Aaron ensimmäiset lumileikit

Aina ei ulkoilemaan tarvitse lähteä lähipuistoa kauemmaksi. Varsinkin kun sää salli viimein pulkan esille ottamisen ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Siinähän sitä oli iloa ja seikkailua pienelle pojalle. Ja kyllä siitä ilosta melkoinen määrä riitti myös äidille ja isälle jaettavaksi.

Totuttelua pulkkaan

Ensimmäinen pulkkamäki

Kivaa! Lisää!

Äidin kanssa pulkkamäessä

Hetkellinen jalkautuminen lumihankeen. Pitihän sitä tietenkin myös maistaa.

Äidin sylissä ei tule kylmä.

Lopuksi vielä keinumaan.

Kauaa ei puistossa oltu tällä kertaa, mutta kyllä sisään päästyä punaposkiselle pikku-jätkälle tuntui maistuvan niin ruoka kuin lämmin maitokin. Taisi siis olla ylimääräisen pukeutumisen arvoinen seikkailu.

Sopivan jäinen viikko

Pirunkallio avattiin viime sunnuntaina, joten pitihän sitä päästä heti maanantaina nakuttamaan. Töistä kun lähti neljältä niin paikan päälle pääsi juuri ennen kuin hämärä alkoi laskeutua. Tämä ei tietenkään ollut ongelma, sillä putous on hyvin valaistu.

Jäätilanne putouksella alkoi olla jo todella hyvä eli reilussa viikossa oli melkoinen määrä kallion päälle siirrettyä vettä valunut alas. Liidatessa sai kyllä pariin kertaan huomata, ettei jää ollut kaikissa kohdin vielä kovin hyvälaatuista. Kyllä se vähän laittaa jännittämään, kun ruuvi painuu jäähän, eikä sitä tarvitse pyörittää. Onneksi näistä ilmavan jään kohdista pääsi aina sen verran siirtymään, että ruuveille löytyi hyvät paikat. Putouksen yläosassa jää oli myös sangen ohutta parissa kohtaa, minkä seuraksena jään läpi iskeytyvä hakku teki hienoja kipinäsuihkuja.

Kaiken kaikkiaan maanantaista tuli kuitenkin hyvä kiipeilypäivä, johon mahtui kolme mukavaa liidiä. Niiden jälkeen kello alkoi olla kuitenkin sen verran, että piti pitää vähän kiirettä kotiin ehtiäkseen. Olinhan aamulla luvannut Aarolle olla kotona viimeistään hyvää yötä toivottamassa ja onhan sitä isän lupauksista kiinni pidettävä.

Kotona olin sitten vähän vaille kahdeksan, joten lupaus tuli pidettyä. Samalla tuli tällekin kaudelle todistettua Pirunkallion hyödyllisyys viikolla tapahtuvassa kiipeilyssä. Jos jääkiipeilyreissu ovelta ovelle kestää kolme tuntia, niin ei ole mitään tarvetta mennä talven aikana sisälle muovia kiipeämään.

Pirunkallio kymmenen päivän jäädyttämisen jälkeen

Lauantaina oli sitten vuorossa Nuuksion Romvuoren jäätilanteeseen tutustuminen. Olin kuullut, että edellisenä viikonloppuna jäätä oli ollut todella vähän, mutta nyt oli kulunut yksi viikko pakkasia lisää, joten tilanne oli saattanut muuttua jo paljonkin.

Pari viikkoa kestäneet pakkaset ja vähäinen lumen tulo myös helpottivat paikan päälle pääsy, sillä Nuuksion Pitkäjärvessä oli jäätä jo parikymmentä senttiä ja lunta sen päällä ei ollut varmaan viittä senttiä enempää. Tämän olivat myös retkiluistelijat havainneet, sillä heitä oli todella paljon järven jäätä halkomassa.

Vasemman sivun putouksia

Kävely Nuuksion luontokeskukselta pelipaikalle oli siis tällä kertaa todella helppo. Paikan päälle päästyämme tarkistimme ensin jääkiipeilyalueen vasemmassa laidassa olevat loivemmat putoukset ja siellä olikin pari kolme kiivettävissä olevaa linjaa. Emme kuitenkaan jääneet niille vaan jatkoimme vähän matkaa jyrkemmille putouksille.

Nuuksion pääputoukset olivat saaneet jo hyvin jäätä, mutta vielä ne eivät olleet siinä kunnossa, että minä olisin niitä ollut valmis liidaamaan. Vasen suora vaati huomattavasti jäätä alaosaansa, jotta sitä kannattaisi edes miettiä. Vasta pieni luiro jäätä oli päässyt alas asti, vaikka yläosa olikin jo paksussa jäässä. Oikea suora oli jo ylös asti jäässä, mutta alku oli hyvin jyrkkää ja loppu vain kapea puikko. Yläköydellä tämä putous olisi ollut jo kiivettävissä, mutta ei missään nimessä minulle liidattavissa. Jätimme siis putoukset kasvamaan ja siirryimme takaisin loivemmille reiteille.

Vasen ja oikea suora alkavat ottamaan muotoaan

Ensimmäisenä kiipeämisvuorossa oli perinteisesti kapea jääränni, johon oli tullut jo sangen hyvä jäävirta. Tämän reitin olen kiivennyt useampana talvena, mutta jotenkin olen siitä aina pitänyt. Itse kiipeäminen on todella helppoa, mutta se on hieman erilaista koska reitti on kapea ja sen kummallakin puolella on kalliota.

