Koko porukalla Nuuksion Pitkäjärvellä

Viikonlopulle ei ollut ihmeempää ohjelmaa, joten jotainhan sitä piti keksiä. Viettäisikö rauhallisen lauantain pihapiirissä vai lähdettäisiinkö koko porukalla Nuuksion Pitkäjärvelle hiihtämään ja eväitä syömään? Tietenkin minä valitsen kakkos vaihtoehdon, eikä Elinallakaan ollut mitään ajatusta vastaan. Joten kymmenen aikaan lauantai aamuna meillä oli autossa kahdet sukset, ahkio, repullinnen eväitä, kaksi lasta, kaksi aikuista ja koira. Auto oli siis todella täynnä, mutta onneksi matka ei ollut pitkä.

Pariakymmentä minuuttia myöhemmin pysähdyimme Haltian luontokeskuksen parkkipaikalle. Yksi vuotias oli tietenkin ehtinyt  nukahtaa lyhyen ajomatkan aikana, joten purimme auton mahdollimman nopeasti. Pienet aamupäivän päiväunet olivat selvästi nuorimmalle retkeilijälle paikallaan. Mäki parkkipaikalta järven jäälle on sangen pitkä ja jyrkkä, joten Iisa sai nukkua vielä hieman pidempään, kun veimme ensin varusteet, Aaron ja Uulan alas.

Elina ja Aaro jäivät järven jäälle laittamaan suksia ja ahkiota retkikuntoon ja minä kipaisin hakemaan Iisaa autolta, jossa neiti nukkui yhä maailman menosta tietämättä. Vaihdoin vielä monot jalkaan ja otin Iisan kantoon.

Valmiina lähtöön

Jäälle päästyämme Elina ja Aaro olivat saaneet ahkion ja sukset valmiiksi. Aaro istui jo ahkiossa, joten annoin Iisan hänelle syliin ja laitoin makuupussia kummankin jaloille. Elina otti Uulan vetovyöhon kiinni ja he lähtivät ensimmäisinä eväspaikkaa kohti. Itse otin ahkion vetoon ja lähdin seuraamaan Elinan tekemää latua.

Uula ei meinannut muistaa, että koiran paikka on hiihdettäessä ensimmäisenä

Alkumatka meni sangen hyvin. Mitä nyt Uula meinasi pari kertaa unohtaa, että sen pitäisi kulkea ensimmäisenä, eikä jäädä leikkimään emännän ympärille. Tästäpä syystä Elina sai nähdä pari kertaa oikeasti vaivaa pitääkseen hihnaa poissa suksiensa alta. Hieman puolen välin jälkeen Iisa alkoi painaa Aaron jalkoja ja muutenkin ahkio-kaksikon asento ei toiminut vaan varsinkin Iisa meinasi kellahtaa lumihankeen. Elina sai autettua heitä parempaan asentoon ja niin ehdimme hiihtää loppumatkan ennen kuin pienet epämukavuudet muuttuivat isommaksi harmitukseksi.

Valmiina säätämään ahkiomatkustajia

Olin valinnut eväspaikaksi Nuuksion Pitkäjärven vastarannalla olevat jääputoukset. Ajatuksena oli ollut, että muukin kotiväki näkisi hienot putoukset. Ajatus kostautui kuitenkin sangen nopeasti, sillä alkaessamme purkamaan eväitä putoukselle saapui neljä kiipeilijää ja heillä oli vielä koira mukana. Uulalle heidän paikalle tuleminen ei sopinut ollenkaan, joten haukkuminenhan sitä piti aloittaa. Eikä sitä sitten lopettannut komentaminen kuin ruispalan antaminenkaan.

Pikainen eväshetki

Kiipeilijät lähtivät onneksi tarkistamaan alueen toiset putoukset, joten saimme noin vartin aikaa, jolloin tilanne hieman rauhoittui. Käytimme ajan eväiden nopeaan syömiseen ja olimmekin suunnilleen valmiita jätkien tullessa takaisin. Tässä vaiheessa myös Aaro alkoi valittaa kylmää, vaikka hänellä oli todella hyvin päällä. Houkutteluni pienestä lämmittävästä kävelylenkistä menivät kuuroille korville, koska se ei kuulemma olisi auttanut.

