Perinteinen kevätretki Olhavalle

Tämän keväinen viikonloppu Repoveden kansallispuiston pohjoisosassa sijaitsevalle Olhavan kallioille lyötiin lukkoon jo hyvissä ajoin ennen vappua. Viimeisinä parina keväänä reissua on voinut kuvata sanoin: "Ihan mukavaa, mutta.. " Silti sitä jaksaa raahata 30kg rinkan vuodesta toiseen näiden Suomen hienoimpien kallioiden juureelle.

Olimme ottaneet Samin kanssa perjantain vapaaksi, koska alkuperäinen tarkoitus oli lähteä liikenteeseen puolilta päivin ja kiivetä vielä samana iltana hieman sekä lauantai kokonaan. Sunnuntai aamuna oli sitten tarkoitus ajaa takaisin kotia.

Säätiedotus alkoi kuitenkin muuttua viikon aikana siihen suuntaan, että lauantaina ja sunnuntaina näytti tulevan vettä oikein kunnolla. Josko siis haluaisimme kiivetä viikonlopun aikana oli suunnitelmaa muutettava. Elinalla oli kuitenkin agility treenit torstaina kuuden maissa, joten emme voineet siirtää reissua alkamaan torstaina heti töiden jälkeen. Päätimme siis lähteä ajamaan vasta kahdeksan aikaan illalla. Myöhäänhän se perille pääsy silloin menisi, mutta olisimmepa perjantai aamuna pelipaikoilla ja pääsisimme heti aamusta asiaan.

Liikenteeseen pääsimme kerrankin suunnitelman mukaan ja kymmenen jälkeen pysähdyimme jo Valkealan ABC:lle ottamaan kahvit mukaan ja yhdentoista aikaan olimme Olhavan parkkipaikalla. Vielä pieni rinkkasäätö ja pääsimme kävelemään juuri kun pimeä alkoi laskeutua.

Telttapaikalle päästyämme olikin jo kunnolla pimeä. Minä aloin pystyttää teltaa ja Sami laittoi tulet nuotioon. Tulet syttyivätkin pikimmiten, mutta teltan kanssa jouduimme säätämään hieman enemmän pimeässä. Lopulta kaikki oli kuitenkin valmiina ja pääsimme paistamaan iltamakkarat ja juomaan yhdet oluet. Kahden maissa olimme viimein makuupusseissa, eikä unta tarvinnut tällä kertaa houkutella.

Aamulla heräsimme kaakkurin kauniiseen ääneen vähän kahdeksan jälkeen. Eihän tänne tultu nukkumaan, joten oli aika kanamuna-pekoni aamiaiselle ja muille aamurituaaleille. Kymmenen maissa pakkasimme kiipeilyvarusteita veneeseen ja suuntasimme Laatalle.

Viime vuonna yritykseni kiivetä Salama oli ollut sangen surkuhupainen. Olin saanut tuhlattua puolet varmistuksista jo Salaman ensimmäiselle sakaralle päästessäni, eikä reitti siitä sitten enää edennytkään. Tätä surullista yritystä en aikonut toistaa tänä vuonna, vaan tarkoitus oli kiivetä rauhallisesti ja pitää taukoja jos tarve vaatisi. Köyteen tulemisessa ei olisi mitään pahaa jos se auttaisi pitämään homman kasassa ja saisi miehen lopulta ylös asti.

Silloin myös Laatan edustalla olevalla saarella oli ollut ihmisiä ruuhkaksi asti, mutta nyt paikalla olimme vain Sami ja minä. Saisin siis kiivetä rauhassa. Tai niin minä siis kuvittelin, mutta en ollut kiivennyt paria metriä enempää, kun kaksi venelastillista turisteja saapui saarelle ja ylhäältä päin heitä alkoi laskeutua lisää. Yleisöä siis riitti.

Alku meni tällä kertaa sangen mallikkaasti, mutta halkeaman kaventuessa ensimmäisen sakaran kohdalla alkoi epävarmuus nostamaan päätään. Onneksi sain kasattua itseni tällä kertaa tulemalla köyteen. Sen jälkeen matka jatkui ja vasenpaan yläviistoon vievä vaakahalkeama meni huomattavasti edellistä kertaa paremmin.

Pystyhalkeamalle siirryttyäni onnistuin tunkemaan frendin todella hyvin jumiin, joten laitoin seuraavan varmistuksen vain metrin ylemmäs ja tulin sen varaan. Tarkoitukseni oli irrottaa lytyssä oleva frendi myöhempää käyttöä varten, mutta yritykseni sen kanssa eivät tuottaneet tulosta. Jatkoin siis matkaa kohti toista vaakahalkeamaa.