Allekirjoittaneen ränni-liidi

Ylös päästyäni laitoin ankkurin puuhun ja varmistin Samin ylös. Varmistaessa piti taas vähän fiilistellä, miten jääkiipeily on muuttunut taas pykälän mukavammaksi nyt kun kädessä on hieman paksummat hanskat, joiden kanssa pystyy käsittelemään ruuveja. Samalla jouduin kuitenkin surukseni havaitsemaan, että ruuvit ovat jo alkaneet kuluttaa oikean Punisherin etusormen sivua puhki.

Ja Sami putsaa reitin

Samin päästyä ylös teimme ankkurin hieman enemmän vasempaan ja siirryimme seuraavan putouksen kimppuun. Tämä olikin huomattavasti mielenkiintoisempi tapaus kuin edellinen ja juuri sellainen reitti, jossa ensimmäisen nousun tekeminen yläköydellä on juuri oikea ratkaisu (ainakin allekirjoittaneelle).

Köysi valmiina päivän toiselle reitille

Reitin alku oli siis pystysuora ja sangen ohut verho. Sitä kiivetessä ei paljoa voimaa uskaltanut käyttää. Sen verran se kumisi hakun lyönnistä. Sen jälkeen piti kiertää vasemmalta puolen iso kivi. Tämä osuus meni mixta kiipeilyksi, sillä jäätä ei käytänössä ollut vain hakuilla piti kiven sivusta etsiä pitäviä paikkoja. Tälle pätkälle olisi myös saanut muutaman kiilan, joten reitti olisi ollut liidattavissa pienellä harjoittelulla jos tarvittavaa rautaa olisi ollut mukana. Kiven päälle päästyään oli jäljellä vielä vähän turvetta ja ohutta jäätä. Kaiken kaikkiaan reitti oli todella hienoa ja hyvin erilaista kiipeilyä, johon olen tottunut.

Sami etsii otteita kivenkolosta

Tämän jälkeen oli taas aika siirtää ankkuria vähän vasempaan ja ottaa työn alle seuraava putous. Reitin alussa piti kiivetä muutaman kiven päälle ja sitten pääsi itse jääosuudelle. Tällä kertaa jäätä oli ylös asti, mutta sitä oli vain ohut rantu slouppaavan kallion päällä. Nousu piti siis tehdä rauhallisesti ja hakun lyöntien piti olla herkkiä napautuksia. Edellisellä reitillä kädet olivat olleet kovilla pystyllä jäällä ja kiven kolosta hakun paikkoja etsiessä. Tällä kertaa taas pohkeet tekivät eniten töitä, kun slouppaavalla jäällä oltiin käytännössä kokoajan niiden varassa.

Släbiä ja ohutta jäätä tiedossa

Sitten oli päivän viimeisen reitin vuoro. Uskon vahvasti, että moni tuntemani kiipeilijä olisi jättänyt sen väliin kokonaan, mutta pitihän sitä lähteä yrittämään. Kyseessä oli epämielyttävän näköinen ränni, jossa oli jäätä käytännössä alussa sekä lopussa.

Reitin alku ja ensimmäinen jääosuus olivat todella helpot. Ensin kivien päälle nousu ja sitten muutama metri jäätä. Tämä jälkeen kiersin slingin varmistukseksi pienen risukon ympärille ja lähdin kiertämään sitä. Risukon oikealla puolella oli ohuita jääpuikkoja, joita en halunnut tiputtaa, joten vasenta puolta piti mennä. Nousin siis rännistä kallion päälle ja risukon kierrettyäni palasin takaisin ränniin. Tässä vaiheessa onnistuin kuitenkin saamaan jalkani risukon ja kallion väliin jumiin. Olin juuri repimässä jalkaani irti, kun alapuolelle tuli retkiluistelijoita katsomaan kiipeämistämme. Siinä sitä sitten yritettiin rauhallisesti jalkaa irrottaa ja näyttää siltä, että tiesin mitä olin tekemässä. Jalka lähti onneksi lopulta irti ja pääsin jatkamaan rännissä. Seuraavat pari metriä etenemistä haittasi kuitenkin kaatuneen puun oksat, jotka tukkivat reittiäni. Niiden ohi piti luikerrella ja samalla yrittää saada hakkuja sellaisiin kivenkoloihin, jotka pitäisivät. Tästäkin esteestä pääsin ohi ja sitten olin jo parin sentin paksuisella puulla, johon pystyin kietaisemaan seuraavan slingini.

Viimeinen ränni. Jäätä, pusikkoa ja kiveä mielenkiintoisella reitillä.

Loppu nousu meni onneksi loivaa jäätä kiiveten. Sain tälle osuudelle myös pari ruuvia ja yhden puun slingauksen, ja niin olin ylhäällä. Kävin vielä hakemassa edellisen reittimme ankkurin ja laitoin sen paremmin linjaan tämän reittin kanssa. Sitten kävin varmistamaan Samia, joka tuntui välillä ähisen ja puhisevan ihan kunnolla nousunsa aikana. Ylös päästyään Sami kuvasikin reittiä kirosanalla. Itse en ollut aivan niin negatiivinen. Minusta se oli mielenkiintoinen, mutta minuun tälläiset seikkailulliset reitit tuntuvat uppoavan. En silti pysty kenellekään kehumaan nousua. Paitsi jos haluaa kiipeilypäivän loppuun vielä yhden hyvin mielenkiintoisen liidin.

Siten meidän kiipeilypäivämme oli viimein pulkassa ja lähdimme kävelemään autolle. Kaiken kaikkiaan olimme jäällä noin kuusi tuntia eli tästä tuli sekä hyvä kiipeily että ulkoilu päivä. Seuraavan kerran jäätä hakataan sitten Posiolla Korouoman maisemissa noin viikon päästä.