Oli siis aika lastata lapset ja reppu takaisin ahkioon ja suunnata autoa kohti. Iisaa meinasi ahkioon laittaminen ensin harmittaa, mutta heti kun pulkka lähti liikenteeseen oli hänen elämänsä jälleen kunnossa. Elina oli lähtenyt hiihtämään Uulan kanssa jo minun pakatessa ahkiota. Kauaksi he eivät kuitenkaan päässeet, sillä Uula päätti jäädä odottamaan meitä perässä tulijoita jo pari sataa metriä edettyään.

Ahkiojärjestely ei ollut aivan toimivin

Loppumatkan minä hiihdin ahkion kanssa edeltä ja Elina tuli Uulan kanssa perässä. Tämä oli todella toimiva järjestely, koska nyt lapinkoirakin eteni suoraan. Uula haluaa aina kulkea ensimmäisenä, joten Elina sai tästä melkoisesti veto apua.

Kärki odottaa

En tiedä olinko saanut pakattua nuorison ahkioon hieman menomatkaa paremmin vai auttoiko kotimatka, mutta pääsimme aloituspisteeseen suhteellisen helpolla. Enää oli jäljellä ylämäkin autolle. Elina otti tällä kertaa Aaron ja Uulan mukaansa heti sukset jalasta saatuaan. Minä pakkasin sukset ahkioon Iisan sivuille ja lähdin vetämään kuormaa ylämäkeen. Kunnon hien siinä sai vielä päälle, joten ehkä reissulla oli hieman kunnonkohotuksellistakin hyötyä.

Varttia myöhemmin ajoimme jo täyteen pakatulla autolla kotia kohti. Matkan aikana söimme vielä retkeltä yli jääneet keksit ja porkkanat.

Oliko tällaisessa parin tunnin säädössä loppujen lopuksi mitään järkeä voisi kysyä. Kaakaota ja eväitä olisi voinut syödä kotipihassakin. Omasta mielestä pikku-reissu kannatti. Sää oli hyvä ja suksi luisti. Eväät maistuivat. Ahkiojärjestelyä olisi kyllä pitänyt miettiä tarkemmin, mutta eihän sitä osannut arvata kuinka hankalaa lyhyellä matkalla sisaruksilla on istua sylikkäin lämpimien vällyjen alla.

Eväspaikka oli ainoa oikea virhearvio. Ei olisi todellaankaan pitänyt jäädä paikkaan, johon varmasti tulee muita ihmisiä. Meidän metsässä kasvaneella lapinkoiralla, kun menee hyvä tovi tottua uusiin ihmisiin. Lisämausteen antoi tietenkin kiipeilijöiden mukana tullut koira.

Saapa siis nähdä ehtiikö sitä vielä lumien aikana yhteisretkelle vai meneekö seuraava jo sulan ajalle. Silloin on ainakin moni asia niin paljon helpompaa. Pääasia kuitenkin, että seuraava reissu tulee. Kyllähän nämä pienet retken ovat aina loppujen lopuksi vaivansa arvoisia, vaikka sitä ei joka hetki liikenteessä ollessaan muistakaan.

Isolla kivellä

Mummolan pellon toisella puolella seisoo iso kivi, jonka juurella ja päällä leikimme lapsina sangen usein. Olen ymmärtänyt, että myös äitini ja hänen sisaruksensa ovat leikkineet siellä aikanaan. Enoni mainitsikin tämän reissun jälkeisenä iltana, ettei se kivi taida ihan niin iso olla mitä hän muistaa lapsena sen olleen. Aaron kanssa emme ole kuitenkaan vielä päässeet kyseisellä kivellä käymään, mutta onneksi viime viikonloppu toi muutoksen tilanteeseen.

Valmiina matkaan. Taustalla näkyy Iso kivi

Lunta mökin ja kiven välisellä alueella oli todella paljon, joten varustauduin matkaan korkeavartisilla saappailla. Aarolle otin pulkan mukaan, joten hänen tarvitsi vain pitää kunnolla kiinni, niin perille pääsy oli taattu. Myös Uula lähti mukaamme, koska syvä hanki oli mitä parhain tapa saada sen menohaluja hillittyä.