 
Jälleen kapeneva halkeama alkoi tehdä pahaa, mutta tässä vaiheessa en ollut enää valmis kääntymään takaisin ennen puolivälin ankkuria. Siitä voisin kuitenkin laskeutua ja kerätä varmistukset mukana jos tarve tulisi.

Ankkurille itseni klipattua halu päästä ylös asti voitti onneksi ja oli aika tehdä pientä inventaariota. Olin onnistunut käyttämään suurimman osan kamuista ja frendeistäni. Jäljellä oli enää yksi iso frendi ja muutama todella pieni.

Tiesin kuitenkin, että männyltä jatkuva kouru olisi sangen helppo kiivetä. Muutama varmistus varmasti riittäisi sinne. Laskeuduin siis pari metriä köyden varassa ja kävin hakemassa ankkuria edeltävän frendini.

Tämän jälkeen nousu jatkui. Ensin pääsin männylle, johon laitoin slingin ympärille. En kuitenkaan uskonut mäntyyn tarpeeksi vaan jouduin laittamaan aikaisemmin hakemani frendin sen yläpuolelle. Sitten pääsin kouruun. Muutaman metrin päästä eteeni tuli kuitenkin ongelma. Kourussa menevään halkeamaan ei saanut enää mitään mukanani olevaa varmistusta kiinni. Pitkän aikaa ihmettelin kiilojen kanssa ja lassotinpa kourusta löytyvän kannonkin, mutta ei auttanut. En pystynyt jatkamaan.

Viimein sain ison frendini laitettua suhteellisen hyvin halkeamaan ja kiipesin vähän alemmaksi hakemaan edellistä frendiä. Se oli pommin varmasti kiinni, mutta ilman sitä ei matka jatkuisi. Onneksi väliankkuriin ei ollut kovinkaan pitkä matka. Jos lipsahtaisin ja kaikki huonot varmistukseni antaisivat periksi, niin ankkuri pitäisi ja minä jäisin mustelmien kanssa killumaan korkealle järven pinnan yläpuolelle.

Sain frendin haettua ja nousu pääsi jatkumaan. Tässä vaiheessa olin myös kommunikoinut kallion päällä olevan turisteja laskevan oppaan kanssa. Olimme sopineet, että jos en pääsisi ylös. Hän heittäisi minulle yläköyden ja voisin sen avulla nousta lopun matkaa. En todellakaan halunnut turvautua tähän tapaan lopettaa nousuani, mutta jollain tavalla siitä sai varmuutta. Josko en pääsisi enää eteenpäin, niin pääsisin kourusta kuitenkin pois turvallisesti.

Jatkoin kuitenkin vielä liidiä ja vähän ennen lopun kattoa jouduin käyttämään kolmannen kerran frendini. Sen ollessa pommina paikallaan, nousin katon alle ihmettelemään mitä tekisin seuraavaksi. Aluksi kuitenkin tarvitsin lisää varmistusta ja sainkin laitettua vähän matkaa katon alle yhden kiilan kiinni. Tämän jälkeen minulla oli vielä yksi pieni frendi ja C3:sen kamu. Ne laitoin molemmat katosta löytyneeseen sormenpäätä kapeampaan halkemaan.

Sitten oli aika aloittaa katon ylitys. Pari ensimmäistä yritystä eivät vieneet mihinkään, mutta onneksi pystyin laskeutumaan katon alle turvallisesti. Vielä pari turhaa yritystä tehtyäni alkoi uskoni loppumaan. Eihän tämä nyt tähän voisi jäädä. Olin kuitenkin kiivennyt tämän kohdan yläköydellä, joten taidosta ei ollut kyse vaan jälleen kerran omasta päästä.

Pidin siis pienen tauon ja aloitin viimeisen yrityksen, sillä mahdollinen yläköysi ei odottelisi minua enää kauaa. Otin hyväksi havaitsemani otteet. Siirsin jalkoja mahdollisimman ylös. En miettinyt mahdollista putoamista vaan vedin kaikin voimin ja pääsin kuin pääsinkin katon päälle.

Loppu reitti olikin helppoa, mutta yhden kiilan laitoin vielä heti kun sille löytyi paikka. Ja niin olin ylhäällä. Salama ei ollut mennyt puhtaasti, eikä kauniisti, mutta lopulta se oli mennyt omin voimin liidaten ylös. Takana oli yksi raskaimpia ja hienoimpia nousuja, jota olin kiipeilyharrastukseni aikana tehnyt.

Varmistusankkurin tehtyäni oli Samin aika aloittaa oma nousunsa ja reitin puhdistus. Hänen nousunsa alkoi hyvää tahtia, mutta pysähtyi sitten minun jumiin saamani frendin kohdalle. Melkein kymmenen minuuttia hän taisteli sitä irti ja lopulta onnistuikin. Tämän suorituksen jälkeen Samia voi sanoa ilman epäilystäkään sukumme parhaaksi frendin irroittajaksi.

