Minun puolesta sateet saavat tulla

Viikolla säätiedotusta ihmetellessäni alkoi toivon kipinä projektini loppuun viemisen suhteen jälleen palata. Hyvää ilmaa oli luvattu perjantaista aina sunnuntaille asti. Tämähän tarkoittaisi, että kalliot ehtisivät melko varmasti kuivua.

Tästä eteenpäin ei pidä lukea jos pelkää saavansa betaa reitistä. En kerro suoraan jokaista muuviani, mutta jotain apua tekstistä saattaa olla niille, joille flashi on tärkeintä kiipeämisessä.

Sunnuntaina siis seisoin jälleen Kreikkalaisen kirjanpidon edessä. Yritin tihrustaa olisinko jättänyt jonkin jalkapaikan huomaamatta tai olisiko sittenkin jokin toinen tapa nousta loppuosa, jota en ollut vielä tähän mennessä sisäistänyt. Ja tällä kertaa sainkin mahdollisia uusia ajatuksia reitin suhteen. Ylhäällä oli selvästi sivuveto, joka olisi minulle huomattavasti tärkeämpi kuin olin alunperin ajatellut. Myös halkeaman oikealla puolella oli muutama röpelö kalliossa, jotka saattaisivat auttaa tälle sivuvedolle yltämisessä.

En kuitenkaan alkanut yrittää reittiä samantien vaan kiersin sen päälle tutkimaan myös yläosaa tarkkemin. Viimeiset otteet olivat kuitenkin sangen korkealla, eikä alastulokaan ollut mikään mainioin. Ylhäällä näin jopa vähän vaivaa, että pääsin niin lähelle toppimuuveja kuin mahdollista. Myös täältä löytyi vähän apuja ja ehkä reitin ainoa hyvä kahva. Jos siis ylettyisin sille asti, olisi loppu helppoa.

Palasin siis takaisin reitin alapuolelle ja asettelin padini oikeaan kohtaan. Sen jälkeen vielä siirtelin sitä hieman, jotta se antaisin mahdollisimman hyvän suojan, josko sattuisin putoamaan. Laitoin myös reppuni ja fleeceni kiven päälle, jolle padi ei ylettynyt. Jos nyt sattuisin sinne asti kaatumaan alastullessani.

Sitten oli aika aloittaa. Mankkapussi housun kaulukseen kiinni, tossut jalkaan ja oikean jalan alin tarranauhan kiinnitys katkesi. Sitä sitten ihmettelin hetken, mutta päätin ettei reitin nousu jäisi kiinni yhden kiinnityksen irtoamisesta. Matkaan siis.

Alku meni helposti kuten viimeksikin. Sormihalkeaman jammit pitivät ja sain itseni samaan kohtaa jossa olin jo useampaan kertaan ihmetellyt omaa huonouttani ja reitin vaikeutta. En myöskään nähnyt jalkojeni kohdalla olevia prötöjä, joiden piti tässä kohtaa auttaa. En kuitenkaan ollut aivan jumissa, sillä sain nostetua toista jalkaani kymmenen senttiä edellistä kertaa korkeammelle. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Käteni hipaisi hyvää sivuvetoa, mutta pitoa ei vielä ollut. Myös hakeama oli ylhäältä hieman kostea, joten sormijammi ei tuntunut niin varmalta kuin edellisillä kerroilla.

Tässä kohdassa menetin uskon mahdollisuuteeni nousta reitti puhtaasti ja siirsin jalkani halkeaman vasemmalla puolella olevalle eliminaatille. Tämän jälkeen yletin sivuvetoon, sain jalkani ylemmäs ja kahva löytyi. Hetken kuluttua olin kallion päällä, mutta reittiä en ollut kiivennyt.

Alas jälleen päästyäni meinasin jo kerätä tavarani ja jättää reitin rauhaan tältä vuodelta. Olisihan se täällä vielä ensi keväänäkin.

