Pöyrisjärvi 2013 - Kahdeksas päivä ja kotiin paluu

Viimeinen aamu tunturissa alkoi harmaana, mutta vesisade oli onneksi loppunut jossain vaiheessa aamuyötä. Koska maa oli märkä, teimme Tonin kanssa aamupalan teltan absidissa samalla tavaroita pakkaillen. Pyrimme myös hoitamaan homman rivakasti, jotta pääsisimme nopeasti liikenteeseen.

Tässä kohtaa voin myöntää itsekin olleeni hyvin valmis jättämään tunturin taakse. Tieto jokusen tunnin päässä odottavista saunasta, oluesta ja pitsasta menee ilman epäilystä rennon maastoaamiaisen edelle. Varsinkin kun näitä aamiaisia oli jo jokunen tullut nautittua.

Vajaat pari tuntia heräämisen jälkeen olimme taas tallustamassa uraa pitkin kohti Kalmankaltiota. Matka etenikin hyvää vauhtia ja päivän ainoaa taukoa pitäessämme ei matkaa autolle ollut enää muutamaa kilometriä enempää.

Hetkellisesti yksinäinen vaeltaja

Matkalla taukopaikalle jätkillä oli riittänyt juttua koko ajan. Myöskään viimeiselle etapille lähdettäessä tarina ei tauonnut hetkeksikään. Tässä vaiheessa halusin kuitenkin nauttia vielä hetken vaeltamisesta hiljaisuudessa, joten jättäydyin seurueestamme jälkeen. En oikeastaan jaksanut ihmeemmin kuviakaan ottaa. Kävelin vain omassa rauhassa, uppoutuneena ajatuksiini. Pariin kertaan minua jäätiin odottamaan, mutta jossain vaiheessa muut taisivat päättää, että enköhän minä autolle osaa. Sain siis kävellä omassa rauhassa.

Kalmankaltion autiotuvan kohdalla erämaa sitten viimein loppui ja ura vaihtui hiekka-autotieksi. Kuten edellisilläkin kerroilla tässä kohtaa tulee tunne, että reissu on ohi, joten viimeiset pari kilometriä parkkipaikalle tuntuvat yllättävän pitkiltä. Myös auton kohtalo alkoi jännittää näillä main. Olisiko se odottamassa Kalmankaltiossa?

Erämaa takana

Noin yhdentoista maissa pitkät kilometrit lopulta loppuivat ja autokin oli odottamassa sovitussa paikassa. Tälle päivälle tuli matkaa noin kahdeksan kilometriä ja niin olimme saaneet onnellisesti tämän vuotisen vaelluksen päätökseen. Auton luokse sitä ei voinut kuitenkaan jäädä juhlistamaan, sillä siellä oli itikoita enemmän kuin missään muualla koko reissun aikana ja ne olivat todella ärhäköitä. Pakkasimme siis tavarat nopeasti autoon ja vaihdoimme kuivat paidat hikisten tilalle. Sitten auto käyntiin ja matkaan.

Hettaan päästyämme pysähdyimme hetkeksi kauppaan. Tässä vaiheessa tekee aina mieli limonaadia ja herkkuja. Sitten matka jatkui vielä noin tunnin Muonioon, missä meillä oli mökki varattuna. Kävimme siellä uudestaan kaupassa hakemassa illalle evästä ja olutta.

Aivan Muonion keskustassa sijaitsevan mökkimme avaimet saatuamme pistettiin sauna lämpiämään ja alkoi varustehuolto. Onneksi aurinko paistoi, joten saimme teltat kuivumaan. Saunan viimein lämmettyä alkoi pitkällinen peseytyminen ja muutenkin itsensä sivistykseen sopivaksi saattaminen.

Reissun viimeinen leiri.

Porukan saatua siviilivaatteensa päälle oli aika siirtyä pitsan syöntiin. Muoniosta löytyy israelilaisten pitämä pitseria, jossa olemme käyneet useampaan kertaan vuodesta 2004 lähtien. Aluksi paikasta sai sangen hyviä lättyjä, mutta viimeisinä parina vuotena sen taso on tippunut todella paljon. Uskon siis, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinne eksymme.

Muonion keskusta

Pitsan jälkeen kävimme vielä ostamassa tuliaisia paikallisesta krääsämyymälästä ja ST1:sellä kahvilla. Sitten loppuilta meni mökillä jurottaessa, olutta nauttiessa ja Youtube videoita tabletilta katsoessa. Varsinkin Roudasta rospuuttoon ja Kahden juopon joulu tuntuivat sopivat hyvin illan ohjelmaan.

Keskiviikko aamuna auto starttasi etelää kohti jo seitsemän maissa. Tämäkin on meille perinne. Aamiaista ei jäädä syömään, eikä muutenkaan ihmettelemään. Halu päästä kotiin on tässä vaiheessa suuri ja kiinnostus reissua kohtaan hyvin pieni.

Oulussa Toni ja minut jätettiin juna-asemalle ja Teemu ja Mikko jatkoivat nelostietä pitkin Jyväskylää kohti. Tonin kanssa ehdimme vielä käydä Oulun keskustassa syömässä ja sitten piti hypätä bussiin, joka vei ensimmäiset satakilometriä. Sen jälkeen pääsimme pendoliinoon, joka vei loppumatkan. Illalla kymmenen jälkeen olin viimein kotona.

Pöyrisjärvi 2013 - Seitsemäs päivä

Maanantai aamu alkoi kosteana ja pilvisenä. Vettä oli tullut yön aikana reippaasti, mutta nyt se oli ainakin hetkellisesti loppunut. Keräsimme aamupalatarpeet ja siirryimme tuvalle ruuan laittoon. Kyllähän sitä sai taas havaita miten mukavaa aamiaista on tehdä kun saa istua kunnolla eikä tarvitse maassa könöttää. Vaikka meidän ruokakunta ei mahtunut pöydän ääreen vaan jouduimme keittelemään vettä laverilla, oli tämä mukavaa vaihtelua edellisiin aamuihin.

Aamiaisen jälkeen pakatessamme leiriä katselimme taivaalle varmoina, että tänään saisimme vielä lisää sadetta. Eikä sitä tarvinnut kauaa odottaakaan, kun taivas taas aukesi. Onneksi vettä ei ehtinyt tulla kovinkaan paljon ennen kuin saimme pakatut rinkat tuvan katoksen alle suojaan. Tämän jälkeen uumoilimme jonkin aikaa pitäisikö sateeseen lähteä vai jäädä odottamaan sen loppua. Tämä oli jälleen kerran hyvä esimerkki kiireisestä tavastamme vaeltaa. Odottaminen ei vaan taida olla yhdellekään meistä se vahvin puoli. Onnistuimme kuitenkin tekemään oikean valinnan ja odottelemaan sateen lakkaamista sisällä. Yhtään ylimääräistä emme kuitenkaan olleen valmiit odottelemaan vaan viimeisten tippojen osuessa maahan retkueemme oli jättänyt jo hyvästit yksinäiselle vaeltajalle.

Lähdimme siis seuraamaan edellisen päivän uraa itää kohti. Lenkihaan päälle päästyämme pidimme päivän ensimmäisen tauon. Sateen uhka tuntui kuitenkin ajavan meitä koko ajan takaa, sillä vilkuilimme tummia pilviä epäilevästi ja yritimme keksiä mihin suuntaan ne olivat menossa. Tällä ei tietenkään ollut sinäänsä mitään väliä, sillä kohti itää ja Kalmankaltiota meidän oli kuitenkin kuljettava. Mutta minkäs teet, säästä puhuminen tuntuu olevan tärkeä osa vaeltamista.