Ennen väliankkuria Samin tahti meinasi hyytyä uudemman kerran kapeaan halkeaman, mutta siitäkin hän pääsi ohi vähä vähältä itseään ylöspäin tempoen ja minun kiristellessä köyttä. Väliankkurin jälkeinen kouru oli sitten yläköydessä helppo rasti ja niin Sami oli katon kohdalla. Se vaati häneltäkin pari yritystä, mutta lopulta olimme kumpikin kallion päällä.

Sami oli tuonut mukanaan sandaalit ylös, joten hän lähti kiertämään alas telttapaikalle venettä hakemaan. Minä taas laskeuduin saarelle jossa meidän loput varusteet ja minun kamerani odottivat noutajaa. Olimme aloittaneet nousun vähän vaille kymmenen ja kun nousin veneeseen saarelta, oli kello jo yksi. Oli siis aika siirtyä lounaalle.

Lounaan jälkeen meinasi mennä arpomiseksi, kun taivas oli synkässä pilvessä ja säätiedotuskin lupasi vettä ja ukkosta illaksi. Olimme jo hyvin lähellä leirin purkamista, sillä kannattiko sitä jäädä telttaan koko illaksi sadetta pitämään? Mutta lopulta päätimme jatkaa vielä kiipeämistä. Olimme raahanneet hyvät illalliset ja sopivasti olutta täksi illaksi. Ei niitä huvittanut takaisin autolle viedä.

(c) Sami

Olin jo parilla edellisellä kerralla katsellut Kehrääjän alkua. Fleikin päälle kiipeäminen oli kuitenkin tuntunut aina turhan jännälle. Nyt tutkin alkua hieman tarkempaa ja sain huomata, ettei alku sittenkään olisi kovin paha. Siihen saisi myös varmistuksen heti fleikin päälle.

Varusteet siis niskaan ja varmistuslaitteet valjaisiin. Oli aika lähteä uudelle reitille. Huonona puolena oli, että olin unohtanut topo-kirjan kotiin. Jouduin siis lähtemään fiiliksellä ylöspäin tietämättä tarkkaan mitä hakeamaa reitti kulkisi. Vasta kotiin päästyäni pystyin tarkistamaan millä reitillä olin milläkin hetkellä ollut. Ja niinhän siinä kävi, että montaa reittiä tuli kiivettyä, mutta yhtään uutta nousua ei tikkilistaan tullut tältäkään reissulta.

(c) Sami

Fleikin päälle pääsinkin todella helposti. Joskaan ryömimistyylini ei ollut kovin tyylikäs. Siitä reitti jatkui helppona ylöspäin ja ennen kuin huomasinkaan olin seinällä olevan haan kohdalla. Tässä vaiheessa olin siis siirtynyt Erikois-A reitille, jota seurasinkin puolivälin ankkurille asti.

Ankkurilta lähdin oikeanpuoleiselle halkeamalle eli Vekaralle, jota en ollut koskaan kiivennyt. Pyristelin hieman sen alkua, mutta siinä vaiheessa taivaalta tippui jo pari tippaa vettä. Myös Sami huuteli alhaalta, että vesisade taitaa olla alkamassa. Pakitin väliankkurille, koska se oli vielä tehtävissä ja Sami laski minut alas.

Hetken aikaa odottelimme tulisiko sitä vettä vai ei, mutta enää taivaalta ei tullut tipan tippaa. Kumpikin taisi olla aikeissa vetää köyden alas, kun tajusimme että meillähän oli yläköysi valmiina. Ainakin Sami voisi kiivetä sillä ja jos sade alkaisi, pääsisimme nopeasti teltan suojaan.

Erikois-A:n alku oli paremmin köyden kanssa samassa linjassa, joten Sami lähti kokeilemaan sitä. Muutaman yrityksen jälkeen alun A:n muotoinen leveä halkea menikin ja Samin matka jatkui tasaista tahtia puolivälin ankkurille.

Varmistuspisteen ollessa ankkurilla valmiina oli minun vuoro tulla perässä. Otin varmuudeksi kamuja mukaan josko saisin kokeiltua Vekaran loppua uudelleen. Omallanikin kohdalla alku vaati muutaman yrityksen, mutta sen jälkeen reitti meni mukavasti ylös. Selvästi päivä alkoi kuitenkin painaa, sillä helpoissakin kohdissa ja yläköydessä, nouseminen oli melkoista puuskuttamista.