Alkoihan ne pakkaset viimeinkin

Kauan odotetut pakkaset alkoivat viimein viime perjantaina, joten tällä viikolla tuli seurattua tienvarsien kallioleikkauksiin muodostunutta jäätä silmä kovana. Päätimme Samin kanssa viime viikonloppuna, että josko jäätä alkaisi muodostua teiden varsille tarpeeksi, niin lähdettäisiin tällä viikolla jo sitä nakuttaa.

Jäätähän muodostuikin viikossa todella hyvin ja ilmatkin ovat olleet mitä kauneimmat. Eihän sitä sitten ollut muutakaan mahdollisuutta kuin livistää töistä kahden pintaan ja suunnata Kauhalan putouksia tarkistamaan.

Paikan päälle päästyämme saimme iloksemme havaita, että töistä ajoissa lähteminen oli ollut aivan oikea vaihtoehto. Jäätä oli muodostunut jo todella hyvin Kauhalan kumpaankin pääputoukseen. Oli siis aika laittaa varusteet päälle ja räkätä ruuvit ja jatkot valjaisiin ja siirtyä pitkästä aikaa köyden terävään päähän.

Vasemman puoleisessa putouksessa oli sen verran jäätä, että sitä uskalsi hyvin lähteä liidaamaan ilman pelkoa ruuvin kallioon osumisesta. Reitti on ollut perinteisesti todella helppo, mutta kyllä kauden ensimmäiseen liidiin silti sai sopivan määrän jännitystä ja epävarmuutta ahdettua. Pitää todellakin toivoa, että saan vähän lisää varmuutta kasaan ennen ensi kuun Korouoman reissua. Muuten kyseisen viikon teemaksi tulee vähän turhankin vahvasti pelkoa ja epätoivoa kylmän kanjonin pohjalla.

Viimeinkin kunnolla jäätä johon hakut iskeä.

Pienestä epävarmuudesta huolimatta nousu meni hyvin ja oli Samin vuoro lähteä kokeilemaan uusia hakkujaan. Jo ensi metreiltä sainkin sellaisen kuvan, ettei hän ole enää valmis käyttämään vanhoja Ragejani, mikä onkin terveen miehen merkki. Kyllähän uusissa Quarkeissa ja iän vanhoissa Rageissa on melkoisesti eroa, niin painossa, swingissä ja oikeastaan aivan perus käytettävyydessä.

Ensi nousujen jälkeen kiipesimme vielä vasenta putousta pariin kertaan yläköydellä ihan kuntoilumielessä. Varmistaessani Samin nousua huomasin myös, että tällä pakkasella minun paksu Marmotin untuvatakki meinasi olla vähän liikaa. Voinpahan sanoa, että aikanaan tuli hommattua lämmin takki, kun yli kymmenen asteen pakkasessa paikallaan töröttäessä siinä tulee kuuma.

Muutenkin olen kyllä tyytyväinen hankkimiini lämpimiin varusteisiin. Ainakin omalla kohdallani jääkiipeilystä tulee huomattavasti mukavampaa, kun varusteiden kohdalla näkee vähän vaivaa ja valitsee sellaisia joissa ei kylmä heti ala vaivaamaan.

Viime talvena ostin Black Diamondin Punisher jääkiipeilyhanskat. Ne on kyllä mukavan lämpimät ja niiden kanssa ruuvien ja jatkojen käyttö onnistuu ongelmitta. Toinen onnistunut sijoitus oli La Sportivan Batura 2.0 GTX:t. Lämpimät kengät, johon allekirjoittaneenkin lättäjälka menee ongelmitta, eikä varpaita purista, niin kuin monissa muissa kokeilemissani jääkiipeilykengissä.

Oikean puoleinen putous myös kiivettävässä kunnossa.

Illan alkaessa hämärtää siirsimme köyden vielä hetkeksi oikean puoleiselle putoukselle ja teimme siellä yhdet yläköysinousut. Periaatteessa tälläkin putouksella olisi voinut jo liidata. Vain alussa oli reilut pari metriä johon en olisi ruuvejani yrittänyt laittaa. Yläköysinousut olivat kuitenkin nopeampia ja kunnon ensikosketus jäähän oli tällä kertaa päätarkoitus. Kauhalassa tulee varmasti vielä tällä kaudella käytyä ja silloin ehtii tämänkin putouksen liidata.

Kaiken kaikkiaan tästä tuli hyvä kiipeilypäivä ja pitää kyllä lähteä joku toinenkin aurinkoinen päivä töistä ajoissa, jotta ei aina tarvitse viikolla pimeässä kiivetä.

Jäätä etsimässä

Joulukuun alussa sain karttalinkin potenttiaaliseen jääkiipeilypaikkaan Kangaslammilla. Kyseiset kalliot olivat Kangaslamminkin mittapuulla keskellä ei mitään, mutta pitihän ne lähteä tarkistamaan, kun joulun pyhinä vietimme paikkakunnalla useamman päivän.

Elina ja Aaro siirtyivät Jyväskylään sunnuntaina 29.12. mutta minä jäin Kangaslammille vielä yhdeksi päiväksi, joten oli aika pakata reppuun kiipeilyvarusteet ja lähteä etsimään jääputouksia. Oikeastaan lämpimistä säistä johtuen lähdin ennemminkin etsimään potenttiaalisia kallioita putouksille, sillä jäätä en oikeasti uskonut löytäväni.

