Koko porukalla Nuuksion Pitkäjärvellä

Viikonlopulle ei ollut ihmeempää ohjelmaa, joten jotainhan sitä piti keksiä. Viettäisikö rauhallisen lauantain pihapiirissä vai lähdettäisiinkö koko porukalla Nuuksion Pitkäjärvelle hiihtämään ja eväitä syömään? Tietenkin minä valitsen kakkos vaihtoehdon, eikä Elinallakaan ollut mitään ajatusta vastaan. Joten kymmenen aikaan lauantai aamuna meillä oli autossa kahdet sukset, ahkio, repullinnen eväitä, kaksi lasta, kaksi aikuista ja koira. Auto oli siis todella täynnä, mutta onneksi matka ei ollut pitkä.

Pariakymmentä minuuttia myöhemmin pysähdyimme Haltian luontokeskuksen parkkipaikalle. Yksi vuotias oli tietenkin ehtinyt  nukahtaa lyhyen ajomatkan aikana, joten purimme auton mahdollimman nopeasti. Pienet aamupäivän päiväunet olivat selvästi nuorimmalle retkeilijälle paikallaan. Mäki parkkipaikalta järven jäälle on sangen pitkä ja jyrkkä, joten Iisa sai nukkua vielä hieman pidempään, kun veimme ensin varusteet, Aaron ja Uulan alas.

Elina ja Aaro jäivät järven jäälle laittamaan suksia ja ahkiota retkikuntoon ja minä kipaisin hakemaan Iisaa autolta, jossa neiti nukkui yhä maailman menosta tietämättä. Vaihdoin vielä monot jalkaan ja otin Iisan kantoon.

Valmiina lähtöön

Jäälle päästyämme Elina ja Aaro olivat saaneet ahkion ja sukset valmiiksi. Aaro istui jo ahkiossa, joten annoin Iisan hänelle syliin ja laitoin makuupussia kummankin jaloille. Elina otti Uulan vetovyöhon kiinni ja he lähtivät ensimmäisinä eväspaikkaa kohti. Itse otin ahkion vetoon ja lähdin seuraamaan Elinan tekemää latua.

Uula ei meinannut muistaa, että koiran paikka on hiihdettäessä ensimmäisenä

Alkumatka meni sangen hyvin. Mitä nyt Uula meinasi pari kertaa unohtaa, että sen pitäisi kulkea ensimmäisenä, eikä jäädä leikkimään emännän ympärille. Tästäpä syystä Elina sai nähdä pari kertaa oikeasti vaivaa pitääkseen hihnaa poissa suksiensa alta. Hieman puolen välin jälkeen Iisa alkoi painaa Aaron jalkoja ja muutenkin ahkio-kaksikon asento ei toiminut vaan varsinkin Iisa meinasi kellahtaa lumihankeen. Elina sai autettua heitä parempaan asentoon ja niin ehdimme hiihtää loppumatkan ennen kuin pienet epämukavuudet muuttuivat isommaksi harmitukseksi.

Valmiina säätämään ahkiomatkustajia

Olin valinnut eväspaikaksi Nuuksion Pitkäjärven vastarannalla olevat jääputoukset. Ajatuksena oli ollut, että muukin kotiväki näkisi hienot putoukset. Ajatus kostautui kuitenkin sangen nopeasti, sillä alkaessamme purkamaan eväitä putoukselle saapui neljä kiipeilijää ja heillä oli vielä koira mukana. Uulalle heidän paikalle tuleminen ei sopinut ollenkaan, joten haukkuminenhan sitä piti aloittaa. Eikä sitä sitten lopettannut komentaminen kuin ruispalan antaminenkaan.

Pikainen eväshetki

Kiipeilijät lähtivät onneksi tarkistamaan alueen toiset putoukset, joten saimme noin vartin aikaa, jolloin tilanne hieman rauhoittui. Käytimme ajan eväiden nopeaan syömiseen ja olimmekin suunnilleen valmiita jätkien tullessa takaisin. Tässä vaiheessa myös Aaro alkoi valittaa kylmää, vaikka hänellä oli todella hyvin päällä. Houkutteluni pienestä lämmittävästä kävelylenkistä menivät kuuroille korville, koska se ei kuulemma olisi auttanut.