Ankkurille päästyäni ei vettä ollut vieläkään tullut, joten eipä siinä ollut muutakaan mahdollisuutta kuin siirtyä köyden terävään päähän ja lähteä Vekaran loppua nousemaan. Alussa halkeama oli hyvin kapea eikä allekirjoittaneen jammaustaidot meinanneet millään riittää siihen. Onneksi sain hyvät varmistukset kiinni, joten pystyin yrittämään useampaan kertaan. Lopulta jaloille löytyi kiteitä seinältä ja kädetkin pysyivät hakeamassa sen verran, että sain vedettyä itseni pienelle hyllylle. Loppu reitti olikin sangen helppa. Muutamaa varmistusta myöhemmin olin yläankkurilla ja oli Samin vuoro kakkostaa.

Samin nousu meni sangen nopeasti ja hänen mielestä osuus oli ehkä jopa helpompi kuin Salaman väliankkurille tuleminen. Niin sitä vain toiselle hankala kohta voi olla toisella huomattavasti helpompi.

Tämän nousun jälkeen kumpikin oli samaa mieltä loppupäivän ohjelmasta. Kiipeilyt oli tältä päivältä kiivetty, joten miehet alas ja hyvin ansaitut oluet auki.

Olimme olleet koko päivän ainoat kiipeilijät Olhavalla, joten kuvittelimme illankin olevan sangen rauhallinen. Tällä kertaa ei tapahtuisi normaalia kiipeilytarinoiden jakamista tulen ääressä. Olimme oikeassa sen suhteen, ettei kiipeilijöitä tullut, mutta telttapaikalle lompsikin reilut kymmenen yläasteen kahdeksasluokkalaista opettajansa kanssa. Heillä oli erätaitokurssi menossa ja tänne he sitten päättivät tulla yöpymään. Siinähän se ilta sitten meni yläasteelaisten toilailuja ihmetellessä. Olipahan erilainen ilta.

Niin ja se sadehan ei sitten alkanut missään vaiheessa vaan illasta tuli mitä hienoin.

Lauantai aamuna olimme kumpikin sen verran rikki edellisen päivän kiipeilyistä, että keräsimme varusteet rinkkoihin heti aamupalan jälkeen ja suuntasimme kotia kohti. Jotenkin sitä ei jaksa lähtöpäivänä kiivetä sitä yhtäkään reittiä, kun silloin lähteminen menee samantien yli puolen päivän. Ja kyllähän se on myönnettävä, että pari yötä reissussa oltuaan, sitä tekee jo mieli kotiin.

Pölykeuhkon selätys

Välillä on vaikea itsekkään ymmärtää miten jokin kallion halkeama voi jäädä vaivaamaan. Sitä vain vatvoo mielessään, että kuinka alhaalla se viimeinen varmistus oikein olikaan ja miten hyvin sen sekvenssin osasinkaan? Alanko taas jännittää ja muuttuuko yläköydellä nätisti mennyt kohta jälleen aivan mahdottomaksi.

Luulisi, että aikuisella ihmisellä olisi tärkeämpääkin tekemistä ja moiset tuumailut häviäisivät muutamassa päivässä. Reittiä voisi sitten joskus kokeilla jos siltä tuntuu ja jos ei huvita, niin sitten saa olla.

Jokin tässä kiipeilyssä on vain niin hienoa, että ainakaan allekirjoittanut ei moiseen pysty. Jos jokin reitti alkaa todella pyöriä mielessä, niin siitä pääsee vain yhdellä tapaa eroon. Se on kiivettävä.

Joten kauden kolmaskin kiipeilykerta suuntautui Rollareille. Tällä kertaa en jättänyt mitään sattuman varaan vaan kävin laittamassa heti alkuun yläköyden reitille. Ja kuten aikaisemmillakin kerroilla nousu meni ilman ongelmaa. Reitti oli siis hallussa, muuvit menivät ongelmitta, eikä jalka tai käsi tuntunut missään vaiheessa lipsahtavan paikaltaan.

Silti alas päästyäni uumoilin ja epäilin itseäni. Päätös oli kuitenkin oikea. Yrittäisin kerran ja jos en onnistuisi, niin sitten myöntäisi tappioni. Antaisin olla ja keskittyisin johonkin muuhin.

Reitin alku meni nätisti ja varmistuksia sai sopivin välein. Sitten olin jälleen jännän äärellä ja oli kruksia edeltävän kiilan vuoro. Tällä kertaa en päässyt edes sovittelemaan omaani paikalleen vaan joku oli onnistunut jumittamaan oman kiilansa halkeamaan. Hetken sitä jatkon kanssa kiskottuani päätin luottaa siihen. Varsinkin, kun laitoin vähän sen alle yhden camalotin lisä-varmistukseksi.