Lenkihaalta matka jatkui alamäkeen emmekä joutuneet kävelemään kauaakaan, kun saavuimme Naltijärven kesäpaikalle. Kartta kertoi, että Naltijärven autiotuvalle pitäisi tehdä hieman pidempi kierros pohjoisen kautta. Karttaan oli merkitty myös mönkijäuria, jotka menivät suoraan Käkkälöjoen varteen, mutta ne eivät jatkuneet joen toisella puolella. Päättelimme kuitenkin, etteivät urat nyt joen varteen voi vain loppua. Kyllä niiden kohdalla täytyy olla jonkinlainen kahluupaikka. Uraa ei ole vain piirretty joen toiselle puolelle syystä tai toisesta.

Joen varteen saavuttuamme ja aikamme ylityspaikkaa syvästä ja leveästä joesta etsittyämme jouduimme kuitenkin myöntämään, ettei tästä kohdasta mennä yli. Jouduimme siis palata hieman takaisin päin ja jatkaa selvästi näkyvää, mutta jonkin verran pohjoisen kautta kiertävää reittiä pitkin.

Pari sataa metriä kuljettuamme saavuimme Käkkälöjoen viralliselle kahluupaikalle. Ylitys näytti melkein kengät jalassa mentävissä olevalta, mutta ei aivan. Saappaat jalassa siitä olisi mennyt kyllä ongelmitta. Joten vielä kerran tälle reissulle piti ottaa kengät ja sukat pois ja tehdä pikainen kahluu.

Vastarannalla kenkiä sitoessamme myös yksinäinen vaeltaja saapui joen varteen. Hän oli päättänyt tehdä lyhyen päivän ja siirtyä Naltijärven tuvalle. Saappaat jalassa hän tekikin ylityksen helposti. Meidän jatkaessa matkaa oli hän jo samalla rannalla kanssamme ottamassa valokuvia joesta.

Fielmasjärvestä Käkkälöjokeen laskevan puron ylitti näppärä silta.

Viimeinen etappi lounaspaikalle tuntui kestävän todella kauan vaikka matkaa ei ollut kuin kolmisen kilometriä. Käytännössä minä kyllä taisin olla ainoa porukastamme, joka olisi edes halunnut tuvan kautta pyörähtää, sillä se teki pienen lisälenkin päivämatkaamme. Lopulta saavuimme kuitenkin Naltijärven tuvalle, jossa yöpyi jo kolme kalastajaa. Vaihdoimme heidän kanssa kuulumisia ja aloitimme tekemään vaelluksen viimeistä lounasta.

Syödessämme myös yksinäinen vaeltaja saapui paikalle. Tämän jälkeen autiotuvan portailla ja edessä vietti aikaa kahdeksan äijää, mikä taisi olla enemmän ihmisiä kuin olen koskaan nähnyt Pöyrisjärvellä vaeltaessa ennen tätä reissua. Melkoinen kansanvaellus oli siis menossa.

Kalastajia. yksin vaeltajia ja eräjormia tuvan edustalla.

Syötyämme jäimme vielä toviksi turisemaan ja juttuja vaihtamaan, mutta lopulta oli taas aika jatkaa matkaa. Nostimme siis rinkat selkään ja lähdimme Teemun ottamaan kompassisuuntaan. Kalmankaltioon vievän uran seuraaminen olisi vaatinut palaamista omia jälkiämme pitkin reilun kilometrin verran pohjoiseen, mutta vajaan kilometrin suunnistuspätkä oikaisi reittiämme huomattavasti.

Kuljimme ensin soisen alueen sivua ja sen jälkeen nousimme todella jyrkkää rinnettä harjun päälle. Tämä oli suunnilleen sama reitti, jota olimme Teemun kanssa hiihtäneet 2008 jouluna. Kylläpä vain harjun ylitys oli jalkaisin helpompaa kuin se oli ollut suksien ja ahkion kanssa.

Emme joutuneet kulkemaan kovinkaan kauaa, kun saavuimme uralle. Hetken aikaa sitä kuljettuamme huomasimme reitin vievän aivan liikaa pohjoiseen vaikka sen pitäisi viedä enemmän itään päin. Emme kuitenkaan voineet tehdä muutakaan tässä tilanteessa kuin seurata uraa ja toivoa sen kääntyvän kohta oikeaan suuntaan. Vähän ajan kuluttua tulimmekin risteykseen, joka lähti viemään oikeaan suuntaan. Kotiin päästyäni sain huomata online kartasta, että alueelle oli merkattu uria, joita meidän kartoissa ei ollut ollenkaan. Jälleen kerran siis todistimme, ettei se ole eksymistä jos vähän väärällä reitillä kulkee, josko vain jossain vaiheessa päivää löytää itsensä oikeasta kohdasta karttaa.

Tämän jälkeen kävelimme viitisen kilometriä erittäin hienoissa maisemissa. Maasto oli sangen tasaista ja siellä täällä tuuli oli puhaltanut maa-aineksen pois muodostaen pieniä hiekkakuoppia. Myös käppyräisiä tunturikoivuja oli ympärillämme siellä täällä.

Hienoja maisemia

Sitten oli aika jättää ura taakse ja suunnistaa kohti seuraavan yön leiripaikkaamme. Emme olleet puhuneet lisää edellisen päivän ideologisesta ristiriidasta, mutta selvästi kaikki olivat päättäneet viettää vielä yhden yön teltassa.

Välillä tuuli oli puhaltanut maa-aineksen niin tarkaa pois, että reissu tuntui aavikkovaellukselta.

Leiripaikaksi olimme valinneet kartalta Käkkälöjoen vieressä nousevan harjun päältä paikan, joka oli vaikuttanut sangen hyvältä. Perille päästyämme saimme kuitenkin havaita virheemme. Harju nousi todella jyrkästi joesta, joten veden haku olisi ollut yhtä tuskaa, eikä paikalla ollut oikeastaan tasaisia telttapaikkojakaan.

Hetken aikaa taukoa pidettyämme päätimme jatkaa noin kilometrin joen vartta vuoden 2005 vaelluksemme telttapaikalle. Siitä oli kuitenkin jäänyt kaikille jotenkin huono kuva, joten emme olleet valinneet sitä ensimmäiseksi vaihtoehdoksi tällä kertaa. Paikan päällä ainakin itse olin hyvin hämmästynyt, sillä se oli sangen mainio. Tasaisia telttapaikkoja oli vaikka muille jakaa ja vedenottopaikkakin oli mitä mainioin. Tätä tasaista aluetta oli kyllä käyttäneet muutkin ja surullistä kyllä sille oli jätetty jonkin verran roskaa. Viimeisen yön leiriksi se kelpasi kuitenkin todella mainiosti.

Reissun viimeinen leiri

Käveltyämme tälle päivälle noin 20km, kasasimme siis vielä kerran teltat ja aloitimme rauhalliset iltatoimet. Tässä vaiheessa tyhjensin myös viimeisen kielellisen omasta alumiinipullostani. Hyvältähän se vielä kerran maistui.

Illan aikana ei tapahtunut mitään ihmeempää. Otimme rauhallisesti ja valmistimme illallista. Meillä oli Tonin kanssa viimeisenä iltana peruspataa Italiasta. Helppo ruoka siis reissun loppuun. Illan aikana Toni kävi vielä kokeilemassa kala onnea ja me muut olimme sangen tyytyväisiä, kun hänen saaliinsa oli sama kuin edellisinäkin iltoina eli pelkkää kokemusta. Viimeisenä iltana tulien sytyttäminen ja kalan valmistus olisi ollut jotenkin ylivoimaisen hankala operaatio.

Käkkälöjoki leirimme kohdalla

Nukkumaan käydessämme vettä alkoi viimein sataa. Unta odottaessa ja kirjaa lukiessa toivoin aidosti, ettei aamulla enää tulisi vettä. Olisihan se ollut jotenkin noloa, kun olisimme joutuneet talsimaan kaatosateessa viimeisen päivän. Päivän, jonka muut olisivat voineet jättää helposti kokonaan väliin.