Paikan päälle päästäkseni piti kirkolta ensin ajaa reilut kymmenen kilometriä, josta noin puolet oli  todella jäistä hiekkatietä, minkä jälkeen alkoi kävely yhtä liukasta ja vielä hieman kapeampaa tietä pitkin "laguunille". Sinne päästyäni lähdin kiertämään laguunia sen vastakkaiselle reunalle, josta sitten siirryin suunnistustaipaleelle.

Kangaslammin laguuni

En ollut kuitenkaan tullut varanneeksi suunnistamista varten kompassia. Minulla oli vain netistä tulostettu paperikartan palanen, jonka avulla oli tarkoitus päästä perille. Yritin siis käännellä sitä suunnilleen oikeaan asentoon laguunin suhteen ja päättää sen avulla mihin suuntaan pitäisi lähteä. Sitten vain reittiä etsimään. Noin viisitoista minuuttia pusikoita väisteltyäni, lumilämpäreitä kierreltyäni ja soisten kohtien yli hypeltyäni alkoi reittini hieman epäilyttää. Olinkohan enää ollenkaan oikeassa suunnassa? Tässä vaiheessa pelkkä kartta ei kuitenkaan enää auttanut, sillä lähimailla ei näkynyt mitään maamerkkiä, jolla olisin voinut laittaa itseni kartalle. Otin siis kännykän esiin ja yritin suunnistaa Nokian autonavigaattoria käyttäen. Kalliot olivat lähellä järveä, joten pystyin ottamaan summittaisen suunnan navigaattorin kartasta.

Tämäkään tapa ei kuitenkaan meinannut tuottaa tulosta ja olin ollut varmaan puolituntia liikenteessä, kun viimein muistin kännykässäni olevan kompassiappsin. Sitä käyttäen pääsin sitten viimein kallion päälle, eikä aikaakaan tainnut mennä tähän viimeiseen vaiheeseen kuin kymmenisen minuuttia. Opinpahan seikkailustani jälleen kerran, että kartan seuraksi kannattaa ottaa se kompassi.

Nyt oli siis päästävä kallion alapuolelle, jotta mahdolliset jääreitit löytyisivät. Onneksi siedettävä laskeutumisreitti löytyi sangen nopeasti. En sitä ehkä aivan kaikille suosittelisi varsinkin kun lunta oli vielä jonkin verran kallion suojaisessa notkelmassa, mutta hyvin alaspääsy silti sujui.

Reitti alas kallion päältä.

Heti alas päästyäni näin ensimmäisen pienen putousjään laskeutumispaikkani vieressä. Se oli kuitenkin vielä niin vähäinen, etten halunnut jäädä käyttämään vähäistä päivän valoa siihen. Jatkoin siis kallion sivua ja voinpa sanoa, etten ole vähään aikaan niin vaikeassa maastossa kulkenut. Lumi, kivet, kolot maassa ja kaatuneet puut pitivät siitä huolen. Tämä ei ollut missään nimessä kaunis tai mukava paikka kulkea.

Ensimmäinen potenttiaalinen jääputous

Vähän aikaa reittiä etsittyäni kuulin viimein veden tiputusta kallion sivulta ja näin myös hyvin märän kallion, jota pitkin vesi valui. Jäätä ei paikalla ollut, mutta se ei yllättänyt pitkän plus jakson jälkeen. Vähän matkaa jatkettuani tulin toiselle samantyyliselle kallioseinämän kohdalle. Jälleen vettä valui seinää pitkin sen oloisesti, että pakkanen saattaisi hyvin saada aikaan putouksen myös tälle kohdalle.

Toisen putouksen paikka, mutta myös mahdollisesti kesäkiipeily kallio

Seuraavan kallion mutkan takana minua sitten odotti reissun suurin yllätys. Kaksi pientä, mutta kiivettävissä olevaa jääputousta. Oikean puoleinen putous oli sangen kapea, mutta huomattavasti pidempi. Vasen oli lyhyempi, mutta hieman tukevamman oloinen. Sitäkään en olisi mielelläni lähtenyt liidaamaan, mutta yksi yläköysinousu sillä piti kuitenkin päästä tekemään.

Ongelma oli kuitenkin, että kallion päälle kiertäminen vaatisi suhteellisen paljon aikaa ja juuri sitä minulla ei enää ollut. Sillä vajaan tunnin päästä olisi jo pimeä ja siihen mennessä minun oli päästävä takaisin autolle.

Löytyihän sitä jäätäkin

Vasemman puoleisen putouksen vierestä lähti kuitenkin kapea ramppi kalliota ylöspäin. Ramppi loppui kuitenkin muutamaa metriä ennen kallion harjaa. Koska halusin ensimmäisen jäänousun tälle vuodelle, niin minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa hakut esille ja lähteä ramppia ylöspäin. Alku menikin hyvin puista hakuilla hookkaillen ja näin tukea saaden, mutta sitten ramppi loppui ja huipulle oli vielä matkaa.

Pienellä tutkimisella löysin kalliosta hyviä paikkoja sekä hakuille, että raudoille. Tämän lisäksi noin puolitoista metriä pääni yläpuolella oli ohut puu. Jos saisin hakkuni sen ympärille voisin vetää itseni kallion päälle. Laskeuduin siis hieman alemmas tasaisempaan kohtaan ramppia, jotta sain raudat jalkoihini. Sitten palasin takaisin kallion juureen ja aloin etsiä ensimmäistä hakun paikkaa. Se löytyikin helposti ja tämän lisäksi minulla oli selän takana kelo johon pystyin tukemaan selkääni. Vedin siis itseäni varovasti ylöspäin ja samalla tukeuduin keloon. Tämän jälkeen sain rautojen kärkipiikit hieman ylemmäs pienille listoille ja toisen hakun myös kallion koloon. Siitä sitten sain hakun ohuen puun ympärille ja pystyin vetämään itseäni ylemmäs.

