Lofootit - Ensimmäinen nousu

Tämän vuotinen kesälomareissu suuntautui Lofooteille. Parin vuoden takaisten Kvalyon kiipeilyjen jälkeen olin pyöritellyt mielessäni uutta matkaa Pohjois-Norjaan ja tälle vuodelle se sopi mitä parhaiten.

Heinäkuun puolessa välissä Passattiin oli siis pakattu sopivasti ruokaa, juomaa, varusteita ja tietenkin kaikki mitä pitkien reittien kiipeilyyn tarvittaisiin. Yhden pintaan starttasin kotoa ja ensimmäisenä piti hakea Sami töistä. Hänellä oli juuri oikeanlainen kesäloman aloitus. Töistä suoraan reissuun.

Noin yhdeksän tuntia myöhemmin pysähdyimme Kemiin Motelli-Ravintola Käpylän pihaan. Siellä meitä odotti yöpaikka ja lämmin sauna.

Toimiva yhden yön pysähdyspaikka

Lauantaiaamu alkoi täyttävällä hotelliaamiaisella, jonka jälkeen jatkoimme Tornion kautta Ruotsin puolelle. Sitten olikin edessä pitkä ajo Kiirunan kautta Norjaa kohti ja noin kymmenen pintaan illalla olimme viimein Lofooteilla, ilmaisella Kallen leirintäalueela. Paikalta löytyi vessat ja vesipiste, joten kaikki mitä viikon leirielämään tarvittiin.

Ruotsin halki ajamassa.

Tämän reissun base camp.

Pitkä ajomatka oli tehnyt tehtävänsä ja nopean illallisen jälkeen olimme valmiit nukkumaan. Käytännössä siis tuli pari päivää käytettyä ajamiseen, mutta ympärillä avautuvia maisemia väsynein silmin katsellessa tiesi sen kannattaneen.

Sunnuntaiaamun herätys oli taas hyvä muistutus miltä tuntuu herätä lämpimällä kelillä teltasta. Sen verran kuuma auringon lämmittämässä teltassa oli, ettei ollut mitään tarvetta jäädä makuupussiin ihmettelemään vaan ulos oli päästävä mahdollisimman nopeasti. Pari tuntia heräämisestä taas meni siihen, että starttasimme auton ja suuntasimme reissun ensimmäiselle kalliolle.

Tälle päivälle olimme valinneet helpoimman top50 reitin, joka toposta löydettiin. Reitin nimi oli Pianohandler Lunds rute (4+). Pariin vuoteen ei ole tullut multi-pitch reittejä kiivettyä, joten helppo reitti hyvillä varmistuspaikoilla oli juuri oikea valinta.

Yllättävän helppo lähestyminen. Reitti lähtee sähkötolpalta ja kulkee suunnilleen varjon rajaa pitkin.

Lähestyminen reitille oli Norjan mittapuulla hämmentävän helppo, vain viiden minuutin kävely autolta, eikä edes pahempaa kivikkoa matkalla. Yllätyksenä tuli kuitenkin kuinka paljon ihmisiä reitillä oli. Olin kyllä ymmärtänyt, että Lofooteilla riittää kiipeilijöitä, mutta en ollut tajunnut, että varsinkin helpoilla top50 reiteillä saa niin paljon jonottaa. Reitin alle päästessämme oli sen jokaisella viidellä pitchillä kiipeilijöitä ja lähtöä odotti vielä kolme köysistöä. Onneksi sää oli hyvä, sillä edessä oli melkein parin tunnin odotus ennen kuin meidän kiipeämisvuoro alkaisi.

Valmiina kiipeämään

Lopulta reitin ensimmäinen pitchi oli vapaa ja sen ankkuripaikalla enää yksi köysistö aloittelemassa nousua. Oli siis meidän vuoro aloittaa. Ensimmäisen köydenmitan alussa oli vähän kiivettävää vaakahalkeamassa ja sitten pieni kävely ankkurille. Jos seuraava pätkä olisi ollut vapaa, olisin mielelläni linkannut ykkös ja kakkos pätkät. Tämä ei kuitenkaan ollut tilanne vaan edessämme olevien kiipeäjien liidaajalla oli vielä täysi urakka menossa. Sain siis rauhassa rakentaa ankkurin ja ehdinpä vielä vaihtamaan pari sanaa toisen köysistön kakkosen kanssa Samia varmistellessa.

