Lofootit - Toinen nousu

Maanantai aamuna herättiin huomattavasti ensimmäistä aamua viileämmästä teltasta. Tämä oli mahdollista, sillä leirintäalueen ainoa aamuauringolta varjossa oleva telttapaikka oli vapautunut edellisenä päivänä ja siihenhän me olimme siirtäneet omamme. Vaikka herätyksen jälkeen ei tullut jäätyä telttaan makoilemaan loppureissullakaan, niin kylläpä vain aamut olivat miellyttävämpiä, kun ei tarvinnut herätä tukalassa kuumuudessa.

Tämän päiväiseksi reitiksi olimme valinneet 1910 rute:n Svolvaergeitalta. Paikka oli näyttänyt topo kirjassa todella upealta, joten pitihän se lähteä paikan päälle tarkistamaan. Kuulimme myös, että reitillä on todella paljon ruuhkaa ja oppaat tulevat sinne päivittäin asiakkaittensa kanssa kiipeämään.

Norjalaiset lähestymiset ovat pitkiä ja jyrkkiä

Kymmenen pintaan olimme siis perus-norjalaisella lähestymispolulla. Tämä tarkoitti reilua tuntia hyvin jyrkkää mäkeä. Ja minkälainen reitti meitä ylhäällä odottikaan, kuusikymmentä metrinen pilari nousi vuoren reunalta. Reitit lähtivät pohjoiselta sivulta ja kolme muuta sivua jatkuivat usean sataa metriä alaspäin. Reitin varmistettavuus näytti myös paikoin hankalalta ja meitä ennen paikan päällä olleita kiipeäjiä seuratessa oli selvää, että muutama sangen pitkä rannari olisi pitänyt tehdä nousun aikana.

Reittiä vielä ihmetellessäni paikalle tuli kaksi opasta neljän asiakkaan kanssa ja he aloittivat oman nousunsa valmistelut. Sitten kapealle "odotustasanteelle" tuli vielä muutama köysistö lisää. Nyt kalliolla oli päivän ensimmäinen hyvin hitaasti etenevä köysistö, oppaat ja meidän lisäksi oli useampi kiipeilypari odottamassa vuoroaan. Tässä vaiheessa minulta meni lopullisesti halu edes yrittää reittiä. Syynä siihen oli oma epävarmuuteni osin huonosti varmistettavalla reitillä ja paljon katsojia odottamassa vuoroaan.

Ensimmäisen köyden mitan olisin varmasti päässyt rauhallisesti etenemällä, mutta toinen pitchi epäilytti. Sen lisäksi toppi oli todella ruuhkainen, eikä sen varmistettavuudesta ollut mitään tietoa. Tein siis ratkaisuni, tämä reitti ei ollut tällä kertaa minua varten.

1910 ruten toppi olisi ollut todella hieno, mutta sinne ei ollut meillä menemistä tällä kertaa.

Päivä ei kuitenkaan mennyt missään tapauksessa hukkaan. Kiipeilypaikalle nouseva polku jatkui vielä vuorenrinnettä ylöspäin, joten lähdimme seuraamaan sitä. Ja mitkä maisemat ylhäällä meitä odottikaan..

Svolværin kaupunki ja ympäröiviä maisemia

Leiriin viimein palattuamme en päässyt millään irti ajatuksesta, että olipa sitten tullut pakitettua ennen kuin edes tuli yritettyä kiipeämistä. Tiesin päätökseni olleen oikea, mutta ei se nousevaan tappio-fiilikseen auttanut.

Meillä oli ollut tarkoitus lähteä käymään läheisessä Svolværin kaupungissa seuraavana päivänä, mutta suunnitelmiin tuli muutos ja niinpä lähestyimme tiistai aamupäivällä Gandalf -kalliota.

Gollum alkaa keskellä olevan kiven päältä. Ensimmäinen ankkuri kuvan keskellä olevan neljän kiipeilijän suman kohdalla

Kallion juurella oli jo melkoinen kuhina kymmenen jälkeen meidän paikan päälle päästessä. Onneksi suurin osa kiipeäjistä oli menossa Gandalf -reitille, joka oli kallion suurin klassikko. Me valitsimme reitiksi Gollum:in. Sille oli menossa vain opas, kolmen asiakkaan kanssa, sekä suomalainen pariskunta, joista sai sellaisen kuvan ettei heitä tarvinnut odottaa.

Ennen aloitusta oli jälleen hyvin aikaa välpätä varusteita.