Jouduin vielä kerran etsimään rautojen kärkipiikeille paikat ja sitten upotin kummatkin hakut turpeeseen etsien niille painoani pitävät kohdat ja vedin itseni huipulle. Reitti oli kyllä helppo, mutta silti jouduin hieman puhaltelemaan huipulla. Sen verran harvinaisia turve-mixta reitit minulle olivat.

Päivää ei kuitenkaan ollut enää paljoa jäljellä, joten oli aika solmia köysi mäntyyn kiinni ja laskeutua takaisin alas sitä pitkin. Sitten kiinnitin itseni edellisellä viikolla ostamallani mini-traxionilla köyteen ja kauden ensimmäinen jääkiipeily pääsi alkamaan. Itse nousu ei montaa minuuttia kestänyt, mutta vähän jännitystä nousuun toi uudella varmistuslaitteella nouseminen. Myös nousu itsessään koostui hyvin rauhallisesta hakun käytöstä. Sen verran kumisevaa jää oli ja putouksen pudottaminen olisi harmittanut aivan oikeasti.

Viimein hakut jäässä

Niin oli kauden ensimmäinen jäänousu tehty ja oli aika kerätä varusteet reppuun ja ottaa kompassisuunta takaisin laguunille. Kävely sinne vei tällä kertaa vain vajaat viisitoista minuuttia. Vielä piti kiertää Laguunin alaosaan ja kävellä sieltä autolle, jossa olinkin juuri ennen kuin hämärä vaihtui pimeäksi. Niin oli reilut neljä tuntia kestänyt jäänetsintäretkeni päätöksessä.

Tällä kertaa päivään ei kuulunut kovinkaan paljoa kiipeilyä, mutta minulla on tarkoitus tulla seuraavan kerran paikan päälle maaliskuun alussa. Toivottavasti saan silloin seuraa mukaan, sillä uskon vahvasti, että se reissu tulee olemaan kiipeilyllisesti huomattavasti antoisampi.

Itsenäisyyspäivän retki

Viimeiset kolme itsenäisyyspäivää olen viettänyt Korouoman rotkolaaksossa jäätä kiiveten. Tänä vuonna kyseinen reissu siirtyi kuitenkin helmikuun alkuun, joten itsenäisyyspäivälle piti keksiä jotain muuta ulkoilullista toimintaa. En kuitenkaan halunnut olla useampaa yötä poissa kotoa, joten Nuuksio soveltui mitä parhaiten kohteeksi.

Reissun teemaksi valitsin Nuuksion pohjois-eteläsuunnassa kävelyn ja yöpaikan suhteen päädyin Takalan laavuun. Aluksi meinasin viettää yön yksinäni, mutta sitten päätin kysyä Artoa mukaan tulta tuijottamaan märkään, kylmään ja pimeään metsään. Hän olikin heti idean kannalla, joten niin oli tällekin itsenäisyyspäivälle reissu tiedossa.

Itsenäisyyspäivää edeltävällä viikolla alkoi selvitä, ettemme joutuisi viettämään yötämme kovinkaan kylmässä, sillä lämpötila ei millään suostunut laskemaan nollan alapuolelle. Sitäkin märempää vuorokautta meille oli kuitenkin tiedossa, säätiedotusten luvatessa räntää jopa kolmen hiutaleen verran.

Torstaina 5.12. meidän oli viimein Arton kanssa aika lähteä vähän kävelemään ja laavulle istumaan. Jotta Nuuksion halki kulkeminen olisi sujunut mahdollisimman jouhevasti jouduimme kuitenkin ensin vähän siirtelemään autoja. Ajoimme ensin peräkanaa meidän ja Arton autolla Siikarannan kurssikeskukselle, jonne jätimme Arton auton. Sitten  kiersimme Nuuksion meidän autolla Nummelan kautta Salmijärven rannalle. Elina oli lähtenyt mukaan autojen siirtoon, joten meidät jätettyään hän pääsi lähtemään kotia kohti. Arto ja minä taas suuntasimme pimeään metsään otsalamput tietämme valaisten.

Päivän aikana satanut ohut lumipeite teki metsästä hieman valoisamman.

Seitsemän jälkeen olimme sitten Takalan laavulla ja aloitimme leirivalmistelut. Tämä tarkoitti käytännössä puiden hakkaamista ja nuotion sytyttämistä. Tulen sytyttyä piti myös vaihtaa lämpimämpää päälle. Vaikka ilma oli nollassa, niin yllättävän paljon sitä sai laittaa päälleen, jotta nuotiolla istuminen tuntuisi mahdollisimman mukavalta.

Kaiken ollessa valmiina pääsimme hetkeksi istumaan ja nauttimaan illan ensimmäiset oluet. Ja kylläpä olut maistuikin tulen loimotuksessa hyvältä. Tämän kauempaa emme kuitenkaan voineet vielä istua toimettomina, sillä seuraavaksi oli illallisen vuoro. Olimme tuoneet mukanamme vain kaksi litraa vettä miestä kohti, joten makaroonin keittoon ei näitä vesiä viitsinyt käyttää. Jouduimme siis tetsaamaan pimeässä metsässä reilun sadan metrin päässä virtaavalle purolle. Outoa kyllä, että laavu on rakennettu näin kauaksi purolta. Varsinkin takaisin laavulle tulo, kun kannoin vettä täynnä olevaa kattilaa, matka tuntui yllättävän pitkältä.

