kunnolla, mutta ei se näyttänyt irtoavan. Ongelmana oli silti lähtisikö se köyden mukana ylöspäin ja näin irtoaisi halkeamasta.

Sain kuin sainkin kerättyä päättäväisyyteni ja jatkoin kiipeämistä. Kiilan ollessa jalkojeni korkeudella oli vuorossa hyvä kahva, jossa voi hetken levätä. Sitten kruksiin eli pieni pystyhalkeama kahdelle sormenpäälle ja siitä sitten toinen käsi sivuvedolle ja mies ylös hyllylle. Tai näin minä toimin edellisellä viikolla yläköydellä, mutta nyt se ei ollut tehtävissä. En vain pystynyt. Neljä kertaa kävin hipelöimässä halkeamaa ja laskeuduin jälleen kiilan luokse. En vain pystynyt tekemään muuvia vaikka sen jälkeen olisikin ollut vain vähän matkaa hyllyn reunalle, jossa oli todella hyvät otteet.

Lopulta jouduin myöntämään, ettei reitti taipuisi tällä kertaa. Laskeuduin alas ja vein nöyränä yläköyden reitille. Seuraavalla yläköysinousulla sain pienen camun tungettua kahden sormen hakeamaan varmistukseksi, mutta tämä ajatus karisi Samin kysyessä mihin minulla oli aikomus laittaa sormeni nyt kun halkeama oli täynnä rautaromua?

Otin siis camun pois halkeamasta ja kiipesin kruksin ilman ongelmaa. Hyllylle tullessani varmistin vielä, että sain sen alakulmaan yhden varmistuksen kiinni. Seuraavalla liidiyrityksellä olisin siis turvassa heti, kun saisin käteni hyllyn reunalle.

Toisen nousun jälkeen olisi tietenkin pitänyt vetää köysi alas ja saada mies liidaaman, mutta näin ei tapahtunut. Selitin itselleni, että kello oli jo paljon ja voimatkin olivat jo menneet edellisiin yrityksiin. Kiipesin siis reitin vielä kerran yläköydellä ja vannoin palaavani sen alle seuraavalla viikolla.

Sormihalkeama vähän hyllyn alapuolella.

Kalliokausi avattu

Viimeiset viikot aurinko on paistanut käytännössä joka päivä, joten minkä päivän me valitsimme kiipeilykauden aloitukseen.. No sen ensimmäisen pilvisen tietenkin. Eipä se silti haitannut, sillä taivaalta ei tullut sen enempää vettä kuin luntakaan, joten kalliot pysyivät kuivina. Ja samaahan ei voi enää sanoa tätä kirjoittaessa, kun vesisadetta on luvattu seuraavaksi viikoksi.

Viime torstaina suuntasimme siis töiden jälkeen Samin kanssa Rollareille aloittelemaan kautta. Reppuunkin tuli vanhasta muistista kerättyä kaikki kiipeilyyn tarvittava, vaikka vahvasti uskoinkin ensimmäisen kerran pysyvän yläköysittelynä.

Sami ehti paikan päälle jonkin verran ennen minua, joten hän oli jo virittämässä köyttä Rock Vandalin ankuriin minun päästessä vähän puolen neljän jälkeen kallion alle. Ankkurin valmistuttua pääsi Sami sitten ensimmäisenä kokeilemaan kuinka kylmää se kivi tällä hetkellä vielä on. Ja kuten arvata saatta, eivät kädet halkeamassa paljoa hikoilleet.

Vaikka kädet pysyivät kuivina näytti taistelu Rock Vandalin ruksissa todella hankalalta ja ehdin jo ääneen asiasta kommentoidakin. Pienen uumoilun jälkeen reitti kuitenkin meni ja oli minun vuoroni aloittaa kausi. Ja voi surkeutta mikä suoritus se olikaan.. Reitti, jonka olin liidannut useampaan kertaan tuntui nyt todella haastavalta ja melkein jokainen muuvi ja ote epävarmalta. Jouduin siis myöntämään ylös päästyäni, että ruosteessa sitä taitaa taidot olla kumpaisellakin.

Kallion päällä siirsin ankkurin Pölykeuhkon puolelle, sillä emme halunneet säätää köyden kanssa sen enempää kuin oli aivan pakko. Kyseinen reitti oli pari vuotta sitten tuottanut yläköydelläkin sen verran ongelmia, että se tuntui juuri sopivalta haasteelta alkukauden projektiksi.

Pölykeuhkon ensi yritys sekä Samilla että allekirjoittaneella näytti jo huomattavasti vahvemmalta kuin edelliset räpellykset Rock Vandaalilla. Kruksi kohdassa ennen yläosan hyllyä kumpainenkin joutui kuitenkin tulemaan vielä köyteen ihmettelemään, mutta kyllähän se oikea sekvenssi alkoi jo avautua.

Toisella yrityksellä kruksi menikin sitten jo sangen nätisti. Omalla nousullani laittelin muutamia camuja jo halkeamaan mahdollista liidiyritystä uumoillessa. Alku olikin hyvin varmistettavissa, mutta ennen lopun hyllyä ei ole kuin yksi pieni yhden sormen halkeama, eikä sitä voi oikein piissille tuhlata. Saa siis nähdä kestääkö pää seuraavalla kerralla jos tässä kohtaa edellinen varmistus on jalkojen alla vai yritänkö tunkea jotain todella pientä halkeamaan. Pahimmassa tapauksessa reitti jää "katsotaan ensi kesänä" -kategoriaan, mutta sen tietää kun kohtaa oikeasti yrittää. Tälle kertaa kolme yläköysikiikkua riitti kauden aloitukseksi.