Kokosin kuitenkin itseni vielä kerran. Yksi yritys siis vielä ja sitten Elinan porukoille kahvin juontiin ja herkkujen syöntiin.

Tällä kertaa en kuitenkaan luottanut itseeni vaan merkkasin kalliossa olevat pikku röpelöt. Josko niistä olisi hyötyä, niin ainakin ne löytyvät. Aloitin siis vielä kerran tälle kaudelle ulkoreitin nousemisen ja ilman ihmeempää ongelmaa olin vanhassa tutussa jumi-paikassani. Tällä kertaa kuitenkin näin mankkajäljen, mihin jalka pitäisi seuraavaksi siirtää. Nostin siis jalkani pienen pienelle jalitsulle enkä jäänyt ihmettelemään miten se siinä pysyisi vaan luotin sormijammiini. Sitten toinen käsi sivuvedolle ja jalat vähän ylöspäin. Tämän jälkeen toinen käsi ylsi ongelmitta kahvalle ja siihen täysin luottaen vedin itseni toppiin. Reitti oli kiivetty.

Suoritustani yksin tuulettaessa tiesin ilman epäilystä, että tämän syksyn ulkokiipeilyt olivat sitten tässä. Tulkoon vettä. Kastukoon reitit. Ennen ensi kevättä minä en enää välitä.

Kaunis syyspäivä

Syksy on boulderointi aikaa

Viimeiset kolme viikko on meinannut ihan oikeasti harmittaa, etten ole ehtinyt kiipeämään. Varsinkin, kun ulkoilukelit ovat olleet varsinkin viikonloppuisin mitä parhaimmat. Mutta minkäs teet, kun ensin tuli oltua melkein pari viikkoa flunssassa ja sitten "piti" istua viikonloppu katsomassa Rakkautta ja Anarkiaa elokuvia.

Onneksi sain viimein purettua pahimmat kiipeilyhalut viime viikon sunnuntaina ja vielä vähän lisää seuraavana maantaina. Eivätkä kelit meinaa vieläkään huonontua, joten tässä on mahdollista että ulkokiipeily-kausi jatkuu vielä pitkälle lokakuuhun.

Köyden kanssa en enää usko kuitenkaan lähteväni liikenteeseen ennen kuin jää koristaa kalliota, mutta boulderointi onneksi sopii syksyyn mitä parhaiten. Jos ilma pysyy kaksi päivää kuivana, niin tietää kivienkin olevan kuivia. Ja vaikka illat pimenevät nopeaa tahtia, niin onneksi töiden jälkeen ehtii hyvin pyörähtää kiveä halaamassa. Tämä tietenkin vaatii, että mahdollisilla kuivilla keleillä ei ole muita kiireitä, mutta onneksi sitä aina jotenkin saa tekemisensä niin sumplittua, että voi vaikka vain tunnin lenkin kalliolla pyörähtää.

Kreikkalainen kirjanpito on kaunis sormihalkeama

Sunnuntaina tuli siis pyörähdettyä Lintukalliolla. Tälläkin kertaa piti yrittää Kreikkalainen kirjanpitoa, mutta ei se vieläkään taipunut. Sen verran projekti kuitenkin edistyi, että edellisellä kerralla en ollut huomannut reitin lähtevän sit-startina. Nyt on sekin osa kokeiltu. Ilman toista padiä ja spottajaa en taida kuitenkaan pystyä tekemään viimeisiä muuveja. Tämä on siis perinteinen yksin boulderointi ongelma. Toppimuuvit eivät näytä pahoilta, mutta kun metrejä on alla pari, niin pää ei vain anna tehdä niitä. Tässä tapauksessa en pidä tätä itsesuojeluvaistoa ollenkaan pahana asiana.

Seuraavaksi yritin El Clasicoa, mutta ei se edennyt sen paremmin kuin kesäkuussakaan. Tällä kertaa olin jopa spotannut toisesta blogista betaa, mutta kun ei pysty niin ei pysty.