Kauaksi emme ehtineet pihasta, kun minulla oli jo lunta kengässä, mutta en antanut tämän haitata. Reissusta ei pitäisi tulla pitkä, joten kyllä sitä hetken aikaa märkää villasukkaa kesti. Pulkan veto oli kyllä melkoisen raskasta lumessa kahlatessa ja Aaroa perässä vetäessä. Onneksi olin pukeutunut sen mukaan, että hiki tällä matkalla varmasti tulisi.

Hyvin etenee

Noin puoleen väliin matkaa tullessamme kulku helpottui huomattavasti, sillä tulimme traktorin tekemälle uralle. Silloin muistin äitini maininneenkin, että koivikkoa oli talven aikana kaadettu. Olisimme siis päässeet huomattavasti helpommalla kivelle, jos olisimme aloittaneet tieltä ja seuranneet jälkiä koko matkan. Hyvään seikkailuun ei kuitenkaan sovi liiallinen helppous, joten tämä puolet hankea ja puolet uraa oli juuri sopiva kombinaatio.

Kivelle päästäksemme piti vielä ylittää syvä oja, jossa virtasi yhä vettä. Oja ei onneksi ollut kovinkaan leveä. Jätimme pulkan mökin puolelle ja minä astuin haara-asentoon ojan yli. Tämän jälkeen hyppäytin Aaron toiselle puolelle ja seurasin sitten perässä.

Iso kivi oli aivan ojan pientareella, joten kiersimme sen toiselle puolelle. Tämä puoli oli huomattavasti loivempi ja todella luminen. Aaro jäi alas odottamaan, kun minä kävin ensimmäisen kerran kiven päällä. Noustessani potkin hankeen hyvät askelmat, joita pitkin seuraava nousu olisi parempi kiivetä.

Aaro odottaa minun tehdessä ensinousua

Kiven päälle päästyäni nappasin pari kuvaa ja laskeuduin alas. Seuraavan nousun teimme sitten yhdessä. Aaro nousi ensin minun tekemiäni askelmia käyttäen. Itse seurasin perässä varmistaen häntä. Uula oli haistellut jotain noustessamme, eikä ollut näin kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Kiven päälle päästyämme se kuitenkin huomasi mitä olimme tekemässä. En ehtinyt sanomaan mitään, kun Uula oli jo kavunnut seuraksemme kiven kapealle huipulle.

Uula huomasi viimein meidän nousseen kiven päälle

Otimme huipulla tiimi-kuvan, jonka jälkeen usutin Uulan takaisin alas. Tämän jälkeen laskeuduimme Aaron kanssa, niin että minä menin ensin selkä edellä ja Aaro hieman jäljessä. Näin pystyin auttamaan häntä. Viimeiset pari metriä Aaro tuli pyllymäkeä.

Kävimme vielä toistamiseen kiven päällä ja jälleen Uula halusi seurata meitä. Tarkkana kapealla huipulla sai kyllä olla, vaikka puolitoista vuotias koira ja melkein viisi vuotias poika siellä istuivatkin sangen rauhallisesti.

Tiimikuva topissa

Toistonousun jälkeen laskeuduimme alas samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Vielä oli aika syödä mukanani tuomat keksit ja sitten suuntasimme takaisin mökille. Meidän matkamme oli tähän suuntaan huomattavasti nopeampi, sillä seurasimme tällä kertaa koko matkan traktorin jälkiä. Uulan siirtyminen mökille oli todella nopea. Elinan kutsuessa Uulaa mökin pihasta lähti se ravaamaan syvän hangen läpi emäntäänsä kohti välittämättä urista tai hangen syvyydestä.

Keksitauko ennen mökille paluuta.

Mekin olimme hieman myöhemmin perillä mökillä ja niin oli saatu ensimmäinen yhteinen seikkailumme Isolla kivellä päätökseen. Tämän jälkeen oli mukava viettää loppupäivä sisällä lämpimässä.

Vätsäri 2017 - Osa 3

Vaelluksen kuudes aamu alkoi puolipilvisenä. Teimme aamupalan edellisenä iltana pystyttämämme tarpin alla, vaikka siihen ei oikestaan ollut tarvetta. Vettä ei satanut, maa oli kuiva ja itikatkaan eivät häirinneet. Ruuantekovälineet nyt vain sattuivat olemaan siellä. Aamutoimien jälkeen purimme leirin joutuisasti, koska tälle päivälle tulisi hyvä määrä käveltävää ja edelliset päivät olivat opettaneet, etteivät kilometrit taittuisi helposti.