Pieni itsensä keräily ja varmistajalta tullut huuto, ettei reitissä ole yhtään kohtaa joka ei minulla menisi sujuvasti, riittivät. Oli aika kokeilla pääsisinkö Pölykeuhkosta eroon tavalla tai toisella.

Sami Pöykeuhkolla

Tästä kohtaa ei siis kannata jatkaa eteenpäin, josko ei halua Pölykeuhkon betaa..

Hyvä kahva kummallekin kädelle, jalat oikein, oikean käden kaksi sormenpäätä halkeamaan.. Ei ajatustakaan sille, että jonkun muun paikalle jättämä kiila on nyt jalkojen alla. Vasen käsi kulmaa pitkin ylös hyvälle sivuvedolle ja oikean siirto hyllylle. Vasen perään ja jalka hyvään koloon. Varmistus paikalleen ja mies hyllylle. Se oli siinä. Vielä oli jäljellä yksi klippi ja viimeiset muuvit toppiin.

Sehään meni tällä kertaa nätisti, eikä jännittänytkään juuri yhtään. Yläankkuriin itseni kinnitettyäni tiesin miksi harrastan kiipeilyä. En ehkä osaa sitä tässä kunnolla sanoiksi laittaa, mutta on se vaan hienoa.

Pölykeuhkon hyllylle from Jani on Vimeo.

Tämän jälkeen en tuntenut enää ihmeemmin tarvetta suorittaa, mutta kiipesin vielä Viemärin. Siinäpä oli reitti, joka oli nimensä ansainnut. Helppo halkeama, johon sain vain yhden kunnon varmistuksen. Onsighti, joka ei antanut mitään tuntemuksia.

Kaksi sormenpäätä halkeamassa

Sunnuntaina oli aika taas pyörähtää Rollareilla. Paikasta en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Reitit ovat jotenkin epämielyttäviä ja kolmos kehä pitää huolen, ettei kiipeilijän ja varmistajan kommunikoinnista tule käytännössä mitään.

Kauden toinenkin kiipeily suuntautui kuitenkin Rollareille, koska se oli ainoa keino saada Pölykeuhko pois mielestäni. Yleensä en jää projektiksi jääneitä reittejä ajattelemaan, kun kallio jää taakse, mutta tällä kertaa niin kävi. Koko viikon olin vakuutellut itselleni, että muuvit kyseiselle reitille olisivat hallussa, eikä se kruksin alapuolella oleva varmistus nyt niin kaukana ollut.

Paikan päälle päästyäni oli siis aika ottaa härkää sarvista ja yrittää. Alku menikin sangen nätisti. Kiipeily tuntui myös hyvältä ja sain kolme camua hyviin halkeamiin. Sitten oli kruksia edeltävän varmistuksen vuoro. Kyseessä oli pieni halkeama johon sain kiilan tungettua. Eikä se ollut syvälle halkeamaan kauniisti uppoava kiila, jonka varaan luottaisin vaikka äitini, vaan aivan halkeaman huulilla jumiutuva varmistus. Riuhdoin kiilaa oikein kunnolla, mutta ei se näyttänyt irtoavan. Ongelmana oli silti lähtisikö se köyden mukana ylöspäin ja näin irtoaisi halkeamasta.

Sain kuin sainkin kerättyä päättäväisyyteni ja jatkoin kiipeämistä. Kiilan ollessa jalkojeni korkeudella oli vuorossa hyvä kahva, jossa voi hetken levätä. Sitten kruksiin eli pieni pystyhalkeama kahdelle sormenpäälle ja siitä sitten toinen käsi sivuvedolle ja mies ylös hyllylle. Tai näin minä toimin edellisellä viikolla yläköydellä, mutta nyt se ei ollut tehtävissä. En vain pystynyt. Neljä kertaa kävin hipelöimässä halkeamaa ja laskeuduin jälleen kiilan luokse. En vain pystynyt tekemään muuvia vaikka sen jälkeen olisikin ollut vain vähän matkaa hyllyn reunalle, jossa oli todella hyvät otteet.

Lopulta jouduin myöntämään, ettei reitti taipuisi tällä kertaa. Laskeuduin alas ja vein nöyränä yläköyden reitille. Seuraavalla yläköysinousulla sain pienen camun tungettua kahden sormen hakeamaan varmistukseksi, mutta tämä ajatus karisi Samin kysyessä mihin minulla oli aikomus laittaa sormeni nyt kun halkeama oli täynnä rautaromua?

Otin siis camun pois halkeamasta ja kiipesin kruksin ilman ongelmaa. Hyllylle tullessani varmistin vielä, että sain sen alakulmaan yhden varmistuksen kiinni. Seuraavalla liidiyrityksellä olisin siis turvassa heti, kun saisin käteni hyllyn reunalle.

