Liidauksen eroja

Helvetinjärven reissun jälkeen tuli pidettyä perinteinen "ei nyt jaksa kuntoilla" -viikko ja siitä jatkoin toisen mokoman flunssassa. Viime keskiviikkona oli viimein aika taasen kerätä kiipeilyvarusteet reppuun ja suunnata Pirunkalliolle jäätä nakuttamaan. Paikka sopii kyllä mitä mainioiten töiden jälkeiseen kiipeilyyn. Autolla pääsee hyvin valaistun putouksen viereen, eikä matkakaan kotoa kestä sinne kuin vajaat puoli tuntia.

Tämän kertaiset nousut tapahtuivat putouksen oikealla reunalla. Kahdella edellisellä käynnillä ollaan Samin kanssa kiivetty vasemman puolen reittejä, joten kerran tänä talvena jos vielä pääsisi paikan päälle, niin saisi keskisektorinkin kiivettyä.

Itse kiipeämisessä ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Kolme mukavaa liidiä ja loppuun vielä yksi yläköysinousu. Aikaa niihin meni pari tuntia, joten koko reissu otti vain vähän reilut kolme tuntia ovelta ovelle.

Pienenä erona edellisiin kertoihin oli, että tulin kysyneeksi ensimmäisellä nousullani alhaalla kiipeilyvuoroaan odottavilta naisilta, josko he voisivat ottaa pari kuvaa. Saman kysymyksen tein myös kolmannella nousullani vieressä kiipeävältä mieheltä. Hän ottikin kuvat keskeltä reittiä, joten sain vähän normaalista poikkeavia fotoja.

Päivän ensimmäinen liidi. Tämä kuva on yksi syy miksi päätin alkaa etsiä uutta kameraa. Iskun kestävä Olympokseni on varma vekotin, mutta vähänkään hankalammassa ympäristössä kuvat ovat todella surkeita. Reitin lopussa meinasi vähän harmittaa, sillä kopautin hakkuni vesiputkeen. Onneksi minulle kerrottiin alas päästyäni, ettei pieni hakun isku vielä putkea halkaise. Eristeeseen oli vain tullut jälleen yksi uusi reikä.

Ylhäältä päin otettu kuva. Mukavaa vaihtelua normaaleihin takapuoli kuviin verrattuna.

Totuttuun tapaan ruuvaan oikealla kädellä.  Kuvat ottanut kiipeilijä ehdotti, että ruuvaa seuraava vasemmalla, niin minut tunnistaakin kuvista.

Minähän tein työtä käskettyä, mutta paha sanoa kannattiko se. Näytänköhän aina yhtä pöljältä ruuvia vääntäessäni?!

Sami nousee illan viimeistä kertaa. Tätä oikeaa laitaa jaksoimme sahata pari tuntia hieman vain vaihdellen linjoja.

Noin kuukausi sitten yläköysittelyksi jääneet Nuuksion putoukset alkoivat pyöriä mielessäni keskiviikon kiipeilyn jälkeen. Myös pakkasta oli riittänyt tällä viikolla sen verran, että uskoin Pitkäjärven takana odottavan erittäin hyvät kiipeilymahdollisuudet.

Pienen ongelman kiipeilyihin saattaisi tietenkin tuoda jos jäätä ei olisi vielä kertynyt tarpeeksi putouksiin. Uskoin kuitenkin pystyväni liidaamaan oikean suoran, jos jäätä olisi edes jonkin verran muodostunut reitin loppuun. Vasen suora olikin sitten täysi kysymysmerkki. Viime talvena kiipesin sen kerran pakkasten aikaan noin kymmenen kertaa köyteen tullen. Loppu talvesta se meni puhtaasti, mutta silloin se oli hakattu helposti kiivettäviksi portaiksi. Ja oli nousu silloinkin todella rankka.

Ainoa oikea tapa varmistaa putousten kunto oli tietenkin lähteä paikan päälle, joten lauantaina otin Samin kyytiin Kilon juna-asemalta ja suuntasimme Nuuksiota kohti. Puolen kymmenen maissa olimme Nuuksion Pitkäjärven rannassa laittamassa suksia jalkaan. Järven jäällä kulkevat kengän jäljet näyttivät ilman epäilystä, että sukset olivat tällä kertaa oikea ratkaisu, sillä ne jalassa emme uponneet jään päällä olevaan veteen saakka.

Noin viidentoista minuutin hiihdon jälkeen olimmekin järven toisella rannalla tuttujen putousten luona. Aikainen lähtö oli todellakin kannattanut. Olimme paikalla ensimmäisinä ja mikä tärkeintä, putoukset olivat todella hyvässä kunnossa.

