Pikavisiitti Olhavalle

Perinteinen alkukesän Olhavan reissu meinasi tänä vuonna jäädä kokonaan tekemättä. Meillä oli Samin kanssa tarkoitus lähteä kiipeämään jo pääsiäisenä, mutta se kerta oli todella helppo perua surkeista säistä johtuen. Loppukevään viikonloput menivät sitten erilaisissa juhlissa tai uudessa kodissa touhutessa. Jopa pari yritystämme käyttää pekkaspäiviä epäonnistuivat säästä tai aikatauluista johtuen.

Kesäkuun ensimmäisellä viikolla jouduin viimein myöntämään, että Olhavalla käynti saattaisi siirtyä aina syksylle asti tai pahimmassa tapauksessa jäädä kokonaan tältä kesältä tekemättä. Tällainen ajatus ei sopinut minulle ollenkaan, varsinkin kun edellinen eräretki oli ollut maaliskuussa Inarijärvellä. Tarve päästä tulille istumaan ja Olhavalle kiipeämään oli vain liian suuri väliin jätettäväksi.

Onneksi pienen uumoilun jälkeen ymmärsin, että apuhan olisi lähempänä kuin olin alunperin osannut ajatellakkaan. Meidän tiimi-huoneestahan löytyy toinenkin kiipeilytaitoinen henkilö eli Tomek. Hän ei ollut käynyt vielä muutamaa kertaa enempää ulkona kiipeämässä ja liidaajan varmistamista Tomek oli kokeillut vain yhden kerran Samin valvovan silmän alla. Jossain vaiheessa sitä pitää kuitenkin hypätä altaan syvään päähän ja kiipeilyssä altaaksi sopisi juuri Olhavan vuori.

Seuraavan viikon manantaina meitä lähti töiden jälkeen matkaan kaikkiaan neljä tiimiläistä, sillä myös Riku ja JP innostuivat Olhavan retkeilymaastoista. Aluksi oli ollut tarkoitus, että olisimme kiivenneet jo vähän maanantaina, mutta loppujen lopuksi olimme sen verran myöhään telttapaikalla, että oli huomattavasti mukavampaa istua tulen ääressä tehden ruokaa, höpötellen ja oluen mausta nauttien.

(c)Tomek, Ilta Olhavalla

Ilta venähti sangen pitkäksi kuten tapana on ollut, mutta onneksi tiistaiaamu alkoi kauniina ja ilman kohmeloa. Söimme siis rauhallisen kananmuna-pekoni aamupalan minkä jälkeen aloitimme Tomekin kanssa valmistelut päivän kiikkuihin. Riku ja JP seurasivat toimiamme ja ensimmäistä nousuamme jonkun aikaa ja lähtivät sitten tutustumaan Repoveden retkeilymaastoon.

(c)Riku, Tuosta menee helposti.

Ensimmäinen nousumme oli perinteisesti telttapaikalta Vekaran alkua pitkin puolivälin ankkurille, jossa varmistin Tomekin ylös. Joudun myöntämään, että kiipeilyn alussa minua vähän jännitti miten kokematon varmistaja toimisi. Aina alaspäin vilkaistessani Tomek keskittyi varmistamiseen kuitenkin sataprosenttisesti, eikä ihmetellyt muuta ympärillä olevaa kuten niin minulla kuin monella tutullanikin on tapana. Lepakkoluolan kohdalle päästyäni luotin jo täysin hänen taitoihinsa ja keskityin vain omaan suoritukseeni.

(c)Riku, Tomekilla käy reitin puhdistus kuin vanhalta tekijältä.

(c)Riku, Tomekilla viimeinen ponnistus ennen ankkuria.

Olimme sopineet, että jos mahdollista, Tomek siivoaa reitin varmistuksistani, mutta jos tuntee epävarmuutta, niin voi jättää ne paikoilleen. Minä keräisin ne pois sitten alas tullessani. Tomek toi onneksi kaikki käyttämäni piissit mukanaan ja kun kysyin riittikö tämä vai jatkaisimmeko ylöspäin, ei hänen vastauksessaan ollut mitään epävarmuutta, ylös asti oltaisiin menossa.

(c)Riku, Ankkuri-säätö menossa.

Kiipesimme siis toppiin asti ankkurin vasemmalla puolella kulkevaa hieman leveämpää halkeamaa pitkin ja niin oli Tomekilla ensimmäinen pidempi reitti kiivettynä. Tämän jälkeen laskeuduimme väliankkurille ja tein sinne ankkuripisteen, joka sopisi yläköysittelyyn.