Pöyrisjärvi 2013 - Kuudes päivä

Rennosta lepopäivästä ja aikaisesta nukkumaan menosta johtuen olimme sunnuntaina liikenteessä jo yhdeksän jälkeen. Niinpä saimme kävellä ensimmäiset tunnit hieman viileämmässä kelissä. Tämä teki varsinkin ensimmäisestä tunnista huomattavasti siedettävämmän, sillä päivän ensimmäinen legi nousi ensin harjua ylöspäin ja jatkui sen jälkeen sangen soisena. Jouduimme myös suunnistamaan tällä osuudella aivan oikeasti, ettemme talsisi suotta harjun itäpuolella avautuville soille.

Suunnistusta tarvittiin päivän alussa, jotta emme joutuisi ympärillä levittäytyville soille.

Tällä kertaa suunnistamiseen keskittyminen onnistui, joten pääsimme Hermannijoelle kuivinta mahdollista reittiä. Joen varressa saimme jälleen huomata miten matalalla vesi oli tänä vuonna. Vuonna 2008 joen ylitys oli onnistunut vain yhdestä kohtaa, mutta tänä vuonna ylitykseen sopivia kiviä oli vaikka muille jakaa.

Taukopaikka keskellä jokea

Päivän ensimmäisen tauon päätimme pitää hieman tavallisesta poikkeavassa paikassa eli keskellä jokea olevalla pienellä saarekkeella. Tämä oli hyvä taukopaikka, sillä rannalla pusikoiden läheisyydessä itikoita riitti, mutta keskellä niitä ei ollut juuri yhtään.

Tauon päätyttyä uumoilimme hetken aikaa kumpaa Hermannijoen puolta jatkaisimme. Päädyimme viimein itäiseen rantaan, sillä sillä puolella olimme kulkeneet edelliselläkin kerralla. Jonkin aikaa kuljettuamme tulimme tutulle joen ylityspaikalle, jossa vuonna 2008 ylitys oli tapahtunut kiikkeriä kiviä pitkin, mutta tällä kertaa kiviä oli niin paljon kuivana, ettei ylitykseen tarvinnut juurikaan keskittyä.

Päivän viimeinen suunnistuspätkä kulki soitten keskellä kulkevaa harjannetta pitkin ja sitten saavuimme Retkajärven kohdalta uralle. Pidimme tällä kohtaa vielä tauon ja sitten matkamme jatkui kohti itää helppokulkuista uraa pitkin. Emme kuitenkaan kävelleet kuin noin puoli tuntia ja saavuimme jälleen Hermannijoen rantaan. Ylitimme joen toistamiseen tälle päivälle ja päätimme pysähtyä lounaalle.

Söimme jälleen lounaan rauhakseltaan, sillä tänäänkään ei ollut tarvetta pitää kiirettä. Loppu päivän matka taittuisi noin kolmella legillä helposti kuljettavaa uraa pitkin. Myös sää jatkui edellisien päivien tapaan helteisenä ja ilman sateen uhkaa. Tai tälläisessä luulossa allekirjoittanut oman lounaansa söi. Teemun ja Mikon lounaspaikka oli noin sadan metrin päässä minun ja Tonin paikasta, ja heillä oli tainnut jo lounaan aikana nousta ajatuksia hyvin erilaisesta loppureissusta.

Toimiva lounaspaikka

Lounaan jälkeen jatkoimme kävelyä, mutta emme ehtineet kävellä kilometriäkään, kun Teemu avasi dialogin kotiin lähtemisestä päivää suunniteltua aikaisemmin. Hän siis halusi pidentää tämän päivän matkaa huomattavasti ja päästä jo maanantaina autoille. Tämä ei tullut minulle yllätyksenä, sillä viimeiset vuodet näin oli tapahtunut meidän jokaisella matkalla. Kiirellä pois lähtö oli aina harmittanut minua suunnattomasti, mutta koska muut halusivat aikaisemmin pois, niin olin taipunut yleiseen mielipiteeseen vain hieman jupisten.

Tänä vuonna olin kuitenkin päättänyt jo kotona, että vaellus tulisi minun kohdallani kestämään juuri niin monta päivää kuin oli suunniteltu. En minä lähtenyt liikenteeseen määränpää ja suoritus mielessäni, vaeltaessa matka ja tunturissa olemisen hienous ovat minulle pääasioita. Kun sinne kerran tai pari vuoteen pääsee, niin miksi sitä pitäisi hirmu kiireellä pois lähteä.

Seuraavalla tauolla kävimme siis lyhyen ideologisen keskustelun Teemun kanssa vaeltamisesta. Oliko määränpää vai matka tärkeämpi? Pitäisimmekö kiirettä vai ottaisimmeko rauhallisesti? Minkäänlaista päätöstä tämän keskustelun lopuksi ei kuitenkaan tehty. Uskon kuitenkin tehneeni kaikille selväksi oman mielipiteeni. Jos joku haluaisi lähteä jo seuraavana päivänä, niin minkä minä sille mahtaisin, mutta minä olisin tunturissa vielä kaksi yötä. Ja jos autoa ei olisi tiistaina enää Kalmankaltion parkkipaikalla, niin kyllä minä taksilla ja julkisilla etelään pääsisin.

Lähdimme tauolta hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tuntui olevan omissa ajatuksissaan ja pohtiko sitten edellistä keskustelua vai ei, sitä en tiedä. Pieni Kermikkäpää -tunturin sivua kavutessamme juttu alkoi kuitenkin taas luistaa ja syvällisten keskustelujen sijaan aloimme puhumaan taas niitä näitä. Tieto siitä, että kohta pääsisimme taas kännyköiden kuuluvuus alueelle taisi olla itse kullekin tärkeämpää kuin ideologisista ristiriidoista kiistely.

Pönotys-kuva tunturin laella. Huomaa tyylikäs kangasmerkki.

Tunturin laelle päästyämme oli taas tauon paikka, eikä kestänyt montaakaan hetkeä kun vaeltajat pudottivat rinkkansa maahan ja lähtivät neljään ilmaansuuntaan puhelinten kanssa.

Uraa riittää

Päivän viimeinen legi oli sitten todella helppoa kulkua. Käytännössä laskeuduimme Pieni Kermikkäpäältä järven rantaan, jonka itäiselle rannalle kiersimme. Kolmen jälkeen laskimme jo rinkat selästä Lenkihaan tuvan seinustalle. Matkaa tälle päivälle kertyi noin 16km.

Kuten tällä reissulla saattoi odottaakin oli tuvalla jo muitakin ihmisiä. Siellä meitä odotti nuori pariskunta, joka oli viettänyt tuvalla jo kaksi yötä kahden koiran kanssa, sekä yksinäinen vaeltaja, joka oli tullut vähän ennen meitä paikalle. Jonkin aikaa uumoilimme jäisimmekö tuvalle vai jatkaisimmeko vielä vähän matkaa, mutta onneksi päivän kuumuus ja leiriytymiseen kelpaamattoman lähimaaston tutkiminen kartasta saivat meidät tekemää oikean päätöksen. Pystytimme siis teltat tuvan pihapiiriin.

Lenkihaan tupa

Tämän päiväinen järveen pulahtaminen olikin sitten yllättävän epämielyttävä, sillä sen verran mutainen järvi oli. Sandaalit jalassa siellä viitsi kuitenkin sen verran pyörähtää, että jollain tavalla sai itsensä huuhdeltua. Takaisin tuvalle tullessa saimme sitten hyvästellä pariskunnan. He olivat päättäneet jatkaa matkaa Korteojan tuvalle. Melko myöhäiseksi olivat jättäneet liikenteeseen lähdön, mutta iltakävely saattoi kyllä olla sangen hyvä ajatus näin kuumana päivänä.