Ensimmäiseksi nousuksi valitsin vasemman suoran, joka on yllä olevassa maisemakuvassa keskellä ja nousee aina rinteen päällä kasvaville männyille asti antaen reitille noin 30 metriä pituutta. Putouksen keskiosa, jota kiipesin edellisenä talvena, ei ollut vielä noustavassa kunnossa, mutta kallion kulman puoleinen reuna näytti kiivettävältä.

Tiesin kyllä heti alkuun, että jyrkkä putous ei taipuisi helposti vaikka pystyinkin käyttämään muutamia kalliossa olevia askelmia avuksi. Yläköyden virittäminen olisi kuitenkin ollut sen verran monimutkainen operaatio, että lähdin mieluummin kokeilemaan nousua. 

(c) Kirsi Heiskanen

Ensimmäiselle kallioportaalle päästessäni ruuvaamaan tuli paikalle seuraava köysistö. Olinkin sen verran mukavasti putouksen ja kallion välissä, että pystyin pyytämään heitä ottamaan pari nousukuvaa.

Kuvien oton jälkeen Kirsi ja Sami lähtivät viemään yläköyttä oikealle suoralle ja minä jatkoin nousua seuraavalle portaalle. Sille työllä ja tuskalla päästyäni putouksen juurelle saapui Retki -lehden tarinoista tuttu toimittaja. Hän kyseli voisiko ottaa pari kuvaa, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.  Olisihan se kyllä ollut hienoa jos olisin hieman väljemmillä väleillä laittanut ruuveja, kun lehdistön edustajakin tuli paikalle, mutta minkäs teet. Ja tässä vaiheessa tiesin jo ilman epäilystä, että tähän nousuun olisi laitettava kaikki paukut, mitä minusta löytyisi.

(c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi

Pari sanaa pystyin vaihtamaan Joel Aholan kanssa ja sitten oli taas jatkettava. Käytännössä jouduin täysin keskittymään seuraavalle portaalle pääsyyn. Jyrkkiä metrejä olikin vielä useampi edessä ja käteni alkoivat jo pumpata, mikä taas vaikutti suoraan uskallukseeni ja ruuvien määrään. Vähä vähältä raahasin kuitenkin itseni ylöspäin, enkä tullut kertaakaan köyden varaan vaikka lopussa se olikin todella lähellä.

Viimein saadessani ruuvin positiiviselle jäälle tajusin laittaneeni edellisen vain puoli metriä alemmaksi. Tässä vaiheessa olin kuitenkin sen verran hyvin jäässä kiinni, että pystyin irrottamaan edellisen ruuviin myöhempää käyttöä varten.

(c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi

Sitten alkoikin positiivinen osuus ja se tuntui hyvältä. Vaikka hetki sitten tunsinkin antaneeni aivan kaiken, pystyin nyt etenemään hyvää vauhtia ja hetkessä olinkin hyllyllä, josta alkaa reitin viimeinen jyrkempi vaihe.

Hyllylle päästyäni pystyin viimein lepäämään kunnolla. Minulla oli myös niin kuuma tässä vaiheessa, että silmälasitkin huurtuivat hengitystä tasaillessani. Mutta olin minä tyytyväinen itseeni, olin nousut reitin puhtaasti ja olin todellakin antanut kaikkeni. Edessä oli vielä pari metriä kiivettävää, mutta se ei tuntunut enää miltään.

(c) Kirsi Heiskanen

Jonkun aikaa hyllyllä huohotettuani oli viimein aika aloittaa viimeinen etappi. Eikä sekään loppujen lopuksi ollut niin helppoa nakuttelu kuin olin kuvitellut, mutta ylös asti pääsin. Viimeiset metrit olivat vielä jyrkkässä lumirinteessä rämpimistä ja olin lopulta huipulla. Ankkuri valmiiksi ja oli Samin vuoro kiivetä.

(c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi

Reitti otti Samiltakin sangen kauan, sillä hänellä oli paljon puhdistettavaa ja kalliota sekä jäätä hyväksi käyttävä nousu oli hänelle kokonaan uusi tuttavuus.

(c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi

Parasta jääkiipelyä Pääkaupunkiseudulla. Sami on juuri päässyt Vasemman suoran loivalle osuudelle. Oikealla suoralla kiipeävät hänen kaimansa ja nousustamme kuvia ottanut Kirsi.

Onneksi lämpötila oli nollan pinnassa, joten Sami sai tehdä oman suorituksena rauhassa, eikä minullakaan päässyt kylmä yläankkurilla vaivaamaan.

Samin päästyä ylös siirryimme jonkin matkan päässä oleville puille ja laitoimme laskeutumisköyden jyrkänteen reunalla olevan koivun ympärille.