Suurin osa vedestä pysyi kuitenkin kattilassa ja niinpä ruuan laitto pääsi alkamaan. Tälle illalle olin varannut tämänhetkistä bravuuriani: makarooni, poronöde, sipuli, oliivi -muhennosta. Ruuan laittoa hidasti kuitenkin vähäinen kaasu. Olin ottanut kaksi sangen tyhjää kaasupulloa mukaan, jotta ne tulisivat vielä hyötykäyttöön. Enkä halunnut käyttää toista kaasua tähän ruokaan, jotta saisimme varmasti aamulla pekoni-kananmuna -aamiaisen. Loppujen lopuksi jouduin siis tekemään makaroonit tulella, jotta kaasu riittäisi paistinpannun käyttöön.

Ruuan laittoa ja tuleen tuijottamista.

Yhdeksän pintaan ruoka oli valmista ja hyväähän se jälleen oli. Syötyämme istuimme vielä melkein puolille öin niitä näitä höpötelle ja hieman jaloviinaa lämmikkeeksi naukkaillen, kuten tulilla istuessa on tapana. Ennen nukkumaan menoa säädimme vielä hetken aikaa nuotion kanssa, sillä se oli savuttanut koko illan laavuun. Jouduimme siis sammuttamaan nuotion ja odottelemaan hetken pahimpien savujen hälventymistä. Tämä oli toinen kerta tänä vuonna, kun nukuin laavulla ja kummallakin kerralla meillä oli ollut sama ongelma. Jossain vaiheessa pitää kyllä tuumailla onko tämä normaalia laavulla yöpymisessä vai onko nuotiomme jotenkin väärässä kohdassa laavua ajatellen. Sillä kummallakaan kertaan ei ole ihmeemmin tuullutkaan, joten en usko laavulle päin puhaltavan tuulen olevan tässä ongelma

Perjantai aamuna heräsimme seitsemältä lumiseen itsenäisyyspäivään. Lunta ei ollut kuitenkaan läheskään niin paljoa kuin säätiedotukset olivat pahimmallaan varoitelleet. Pekoni-kananmuna -aamiaisen jälkeen lähdimme liikenteeseen vähän ennen yhdeksää. Maassa oli tällöin ehkä pari senttiä lunta.

Puron varresta lähdettäessä lunta ei ollut paljoakaan maassa.

Ensimmäisen tauon pidimmekin jo edellisiltaisen puron rannalla, sillä kumpikin oli juonut viimeiset vetensä aamupalan aikana. Laavulla nukkuminen oli selvästi saanut kovan janon meissä aikaan. Purolta saimme siis vesipullomme täyteen ja pääsimme jatkamaan Kattilan pihapiiriin. Siellä teimme hiukan varustesäätöä piharakennuksen terassin suojassa, sillä lumisade oli yltynyt aamusta ja taivaalta tuli räntää isoina hiutaleina.

Tuntia myöhemmin lunta oli jo aivan eri tavalla.

Kattilasta jatkoimme Haukkalammelle hieman normaalia tylsempää ja suorempaa reittiä pitkin. Reitti, jota pitkin tämä etappi tuli yleensä kujettua oli sangen juurakoinen, eikä moinen maasto tuntunut yhtään hyvältä märässä ja liukkaasa metsässä rinkat selässä. Pääsimme siis Haukkalammelle hyvää vauhtia leveää uraa pitkin.

Haukkalammella pidimme päivän ainoan kunnollisen tauon Opastuvan terassin suojissa. Samalla myös ihmettelimme kuinka monenkirjavaa väkeä Nuuksiossa kulkee, jopa tälläisenä räntää satavana päivänä. Ottaen huomioon, että me olimme siellä rinkkoinemme liikenteessä, toiset ulkoiluttivat koiriaan tuulipuvuissa ja menipä ohitsemme pari trikoihin sonnustautunutta juoksijaakin.

Haukkalammelta oli Siikarantaan enää noin viisi kilometriä matkaa. Tämän loppumatkan kuljimme vain yhden hyvin lyhyen vedenjuontitauon pitäen. Räntää tuli tässä vaiheessa sen verran paljon, ettei pysähtyminen juurikaan kiinnostanut. Vähän vaille kaksitoista pääsimme Siikarantaan ja hetken aikaa Arton autoa lumen alta harjattuamme ajoimme jo kohti Kiloa ja itsenäisyyspäivän viettoa.

Tämä lyhyt pyrähdys Nuuksiossa oli jälleen hyvä esimerkki miten jokaisen reissun ei tarvitse kestää useampaa yötä ja viedä jonnekin kauas kotiovelta. Toisinaan, kun on tarve päästä tulille istumaan ja luontoon yöpymään riittää, että lähtee lähikansallispuistoon. Meidän matkamme vei ovelta ovelle 19 tuntia ja sinä aikana näimme Nuuksion kauniissa uudessa lumessa, söimme hyvin laavulla ja vietimme muutenkin erittäin onnistuneen vajaan vuorokauden. Ja vaikka räntäsade hieman loppumatkaa latistikin, niin tämäkin reissu teki hyvää ihmiselle, jonka pitää aina välillä päästä rinkka selässä metsään kävelemään.

Minun puolesta sateet saavat tulla

Viikolla säätiedotusta ihmetellessäni alkoi toivon kipinä projektini loppuun viemisen suhteen jälleen palata. Hyvää ilmaa oli luvattu perjantaista aina sunnuntaille asti. Tämähän tarkoittaisi, että kalliot ehtisivät melko varmasti kuivua.