Koska olimme saaneet päivän kävelyt hyvissä ajoin suoritettua, pystyimme ottamaan iltapäivän todella rennosti. Tämä oli hyvä esimerkki miksi vaelluspäivien ei tarvitse aina olla pitkiä ja raskaita. Voi sitä aikaa viettä leiripaikallakin.

Toni oli lettukestien pääkokki

Aloitimme iltapäivän lettukesteillä, minkä jälkeen Teemu ja minä käytimme hyväksi tuvan antamaa luksusta eli pelasimme vähän MtG:tä pöydän ääressä. Toni ja Mikko taisivat käydä iltapäivän aikana kokeilemassa kala onneaan viereisellä järvellä, jo tutuksi tullein tuloksin.

Seitsemän pintaan kokoonnuimme tuvan ulkopuolelle ruokaa laittamaan. Tällä kertaa meillä oli Tonin kanssa perunamuussia ja jauhelihakastiketta. Ruuan jälkeen siirryimme tupaan sopivasti ennen kuin alkoi sataa vettä. Sadetta sitten riittikin loppu illan, mutta eipä tuo haitannut. Sisällä oli mukavaa pelata korttia, höpötellä ja naukkailla miestä vahvempaa. Tänä iltana muilla taisi jo iloliemet loppua. Itsekin jätin vain periaate ryypyn viimeiselle illalle.

Tupa sijaitsee nimettömän järven rannalla

Illan aikana jututimme myös tuvassa yöpyvää yksin vaeltajaa. Hänellä olikin hieman erillainen reissu menossa. Hän oli kävelemässä 1000km matkaa eli Lofoteilta Nuorgamiin. Aikaa hän oli varannut matkaan 70 päivää.

Jossain vaiheessa oli sitten aika siirtyä telttaan. Tällä kerta ilta vierähti sen verran pitkäksi, ettei unta tarvinnut kirjan kanssa houkutella. Uni taisi tulla heti, kun pää osui tyynyyn.

Pöyrisjärvi 2013 - Viides päivä

Lauantai alkoi leirissämme rauhallisena ja huomattavasti edellisiä aamuja viileämpänä, joten tämä oli ensimmäinen kerta, kun makuupussissa oli mukava vain köllötellä hetken aikaa herättyään. Kauaa tätä ei kuitenkaan kestänyt, kun Teemun teltalta alkoi jo kuulua liikehdintää. Nousin siis itsekin ja toin aamupalatarpeet Teemun teltalle. Aamu oli jopa sen verran viileä, että fleecepaita piti laittaa takin alle ja pipo päähän. Tässä kelissä oli siis sangen mukavaa syödä lepopäivän aamiainen.

Syönnin lomassa ehdotin Teemulle noin kolmen kilometrin aamulenkkiä, eli kävisimme vilkaisemassa Suomusjoen varressa olevaa Korteojan tupaa. Teemu ei tuntunut olevan kovinkaan kiinnostunut ajatuksesta, mutta kun parempaakaan tekemistä ei ollut ja edellisen yön kukkujat nukkuivat yhä, päätti hän lähteä mukaan.

Aamiaisen jälkeen keräsimme siis rinkkani irroitettavaan ylähuppuun vähän vettä, evästä sekä suunnistusvälineet. Tässä vaiheessa Tonin silmät kävivät sen verran auki, että hän ehti kysyä olimmeko lähdössä tupaa ihmettelemään, mutta sitten hän taisi nukahtaa uudelleen. Mikon teltasta ei  kuulunut koko aamuna edes kuorsausta.

Kävely alavirtaan ei sitten ollutkaan ihan niin helppo kuin olin kuvitellut, sillä joen varressa kulkevan polun päälle oli kaatunut useita puita ja vähän aikaa niitä yliteltyämme päätimmekin siirtyä vähän kauemmaksi sen varresta. Tämän jälkeen etenimme koivikossa välillä harjannetta nousten ylemmäksi ja sitten taas laskeutuen alemmaksi. Muutamaan kertaan vaikutti, että seurasimme ihan oikeaa polkua, mutta sitten ne taas hävisivät jossain kohdassa. Taisivat kuitenkin olla poropolkuja.

Vajaan tunnin tätä koivikkoiloittelua riitti ja sitten maasto muuttui hiekkaiseksi kumpareikoksi. Tässä vaiheessa myös näytti sangen varmalta, että yhytimme kartassa olevan polun, joka johtikin Korteojan varteen. Seurasimme ojaa noin satametriä alavirtaan ja tulimme kohtaan missä tuvan pitäisi olla. Minkäänlaista rakennusta ei kuitenkaan näkynyt. Hetken aikaa kävelimme ojaa vielä alavirtaan ja sitten palasimme takaisin. Kävimme myös viereisen harjanteen päällä, mutta tupa pysyi piilossa. Myös kartta oli tältä kohtaa sen verran haalea, ettei tuvan tarkkaa kohtaa meinannut millään saada selville.

Usko tuvan löytymiselle alkoi jo kadota, mutta tihrustin vielä kerran karttaa ja ymmärsin viimein, että olimme ojan väärällä puolella. Tupa oli selvästi Korteojan ja pienemmän puron yhtymä kohdassa, ojan itä puolella. Ylitimme siis ojan, nousimme toisella puolella olevan harjanteen päälle ja sieltähän se tupa löytyikin.

Korteojan tupa

Tupa oli sisältä hyvin yksinkertainen, mutta kyllä siellä mielellään talvella nukkuisi. Varsinkin, kun puuliiterissä oli hyvin puuta. Kirjoitin tupakirjaan terveiset päiväretkeltämme, söimme vähän kuivattua poron sydäntä ja nautimme pienet jallu naukut löytymisen kunniaksi. Hyvä, että lähes tyhjä alumiinipullo oli tullut "vahingossa" mukaan. Viimeisenä, mutta ei missään nimessä vähäisimpänä tekona tuli vielä käytettyä tuvan puuceta. Se seisoi vähän vinossa, mutta olihan se luksusta viime päivien kyykky-sessioiden jälkeen.

Tupakirjan täyttö menossa.

Talvivaelluksella tämä laveri olisi luksusta.

Sitten olikin aika lähteä takaisin leiriä kohti. Teemu oli tutkaillut tupavierailumme aikana karttaa vähän tarkemmin ja ehdotti että nousemme suosiolla Suukisjokea seuraavan harjun päälle ja palaamme sitä seuraten takaisin. Näin teimmekin ja paluumatka tuntui todella paljon nopeammalta ja helpommalta ja niinpä olimme vähän ennen puolta päivää takaisin teltoilla.

Leirissä löysimme Tonin ja Mikon lopettelemassa aamupalaansa rantahietikolta. Vähän aikaa ihmettelimme, että mitähän sitä seuraavaksi ja sitten päätimme porukalla aloittaa lounaan teon. Poikien aamupalat, eivät selvästikään olleet olleet kovin tukevia, kun lounas kelpasi jo tässä vaiheessa.

Lounas rantahietikolla.

Kannoimme siis keittimet ja ruuat joen varteen. Siellä ei myöskään ollut itikoita toisin kuin telttojen luona jossa niitä riitti. Helteinen auringon paiste piti ne mukavasti poissa rannasta. Saimme siis syödä jälleen lounasta rannalla ja rauhassa. Piti vain olla varovainen, ettei potkinut hiekkaa ruokakippoihin. Sen verran hienoa hiekka oli tällä pienellä beachillä, että pienikin väärä liike tuntui saavan sen lentämään.

Lounaan jälkeen kahvi maistui taas hyvälle. Sitä rauhaksiltaan hörppiessä auringon lämmittäessä ja varsinkin itikoiden pysyessä telttojen luona, elämä tuntui juuri sopivan helpolta ja mukavalta.

Kahvin jälkeen olikin vuorossa päivän ensimmäinen kastauminen hetkellisesti viilentävässä joessa. Päivän aikana joessa tuli käytyä varmaan puolenkymmentä kertaa. Ei se yleensä montaa minuuttia auttanut, mutta saipahan edelliset hiet huuhdeltua pois.