(c) Kirsi Heiskanen

Nousumme aikana putoukselle oli tullut jo lisää porukkaa, joten kevyttä ruuhkautumista alkoi olla havaittavissa. Tästä syystä pidimme vain lyhyen tauon ja lähdimme nousemaan Oikean suoran loivaa reunaa pitkin. Reitin kallion puoleinen reuna oli sen verran jyrkkä, ettei minulla ollut enää mitään mahdollisuuksia lähteä sitä liidaamaan.

(c) Kirsi Heiskanen

Vaikka alku oli sangen helppo, niin lopun jyrkät metrit veivät minusta kuten myös kakkosena tulevasta Samista loputkin mehut. Onneksi nousu meni huomattavasti edellistä nopeammin ja alas päästyämme olimme valmiit lähtemään kotia kohti.

Tällä kertaa järven jään yli hiihto oli huomattavasti rankempi, mutta viimein pääsimme Solvallan urheiluopiston parkkipaikalle ja tämäkin reissu alkoi olla ohi. Kotiin päästyäni sain havaita, että ulkoilupäivämme oli ottanut kuutisen tuntia.

Jäätä Helvetinjärvellä

Minulla on ollut jo useamman vuoden mielessä lähteä katsastamaan Helvetinjärven kansallispuiston putoukset, sillä siellä tuli vietettyä mukavat jääkiipeilyviikonloput vuosina -06 ja -07. Reissu on kuitenkin aina unohtunut tai sitten on tullut muita menoja.

Reilu viikko sitten katsellessani vanhoja kiipeilykuvia, halu lähteä katsastamaan paikka, nousi jälleen mieleeni. Tällä kertaa se ei kuitenkaan jäänyt vain uumoilun asteelle vaan kysyin Samilta olisiko hänellä kiinnostusta tehdä pika-vierailua paikan päälle. Kiinnostusta oli, joten otimme viime maanantaina pekkaspäivät päästäksemme varmasti kiipeämään. Paikkahan alkaa olla sen verran kaukana pääkaupunkiseudulta, ettei siellä oikein ehdi päivässä käydä. Ajatuksena oli siis ajaa pelipaikoille sunnuntai iltana ja käyttää maanantai kiipeämiseen.

Liikenteeseen lähtö sunnuntai iltana venähti kuuteen, mutta lopulta Octavian nokka osoitti oikeaan suuntaan Hämeenlinnanväylällä. Orivedelle päästyämme pidimme illallistauon ja sitten jatkoimme vielä viimeiset viisikymmentä kilometriä Ruoveden ohi Kankimäen parkkipaikalle.

Vuorossa oli perinteinen varusteet rinkkaan säätö ja olimme valmiit kahden kilometrin taipaleelle Helvetinkolun päivätuvalle. Matkan tuvalle olisi luullut menevän nopeasti, koska meillä oli sukset mukana, mutta rinkkojen paino piti vauhdin todella minimissä. Noin viidenkymmen minuutin hiihdon jälkeen olimme viimein perillä.

Sytytin takkaan tulet edellisten kävijöiden jättämillä puilla ja lähdimme liiterin puolelle tekemään vähän lisää halkoja. Yhdentoista maissa saimme viimein istua alas ja avasimme iltaoluet. Paistoimme myös yhdet makkarat ja kellon ollessa hieman yli puolen yön olimmekin valmiit nukkumaan.

Aamulla nautimme pekoni-kanamuna aamiaisen ja teimme eväsleivät putoukselle mukaan. Rinkat jätimme puuliiteriin odottamaan paluutamme ja reppuihin tuli vain päivän aikana tarvittavat kiipeilyvarusteet, sekä hieman evästä.

Tällä kertaa reilun kahden kilometrin hiihto meni huomattavasti joutuisampaa järven jäätä pitkin ja kymmenen jälkeen olimme jo putouksen alla. Jos yhden yön reissu oli tuntunut jossain vaiheessa edellistä päivää huonohkolta idealle, niin moiset ajatukset eivät olleet enää mielessä. Putouksella oli noin 25 metriä korkeutta ja mielenkiintoisia linjoja sen leveydelle mahtui useita.

Ensimmäiseksi nousuksi valitsimme vasemmassa reunassa olevan helponoloisen linjan. Se nousi ensin positiivista ja portaikoksi potkittua osuutta hyllylle, jossa kasvoi yksinäinen kuusi ja siitä oli vielä huomattavasti jyrkempi osuus toppiin.

Reitti näytti sen verran helpolta, että valitsin vain kahdeksan ruuvia mukaan. Nousu lähtikin mitä mallikkaimmin liikenteeseen. Jäätä oli paksulti ja hakut sekä raudat upposivat siihen ongelmitta. Varsinaisia levähdyspaikkoja nousun aikanan ei ollut, joten se tuntui huomattavasti rankemmalta kuin useat jyrkemmät putoukset ovat tuntuneet.