Rinkan pakattuani sain surukseni huomata, että sen sadesuoja oli hävinnyt yön aikana. Muistin suojan jääneen illalla absidiin, mutta ei sitä teltan pakkaamisen jälkeen enää näkynyt missään. Yritin vilkuilla suojaa maastosta, kun lähdimme kävelemään, mutta ei se osunut silmiin. Tuuli oli varmaan kuljettanut sen mukanaan yön aikana. Hieman tämä ekorikos harmitti, mutta ei sille enää mitään mahtanut.

Nyt on tunturiylängöllä mukava kulkea.

Muutamat kivikasat eivät haittaa, kun ne on näin helppo kiertää.

Ihmetys edellispäivistä muuttunutta maastoa kohtaan nousi jo ensimmäisen legin aikana, sillä se oli erittäin mukavaa kulkea. Kivikkoja oli tietenkin siellä täällä, mutta ne pystyi kiertämään ongelmitta. Olimme viimein tulleet tunturiylängölle, jossa vauhti oli sitä mihin olimme tottuneet aiemmilla vaelluksilla.

Ero tämänpäiväisen metsän ja eilisen välillä on melkoinen.

Ylängön vaihtuessa metsäksi toisen legin aikana saimme iloksemme huomata, että täälläkin kulkeminen oli joutuisaa. Kiersimme Karibujärven pohjoispuolelta ja ohitimme pari soista aluetta sopivan matkan päästä. Pidimme päivän toisen tauon päästyämme kartalle merkatulle uralle, jolloin maasto muuttui jälleen. Jatkaisimme matkaa Suolisjärveä kohti hienolla hiekalla.

Hiekkauraa

Hiekkauraa ei jatkunut kovinkaan kauaa. Kääntyessämme suoraan länttä kohti maasto muuttui kovaksi metsämaaksi. Ympärillämme kasvoi siellä täällä puita ja tietenkin kiviäkin oli sen verran, että muisti olevansa Vätsärissä. Kävelemistä kumpikaan ei kuitenkaan haitannut, joten etenimme ilman epäilystä reissun parasta vauhtia. Kulkemamme ura meinasi välillä hävitä kovaan maahan, mutta onneksi sen varteen oli kasattu tasaisin välein matalia kivikummeleita, joita seuraten pysyi oikealla reitillä.

Kuka olisi uskonut? Kivetöntä polkua Vätsärissä.

Miellyttävän maaston lisäksi päivästä teki mitä parhaan se, että itikat olivat hävinneet. Emme siis voineet kuin ihmetellä useampaan kertaan, miten Vätsäri oli voinut muuttua näin radikaalisti yhden yön aikana. Joutuisa matkanteko herätti myös ajatuksia kotiin pääsemisestä, sillä meillä oli ollut tarkoitus viettää tämä ja seuraava päivä tunturissa ja sitten jäädä vielä yhdeksi yöksi johonkin mökille. Jonkun aikaa asiaa tuumailtuamme päätimme, että seuraava yö vietettäisiin Sollomusjärven autiotuvassa. Sieltä sitten lähdettäisiin aikaisin kotia kohti, eikä jäätäisi enää matkan varrelle yöpymään.


Neljännen legin jälkeen saavuimme Suolisjärven rantaan lounasta pitämään. Paikka oli hieno, mutta siellä oli todella paljon romua ja iso aukio, joka näytti poroerottelupaikalta. Jälkeenpäin luin, että Järvenpäässä, joksi lounaspaikamme oli kartassa nimetty, oli ollut ennen vanhaan majatalo. Vieläkin siitä olisi löytänyt perustusten jäänteitä jos olisi osannut etsiä.

Lounas Järvenpäässä

Lounaan jälkeen seurasimme polkua tiheämmässä metsässä vielä kolme legiä kohti pohjoista. Tällä etapilla oli jälleen vanhoja reittimerkkejä, puoliksi romahtaneita siltoja ja osaksi maatuneita veneteitä. Vätsärissä oli joskus ollut paljon kulkemista helpottavia rakenteita, mutta ne olivat päässeet rapistumaan vuosikymmenien saatossa.