Toisen nousun jälkeen olisi tietenkin pitänyt vetää köysi alas ja saada mies liidaaman, mutta näin ei tapahtunut. Selitin itselleni, että kello oli jo paljon ja voimatkin olivat jo menneet edellisiin yrityksiin. Kiipesin siis reitin vielä kerran yläköydellä ja vannoin palaavani sen alle seuraavalla viikolla.

Sormihalkeama vähän hyllyn alapuolella.

Kalliokausi avattu

Viimeiset viikot aurinko on paistanut käytännössä joka päivä, joten minkä päivän me valitsimme kiipeilykauden aloitukseen.. No sen ensimmäisen pilvisen tietenkin. Eipä se silti haitannut, sillä taivaalta ei tullut sen enempää vettä kuin luntakaan, joten kalliot pysyivät kuivina. Ja samaahan ei voi enää sanoa tätä kirjoittaessa, kun vesisadetta on luvattu seuraavaksi viikoksi.

Viime torstaina suuntasimme siis töiden jälkeen Samin kanssa Rollareille aloittelemaan kautta. Reppuunkin tuli vanhasta muistista kerättyä kaikki kiipeilyyn tarvittava, vaikka vahvasti uskoinkin ensimmäisen kerran pysyvän yläköysittelynä.

Sami ehti paikan päälle jonkin verran ennen minua, joten hän oli jo virittämässä köyttä Rock Vandalin ankuriin minun päästessä vähän puolen neljän jälkeen kallion alle. Ankkurin valmistuttua pääsi Sami sitten ensimmäisenä kokeilemaan kuinka kylmää se kivi tällä hetkellä vielä on. Ja kuten arvata saatta, eivät kädet halkeamassa paljoa hikoilleet.

Vaikka kädet pysyivät kuivina näytti taistelu Rock Vandalin ruksissa todella hankalalta ja ehdin jo ääneen asiasta kommentoidakin. Pienen uumoilun jälkeen reitti kuitenkin meni ja oli minun vuoroni aloittaa kausi. Ja voi surkeutta mikä suoritus se olikaan.. Reitti, jonka olin liidannut useampaan kertaan tuntui nyt todella haastavalta ja melkein jokainen muuvi ja ote epävarmalta. Jouduin siis myöntämään ylös päästyäni, että ruosteessa sitä taitaa taidot olla kumpaisellakin.

Kallion päällä siirsin ankkurin Pölykeuhkon puolelle, sillä emme halunneet säätää köyden kanssa sen enempää kuin oli aivan pakko. Kyseinen reitti oli pari vuotta sitten tuottanut yläköydelläkin sen verran ongelmia, että se tuntui juuri sopivalta haasteelta alkukauden projektiksi.

Pölykeuhkon ensi yritys sekä Samilla että allekirjoittaneella näytti jo huomattavasti vahvemmalta kuin edelliset räpellykset Rock Vandaalilla. Kruksi kohdassa ennen yläosan hyllyä kumpainenkin joutui kuitenkin tulemaan vielä köyteen ihmettelemään, mutta kyllähän se oikea sekvenssi alkoi jo avautua.

Toisella yrityksellä kruksi menikin sitten jo sangen nätisti. Omalla nousullani laittelin muutamia camuja jo halkeamaan mahdollista liidiyritystä uumoillessa. Alku olikin hyvin varmistettavissa, mutta ennen lopun hyllyä ei ole kuin yksi pieni yhden sormen halkeama, eikä sitä voi oikein piissille tuhlata. Saa siis nähdä kestääkö pää seuraavalla kerralla jos tässä kohtaa edellinen varmistus on jalkojen alla vai yritänkö tunkea jotain todella pientä halkeamaan. Pahimmassa tapauksessa reitti jää "katsotaan ensi kesänä" -kategoriaan, mutta sen tietää kun kohtaa oikeasti yrittää. Tälle kertaa kolme yläköysikiikkua riitti kauden aloitukseksi.

Pääsiäisretkellä Nuuksiossa

Tästä tuli sitten ensimmäinen pääsiäinen, jonka vietin pääkaupunkiseudulla kolmekymmentä täytettyäni. Jos ollaan tarkkoja, niin näistä vuosista olen kerran ollut Patvinsuolla ja kaikki muut on tullut vietettyä lapissa vaeltamassa. Tässä kohdassa voisi ehkä sanoa "vaihtelu virkistää", mutta taidan mieluummin lähteä liikenteeseen "poikkeus vahvistaa säännön" fraasilla.

Aivan ilman metsässä liikkumista ei pääsiäinen onneksi mennyt. Sillä heti perjantaina kävelimme Sadun kanssa Haukkalammelta Veikkolaan Elinan porukoiden mökille. Kulkemamme reitti onkin aivan uusi. Ymmärtääkseni se avattiin vasta viime kesänä.