Pulahtamisen jälkeen suuntasin todella kuumaan telttaan kirjaa lukemaan ja päivän karkkiannosta syömään. Tässä vaiheessa Toni puki kuoritakin sekä muutenkin itikanvastaisen sotisovan päälleen ja suuntasi joenvarren pusikoihin kalaan.

Itse jaksoin lukea vajaan tunnin teltassa, mutta sitten sieltä oli pakko päästä takaisin jokeen. Myös Teemu ja Mikko löytyivät rantahietikolta. Siinä me sitten kolmestaan ihmettelimme elämää ja puhuimme monista tärkeistä ja mielenkiintoisista asioista varmaan pari tuntia. Välillä tietenkin joessa viilentymässä käyden.

Yleistä hengailua rantahietikolla. Kuvaaja töröttää joessa.

Jossain vaiheessa aloimme myös tuumia, että Toni on kyllä viihtynyt melko kauan kalareissullaan. Kenelläkään ei ollut kuitenkaan mitään kiinnostusta lähteä rantapusikoihin itikan syötiksi, mitä olisi vaadittu, jotta olisi voinut lähteä katsomaan oliko hänellä kalaonnea. Ja jossain vaiheessa Toni sitten ilmaantuikin taas seuraamme, yhtä kokemusta rikkaampana. Kalat olivat kuitenkin jääneet jokeen.

Illallista tehdessä riitti taas niitä kavereita.

Viiden jälkeen alkoi yleinen mielipide kääntyä taas ruuan puoleen ja koska aurinkokaan ei enää lämmittänyt rantaa siirryimme telttojen luokse sitä laittamaan. Meidän ruokunnalla oli tällä kertaa todellinen Janin kokeilukeittiön tuotos eli kanarisotto. Vaikka en itsekään sitä tehdessä oikein osannut sanoa minkälaisesta ruuasta olisi loppujen lopuksi kyse, niin sangen hyvä siitä jälleen tuli. Ja oliko se sitten kanakeitto vai kanarisotto, voidaan olla montaa mieltä.

Ruokailun jälkeen Toni ja Mikko suuntasivat vielä joen varteen kalastamaan. Teemu ja minä jäimme pelaamaan MtG:tä ja nauttimaan ilta hömpsyjä.

Poikien palatessa tyhjin käsin kalasta päätimme sytyttää vielä pienen periaate nuotion, jota tuijotellen jaksoi olla vielä jonkin aikaa hereillä. Yhdeksään mennessä leiri oli kuitenkin jo hiljainen, sillä vaeltajat olivat siirtyneet mukavasti viilentyneisiin telttoihinsa. Omalla kohdallani taisin jaksaa lukea melkein tunnin, mutta siitäkin huolimatta olin ennen kymmentä jo unten mailla.

Kyllä se yksi periaatenuotio pitää vaelluksella olla.

Pöyrisjärvi 2013 - Neljäs päivä

Perjantai aamu alkoi vesisateen ropinassa. Aamupalan jälkeen uumoilimme jonkin aikaa kannattaisiko vielä lähteä kävelemään vai odotella suosiolla sateen loppumista. Pakkailimmekin rinkat absidin suojassa ja valmistauduimme muutenkin sateiseen päivään ottamalla sadevarusteet ensimmäisen kerran helposti saataville.

Sade kuitenkin loppui ennen kuin aloitimme telttojen purkamisen, joten lähdimme liikenteeseen sadesuojat rinkkojen päällä toivoen, etttä saisimme kulkea edes jonkin matkaa kuivassa kelissä. Toiveeseemme vastattiinkin, sillä pilvet alkoivat hajaantua ensimmäisen legin aikana. Eikä kestänyt kauaakaan, kun lämpötila nousi edellisten päivien lukemiin.

Noin puoli kilometriä käveltyämme pääsimme takaisin edellisen päivän uralle, jota sitten seurasimme seuraavat legit. Tällä pätkällä allekirjoittanut jättääntyi pariinkin kertaan porukasta hieman jälkeen. Sillä isossa porukassa jollakulla tuntui riittäävän kokoajan juttua ja itse tykkään vaeltaa välillä hiljaisuudessa omiin ajatuksiini uppoutuneena. Tälläinen porukasta jälkeen jääminen ei oikein toimi jos kuljemme alueella, joka vaatiin suunnistamista, sillä siinä ei voi kovin paljoa jäädä joukosta taakse. Mutta kilometrejä kestävällä uralla, josta ei tarvitse poiketa, on mukava olla välillä ihan itsekseen.

Vähän ennen Palomarastovaaran laelle nousemista näimme uran oikealla puolella aidosti hämmentävän näyn. Keskellä ei mitään seisoi vanha asuntovaunu. Se ei ollut edes minkään järven tai joen varrella. Se oli vaan tunturiylängöllä. Ura myös meni sen verran kaukaa siitä, ettemme jaksaneet lähteä sitä lähempää ihmettelemäään. Emme siis tienneet oliko vaunu yhä asuttavassa kunnossa vai oliko se tuotu paikalle joku talvi  ja unohdettu sitten siihen.

Asuntovaunu jäi lopulta taakse ilman selvyyttä sen tuojasta tai toimesta. Tässä vaiheessa lähdimme myös nousemaan vaaran sivua, joten kännykkä tuli kaivettua esiin ja laitettua päälle. Jossain vaiheessa taskusta kuuluikin tekstiviestin ääni, joten puhelin oli saanut ainakin hetkellisesti kenttää. Tämä oli kuitenkin vain jokin pieni kohta jossa jostain syystä oli ollut yhteyttä. Saimme nousta vaaran laelle asti ennen kuin kenttää tuli kunnolla ja silloinkin saimme yhteyden Norjan puolen tukiasemaan.

Koska Elina oli Amsterdamissa Minnan ja Aaron kanssa, jouduin hieman uumoilemaan soittaisinko vai laittaisinko heille vain viestiä, sillä soittaminen tarkoittaisi tällä kertaa yhteyttä Norjasta Alankomaihin. Tähän tuli kuitenkin helppo ratkaisu, kun Toni antoi puhelimensa käyttöömme. Nokia siis maksoi perheemme yhteydenpidon tällä kertaa.

Puhelutauon jälkeen kuljimme vielä vähän matkaa ja sitten oli aika siirtyä taas suunnistamiseen. Ura oli tuonut meitä etelää kohti ja nyt oli aika poiketa siltä ja ottaa taas suunta kohti kaakkoa. Kompassisuunta otettiin ensin pientä tunturijärveä kohti, jossa oli tarkoitus pitää lounastauko.

Uralta poikettuamme lähdimme laskeutumaan Palomarastovaaran sivua ja tässä vaiheessa oikea polveni alkoi jomottaa oikein kunnolla. Edellisen päivän suossa kävely ja kokoaikainen hillojen noukkiminen rinkka selässä oli tainnut rasittaa polveani odotettua enemmän. Onneksi minulla oli vaellussauvat, joten pystyin ottamaan niillä osan painoa pois polvelta.

Varovainen kävely vaikutti tietenkin vauhtiini, joten jälleen kerran jäin jätkistä jälkeen. Onneksi kuljimme aluksi puutonta vaaran sivua, joten näin heidät koko ajan. Ja vielä tasaiselle ja koivikkoon päästyämmekin pystyin pitämään heihin näköyhteyden.

Vajaan tunnin käveltyämme saavuimme järven rantaan lounaalle. Tämä olikin mitä toimivin lounaspaikka. Pieni tuulahdus järveltä piti itikat poissa ja paikka oli muutenkin sangen nätti. Juuri sellainen taukopaikka, joka tekee vaeltamisesta niiden pienten vaivojen arvoista joita päivän aikana saattaa eteen tulla.