(c) Sami Pusa

Pari metriä ennen hyllyä sainkin todeta, että kokoajan kärkipiikkien päällä oleminen oli saanut minut ruuvaamaan erittäin hövelisti. Jäljellä oli enää yksi ruuvi. Edellisestä oli kuitenkin sen verran matkaa, että päätin käyttää senkin, jotta pääsisin kuusen luokse hyvillä varmistuksilla.

Hyllylle päästyäni olikin sitten viimein aika alkaa miettiä mitä tekisin seuraavaksi. Yksi mahdollisuus olisi ollut lähteä tekemään poikkaria vasemmalla puolella olevien ohuiden kuusien luoksen ja nousta sieltä ylös. Onneksi en kuitenkaan käyttänyt sitä vaan päätin varmistaa itseni paksuun kuuseen ja nousta jyrkkää kohtaa reitin loppuun. Jäätä oli kuitenkin kertynyt kuusen ympärille sen verran etten saanut slingiä sen ympärille aivan vaivattomasti. Jouduin ensin kiinnittämään slingiin sulkkarin ja sitten pyöräyttämään hieman vauhtia siihen ja viimein sain lassottu puun ja varmistettua köyteni sulkkariin.

Varmistusten ollessa taas kohdallaan kiipesin viimeiset metrit loppuun ja päivän ensimmäinen nousu oli tehtynä. Tämän jälkeen Sami kakkosti saman reitin ja puhdisti varmistukseni noustessaan. Kaiken kaikkiaan itse noususta jäi todella hyvä maku.

Omiin varmistuksiini en voinut kuitenkaan olla aivan tyytyväinen. Jälleen kerran olin jättänyt reitin luvun hyvin huonolle tolalle ja ruuvannut aina, kun siltä vähänkään tuntui. Tämä käytännössä tarkoitti, että ruuvasin heti kun edellinen ruuvi oli jäänyt jalan alle. Jos olisin miettinyt edes vähäsen mihin seuraava ruuvi tulisi ja ottanut positiivisella seinällä sen verran "riskiä", että edellisen ruuvin ja raudan väliin jää edes vähän enemmän väliä, olisi kahdeksan ruuvia varmasti riittänyt.

Toiseksi nousuksi tuli putouksen keskellä kulkevan kivisen rantun vasen puoli. Tällä kertaa jää oli huomattavasti ohuempaa alkumatkasta, mutta profiililtaan sangen positiivista. Tällä linjalla hyviä levähdyspaikkoja oli edellistäkin vähemmän. Päätin siis ottaa kaksi ruuvia lisää mukaan. Kyllä sillä määrällä pitäisi varmistuksia taas riittää.

Ensimmäisen viiden metrin jälkeen tiesin, että tällä kertaa pohkeeni tulisivat oikeasti kärsimään. En ole koskaan tullut ajatelleeksikaan kuinka hapottavaa positiivinen jää voi olla. Vähä vähältä nousu kuitenkin eteni ja jälleen kerran ruuveja piti saada jäähän kiinni tasaisen tappavaan tahtiin. Sitä mukaa, kun mies väsyi, niin reitti tuntui vaikeammalta ja varmistus piti saada kiinni heti edellisen jäätyä jalkojen alle. Ylös asti kuitenkin pääsin ja kuten arvata saattaa tulin käyttäneeksi kaikki kymmenen ruuvia.

 
Tällä kerta tein putouksen päällä olevaan puuhun ankkurin ja Sami laski minut alas. Tämä järjestely tehtiin kahdesta syystä. Nyt sain taukotakin päälleni varmistamisen ajaksi. Toinen syy oli, että pystyin ottamaan alhaalta muutamia kuvia Samin noususta. Olisihan se ollut kurjaa, jos hänen kiipeilyistään ei oltaisi saatu yhtään kuvaa, koska minä olen aina putouksen päällä varmistamassa.

Saminkin päästyä alas joimme kaakaota ja söimme eväsleivät. Ihmettelimme myös miten aika oli taas edennyt vauhdilla. Meillä meni noin tunti, että kumpikin sai yhden reitin kiivettyä. Siihen vielä pakollinen säätäminen, joka meni nousujen välillä, joten aikaa oli mennyt jo huomattavasti odotettua enemmän. Edessä olisi siis päivän viimeiset nousut.

Linjaksi valitsimme saman kivirantun oikean puolen. Reitti näytti ylhäältä huomattavasti jyrkemmältä, mutta alaosa olisi hyvin samanlaista kiipeämistä kuin edellinenkin.