Perjantai aamupäivästä Octaviaan ahtautui neljä aikuista, vauva ja kaksi borderterriäriä, sekä yllättävän paljon tavaraa päivän reissulle. Meidät kävelijät jätettiin ensimmäisen etapin jälkeen Haukkalammen parkkipaikalle ja paremmat puoliskomme ajoivat sieltä sitten mökille, johon saapuisimme Sadun kanssa noin kahden ja puolen tunnin kuluttua.

Kuten arvata saattaa Haukkalammen parkkipaikalla oli yhdeltätoista jo todella paljon autoja, mutta kun niiden läheiset tulipaikat jäivät taaksemme, saimme kävellä omassa rauhassa.

Reittimme kulki Haukkalammelta Holma-Saarijärven tulipaikalle ja sieltä jatkoimme Poro-kolmoislampien ohi. Lampien jälkeen käännyimme oikeaan kohti Siikarantaa, joka oli minullekin uusi reitti. Tämä oli mukavaa vaihtelua, sillä edellisestä kerrasta kun olen kulkenut Nuuksiossa täysin uutta reittiä, onkin useampi vuosi aikaa. Hetken aikaa kuljettuamme saavuimme kaatuneen puun luokse ja koska lähdöstämme oli kulunut jo noin tunti, oli aika pitää pieni evästauko.

Laitoimme istuma-alustat rungon päälle ja kaivoimme repuista vettä, leipää sekä sangen mauttomia pähkinöitä. Tämä kattaus ei olisi ihmeemmin kotioloissa sukkia saanut pyörimään, mutta kyllä ne huonommatkin eväät aina ulkoillessa hyvältä maistuu.

Evästauon jälkeen jatkoimme matkaa, mutta emme ehtineet kävellä montaakaan minuuttia, kun törmäsimme kunnon turistiletkaan. Noin kaksikymmentä ulkomaalaista tuli meitä vastaan opas etunenässä. Siirryimme Sadun kanssa polulta sivuun odottamaan heidän ohimarssia. Se oli kyllä heidän onnensa, sillä näiden ulkoilijoiden kengät eivät olisi missään nimessä sopineet kovan polun ulkopuolella kävelyyn. Kohteliaita he kuitenkin olivat. Käytännössä jokainen kiitti meitä ohittaessaan.

Turreletkan hävittyä näkyvistä jatkoimme vielä vähän aikaa polkua pitkin kunnes saavuimme seuraavan Veikkola-kyltin kohdalle. Tässä kohtaa hyvin tallattu polku sitten loppui ja vain yksinäinen puoliksi hävinnyt latu kulki oikeaan suuntaan. Onneksi reissu ei mennyt kuitenkaan ihan suunnistamiseksi, sillä puissa oli uudet reittimerkinnät hyvillä välein. Jatkoimme siis ladun päällä jonkin aikaa kunnes tulimme kelkkauralle. Hetken tallusteltuamme ura haarautui kahteen suuntaan ja jouduimme uumoilemmaan kumpi polku olisi meille parempi. Onneksi Satu huomasi seuraavaan Veikkola-kyltin vähän matkan päässä ja lähdimme jälleen oikeaan.

Pitkään emme joutuneetkaan kävelemään, kun tulimme Kaislammen rannalle. Tässä jätimme polun ja oikaisimme jään yli vastaranalle. Matkaa mökille oli jäljellä enää noin kilometri, josta muutama sata metriä metsässä ja loput mökkitietä pitkin.

Noin puoli kahden pintaan olimme sitten mökillä. Kävelyllemme tuli noin kymmenen kilometriä mittaa, mikä olikin hyvä päiväretken mitta.

Reitti itsessään oli parista kohtaa sangen tylsää tikkumetsää, mutta suurimmaksi osaksi komeaa suomalaista metsämaisemaa. Varsinkin jos lähtee Veikkolan suunnalta, niin että tulipaikat tulevat vasta loppupuolella, reittiä voi suositella varauksetta.

Kauhala soolo

Viikko sitten ulos katsellessani jouduin pakottavan tarpeen valtaan lähteä vielä kerran tälle kaudelle jäätä kiipeämään. En kuitenkaan saanut ketään mukaan, joten päätin lähteä yksin liikenteeseen. Parempihan se on lähteä Kauhalaan tekemään pitkää poikkaria, kun jäädä sisään märehtimään kiipeilykaverin puuttumista nätillä ilmalla.
Putoukselle pääsin neljän maissa ja olihan jää vain hakatun näköistä. Kauhala on selvästi yhä hyvin suosittu putous. Tällä kertaa paikan päällä ei kuitenkaan ollut ketään ja hyvä niin. Sain rauhassa nakutella sekä kuvailla uudella kameralla.
Aloitin iltapäivän poikkarilla vasemman puoleiselta putoukselta ja etenin siitä niin pitkälle vasempaan kuin jäätä vain riitti. Samalla myös katselin jäätä sillä silmällä josko löytäisin pari kiipeämiseen soveltuvaa "jääboulderia". Ja kyllähän niitä löytyikin. Poikkarin jälkeen oli siis aika siirtyä ylöspäin vievään kiipeilyyn.