Noin tunnin odottelun jälkeen oli sitten meidän aika lähteä kiipeämään. Pakko myöntää, että edellisen päivän pakit ennen aloittamista ja tämän päivän odottelut, söivät uskoa omiin mahdollisuuksiini reitin suhteen. Takaisin kääntyminen ei ollut kuitenkaan tänään optio, vaan yrittämään piti lähteä.

Reitin alku oli melkoinen lapsilukko. Ensin noustiin ison kiven päälle, mutta sen jälkeen oli kevyesti negatiivinen osuus. Onneksi tälle osuudelle sai hyvin muutamat varmistukset, mutta sainpa puhistua ihan kunnolla kohdan yli päästäkseni. Sitten oli pieni poikkari vasempaan ja alkoi hyvin suoraviivaisen halkeaman kiipeäminen. Varmistuksia sai tälle pätkälle hyvin ja eteninkin sitä mukavaa vauhtia aina ensimmäiselle ankkurille asti. Jouduin kuitenkin odottamaan ankkuripisteelle pääsyä hyvän tovin, sillä suomalaispariskunnan kakkonen oli siellä vielä odottamassa vuoroaa. Ylhäällä oli siis vähän ruuhkaa neljän kiipeilijän porukan kanssa.

Viimein pääsin ankkuripaikalle ja sain omani rakennettua. Paikan päällä oli myös yksi kiila ja siinä slingi, jotka auttoivat ankkurin teossa huomattavasti. Samia ei tarvinnut tällä reitillä kauaa odottaa, sillä sen verran hyvää vauhtia hän puhdisti reittiä.

Sitten meillä olikin vuorossa sopiva säätö, sillä vaikka kyseessä ei ollut aivan roikkuständi, oli tilaa ankkurilla melko vähän. Köyden siirto Samille ja varmistusten antaminen minulle vaativat oikeasti vähän tuumailua. Onneksi allamme ei ollut ketään nousemassa, joten meillä oli hyvin aikaa.

Lopulta kaikki oli valmista ja minä pääsin jatkamaan nousemista. Tässä vaiheessa reittiä ennen meitä kiivennyt opas oli jo ehtinyt alas ja oli nyt Gandalfilla meidän kohdalla. Hän kysäisi voisimmeko
ottaa  hänen jättämänsä kiilan, slingin ja sulkkarin mukaamme ylös. Lupasimme tietenkin tuoda hänen ankkuritarpeensa mukanamme.

Toisen köydenmitan alussa jouduin tekemään hieman enemmän töitä eteenpäin päästäkseni, mutta vähä vähältä matka eteni ja voisin sanoa kiipeilyfiiliksen olleen sangen hyvä tällä osuudella.

Kallion muuttuessa enemmän ruohikkoiseksi släbiksi aloin ihmettelemään, että mihinkähän se seuraava ankkuri kuuluikaan. Etenin vielä vähän matkaa, mutta jotenkin kohta tuntui väärältä. Jatkoin kuitenkin vielä vähän matkaa ja päätin olevani suunnilleen ankkurin paikalla.

Itseni lehmänhännällä camuun kiinnitettyäni huomasin pahan mokan varustuksessani. Ehkä pahimman mitä on tullut koskaan pitkillä reiteillä tehtyä. Minulla ei ollut ankkuriin tarvittavaa cordelettea mukana. Se oli yhä Samin valjaissa. Onneksi minulla oli mukana kaksi 120cm slingiä, joista sain hieman improvisoimalla ankkurin kasaan.

Samia varmistaessani suoraan alapuoleltani lähestyi kiipeilijä. Sami ei ollut kuitenkaan kertonut radiopuhelilla, että meidän reitillä olisi ollut muita. Kysyin lähestyvältä kiipeäjältä millä reitillä hän oli tulossa ja millä reitillä minä olin hänen mielestään. Vastaus oli, että olin Gandalf's Kaminilla. Olin siis eksynyt pari metriä liikaan oikealle reittini loppussa. Se oli kuulemma sangen yleistä näissä vierekkäin kulkevissa halkeamissa. Minulla oli siis seuraavalla KP:lla noin viiden metrin poikkari tiedossa, jotta pääsisin takaisin omalle reitilleni.

Samin päästyä ankkurille oli pikapalaverin paikka, sillä oikealle reitille päästäkseni minulla oli huonosti varmistettava poikkari heti alussa, mutta ylöspäin jatkuva reitti näytti huomattavasti hankalammalta, mitä Gollum olisi. Päätin siis jatkaa oikealle reitille ja poikkarille.