(c) Sami Pusa

 
Omalla kohdallani loivempi osuus meni jälleen hyvin jos jättää huomioimatta, että ruuveja olisi voinut käyttää hieman säästäväisemmin. Uskon vahvasti, että nousuni nopeutuisivat ja ehkäpä myös helpottuisivat jos alkaisin käyttää noin kolmanneksen vähemmän ruuveja. Tällä tavalla en pysähtyisi aina kahden metrin välein ruuvia vääntämään.

Reitin jyrkemmälle osuudelle viimein päästyäni aloin olla melkoisen pumpissa. Onneksi ruuveja oli vielä neljä jäljellä, joten pystyin laittamaan muutaman todella lähekkäin ja näin sain pääni pysymään kasassa vain lievää "hyperventilaatiota" tuntien. Lopulta päivän viimeinen reitti oli minun osaltani valmis ja pääsin puuskuttamaan toppiin. Tämäkin nousu tuli ylös puhtaasti, joten olin päivän suorituksiin sangen tyytyväinen.

Kyhäsin vielä ankkurin puuhun ja Sami laski minut alas. Kello oli siinä vaiheessa sen verran, että olimme jo alkuperäisestä lähtöaikataulusta jäljessä. Elina oli kuitenkin viestittänyt, että kotona oli kaikki hyvin ja voisimme tulla omaan rauhalliseen tahtiimme, joten Samikin sai vielä viimeisen nousunsa.

Samin nousu etenikin aluksi hyvää tahtia, mutta jyrkemmälle osuudelle päästyään vauhti alkoi hidastua pahemman kerran. Muistutin häntä muutamaan kertaan yläköyden eduista ja niin mies sai itsensä jälleen kasaan ja oli huipulla hieman myöhemmin.

Kummankin kiipeäjän ollessa viimein alhaalla kasasimme tavarat pikimmiten reppuihin, söimme viimeiset eväät ja joimme vedet pois. Kumpikaan ei halunnut kantaa autolle yhtään enempää kuin oli aivan pakko. Sen jälkeen oli vuorossa hiihto tuvalle, jossa pakkasimme kiipeily- ja leiriintymisvarusteet rinkkoihin.

Viimeinen kahden kilometrin etappi autolle ei tuntunut loppuvan millään. Sami jopa onnistui kommentoimaan miten pitkältä matka tuntui ja juuri sillä hetkellä pääsimme vasta puolen välin paalulle.

(c) Sami Pusa

Lopulta pääsimme kuitenkin autolle, jossa teimme nopean pakkaamisen ja käänsimme auton nokan kohti etelää. Pitkän ja hyvin väsyneen ajomatkan viimein päätyttyä pudotin Samin Kallioon yhdeksän maissa ja vähän sen jälkeen pääsin itsekkin kotiin. Kahdenkymmenseitsemän tunnin reissu oli saatu kunnialla päätökseen.

Myös viimeinen viikko ennen Elinan laskettua aikaa etenee, joten Helvetinjärvi jäi varmasti vähään aikaan viimeiseksi yli yön kiipeilyreissuksi. Ja sellaiseksi se olikin todella onnistunut.

Kauhalan putouksilla

Viime sunnuntaina tuli käytyä Kauhalassa ensimmäisen kerran tälle talvelle. Pakko myöntää, ettei kyseinen putous anna kovinkaan paljoa kauden ollessa parhaimmillaan. Mielenkiintoisempia putouksia on käytännössä kaikki muut tietämäni Etelä-Suomen putoukset ehkä lentokentän jäätä lukuun ottamatta. Kauhalaan lähtee mielellään ensimmäisten jäiden muodostuessa, sillä sinne sitä tulee heti alku talvesta sen verran, että kiipeämään pääsee ainakin yläköydellä. Myös kevään viimeiset nousut voi käydä tekemässä varjoisessa Kauhalassa. Jää on silloin jo pehmyttä, eikä niihin kahteen ruuviin, jotka laittaa ihan periaatteesta uskaltaisi missään nimessä pudota, mutta silti pääsee vielä kerran nakuttamaan.

Miksi siis heräsin sunnuntaina seitsemältä ja Octavia oli jo yhdeksän aikaa Turun väylällä, jos paikka ei ihmeemmin sytytä? Syy tähän oli hyvin yksinkertainen. Sami halusi tehdä ensimmäiset liidinsä ja siihen positiivinen ja paksussa jäässä oleva Kauhala sopi kuin nenä päähän. Itselläni taisi mennä ainakin kolme kautta ennen kuin liidaus tuli edes puheeksi. Näiden ensimmäisten talvien aikana ei kyllä jääkiipeily kertojakaan paljoa kertynyt. Vaikka omistin tarvittavat varusteet, niin se oli ihan kivaa, mutta ei sen enempää. Vasta, kun löysin sen jännityksen (ja varsinkin pelon), joka odottaa vain löyden terävässä päässä alkoi kiipeily kertoja tulla kaudelle lisää. Viimeiset pari vuotta jäätä onkin sitten tullut nakutettua lähes viikottain, kunhan vain putouksissa riittää jäätä.