Pianohandler Lunds rute KP1 from Jani on Vimeo.

Ensimmäinen KP takana.

Ankkurille päästyään Sami tutkaili hetkisen aikaa seuraavaa köydenmittaa ja ehdotti sitten, että hän voisi liidata sen. Tämä tietenkin sopi, joten eihän siinä sitten ollut muuta kuin varmistuslaitteet hänen valjaisiin ja mies matkaan. Alku meni Samilla todella mallikkaasti, mutta reitin puolen välin lyhyt släbi, johon ei saanut varmistuksia, meinasi käydä ylivoimaiseksi. Jonkin aikaa Sami siinä uumoili, mutta teki sitten oikean ratkaisun ja kiipesi kohdan ongelmitta. Pitchin lopussa oli vielä vähän hankalampi vinohalkeama, jossa olisi pitänyt luottaa laybackiin ja jaloilla kitkaan. Parin yrityksen jälkeen Sami ohitti tämän kohdan pienellä puskarymistelyllä. Reittiä puhdistaessani kävin vilkaisemassa tätä hakeamaa ja olin vahvasti sitä mieltä, että se oli huomattavasti helpompi kuin aikaisempi släbi pätkä. Tämä oli kuitenkin vain minun mielipiteeni. Köyden terävässä päässä olevalle näiden ratkaisujen tekeminen on aina eri asia kuin kakkosena tulevalle. Pääasia, että matka jatkui ylöspäin.

Pianohandler Lunds rute KP2 from Jani on Vimeo.

Kolmas pitchi oli sitten reitin ruksi. Topokirjan mukaan se oli huomattavasti neljä plussaa vaikeampaa kiipeilyä jos jammaaminen tuottaa ongelmia. Allekirjoittaneella on halkeamakiipeilystä perusteet hallussa, mutta kovin ihmeellisenä käsien ja jalkojen halkeamaan tunkijana en voi itseäni pitää.

Reitin alku oli taas helppoa 4+ kiipeilyä ja tällä pätkällä Sami jäi pienen kalliolipan alle piiloon. Tästä johtuen kommunikointimme alkoi vaikeutua heti alussa. Vain kovaa huutamalla Sami kuuli jotain ja silloinkin piti melkein joka kerta toistaa asiansa. Onneksi kiipeämisen aikana ei tarvinnut ihmeemmin jutustella, joten tämä ei ollut ongelma.

Sitten pääsin ruksin luokse ja sen alkumetreistä minulle selvisi, ettei jammaustaitoni meinanneet oikein riittää tälle pätkälle. Kallion pätkä ei ollut kovinkaan jyrkkä, mutta sen muoto oli jotenkin täysin minulle sopimaton ja vieläpä hyvin ilmava. Vähä vähältä sain kuitenkin revittyä itseni ylöspäin ja varmistuksia tuli tälle osuudelle laitettua melko tiheään. Lopulta ruksi tuli kuitenkin ohitetua ja niin oli jäljellä enää lyhyt ja helppo halkeama. Sitä kuitenkin vaikeutti, että rope drag oli köydessä aivan kamala. Olin siis klippaillut köysiä ruksin aikana ihan miten sattuu ja nyt jouduin maksamaan siitä.

Viimeinen halkeama meni mukavasti ja sitten sain ottaa muutaman kävelyaskeleen ja alkaa tekemään ankkuria. Tämän jälkeen homma muuttuikin aivan uudella tavalla vaikeaksi, sillä Sami ei kuullut mitään mitä yritin hänelle huutaa. Pari kertaa kuulin alhaalta, että toista, mutta käytännössä emme kuulleet sanaakaan toisiltamme. Minulla meni varmaan vartti ennen kuin sain köyttä repimällä Samin kiipeämään.