Oli siis aika lastata lapset ja reppu takaisin ahkioon ja suunnata autoa kohti. Iisaa meinasi ahkioon laittaminen ensin harmittaa, mutta heti kun pulkka lähti liikenteeseen oli hänen elämänsä jälleen kunnossa. Elina oli lähtenyt hiihtämään Uulan kanssa jo minun pakatessa ahkiota. Kauaksi he eivät kuitenkaan päässeet, sillä Uula päätti jäädä odottamaan meitä perässä tulijoita jo pari sataa metriä edettyään.

Ahkiojärjestely ei ollut aivan toimivin

Loppumatkan minä hiihdin ahkion kanssa edeltä ja Elina tuli Uulan kanssa perässä. Tämä oli todella toimiva järjestely, koska nyt lapinkoirakin eteni suoraan. Uula haluaa aina kulkea ensimmäisenä, joten Elina sai tästä melkoisesti veto apua.

Kärki odottaa

En tiedä olinko saanut pakattua nuorison ahkioon hieman menomatkaa paremmin vai auttoiko kotimatka, mutta pääsimme aloituspisteeseen suhteellisen helpolla. Enää oli jäljellä ylämäkin autolle. Elina otti tällä kertaa Aaron ja Uulan mukaansa heti sukset jalasta saatuaan. Minä pakkasin sukset ahkioon Iisan sivuille ja lähdin vetämään kuormaa ylämäkeen. Kunnon hien siinä sai vielä päälle, joten ehkä reissulla oli hieman kunnonkohotuksellistakin hyötyä.

Varttia myöhemmin ajoimme jo täyteen pakatulla autolla kotia kohti. Matkan aikana söimme vielä retkeltä yli jääneet keksit ja porkkanat.

Oliko tällaisessa parin tunnin säädössä loppujen lopuksi mitään järkeä voisi kysyä. Kaakaota ja eväitä olisi voinut syödä kotipihassakin. Omasta mielestä pikku-reissu kannatti. Sää oli hyvä ja suksi luisti. Eväät maistuivat. Ahkiojärjestelyä olisi kyllä pitänyt miettiä tarkemmin, mutta eihän sitä osannut arvata kuinka hankalaa lyhyellä matkalla sisaruksilla on istua sylikkäin lämpimien vällyjen alla.

Eväspaikka oli ainoa oikea virhearvio. Ei olisi todellaankaan pitänyt jäädä paikkaan, johon varmasti tulee muita ihmisiä. Meidän metsässä kasvaneella lapinkoiralla, kun menee hyvä tovi tottua uusiin ihmisiin. Lisämausteen antoi tietenkin kiipeilijöiden mukana tullut koira.

Saapa siis nähdä ehtiikö sitä vielä lumien aikana yhteisretkelle vai meneekö seuraava jo sulan ajalle. Silloin on ainakin moni asia niin paljon helpompaa. Pääasia kuitenkin, että seuraava reissu tulee. Kyllähän nämä pienet retken ovat aina loppujen lopuksi vaivansa arvoisia, vaikka sitä ei joka hetki liikenteessä ollessaan muistakaan.

Isolla kivellä

Mummolan pellon toisella puolella seisoo iso kivi, jonka juurella ja päällä leikimme lapsina sangen usein. Olen ymmärtänyt, että myös äitini ja hänen sisaruksensa ovat leikkineet siellä aikanaan. Enoni mainitsikin tämän reissun jälkeisenä iltana, ettei se kivi taida ihan niin iso olla mitä hän muistaa lapsena sen olleen. Aaron kanssa emme ole kuitenkaan vielä päässeet kyseisellä kivellä käymään, mutta onneksi viime viikonloppu toi muutoksen tilanteeseen.

Valmiina matkaan. Taustalla näkyy Iso kivi

Lunta mökin ja kiven välisellä alueella oli todella paljon, joten varustauduin matkaan korkeavartisilla saappailla. Aarolle otin pulkan mukaan, joten hänen tarvitsi vain pitää kunnolla kiinni, niin perille pääsy oli taattu. Myös Uula lähti mukaamme, koska syvä hanki oli mitä parhain tapa saada sen menohaluja hillittyä.