Kiipeäisinkin nyt kovempaa jos olisin aloittanut heti toisella kaudella eli 2007 liidauksen. Sitä on paha sanoa, mutta uskoisin kiipeilykertoja kertyneen niille ensimmäisille kausille huomattavasti enemmän. Josko putouksessa ei ole jotain erityiden vaikeaa piirrettä, niin kyllähän jään kiipeäminen on sangen suoraviivaista puuhaa pelkästään yläköysitellen. Ehkä tämä kiipeilyn ala-laji ei alussa herättänyt tästä syystä enempää intohimoa.

Mutta miten sunnuntain kiipeilyt sitten menivät.. Sami olisi halunnut ensin kokeilla nousua yläköydellä, mutta muistutin häntä ettei se ole viime vuodesta muuttunut ja hän on tehnyt huomattavasti haastavampia yläköysi nousuja jo tällä kaudella. Raudat siis jalkaa ja ruuvit varustelenkkeihin ja serkkuni oli valmis aloittamaan.

Ensimmäinen nousu Samilla meinasi hyytyä puoleen väliin, mutta pienellä lepäämisellä ja kovalla kannustamisella mies saatiin ylös asti. Toinen nousu olikin sitten jo puhdas vaikka sekin meinasi hyytyä kesken. Erittäin hyviä suorituksia kuitenkin toista kauttaan kiipeävältä.

Omalla kohdallani päivän toinen nousu oli sitten surullisinta jääkiipeilyä mitä olen vähän aikaan harrastanut. Onnistuin tiputtamaan kaksi ruuvia aivan alussa. Tämän jälkeen jouduin siirtämään seuraavan ruuvin jo oikeaan käteen, että sain sen varmasti jäähän kiinni. Pitäisi vain ruuvata enemmän vasemmalla, jotta saisi siihen varmuutta, sillä samaan ongelmaan törmään aina käyttäessäni vasenta vähänkään kovempaan jäähän ruuvatessa.

Onneksi kolmas nousu putouksen oikealla laidalla oli huomattavasti onnistuneempi, joten päivästä jäi minullekin sangen hyvä maku.

(C) Sami Pusa

Pientä hemmottelua luonnon helmassa

Elina toivoi eräänä ilta viime viikolla, että häntä voisi hemmotella jollain lailla. Sillä minähän käyn viikossa pariin otteeseen kiipeilemässä tai lenkillä, mutta hänen liikkumisensa kotoa hankaloituu sitä mukaan, kun helmikuun puoliväli lähestyy. Hetken aikaa pohdin toivetta ja yritin keksiä jonkin mukavan tavan hemmotella vaimoani.

Eikä aikaakaan, kun mieleeni tuli hyvä tapa tehdä tämä. Mitä jos lähtisimme käymään seuraavana viikonloppuna Nuuksiossa ulkoilemassa, nauttimassa lämpimästä kaakaosta ja nuotiolla paistetusta makkarasta? Sillä matka kyseiselle tulipaikalle parkkikselta ei ole liian pitkä ja lampi itsessään on kappale kauneinta Nuuksiota. En ole aivan varma tarkoittiko Elina juuri tämän kaltaista hemmottelua, mutta vastaus ajatukseeni oli myönteinen.

Lauantaina oli vielä aurinkoinen ilma ja pakkasta juuri sopivasti muutama aste, joten puolen päivän jälkeen olimme matkalla Haukkalammen tulipaikalle. Vajaan kilometrin reippailu sinne oli juuri sopivan mittainen rauhallisesti etenevälle porukallemme.

Vaikka tämän kertainen tulilla käynti ei kovin pitkä ollutkaan, niin kyllä sitä jälleen muisti, että lyhyemmänkin pyrähdyksen takia kannattaa reppuun pakata lämpimää vaatetta ja maistuvat eväät. Kyllä ulkoilupäivä hyvässä säässä on aina sen pienen vaivan arvoinen.

Nuuksion hyvin tallatuilla poluilla.

Paavo ja Leeko pitkän narun nokassa Haukkalammen jäällä.

Haukkalammen tulipaikka.

Kyllä makkara on aina hyvä syy lähteä luontoon kävelemään.

Eikä tämäkään ulkoilupäivä ihan ilman kiipeilyyn liittyvää aktiviteettiä ollut. Ennen Nuuksiota kävimme Elinan porukoiden mökillä lumia kolailemassa ja samalla myös hakkuni terät ja jäärautani saivat ammattimiehen teroituksen.

Hakut ennen teroitusta

Hakut teroituksen jälkeen

Jääraudat ennen teroitus

Ja teroituksen jälkeen.