Lopulta olimme kuitenkin molemmat kolmannen pitchin ankkurilla ja reitin viimeinen osuus pääsi alkamaan. Topoon oli merkattu vielä kaksi köydenmittaa, mutta ensimmäinen niistä oli vain kymmenen metriä, joten päätin linkata ne ja kiivetä suoraaan toppiin.

Hetken jouduin kyllä uumoilemaan, että mistäs kohtaan sitä pitäisikään aloittaa viimeinen nousu, mutta ensimetrien jälkeen homma alkoi taas toimia. Eikä alussa joutunut kovin montaa metriä kiipeämäänkään, kun taas piti vähän kävellä ankkuripaikalle, jota emme siis tällä kertaa käyttäneet vaan jatkoin samalla vauhdilla päivän viimeiselle kiipeilyosuudelle.

Seuraavat kymmenisen metriä meni helposti pari metrisiä "portaita" yksi kerrallaan noustessa ja portaan päälle aina varmistuksen laittaessa. Sitten jouduin ongelman eteen, sillä seuraava vaihe näytti todella kinkkiseltä ja huonosti varmistettavalta. Jonkin aikaa kallion pätkää ihmeteltyäni ymmärsin viimein, että olin lähdössä liikaa oikeaan. Minun piti lähteä enemmän vasempaan ja nousta släbille, jossa kulki kapea sormihalkeama. Jyrkemmällä osuudella tämä halkeama olisi saattanut jäädä minulta nousematta, mutta positiivisella kalliolla pystyin etenemään sitä rauhakseltaan parit varmistukset jälkeeni jättäen.

Pianohandler Lunds rute KP4 from Jani on Vimeo.

Släbin päätyttyä oli vielä vähän todella helppoa kiipeämistä jäljellä ja niin olin topissa. Vielä ankkuri, Sami ylös ja eväsleipien syöntiin. Leipiä syödessä ohitsemme käveli nuori nainen, joka tuli samasta suunnasta josta mekin olimme juuri tulleet. Ensin meinasin kysyä, että mistäs sinä olet tulossa, mutta sitten ymmärsin hänen soolonneen saman reitin kuin me juuri kiipesimme. Kukin kiipeää tavallaan.

Eväät syötyämme lähdimme etsimään laskeutumisankkuria, jonka piti olla jonkin matkan päässä meistä vasempaan, kallion toisella kyljellä. Se löytyikin ongelmitta, mutta olisimme kyllä kulkeneet sen ohi jos ennen nousun alkua meille ei olisi vihjattu siitä.

Reitti kiivetty

Alas päästyämme ei tarvinnut enää jäädä ihmettelemään vaan nopeasti autolle ja sitten vartin ajo leiriin. Leirissä olimme viiden maissa, joten oli hyvä aika syödä lounas ja lähteä etsimään peseytymispaikkaa. Otimme pyyhkeet mukaan ja suuntasimme Paradiset kallioille, jotka sijaitsevat noin kilometrin päässä leiristämme.

Kartan mukaan Paradisetista piti löytyä vuorilta tuleva puro ja pieni lampi. Uskoimme jomman kumman niistä sopivan peseytymiseen, mutta paikan päälle päästyämme vasta tajusimme mistä paikka oli saanut nimensä. Vuoripurosta muodostui juuri ennen merta upea hiekkapohjainen lampi, jonka ympärillä kalliot kohosivat. Leirimme oli jäänyt kuuden pintaan varjoon, kun aurinko oli mennyt vuorten taakse, mutta täällä se vielä paistoi. Oli siis helppoa ymmärtää miksi monet kiipeilijät raahaavat leirinsä lammen rantaan.

Aurinko paistaa Paradisetissa

Saimme peseytyä sangen lämpimässä vedessä ja sitten oli aika palata leiriin. Loppu illan aikana valitsimme seuraavan päivän kiipeilyreitin, joimme muutamat peräkonttilämpimät oluet ja yhdeksän pintaan oli illallisen vuoro. Syönnin jälkeen jaksoi vielä välpätä varusteet seuraavaa päivää varten valmiiksi ja sitten oli aika siirtyä unten maille. Ja voin vakuuttaa, ettei unta tarvinnut montaa hetkeä odottaa.