Tuksun loppumuuvit menossa.

Tässä vaiheessa tarve saada jotain kiivettyä alkoi nostaa päätään ja melkein meinasin jo menettää toivoni topokirjaa selatessa. Sillä näytti, että olen kiivennyt jo kaikki kiivettävissä olevat reitit Lintukalliolta. Onneksi päivän pelastus löytyi kallion kauimmaisesta reunasta. Siellä sijaitsi Tuksu, jota en ollut ennen kokeillutkaan. Jouduinkin hiomaan sen alkua muutamaan kertaan ennen kuin reitti taipui. Otin suorituksesta myös videon, mutta onnistuin laittamaan kameran niin lähellä kalliota, ettei videosta saa oikein minkäänlaista kuvaa reitistä. Ihan mukava reitti joka tapauksessa. Varsinkin alku oli hyvin mielenkiintoinen.

Maanantaina oli sitten vuorossa Vantaanlaaksosta löytyvä kivi, joka sijaitsi vain parin sadan metrin päässä työpaikastani. Olin jo alkukesästä uumoillut koska olisi aikaa käydä sitä kokeilemassa, mutta syyskuun puolellehan tuo meni ennen kuin sille sitten lopulta pääsin.

Tältä boulderilta löytyy vain kolme reittiä, joten ensimmäisenä piti tietenkin kokeilla Lämppäriä. Lähdin sitä nousemaan niin itsevarmana, että minulla meni kolmisen yritystä ennen kuin oikeasti aloin keskittymään kiipeämiseen. Sen jälkeen reitti menikin sangen nopeasti.

Seuraavaksi oli vuorossa Kulman kundi. Sen muuvit olivat hallussa muutaman yrityksen jälkeen, mutta silti piti pariin otteeseen vielä yrittää ja vähän tarkemmin miettiä miten ne sormet kannattaa listoille laittaa, ennen kuin se oli hoidettu. Tämän reitin kiipesin 5+ variaatiolla, sillä areten eli ulkokulman käyttö ei missään vaiheessa auennut minulle.

Kulman kundi

Lopuksi oli vuorossa kiven kuningasreitti eli 2Faces. Tämä olikin jo mielenkiintoisempi projekti, sillä se vaatii heti alussa jalkasekvenssiä, jota en ole ulkona tainnut koskaan joutua käyttämään. Useamman yrityksen jälkeen muuvit alkoivat kuitenkin sujua ja sitten melkein vahingossa homma oli paketissa ja reitti kiivettynä.

Koska 2Faces oli sen verran erillaista kiipeilyä johon olen tottunut päätin ottaa toistonousun videolle. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Neljä ta viisi yritystä myöhemmin kävin sulkemassa kameran. Reitti ei vain enää taipunut.

Laitoin kameran lopuksi vielä ajastimelle, jotta saisin edes pari kuvaa ja yritin vielä kerran. Tarkoitus oli vain nousta vähän alkua, jotta saisin kuvan jossa edes perse nousee maasta. Tälläpä kertaa reitti sitten menikin ilman ongelmia, joten sain tripla kuvat nousun alusta.

2Faces alkaa jalat kiven alla.

Homma alkaa olla paketissa. (Kuva otettu eri yritykseltä kuin aikaisemmat.)

Sitten piti vielä kerran laittaa videokuvaus pyörimään. Sekvenssi oli vielä kolmannenkin kerran hallussa ja sain nousun videolle. Sitä katsoessani sain kuitenkin havaita, että olin pitänyt kameraa taas liian lähellä kiveä. Ensin näkyi vain miehen pää ja sitten pää hävisi kuvasta vain muutaman muuvin jälkeen. Selvästi kameran näytön ala ja ylä osa ei tallennu videota kuvattaessa. Seuraavalla kerralla pitää kamera laittaa suosiolla kauemmaksi pyörimään, jotta kokosuoritus tulisi nauhalle.