Tulilla Päijänteellä

Tänä vuonna retkeily pääsi vauhtiin heti vuoden toisena viikonloppuna, sillä olimme sopineet Teemun ja Mikon kanssa jo reilua kuukautta aikaisemmin reissusta. Paikaksi olimme valinneet Päijänteen kansallispuiston kolmesta syystä: Kukaan meistä ei harrastanut melontaa, joten sinne ei tulisi lähdettyä sulan aikana. Se oli sopivasti pääkaupunkiseudun, Kuopion ja Jyväskylän välissä. Ja alueella oli todella kattavasti tulipaikkoja.

Perjantaina 11.1. noin seitsemän maissa kurvasin Padasjoen ABC:lle, jossa Mikko ja Teemu olivat juuri saaneet syötyä. Sieltä sitten lähdimme ajamaan viimeistä pariakymmentä kilometriä Padasjoen pohjois-puolelta löytyvälle Höysniemen venelaitureille, josta meillä oli tarkoitus lähteä hiihtämään. Aivan laiturille asti emme kuitenkaan päässeet, sillä tietä ei oltu aurattu sinne asti. Onneksi tie oli kuitenkin aurattu läheiselle mökille. Emme tietenkään jättäneet autoja mökin pihaan vaan kävimme kääntymässä vain siellä ja kaivoimme autoille paikat vajaan kilometrin päähän mökistä.

Puolen yhdeksän maissa meillä oli viimein hiihtovarusteet päällä ja ahkiot pakattuina. Sitten hiihto edellä mainitun mökin pihan kautta jäälle ja lyhyt etappi Pitkäniemen laavulle.

Pitkäniemeen päästyämme alkoikin sitten laavun etsintä. Kartasta näki, että se oli niemen kärjessä, mutta pimeässä metsässä sitä ei näkynyt vaikka kuinka yritimme jäältä otsalampuilla metsää valaista. Ensin kiersimme niemen nokan toisella puolella huomaamatta rantakaistaletta tai polkua, joka voisi tuoda laavulle. Sitten Teemu pyörähti pienen lenkin metsässä löytämättä mitään. Hiihdimme vielä takaisin niemen nokkaan ja jätimme Teemun kanssa sukset jäälle ja sukelsimme pimeään metsään, löytämättä laavuamme. Takaisin jäälle ja sukset jalkaan. Tässä vaiheessa aloimme olla melko varmoja, että ensimmäisenä yönä ei tulia poltettaisi. Hiihdimme kuitenkin takaisin toiselle puolella nimen nokkaa, koska se oli tuulen suojassa.

Tällä kertaa huomasimme pienen kohouman rannassa, joka saattoi olla laituri. Taasen sukset pois jalasta ja miehet metsään. Jonkin aikaa ryteikössä haahuiltuani törmäsin viimein laavuun. Jos olisin kävellyt kymmenen metriä kauempaa en olisi sitä varmasti huomannut, mutta onneksi en kävellyt. Palasin jäälle kertomaan löydöstäni ja samalla päätimme, että nukkuisimme laavussa.

Pienellä pusikkorymistelyllä saimme vedettyä ahkiot laavulle ja pääsimme viimein aloittamaan reissun päätarkoituksen eli tulilla istumisen. Tai ennen kuin meillä oli tuli palamassa piti vielä sahata ja halkoa reilun metrin mittaisia puita ja tietenkin vaihtaa lämpimämpää vaatetta päälle. Mutta viimein kaikki oli valmista ja puolen yhdentoista aikaan saimme istahtaa tulen ääreen.

Seuraavat tunnit menivätkin joutuisaan tulta tuijottaessa, maailmaa parantaessa ja makkaraa paistellessa. Viimein oli kuitenkin aika käydä nukkumaan. Makuualustat ja -pussit laavuun ja miehet unten maille. Vaikka pakkasta oli vajaat kaksikymmentä astetta, ei se haitannut tuplamakuupussiin kääriytyessä ja tupla-alustojen ala eristäessä. Kerran jouduin yön aikana tulemaan pois pussista helpottaakseni oloani, mutta muuten yö meni todella hyvin ja kohta kello olikin jo yhdeksän ja meidän oli pakko nousta ylös jos aioimme hiihtääkin tänään.

Seuraavat pari tuntia menivät normaalilla tavalla. Ensin muna/pekoni -aamiainen ja sitten varusteiden pakkaus ja hiihtovaatteiden vaihto. Teemu oli jo edellisenä iltana huomannut unohtaneensa yhden hyvin tärkeän pussin autoon. Siinä olivat hänen virvokkeet sekä meidät kahvit. Hän siis lähti hiihtämään autolle vähän ennen kuin me olimme Mikon kanssa valmiita.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin olimme Mikonkin kanssa hiihtämässä kohti mökkirantaa johon Teemu oli jättänyt ahkionsa. Emme kuitenkaan hiihtäneet ahkion luokse vaan hitaasti Kelvenne saaren pohjois-kärkeä kohti. Kohta myös Teemu ilmaantui taas jäälle ja alkoi ottaa meitä kiinni.