Seuraavat metrit etenin helpohkoa poikkaria, mutta varmistusten puute alkoi kaivella mieltä sangen nopeasti. Viimein reittini alle päästyäni sain laitettua C3:sen aivan liian ohuen fleikin alle. Uskoin sen kuitenkin pitävän ainakin pienen putoamisen, joten siihen luottaen tein pienen nousun ja sain viimein hyvän camun kiinni.

Tämän jälkeen olikin edessä taas mukavaa kiipeämistä ja hetken kulutta myös saavuin reitin oikealle ankkurille. Se olisi ollut paljon meidän käyttämäämme mukavampi paikka, mutta tällä kertaa se jäi käyttämättä.

Vielä muutamat metrit sain jatkaa miellyttävää halkeamakiipeily ja sitten eteeni avautui reitin lopun släbi, jossa kulki useampia ohuita halkeamia. Tässä kohtaa jouduin kaivamaan topon esille ja hetken uumoilemaan oikeaa reittiä.

Halkeaman valittuani alkoi sitten viimeinen ponnistus. Loppua ei myöskään helpottanut, että edellisestä vesihuikasta ja ruokapalasta alkoi olla melkoisen monta tuntia ja aurinko oli paistanut reitille koko nousun ajan. Onneksi reitti ei enää vaatinut paljoa voimaa, piti vaan jatkaa rauhallisesti ja etsiä paikkoja, joista pitää kiinni ja kammeta itseään ylöspäin. Vielä yhdessä kohtaa varmistusten välikin alkoi venyä pidemmäksi kuin olisin tässä vaiheessa päivää halunnut sen kasvavan, mutta onneksi sain pienen kiilan juuri oikeaan paikkaan ja niin tämän viimeisen henkisen avun turvin pääsin toppiin. Niin oli Gollum kiivetty ja Lofoottien reissun kruunasi ehkä hienoin reitti, jonka olen koskaan noussut.

Vielä ei ollut kuitenkaan aika juhlia suoritusta. Ensin piti saada ankkuri rakennettua ja koska olin noussut hieman liian ylös, kesti sille sopivan kohdan löytäminen yllättävän kauan. Kahden piissin ja yhden kallion sarven slingauksen jälkeen pääsin kuitenkin varmistuspuuhiin. Samin nousun ensi metreillä kuului radiopuhelimesta surullinen uutinen. Ensimmäisenä laittamani C3:nen ei lähtenyt irti. Sen verran jouduimme siis uhramaan Gollumille. Loput varmistukset Sami toi onneksi ylös mukanaan ja niin oli tämän päivän kiipeilyt hoidettu.

Topissa voisi varmaan joskus hymyillä, mutta ei tällä kertaa.

Ylhäällä oli myös aikaisemmin reitillä näkemämme opas. Hänelle saimme annettua slingin ja sulkkarin, mutta ankkurissa ollutta kiillaa Sami ei ollut saanut irti. Kerroin myös oppaalle, että meillä jäi C3:nen matkan varrelle. Uskon vahvasti, että hän kävi seuraavana päivänä yrittämässä irrottaa sitä. Sen verran tarkkaan hän kysyi piissin paikan. Toivon, että hän sai sen irto, ettei kallis varmistuslaite jäisi kallion koloon ruostumaan.

Joimme vielä topissa loput puolen litran vesipullosta ja söimme hyvin sulaneet suklaapatukat. Sitten piti lähteä etsimään polkua alas. Se löytyi onneksi helposti ja noin puolen tunnin päästä olimme reitin juurella hakemassa sinne jättämiämme tavaroita. Vielä parikymmentä minuuttia ja olimme autolla ja siitä toinen mokoma niin leirissä.

Reitti alkoi kuvan keskellä olevien sähkötolppien luota ja jatkui 100m. Laskeutuminen vasemman kautta kiertäen.

Lounaan söimme kuuden jälkeen ja sitten piti vielä käydä peseytymässä. Sen jälkeen vasta pystyi rentoutumaan ja nauttia muutamat lämpimät oluet. Illallinenkin taisi mennä tällä kertaa lähemmäksi kymmentä, mutta onneksi meillä ei ollut kiirettä nukkumaan. Tälle päivälle oli kiivetty upea reitti ja huomenna olisi lepopäivä.

Tämän päivän päätteeksi ei kiinnostanut varusteiden valmiiksi välppäys.