Tästä eteenpäin ei pidä lukea jos pelkää saavansa betaa reitistä. En kerro suoraan jokaista muuviani, mutta jotain apua tekstistä saattaa olla niille, joille flashi on tärkeintä kiipeämisessä.

Sunnuntaina siis seisoin jälleen Kreikkalaisen kirjanpidon edessä. Yritin tihrustaa olisinko jättänyt jonkin jalkapaikan huomaamatta tai olisiko sittenkin jokin toinen tapa nousta loppuosa, jota en ollut vielä tähän mennessä sisäistänyt. Ja tällä kertaa sainkin mahdollisia uusia ajatuksia reitin suhteen. Ylhäällä oli selvästi sivuveto, joka olisi minulle huomattavasti tärkeämpi kuin olin alunperin ajatellut. Myös halkeaman oikealla puolella oli muutama röpelö kalliossa, jotka saattaisivat auttaa tälle sivuvedolle yltämisessä.

En kuitenkaan alkanut yrittää reittiä samantien vaan kiersin sen päälle tutkimaan myös yläosaa tarkkemin. Viimeiset otteet olivat kuitenkin sangen korkealla, eikä alastulokaan ollut mikään mainioin. Ylhäällä näin jopa vähän vaivaa, että pääsin niin lähelle toppimuuveja kuin mahdollista. Myös täältä löytyi vähän apuja ja ehkä reitin ainoa hyvä kahva. Jos siis ylettyisin sille asti, olisi loppu helppoa.

Palasin siis takaisin reitin alapuolelle ja asettelin padini oikeaan kohtaan. Sen jälkeen vielä siirtelin sitä hieman, jotta se antaisin mahdollisimman hyvän suojan, josko sattuisin putoamaan. Laitoin myös reppuni ja fleeceni kiven päälle, jolle padi ei ylettynyt. Jos nyt sattuisin sinne asti kaatumaan alastullessani.

Sitten oli aika aloittaa. Mankkapussi housun kaulukseen kiinni, tossut jalkaan ja oikean jalan alin tarranauhan kiinnitys katkesi. Sitä sitten ihmettelin hetken, mutta päätin ettei reitin nousu jäisi kiinni yhden kiinnityksen irtoamisesta. Matkaan siis.

Alku meni helposti kuten viimeksikin. Sormihalkeaman jammit pitivät ja sain itseni samaan kohtaa jossa olin jo useampaan kertaan ihmetellyt omaa huonouttani ja reitin vaikeutta. En myöskään nähnyt jalkojeni kohdalla olevia prötöjä, joiden piti tässä kohtaa auttaa. En kuitenkaan ollut aivan jumissa, sillä sain nostetua toista jalkaani kymmenen senttiä edellistä kertaa korkeammelle. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Käteni hipaisi hyvää sivuvetoa, mutta pitoa ei vielä ollut. Myös hakeama oli ylhäältä hieman kostea, joten sormijammi ei tuntunut niin varmalta kuin edellisillä kerroilla.

Tässä kohdassa menetin uskon mahdollisuuteeni nousta reitti puhtaasti ja siirsin jalkani halkeaman vasemmalla puolella olevalle eliminaatille. Tämän jälkeen yletin sivuvetoon, sain jalkani ylemmäs ja kahva löytyi. Hetken kuluttua olin kallion päällä, mutta reittiä en ollut kiivennyt.

Alas jälleen päästyäni meinasin jo kerätä tavarani ja jättää reitin rauhaan tältä vuodelta. Olisihan se täällä vielä ensi keväänäkin.

Kokosin kuitenkin itseni vielä kerran. Yksi yritys siis vielä ja sitten Elinan porukoille kahvin juontiin ja herkkujen syöntiin.

Tällä kertaa en kuitenkaan luottanut itseeni vaan merkkasin kalliossa olevat pikku röpelöt. Josko niistä olisi hyötyä, niin ainakin ne löytyvät. Aloitin siis vielä kerran tälle kaudelle ulkoreitin nousemisen ja ilman ihmeempää ongelmaa olin vanhassa tutussa jumi-paikassani. Tällä kertaa kuitenkin näin mankkajäljen, mihin jalka pitäisi seuraavaksi siirtää. Nostin siis jalkani pienen pienelle jalitsulle enkä jäänyt ihmettelemään miten se siinä pysyisi vaan luotin sormijammiini. Sitten toinen käsi sivuvedolle ja jalat vähän ylöspäin. Tämän jälkeen toinen käsi ylsi ongelmitta kahvalle ja siihen täysin luottaen vedin itseni toppiin. Reitti oli kiivetty.

Suoritustani yksin tuulettaessa tiesin ilman epäilystä, että tämän syksyn ulkokiipeilyt olivat sitten tässä. Tulkoon vettä. Kastukoon reitit. Ennen ensi kevättä minä en enää välitä.

Kaunis syyspäivä

Syksy on boulderointi aikaa

Viimeiset kolme viikko on meinannut ihan oikeasti harmittaa, etten ole ehtinyt kiipeämään. Varsinkin, kun ulkoilukelit ovat olleet varsinkin viikonloppuisin mitä parhaimmat. Mutta minkäs teet, kun ensin tuli oltua melkein pari viikkoa flunssassa ja sitten "piti" istua viikonloppu katsomassa Rakkautta ja Anarkiaa elokuvia.

Onneksi sain viimein purettua pahimmat kiipeilyhalut viime viikon sunnuntaina ja vielä vähän lisää seuraavana maantaina. Eivätkä kelit meinaa vieläkään huonontua, joten tässä on mahdollista että ulkokiipeily-kausi jatkuu vielä pitkälle lokakuuhun.