Merkattua reittiä on helppo kulkea.

Siltojen kohdalla pitää olla tarkkana.

Venetie

Sollomusjärven autiotupa

Sollomusjärvellä koko porukka kävi peseytymässä seuraavan päivän sivistykseen siirtymistä ajatellen. Tämän jälkeen ruokakunnat tekivät reissun viimeiset päivälliset. Tuvan pihapiirissä ei ollut kenttää puhelimille, mutta läheisen harjun päällä käytiin yksi kerrallaan soittamassa kotiväelle. Eipä tainneet paremmat puoliskomme ihmeemmin yllättyä, että olimme tulossa päivää ennen kotiin. Sen verran yleistä se meille on vaelluksilla.

Illallinen

Syönnin jälkeen Pekka ja Mikko lähtivät vielä tutustumaan viereisen pitkän ja kapean niemen kärkeen. Teemua ja minua pikku retki ei enää kiinnostanut. Oli helpompaa jäädä tuvalle ihmettelemään. Ja olinhan minä hiihtänyt niemen yli kaksi kertaa edellisenä talvena, joten periaatteessa olin jo nähnyt sen.

Maisema kännykän käyttöpisteeltä

Niemen nokka

Teemu nukkui tietenkin viimeisenkin yön teltassa, mutta loppu poppoo majoittautui tupaan. Istuimme oikeastaan hyvän tovin iltaa sisällä lukien ja välillä sanan tai kaksi vaihtaen. Jokusen kupin pohjallisen jalluakin siinä ehti ottaa ennen nukkumaan käymistä.

Iltaohjelmaa

Perjantai aamuna kellot oli soimassa kuudelta, mutta olimme ylhäällä jo puolelta. Tilavassa tuvassa aamupalanteko sujui joutuisasti varsinkin, kun vettä keitettiin heti alkuun niin että kaikille riitti. Vaikka aamun agenda oli pikainen poistuminen, muistettiin silti syödä tukeva aamiainen. Seuraava ruoka olisi vasta Inarissa.


Polulla olimme jo reilu tunti heräämisen jälkeen, joten aamutoimet olivat reissun nopeimmat. Ensimmäinen kilometri oli päivän mielenkiintoisin osuus, kun ylitimme Kurttejärven ja Sollomusjärven välistä kannasta. Tämän jälkeen alkoi kolmisen kilometriä kestävä ylämäki. Onneksi ura oli hyvässä kunnossa, joten etenimme kivisessä maastossa hyvää vauhtia. Tätä osuutta ei tarvinnut myöskään kulkea hiljaisuudessa, sillä Pekan ja Teemun välinen dialogi politiikasta oli välillä sangen viihdyttävää kuunneltavaa.

Poroerotusaitauksia

Pitkän ylämäen jälkeen saavuimme isolle poroerotus alueelle. Sen läpi pääsemiseksi jouduimme avaamaan useamman portin. Alueen halki päästyämme oli erämaa viimein takana ja jatkoimme tietä pitkin kohti Sevettijärveä.

Rivivaellusta

Vielä oli kuitenkin yksi yllättävä seikkailu edessä. Tietä ei kannattanut kartan mukaan mennä Sevettijärvelle asti vaan noin kaksi kilometria sitä kuljettuamme piti koukata pienemmälle tielle, joka johdatti meidät oikopolulle. Tien ja polun välissä oli kuitenkin talo, jonka pihan läpi emme halunneet kulkea.

Kahlasimme siis talon sivulla olevan suon kautta. Kartalle merkattu polku näkyi myös todella haaleana luonnossa, joten emme voineet olla varmoja oliko sitä ollut edes olemassa enää aikoihin. Polku ylitti myös puron, josta olin ollut aivan varma, että löytäisimme sillan tai ainakin todella hyvän kahluupaikan. Kumpaakaan ei kuitenkaan löytynyt, joten vielä kerran piti ottaa housut pois ja vaihtaa sandaalit jalkaan.