Alas päästyämme alkoi reissun päätarkoitus eli Erikois-A:n projektointi. Olin yrittänyt reitin alkua viitisen vuotta sitten, eikä se silloin avautunut ollenkaan. Kaksi vuotta sitten kiipesin sen yläköydellä, mutta liidaaminen ei käynyt silloin mielessäkään. Nyt minulla oli kuitenkin kova tahtotila saada reitti tikkilistaan.

Ensimmäinen yritykseni alun A-kirjaimen päälle pääsyyn ei edennyt ollenkaan. En vain luottanut jalkoihini, joten oli aika vaihtaa mukavat Scarpat napakoihin Miuroihin. Kenkien vaihto auttoi (ainakin henkisesti) ja sain alun muuvit hoidettua ja itseni vaikeimman kohdan päälle. Yritys oli ollut kuitenkin hieman hapuileva, joten tein saman vielä toistamiseen, jotta oikea sekvenssi olisi varmasti hallussa. Tällä kertaa myös kokeilin ensimmäisille piisseilleni hyvät paikat.

Tämän jälkeen tarvitsin hieman lepoa, joten oli Tomekin vuoro yrittää samaa kohtaa. Aluksi hän ei päässyt edes maasta ylös, mutta kun jammauksen ilot alkoivat hieman aukeamaan, myös ensimetrit onnistuivat.

Sitten oli aika vetää köysi alas ja lähteä kokeilemaan käytännössä edellisten nousujeni oppeja. Sain itseni maasta leveään haara-asentoon ilman ongelmia ja uusi camalot x4:seni sujahti pääni yläpuolella olevaan pikkusormen paksuiseen halkeamaan nätisti. Tämän jälkeen homma meinasi mennä aivan kiroiluksi, sillä en millään muistanut miten tästä kohtaa pitäisi edetä. Onneksi sain itseni nopeasti taas kasaan ja oikea sekvenssi löytyi. Hetkeä myöhemmin jalkani olivat varmistuksen yläpuolella, eikä jäljellä ollut kuin parempaan asentoon pääseminen, seuraava camalotti paikoilleen ja vaikein olisi ohi..

En tiedä lipesikö jalka vai käsi, mutta kovan karjahduksen saattelemana putosin noin puolen metrin päähän maasta. Sekä uusi varmistukseni, että varmistajani olivat tehneet tehtävänsä. Vain hieman enemmän löysää köyttä tai huonoa tuuria ja olisin tullut reilusta kolmesta metristä tonttiin. Näin ei onneksi käynyt, mutta jonkun aikaa jouduin tämän jälkeen puhaltelemaan. Sen verran kovaa sydän räpsyn jälkeen löi.

Tilanteen rauhoituttua uumoilin vielä hetken aikaa yrittäisinkö reittiä uudelleen vai en, mutta onneksi tein oikean ratkaisun ja sidoin itseni jälleen köyteen. Tällä kertaa alku meni todella nätisti ja päästessäni edellisen kerran korkeimpaan kohtaan osasin toimia oikein ja muutamaa hetkeä myöhemmin toinen varmistukseni oli kiinni. Sekin oli edellisenä talvena hankittu uusi camalotti, joten Amerikan tuliaiseni olivat päässeet heti hyötykäyttöön. Loppureitti oli enää helppoa kruisailua ja niin olin topissa. Purin siellä ankkurin ja tulin alas hyvin onnellisena miehenä. Kyllä se vain kauan kaihertaneen reitin kiipeäminen antaa hienot fiilikset. Eikä sitä tunnetta voi oikein sanoiksi laittaa. Voi vain sanoa, että se on niitä hetkiä, kun tajuaa miksi tätä lajia harrastaa.

(c)Tomek, Erikois-A:n ruksi takana.

Tämän jälkeen kello alkoi olla jo sen verran, että aloimme pakkaamaan kiipeilyvarusteita rinkkoihin. Reilun vartin kuluttua myös JP ja Riku tulivat retkeltään, joten pääsimme tekemään kello neljän lounasta koko porukalle. Syönnin jälkeen olikin sitten aika pistää leiri kasaan ja lähteä autoa kohti. Niin oli jälleen yksi pekkaspäivä hyötykäytetty.

Soundings tiimin ulkoiluosasto pönöttää.