Köyden kanssa en enää usko kuitenkaan lähteväni liikenteeseen ennen kuin jää koristaa kalliota, mutta boulderointi onneksi sopii syksyyn mitä parhaiten. Jos ilma pysyy kaksi päivää kuivana, niin tietää kivienkin olevan kuivia. Ja vaikka illat pimenevät nopeaa tahtia, niin onneksi töiden jälkeen ehtii hyvin pyörähtää kiveä halaamassa. Tämä tietenkin vaatii, että mahdollisilla kuivilla keleillä ei ole muita kiireitä, mutta onneksi sitä aina jotenkin saa tekemisensä niin sumplittua, että voi vaikka vain tunnin lenkin kalliolla pyörähtää.

Kreikkalainen kirjanpito on kaunis sormihalkeama

Sunnuntaina tuli siis pyörähdettyä Lintukalliolla. Tälläkin kertaa piti yrittää Kreikkalainen kirjanpitoa, mutta ei se vieläkään taipunut. Sen verran projekti kuitenkin edistyi, että edellisellä kerralla en ollut huomannut reitin lähtevän sit-startina. Nyt on sekin osa kokeiltu. Ilman toista padiä ja spottajaa en taida kuitenkaan pystyä tekemään viimeisiä muuveja. Tämä on siis perinteinen yksin boulderointi ongelma. Toppimuuvit eivät näytä pahoilta, mutta kun metrejä on alla pari, niin pää ei vain anna tehdä niitä. Tässä tapauksessa en pidä tätä itsesuojeluvaistoa ollenkaan pahana asiana.

Seuraavaksi yritin El Clasicoa, mutta ei se edennyt sen paremmin kuin kesäkuussakaan. Tällä kertaa olin jopa spotannut toisesta blogista betaa, mutta kun ei pysty niin ei pysty.

Tuksun loppumuuvit menossa.

Tässä vaiheessa tarve saada jotain kiivettyä alkoi nostaa päätään ja melkein meinasin jo menettää toivoni topokirjaa selatessa. Sillä näytti, että olen kiivennyt jo kaikki kiivettävissä olevat reitit Lintukalliolta. Onneksi päivän pelastus löytyi kallion kauimmaisesta reunasta. Siellä sijaitsi Tuksu, jota en ollut ennen kokeillutkaan. Jouduinkin hiomaan sen alkua muutamaan kertaan ennen kuin reitti taipui. Otin suorituksesta myös videon, mutta onnistuin laittamaan kameran niin lähellä kalliota, ettei videosta saa oikein minkäänlaista kuvaa reitistä. Ihan mukava reitti joka tapauksessa. Varsinkin alku oli hyvin mielenkiintoinen.

Maanantaina oli sitten vuorossa Vantaanlaaksosta löytyvä kivi, joka sijaitsi vain parin sadan metrin päässä työpaikastani. Olin jo alkukesästä uumoillut koska olisi aikaa käydä sitä kokeilemassa, mutta syyskuun puolellehan tuo meni ennen kuin sille sitten lopulta pääsin.

Tältä boulderilta löytyy vain kolme reittiä, joten ensimmäisenä piti tietenkin kokeilla Lämppäriä. Lähdin sitä nousemaan niin itsevarmana, että minulla meni kolmisen yritystä ennen kuin oikeasti aloin keskittymään kiipeämiseen. Sen jälkeen reitti menikin sangen nopeasti.

Seuraavaksi oli vuorossa Kulman kundi. Sen muuvit olivat hallussa muutaman yrityksen jälkeen, mutta silti piti pariin otteeseen vielä yrittää ja vähän tarkemmin miettiä miten ne sormet kannattaa listoille laittaa, ennen kuin se oli hoidettu. Tämän reitin kiipesin 5+ variaatiolla, sillä areten eli ulkokulman käyttö ei missään vaiheessa auennut minulle.

Kulman kundi

Lopuksi oli vuorossa kiven kuningasreitti eli 2Faces. Tämä olikin jo mielenkiintoisempi projekti, sillä se vaatii heti alussa jalkasekvenssiä, jota en ole ulkona tainnut koskaan joutua käyttämään. Useamman yrityksen jälkeen muuvit alkoivat kuitenkin sujua ja sitten melkein vahingossa homma oli paketissa ja reitti kiivettynä.

Koska 2Faces oli sen verran erillaista kiipeilyä johon olen tottunut päätin ottaa toistonousun videolle. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Neljä ta viisi yritystä myöhemmin kävin sulkemassa kameran. Reitti ei vain enää taipunut.

Laitoin kameran lopuksi vielä ajastimelle, jotta saisin edes pari kuvaa ja yritin vielä kerran. Tarkoitus oli vain nousta vähän alkua, jotta saisin kuvan jossa edes perse nousee maasta. Tälläpä kertaa reitti sitten menikin ilman ongelmia, joten sain tripla kuvat nousun alusta.

2Faces alkaa jalat kiven alla.

Homma alkaa olla paketissa. (Kuva otettu eri yritykseltä kuin aikaisemmat.)

Sitten piti vielä kerran laittaa videokuvaus pyörimään. Sekvenssi oli vielä kolmannenkin kerran hallussa ja sain nousun videolle. Sitä katsoessani sain kuitenkin havaita, että olin pitänyt kameraa taas liian lähellä kiveä. Ensin näkyi vain miehen pää ja sitten pää hävisi kuvasta vain muutaman muuvin jälkeen. Selvästi kameran näytön ala ja ylä osa ei tallennu videota kuvattaessa. Seuraavalla kerralla pitää kamera laittaa suosiolla kauemmaksi pyörimään, jotta kokosuoritus tulisi nauhalle.