Nimetön tunturijärvi, jonka ranta oli käytännössä täydellinen lounaspaikka.

Lounaan jälkeen kahvia nautiskellessa piti oikein fiilistellä tätä paikkaa. Ja mikä parasta tässä oli yksi niitä harvinaisia hetkiä, kun kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sanottavaa. Kupillinen pannukahvia kädessä ja hiljainen tunturijärvi maisema, täydellistä.

Paikalleen ei voi kuitenkaan jäädä jos haluaa saada päivän kilometrit käveltyä. Niinpä tälläkin kertaa piti tavarat taas pakata rinkkaan ja jatkaa matkaa.

Tähän asti reissuamme olin kokoajan pitänyt itseni kartalla ja osallistunut suunnistamiseen. Päätin kuitenkin lounaalta lähtiessämme ja polven samantien itsestään ilmoittaessa, että loppupäivän keskityn kipeän polveni kanssa kulkemiseen ja jätän suunnistamisen jätkille.

Täydellistä vaellusmaastoa tunturiylängöllä.

Jatkoimme lounaalta kaakkoa ja Litteävaaran pohjoista kylkeä kohti seuraavat pari legiä. Tämä osuus olikin mitä parasta vaellusmaastoa, eli kuivaa ja helppokulkuista tunturiylänköä. Tämän kaltaisilla osuuksilla porukka ei yleensä kävele jonossa kuten urilla ja vaikeammilla osuuksilla on tapana. Jokainen kävelee hieman omaa reittiään ja välit saattavat kasvaa isoiksikin. Mikä ei tietenkään haittaa. Sitä voi nauttia helposta etenemisestä ja uppoutua omiin aatoksiinsa. Ja jos päättää jäädä vaikkapa kuvaamaan jotain, niin tietää saavansa muut helposti kiinni.

Helppoa tunturia ei voi kuitenkaan kävellä loputtomiin asti, varsinkin jos leiripaikka on joenmutkassa. Päivän viimeinen mukava legi loppui tällä kertaa yksinäisen männyt varjoon. Sen luota näimme hyvin edessä aukeavan koivikon ja suoalueet. Kompassin ja kartan avulla otettiin siis paras mahdollinen suunta ja jätettiin tunturiylängölle tältä päivältä hyvästit.

Aluksi laskeuduimme vähän alemmas ja sepä tuntui polvessani oikein kunnolla, mutta minkäs teet. Tämä oli suunta, johon piti kulkea. Seuraavat pari tuntia olivat sitten koivikkoa ja itikoita, sekä välillä suota. Kerran saimme jopa ylittää kunnon vetisen suon, jossa omien kenkieni varret eivät meinanneet välillä riittää. Tässä vaiheessa leiripaikalle alkoi kuitenkin olla sen verran vähän matkaa, ettei kiertäminen enää kiinnostanut.

Tästä ei vaellusmaasto paljoa pahene. Vetistä suota.

Tämänkin päivän kävelyt loppuivat kuitenkin ajallaan ja pääsimme viimein Suukisjoen rannalle. Seurasimme hetken aikaa jokea alavirtaan ja sitten oli aika vaihtaa kengät sandaaleihin ja kahlata yli. Tästä oli leiripaikalle enää noin satametriä, joten loppumatka meni hyvin sandaalit jalassa.

Niin olimme kävelleet tällekin päivälle noin viisitoista kilometriä ja saapuneet jälleen kerran hitti leiripaikalle, joten seuraava päivä olisi perinteisesti lepopäivä. Vuorossa oli siis muutamat Jaloviina hömpsyt jo ennen teltan pystytystä ja tulihan tuota myös maisteltua pitkin iltaa.

Suukisjoen vesi oli todella kylmää, mutta kylläpä siihen pulahtaminen ja peseytyminen tuntuivat hyvältä. Varsinkin, kun peseytymisen jälkeen oli vuorossa yksi reissun kohokohdista eli boksereiden, aluspaidan ja sukkien vaihto.

Leiripaikan ranta ylävirtaan. Ja pieni koskipaikka josta kahlasimme yli.

Tästä eteenpäin seuraavat tunnit menivät rauhallisesti oleillen. Toni ja Mikko siirtyivät sangen nopeasti joen varteen virveleiden kanssa. Teemu ja minä pelasimme MtG:tä ja höpöttelimme niitä näitä. Jossain vaiheessa leiripaikalta löytyi myös vuonna 2005 tekemämme jousipyssyn jäänteet. Niistä Teemu veisteli minun kahvipannun kanteen uuden ottimen. Myös puhdetöitä tuli tehtyä, kun saimme viimein ommeltua Tonin matkaamme varten teettämät kangasmerkit kiinni.

Magic the Gathering sopii vaellukselle ja niin sopii alumiinipullojen sisältökin.

Jossain vaiheessa iltaa oli myös ruuan aika ja tällä kertaa meidän ruokakunnalla oli vuorossa kanarisotto. Vaikka kuivattettu kana jääkin aina vähän kumiseksi, niin kylläpä tästäkin ruuasta tuli sangen maukas.

Koska seuraava päivä olisi lepopäivä, ilta meni huomattavasti edellisiä pidemmäksi miestä vahvempaa naukkaillessa ja niitä näitä porukalla turinoidessa. Myös Tonin mukanaan tuoma kaijutin oli nyt hyötykäytössä. Rock siis soi ja jaloviina maistui Suukisjoen varrella sijaitsevan hiekkaisen mutkan nokassa.

Leiripaikan ranta alavirtaan.

Pöyrisjärvi 2013 - Kolmas päivä

Kolmanteenkin päivään saimme herätä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Ei ollut siis epäilystäkään, tänään hikoiltaisiin taas oikein kunnolla.

Tästä eteenpäin loppureissun aamupalana oli puuroa mehukeitolla, sekä pari leipää, jotka huuhdeltiin alas kahvilla ja vedellä. Ensimmäisillä vaelluksilla aamupalaan oli kuulunut myös mysli puuron vaihteluna, mutta jossain vaiheessa olin jättänyt sen pois. Puuro toimii aamuisin hyvin ja pitää nälkää mukavasti.

Kumpuilevaa hiekkadyyniä

Pari tuntia heräämisen jälkeen olimme liikenteessä kohti itää kulkien hyvin kumpuilevaa maastoa. Tätä ylös ja alaspäin kulkemista tuli kuitenkin ikävä jo päivän toisella legillä, kun edessämme avautui soinen tasanko.

Edessä paljon suota

Meillä oli tarkoitus kiertää pahimmat suot suunnistamalla hieman pohjoiseen. Tämän olisi luullut olevan helppoa, sillä edessä oli kaksi matalaa vaaran lakea. Meidän olisi tarvinnut vain suunnata pohjoisemman vaaran eteläsivua kohti ja olisimme ohittaneet ainakin pahimmat suoalueet. Jossain vaiheessa soisilla kumpareilla edetessämme ja parin joenkin ylityskiviä etsiessämme, olimme kuitenkin ajautuneet taas liikaa etelään. Tämä tarkoitti, että ylitimme suot sangen keskeltä.

Meillä kesti jopa jonkin aikaa tajuta, että olimme suunnistaneet itsemme jälleen suohon, sillä hillaa oli todella paljon joka puolella ympärillämme. Niitä tulikin noukittua suuhun koko ajan ja hyvältähän ne maistuivat. Mutta olisi ne voinut jättää syömättäkin, jos se olisi tarkoittanut kuivempaa ja tasaisempaa kävelymaastoa.

Loppujen lopuksi saavuimme eteläisemmän vaaran eteläiselle sivulle. Sinne päästyämme keskityimme hetkeksi aivan oikeasti suunnistamiseen, sillä vajaan kilometrin päässä meistä kulki ura, jolle halusimme.