Ensimmäinen reitti oli sangen loiva, vasempaan vievä ja hieman kourumainen linja. Sen pääsin ylös vaudikkaasti. Kyllä sitä tässäkin jo huomasin, että kiipeäminen on hieman erillaista, kun ei ole mitään varmistusta. Vaikka jalkani olivat nousun ylimmässä kohdassa vain noin kolmen metrin korkeudella, eli korkeudelle johon saattaisin laittaa ensimmäisen ruuvin normaalisti.

Toinen nousu oli edellistä matalampi, mutta siinä oli hieman jyrkempi alku. Tämäkin meni ongelmitta.

Nälkä kasvaa syödessä ja niin minullekin alkoi käydä. Olin jo tullessa katsonut vasemman puoleista putousta sillä silmällä, että se saattaisi olla noustavissa. Varsinkin putouksen oikea laita oli todella loiva ja siinä oli muutamia hyviä hyllyjä. En siis joutuisi kiipemämään kuin pari metriä kerrallaan ja pääsisin aina levähtämään.

Kamera siis automaatille ja pari ruuvia sekä lehmän häntä varmuuden varalle valjaisiin kiinni. Elämäni ensimmäinen soolo nousu pääsi alkamaan. Ja mukavastihan se meni. Missään vaiheessa ei alkanut epävarmuus nostamaan päätään vaan lyönnit olivat tarkkoja ja jalat jäivät aina tukevasti jäähän kiinni. En voi suositelle sooloamista kenellekkään, mutta kylläpä noususta jäi vaan hyvä fiilis.

Tässä vaiheessa olin ollut noin tunnin nakuttelemassa, joten päätin vielä tehdä vähän poikkaria ja harjoitella samalla vasemma kädellä ruuvaamista. 

Kuvan perusteella tunnen pakottavaa tarvetta ruuvata olkapään korkeudelle vaikka maahan olisi vain puoli metriä. Ensi kaudella on kyllä pakko keskittyä rauhallisempaan varmistamiseen.

Nyt sitten alkoi viimein kalliokauden odotus, sillä tänä vuonna en pysty pääsiäiseksi lähtemään Korolle. Ja kyllähän sitä voisi pari kertaa sisälläkin tässä välissä käydä, jotta voisi muistella miten sitä ilman hakkuja kiivettiinkään.

Uusi kamera ja päiväretki Nuuksiossa

Olympoksen iskunkestävä kamerani on mitä parhain mukana kannettava. Sitä ei tarvitse varoa ja se menee mukavasti taskuun. Sateellakin sillä ottaa mielellään kuvia ilman huolta kosteuden pääsystä sisään. Huonona puolena kamerassa sitten onkin, että sillä otetut kuvat ovat todella huonolaatuisia. Tämän piirteen kanssa olen kuitenkin pystynyt jostain kumman syystä elämään jo useamman vuoden, mutta tämän talven aikana kuppi meni lopullisesti nurin. Eihän kuvien räpsimisessä kameralla, jonka lopputulokseen ei ole koskaan tyytyväinen, ole mitään mieltä.

Pitkällisen googlaamisen ja konsultoituani ihmisten kanssa, jotka tietävät kameroista, päädyin Panasonicin Lumix DMC-GF5 malliin. Mini-järkkärihän on mitä mainioin minun käyttööni. Se on kooltaan pieni ja siinä on automatiikka joka on tarkoitettu ihmiselle, jota ei kameran säädöt juurikaan kiinnosta. Vielä kun ostan kameraan pannukakku objektiivin, niin se kulkee todella hyvin mukana.

Viime torstaina pääsin nauttimaan aurinkoisesta säästä ja uuden kameran kokeilemisesta Nuuksiossa. Reitiksi valitsin kahdeksan kilometrin mittaisen Korpinkierroksen.

Mustalammen itäpuolelta tulipaikoille päin.

Tietenkin Leekosta ja Paavosta piti ottaa pari kuvaa.

Maisemaa Rajakallion päältä

Yritän kuvata hämärämpää polkua ja aurinkoista aukiota.

Makkaraa ei tällä kertaa paistettu, mutta pitihän ne kahvit silti juoda.

Mustalampi tulipaikalta.