Saaren pohjois-kärkeä kiertäessämme porukka oli taas kasassa. Jatkoimme siis hiihtoa todella upeassa ja täysin tyynessä kelissä. Pakkasta oli noin 18 astetta, mutta se ei menoa haitannut. Kuten ei myöskään liika lumi, jota oli vain muutamana sentti jäällä. Saimme siis nauttia parhaasta mahdollisesta talviretkeilystä.

Pari tuntia hiihdettyämme oli aika pitää lounastauko. Teemu oli ottanut kairan mukaan, joten saimme ruuan laitto- sekä juomavedet helposti ja nopeasti, emmekä joutuneet sulattamaan lunta normaaliin tapaan. Siitäkin huolimatta saimme tuhlattua makarooni/lihapulla -lounaaseen yli tunnin. Hyvällä kelilla sitä ei vaan oikein osaa pitää kiirettä ja miksipä pitäisikään.

Lopulta meidän piti kuitenkin jatkaa taas hiihtämistä. Tässä vaiheessa kello alkoi kuitenkin olla sen verran, ettemme uskoneet enää kerkeävämme kiertämään Kelventeen eteläkärkeä ja päästä suunnittelemallemme tulipaikalle ennen pimeän tuloa. Päätimme siis oikaista ja näin jättää Kelventeen eteläkärjen kiertämättä. Lähestyessämme maakannasta, jonka yli oikaisisimme alkoi reitti kuitenkin epäilyttää. Ranta oli sellaista ryteikköä, ettei sen läpi meneminen tuntunut yhtään hyvältä idealta ahkioiden kanssa.

Takaisin ei kuitenkaan ollut enää kääntymistä. Kaapeli kyltti näytti olevan saaren kapeimmassa kohdassa. Siitä siis pyrkisimme ylittämään kannaksen. Ratkaisu olikin todella hyvä, sillä ihan rannassa oli kyllä paljon ohuita koivuja, mutta niiden jälkeen saaren läpi kulki sangen leveä kaistale, jota pääsimme etenemään. Se oli tietenkin kaapelin maahan kaivamisen yhteydessä tullut ura.

Pääsimme siis hyvin saaren toiselle puolella ja sitten edessä oli enää puolisen tuntia hiihtoa Kyyränlahden tulipaikalle. Auringon alkaessa laskea puiden taakse olimme perille ja oli taas aika aloittaa leirin pystytys. Koska lunta oli niin vähän jouduimme kasaamaan sitä sangen paljon telttanarujen tukina toimivien suksien, sauvojen ja halkojen päälle. Lopulta kaikki oli kuitenkin valmista ja oli taas aika vaihtaa lämmintä päälle ja sytyttää tulet.

Tänäkin iltana ehdimme istuskella ja seisoskella tulen ympärillä useamman tuntia, mutta viimein vaille kymmenen syötyämme illallisen oli koko porukka valmis nukkumaan.

Sunnuntai aamuna heräsimme sitten kahdeksan maissa. Puuro-aamiaisen jälkeen purimme leirin ja vajaat kaksi tuntia teltoista ulos tulon jälkeen olimme jo hiihtämässä autoja kohti. Matkaa tällä päivälle kertyi vajaat pari tuntia, joten sen verran saimme hiihtää, että yksi vedenjuontitauko teki mieli pitää.

Lähestyessämme rantaan, josta olimme lähteneet perjantaina iltana näimme siellä liikettä. Juuri sen mökin edustalla, jonka pihan läpi olimme tulleet jäälle, oli vanhempi mies verkkoja katsomassa. Ensin pohdimme nousisimmeko jäältä jotain toista reittiä, mutta eihän siinä olisi ollut mitään mieltä. Tervehdimme siis miestä ja kysyimme voisimmeko hiihtää taas hänen pihansa läpi autoillemme. Se ei miestä haitannut, joten edessä oli reissun viimeinen ponnistus.

Varttin yli yhdentoista olimmekin sitten purkamassa ahkioita, ja sitten minä starttasin kohti  pääkaupunkiseutua ja Mikko sekä Teemu Jyväskylään ja Lempyylle.

Vuoden 2013 ensimmäinen retki onnistui siis yli odotusten kaikissa suhteissa. Taisimme toistella useampaan kertaa viikonlopun aikana miten talviretkeilykin on todella mukavaa ja helppoa oikeilla varusteilla. Niin ja kyllähän se sääkin reissun onnistumiseen melkoisesti vaikuttaa.