Tällä kertaa pääsimmekin haluamaamme suuntaan ja mönkijäura löytyi ilman ongelmaa. Pidän tätä hyvänä esimerkkinä siitä, että kyllä me osaamme suunnistaakin tarvittaessa jos oikeasti siihen keskitymme.

Reilut kaksi kilometriä uraa seurattuamme saavuimme Suomajoelle, jonka ylittääksemme jouduimme vaihtamaan vaelluskengät sandaaleihin ja kahlaamaan. Tämä oli hyvin helppo ja nopea kahluu, joten olimme joen toisella puolella todella nopeasti.

Tässä vaiheessa olimme olleet kolmisen tuntia liikenteessä, joten joen itäinen rantatörma sopi mitä parhaiten lounaspaikaksi. Jostain syystä emme kuitenkaan jääneet aivan joen viereen lounastamaan vaan jatkoimme jokusen metrin päähän pusikkoon. Se tietenkin tarkoitti että itikoita oli tällä kertaa huomattavasti enemmän seuranamme.

Lounaan jälkeen jatkoimme uraa pitkin kohti vanhaa lapinkylää, mitä hienoimmissa maisemissa. Tällä etapillla kuumuus alkoi taas viemään voimia. Maisematkin olisivat olleet nyt todella hienoja, mutta ei niitä jaksanut ihmeemmin katsella. Ennemminkin tuli räpsittyä muistoksi pari kuvaa sieltä täältä. Kyllähän niitä sitten kotona kerkeäisi katsella.

Tällä pätkällä vilkuilin kelloani sangen useasti seuravaa taukoa odotellessa. Käveleminen ei vain tuntunut lähtevän rullaamaan lounaan jälkeen. Pidimme myös taukoja melkein puolen tunnin välein. Sen verran ryytynyt olo taisi kaikilla olla.

Saavumme lapinkylään

Viimeisen pienen suolämpäreen ylitettyämme saavuimme lapinkylään. Se oli noin kymmenen rakennuksen kylä keskellä erämaata. Tällä hetkellä kylä oli tyhjillään, mutta olen ymmärtänyt, että siellä on elämää ainakin poroerotusten aikana. Jotkut mökeistä näyttivät sen verran asutuilta, että eiköhän paikalliset niitä muutenkin käytä.

Kylän ohitettuamme emme lähteneet onneksi nousemaan Valkamapään huipulle, kuten olimme edellisellä kerralla tehneet, vaan jatkoimme tunturin eteläpuolitse kulkevaa uraa pitkin noin puolitoista kilometriä. Sitten poikkesimme uralta ja pidimme vielä yhden tauon noin puoli kilometriä ennen leiripaikkaa. Jälkeen päin tuntuu, että tauko näin lähellä päivän lopetusta olisi sangen turha, mutta kyllä sitä vain tarvittiin. Niin hyvin lämpö oli miehet pehmentänyt.

Lopulta pääsimme kuitenkin Niemijärven rannalle leiriä pystyttämään. Tällä kertaa leiripaikalla ei ollut myöskään muita. Mikä ei ollut kyllä mikään ihme, sillä tämä ei ollut missään nimessä erityisen kaunis tai muutenkaan viihtyisä paikka. Sitä voisi kutsua hyvin perinteiseksi yhden yön leiriksi, jossa joutui vähän etsimään, että teltalle löytyi tasainen alusta. Toista kertaa samalle paikalle ei tule varmaankaan eksyttyä.

Teltan paikka kuitenkin löytyi ja sen jälkeen tuntui taas todella hyvältä päästä järveen pulahtamaan, vaikkakin järven pohja olikin edellisiä paikkoja huomattavasti mutaisempi. Peseytymisen jälkeen kulutimme taas jonkin aikaa höpöttelemällä ja teltoissa lepäämällä.

Sitten oli aika illalliselle. Olimme keränneet Tonin kanssa jo kaikki ruuan laittoon tarvittavat tavarat teltan ulkopuolelle, kun jonkin aikaa kerääntyneet pilvet tiputtivat ensimmäiset pisaransa. Nopean telttaan siirtymisen jälkeen vettä tulikin jo kaatamalla.

Tortillat sopivat myös vaellusmuonaksi

Vesisade ei kuitenkaan meitä haitannut, sillä se viilensi ilmaa ensimmäisen kerran koko reissun aikana. Teltan absidissa olikin hyvä kokkailla herkullista tortilla illallista. Viilentynyt ilma ajoi myös itikat pakosalle, joten pystyimme pitämään absidin ja nukkumapuolen ovea auki ja täten meillä oli mitä parhaiten tilaa kokkailuun ja syömiseen.

Illallisen jälkeen vedin sadevaatteet päälle ja siirryin järven rantaan pesemään astioita. En päässyt pesussa kuitenkaan loppuun asti, kun sade loppui. Tästä syystä keräännyimme pihalle vielä joksikin aikaa, mutta sateen loppuminen toi myös itikat esiin. Jonkin aikaa kärvisteltyämme itikkameressä alkoi syysvaellus kuulostamaan retkueemme muistakin jäsenistä kokeilemisen arvoiselta idealta. Itse olin jo useampana vuonna jättänyt vaelluksen syksyyn juuri tästä syystä. Pitää vain toivoa, ettei aika kultaa jätkien muistoja tästä reissusta liikaa, jottei seuravaa vaellusta oltaisi taas sopimassa pahimpaan räkkäaikaan.

Jaloviinaa naukkaillessa jaksoi hetken aikaa itikoitakin, mutta aikansa kutakin. Tänä iltana siirryimme sangen aikaisin telttoihimme. Tästä syystä jaksoin jopa lukea jonkin aikaa kirjaa ennen nukkumaan käymistä.

Yöllinen taivas

Pöyrisjärvi 2013 - Toinen päivä

Ensimmäisenä vaellusaamuna Hauki-termisjärven rannalla telttakuntamme herätessä olivat soolo telttailijat jo jalkeilla. Tämä sama toistuikin sitten jokaisena aamuna yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Emme mekään kyllä olisi yhtään tämän kauempaa halunneet teltassa olla. Sen verran kuuma siellä oli heti aamusta pilvettömältä taivaalta paistavasta auringosta johtuen.

Oli siis aika perinteiselle ensimmäisen aamun aamiaiselle. Kananmunan puuttuminen kyllä hieman latisti muna-pekoni aamiaista, mutta kyllä se paketti pekonia silti hyvin toimi leivän ja kahvin kanssa.

Edellisenä iltana olimme jo huomanneet, että järven vedessä oli jotain outoa. Aamulla vettä juodessani kalastelin vedestä läpinäkyvän ja hyvin pienen jutun. Emme saaneet selville oliko se maaperästä kotoisin vai jokin eloperäinen. Tämä oli kuitenkin ainoaa vettä jota meillä oli mahdollisuus juoda ennen lounasta, joten eipä siinä muukaan auttanut kuin toivoa, etteivät ylimääräiset mausteet vedessä olleet kovin vaarallisia. Tälläisiä tilanteita silmällä pitäen kannattaisi varmaan kuljettaa muutamaa suodatinpussia mukana.

Aamiaisen jälkeen alkoi sitten leirin purkaminen. Astiat oli pestävä, pihan tai oikeastaan leirin perällä käytävä ja tavarat pakattava pussukoihinsa. Kuivalla säällä rinkan pakkaaminen oli kyllä helppo operaatio. Kaikki pussukat pystyi heittelemään teltasta pihalle ja sitten pakkaamaan nopeasti rinkkaan.

Vaikka emme tuhlanneetkaan aikaa mihinkään ylimääräiseen, meni heräämisestä lähtövalmiuteen aika tarkasti normaalit kaksi tuntia. Niinpä yhdeksän pintaan olimme valmiina ja kompassisuunnan ottamisen jälkeen käveleminen pääsi alkamaan.