Kauaksi emme ehtineet pihasta, kun minulla oli jo lunta kengässä, mutta en antanut tämän haitata. Reissusta ei pitäisi tulla pitkä, joten kyllä sitä hetken aikaa märkää villasukkaa kesti. Pulkan veto oli kyllä melkoisen raskasta lumessa kahlatessa ja Aaroa perässä vetäessä. Onneksi olin pukeutunut sen mukaan, että hiki tällä matkalla varmasti tulisi.

Hyvin etenee

Noin puoleen väliin matkaa tullessamme kulku helpottui huomattavasti, sillä tulimme traktorin tekemälle uralle. Silloin muistin äitini maininneenkin, että koivikkoa oli talven aikana kaadettu. Olisimme siis päässeet huomattavasti helpommalla kivelle, jos olisimme aloittaneet tieltä ja seuranneet jälkiä koko matkan. Hyvään seikkailuun ei kuitenkaan sovi liiallinen helppous, joten tämä puolet hankea ja puolet uraa oli juuri sopiva kombinaatio.

Kivelle päästäksemme piti vielä ylittää syvä oja, jossa virtasi yhä vettä. Oja ei onneksi ollut kovinkaan leveä. Jätimme pulkan mökin puolelle ja minä astuin haara-asentoon ojan yli. Tämän jälkeen hyppäytin Aaron toiselle puolelle ja seurasin sitten perässä.

Iso kivi oli aivan ojan pientareella, joten kiersimme sen toiselle puolelle. Tämä puoli oli huomattavasti loivempi ja todella luminen. Aaro jäi alas odottamaan, kun minä kävin ensimmäisen kerran kiven päällä. Noustessani potkin hankeen hyvät askelmat, joita pitkin seuraava nousu olisi parempi kiivetä.

Aaro odottaa minun tehdessä ensinousua

Kiven päälle päästyäni nappasin pari kuvaa ja laskeuduin alas. Seuraavan nousun teimme sitten yhdessä. Aaro nousi ensin minun tekemiäni askelmia käyttäen. Itse seurasin perässä varmistaen häntä. Uula oli haistellut jotain noustessamme, eikä ollut näin kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Kiven päälle päästyämme se kuitenkin huomasi mitä olimme tekemässä. En ehtinyt sanomaan mitään, kun Uula oli jo kavunnut seuraksemme kiven kapealle huipulle.

Uula huomasi viimein meidän nousseen kiven päälle

Otimme huipulla tiimi-kuvan, jonka jälkeen usutin Uulan takaisin alas. Tämän jälkeen laskeuduimme Aaron kanssa, niin että minä menin ensin selkä edellä ja Aaro hieman jäljessä. Näin pystyin auttamaan häntä. Viimeiset pari metriä Aaro tuli pyllymäkeä.

Kävimme vielä toistamiseen kiven päällä ja jälleen Uula halusi seurata meitä. Tarkkana kapealla huipulla sai kyllä olla, vaikka puolitoista vuotias koira ja melkein viisi vuotias poika siellä istuivatkin sangen rauhallisesti.

Tiimikuva topissa

Toistonousun jälkeen laskeuduimme alas samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Vielä oli aika syödä mukanani tuomat keksit ja sitten suuntasimme takaisin mökille. Meidän matkamme oli tähän suuntaan huomattavasti nopeampi, sillä seurasimme tällä kertaa koko matkan traktorin jälkiä. Uulan siirtyminen mökille oli todella nopea. Elinan kutsuessa Uulaa mökin pihasta lähti se ravaamaan syvän hangen läpi emäntäänsä kohti välittämättä urista tai hangen syvyydestä.

Keksitauko ennen mökille paluuta.

Mekin olimme hieman myöhemmin perillä mökillä ja niin oli saatu ensimmäinen yhteinen seikkailumme Isolla kivellä päätökseen. Tämän jälkeen oli mukava viettää loppupäivä sisällä lämpimässä.