Jonossa kohti kompassin osoittamaa suuntaa

Kauaa emme joutuneet kävelemään, kun pääsimme takaisin uralle, jolta olimme edellisenä päivänä poikenneet. Sitä olikin sitten hyvä kulkea kohti Norjan rajaa. Päivän toisen tauon pidimmekin jo aivan rajaa seuraavan poroaidan vieressä.

Suomen ja Norjan raja on aidattu poroaidalla

Suurimman osan aikaa uraa oli erittäin hyvä kulkea ja vain parissa kohdassa se soistui jonkin verran. Pahin kohta minulle oli puro, jonka yli meni muutamasta laudasta tehty sillan tapainen. Sillan laudat olivat uponneet jonkin verran puroon. Tämä ei ollut muille ongelma, sillä heillä oli korkeat varret vaelluskengissään. Itse käytän matalampi vartisia vaelluskenkiä ja tästäpä syystä jouduin ylittämään sillan varpaisilleni, jolloin varret riittivät juuri ja juuri.

Todella hyvä silta. Kunpa olisi vähän enemmän vartta kengässä.

Onneksi minulla oli vaellussauvat. Muuten rinkka selässä varpaisilleen märillä laudoilla kulkeminen olisi saattanut kostautua hyvin märkänä horjahduksena. Tämäkin ylitys meni kuitenkin ongelmitta ja niinpä meillä oli enää yksi soistunut lampi ohitettavana ja seuraavan lammen rannassa olisi jo lounas.

Lounaspaikka ei ihmeemmin ilonkiljahduksia kauneudellaan tai paikan mukavuudella aiheuttanut. Sen ranta ei ollut aivan yhtä soinen kuin edellisen lammen, mutta ei sekään kovin kuiva ollut. Jouduimme siis jäämään melko kauaksi rannasta, mutta onneksi vettä ei tarvittu kovin paljoa. Tämä oli myös ainoa mahdollisuus pitää lounasta seuraavien kilometrien matkalla. Seuraava mahdollisuus olisi ollut parin tunnin kävelyn päässä, joten se oli aivan liian kaukana. Varsinkin, kun aurinko oli taas alkanut porottaa mehuja miehistä oikein kunnolla irti.

Tällä kertaa emme jääneet lepäilemään lounaan jälkeen sen enempää kuin oli pakko. Nuudelit ja tonnikalat naamaan ja kahvia päälle. Sitten taas rinkat selkään ja matka jatkui.

Liikkeelle lähdettyämme seurasimme vielä hetken uraa Rajavaaran rinnettä ylöspäin, mutta hieman ennen huippua oli aika kääntyä kohti itää ja Maaterjokea. Otimme siis kompassisuunnan, jolla meidän olisi pitänyt saapua suhteellisen suoraan Maaterlommolon etelä kärkeen.

Välillä kävellään myös rivissä.

Vaaran sivua alaspäin laskeutuessamme seuraavien tuntien reitti näytti sangen uuvuttavalta. Edessämme oli kaksi suoaluetta joiden välissä oli hieman korkeampi kohta. Kummankin suoalueen läpi kulki vielä joki, joten joutuisimme etsimään ylityspaikat niille saavuttuamme.

Ensimmäisen suon kohdalla yritimme löytää kuivempaa kohtaa kulkea, mutta loppujen lopuksi jouduimme talsimaan hyvin vetelässä maastossa, välillä mättäältä mättäälle hyppien. Eteenpäin kuitenkin pääsimme vaikkakin hyvin hitaalla vauhdilla. Myös joen ylitys onnistui pienellä etsimisellä, sillä löysimme sopivia kiviä, joita pitkin pääsimme toiselle puolelle.

Suon ylitys.

Ensimmäisen suon viimein jäädessä taakse ja maaston kuivuessa oli tauon paikka. Olimme käyttäneet koko neljänkymmenen minuutin legin vajaan kilometrin matkaan. Tauon jälkeen edessä oli sitten seuraava suoalue. Onneksi se oli huomattavasti edellistä kapeampi ja niinpä pääsimme siitä yli hieman nopeammin. Yksi positiivinen puoli näiden soiden ylityksessä oli. Niillä oli todella paljon hillaa. Niinpä saimme napsia koko ajan pientä herkkupalaa mättäillä hyppiessämme.

Soiden jäätyä taakse meillä ei ollut enää kovinkaan pitkä matka Maaterjoelle. Sille saavuttuamme saimme kuitenkin havaita, että olimme kulkeutuneet huoamattavasti enemmän etelään kuin tarkoitus oli ollut. Soilla reittiä etsiessä oli siis tullut tuijotettua kompassiin turhan harvakseltaan. Tämä ei ollut kuitenkaan kovin paha suunnistus moka. Olimmehan oikean joen varressa ja pohjoiseen päin kulkien tulisimme loppujen lopuksi leiripaikallemme Maaterlommolon rantaan.

Purot on mukava ylittää kiviä pitkin.

Jonkin aikaa käveltyämme siirryimme joen itärannalle jälleen kiviä pitkin vaellussauvojen varassa taiteillen. Näillä main alkoi kiinnostukseni kävelemistä kohtaan olla jo todella vähäinen. Ahdistava kuumuus ja rankat suon ylitykset olivat imeneet innon ja voiman kulkijasta. Matkaa oli kuitenkin vielä puolitoista kilometriä ja kylläpä se tuntuikin pitkältä.

Maisemat kohdallaan ennen leiriin saapumista.

Lopulta hiekkaharjanteilla jatkunut kävelymme oli kuitenkin lopussa ja saavuimme Maaterlommolon rantaan. Ja näimme siellä kaksi telttaa juuri sillä kohtaa johon omamme olimme meinanneet pystyttää. Telttojen omistajat olivat tulleet mönkijöillä. Sen huomasi selvästi tavaran määrästä. Esimerkiksi aurinkotuolia jalan kulkevat vaeltajat harvemmin raahaavat mukanaan.

Jouduimme siis katsomaan oman leiripaikkamme hieman huonompaan kohtaan vähän matkan päähän mönkijöillä kulkijoiden leiristä. Leirin omistajat eivät kyllä meitä häirineet, sillä he palasivat leiriinsä vasta kymmenen jälkeen kun olimme käyneet jo nukkumaan.

Kilometrejä päivälle oli kertynyt noin neljätoista ja liikenteessä olimme olleet noin kuusi ja puoli tuntia.

Peseytyminen todella kylmässä vedessä virkisti hetkellisesti helteisen päivän päätteeksi.

Tästä eteenpäin iltamme meni hyvin samankaltaisella kaavalla kuin edellinen. Suurimpia eroja oli, että Mikko ja Toni kävivät kokeilemassa kalaonneaan, kylläkin laihoin tuloksin. Puhelimessa ei myöskään ollut tässä vaiheessa enää kentää. Sitä saimme seuraavan kerran vasta parin päivän päästä. Tälle illalle ei ollut myöskään enää olutta jäljellä, mikä oli erittäin hyvä asia. Sen raahaamisesta tuleva lisäpaino olisi ollut tänään todella ärsyttävää. Onneksi olutta ei tehnytkään mieli. Siitä jaloviina höpsyt pitivät huolen. Ja mikä tärkeintä, tällä kertaa saimme erittäin hyvää juomavettä leirimme vierestä alkavasta Maaterjoesta. Päivän aikana olimme nauttineet aluksi epäilyttävää vettä ja sen jälkeen soisen lammen vettä, joten kirkas vesi kelpasi.

Leirimme tälle illalle.

Illalliseksi nautimme Tonin kanssa pasta, poronöde, sipuli, oliivi -muhennosta. Ja kylläpä tämä setti jälleen kerran maistui hyvältä, vaikka omaa ruokaani tässä kehunkin. Ruuan jälkeen istuimme vielä hetken, mutta sitten mäkäräisten määrä alkoi ylittää sietokykyämme, joten oli aika siirtyä iltatoimiin ja telttoihin.