Puron rannalta löytyi myös itikat, jotka olivat olleet edellisenä päivänä kadoksissa. Saimme siis huitoa aivan urakalla, sillä meillä ei ollut enää mitään halua laittaa itikkamyrkkyä tässä vaiheessa reissua. Housut ja kengät päälle saatuamme jatkoimme matkaa mahdollisimman nopeasti ja onnistuimme vielä tekemään yhden parinsadan metrin lisäkoukkauksen ennen kuin pääsimme kapuamaan viimeiselle harjulle.

Harjun päälle viimein päästyämme oli jäljellä enää parisataa metriä hyvää polkua ja näimme sillan, jonka toisella puolella oli Sevettijärvi. Loppumatka oli taivallettu muutamassa minuutissa, eikä autonkaan luona tullut ihmeemmin kupeksittua, kun olimme jo ajamassa kohti Inaria.

Viimeinen silta Sevettijärvelle

Kävelyn viimeisillä kilometreillä oli alkanut epäilyttämään, että oliko oikoreitti sittenkään oikea ratkaisu. Jouduimme kuitenkin ajamaan useamman minuutin ennen kuin pääsimme risteykseen, johon erotusaidalta tuleva tie olisi tullut. Surkuhupainen reittimme oli säästänyt meiltä melkein kahden legin matkan. Se oli todellakin kannattanut.

Automatkan aikana soittelin Inarin hotellille, että pääsisikö sinne pientä korvausta vasten suihkuun ja syömään. Sehän heille sopi, joten saimme ajaa Rovaniemelle suihkunraikkaina ja mahat täynnä. Sain myös hommattua itselleni makuupaikan junaan seuraavaksi yöksi Helsinkiä kohti, joten kotimatka oli hyvällä mallilla ja aikaisin lauantai aamuna olisin kotona.

Vätsäri 2017 - Osa 2

Tiistai alkoi harmaana ja sellaisena se myös pysyi. Aamutoimet tehtyämme ja leirin purettuamme aloitimme päivän kävelyn kunnon kahlauksella. Ylitimme Uutuanjoen ja siihen laskevan kapeamman sivujoen yhdellä rykäisyllä. Ylitys oli pitkä, mutta sangen matala.

Aamukahlaus

Meillä oli tarkoitus seurata rajan viertä kulkevaa uraa koko päivän ja ensimmäinen kilometri antoikin kuvan hyvästä kävelypäivästä. Reitti oli kyllä paikoitellen märkä, mutta pahimmat paikat pystyi aina kiertämään. Kuljimme myös osan aikaa tasaisilla kalliolla, joilla eteneminen oli joutuisaa.

Reipas eteneminen ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä reitti muuttui koko ajan märemmäksi ja märemmäksi. Ei aikaakaan kun kuljimme poroaitaa seuraavaa uraa kivikoissa ja soilla. Joillakin kohdilla jouduimme jopa nousemaan maassa lojuvien aidan seipäiden päälle päästäksemme eteenpäin. Poroaitaan oltiin vaihtamassa uusia tolppia, joten niitä lojui maassa koko päivän ajan.

Poroaidan tolppien vaihto hieman kesken.

Milloinkahan viimeksi on vaellusmaasto ollut näin luotaantyöntävää.

Saimme myös ihmetellä alueella työskentelevien miesten tapaa roskata luontoa, sillä maasta löytyi vähän väliä olut- ja limonaaditölkkejä. Tämä tapa jaksaa meitä vaeltajia aina ihmetyttää. Miten mönkijällä voi olla niin hankalaa kuljettaa tyhjiä tölkkejä pois tunturista.

Kolme legiä kuljettuamme nälkä alkoi jo kurnia, mutta emme olleet nähneet vähään aikaan lounaspaikaksi sopivaa paikkaa. Onneksi neljännellä legillä nousimme tunturiylängölle, jossa piti olla pari pientä lampea. Olimme jo tekemässä koukkausta soiselle lammelle, joka vaikutti ylängön isoimmalta, jotta voisimme syödä siellä lounaan. Onneksi Teemu vilkaisi kännykän karttaa ja huomasi, että vasta seuraavan kukkulan takana oli oikea lampi. Kävelimme siis vielä vähän ja saavuimme ensimmäiselle kunnon taukopaikalle. Edellisillä taukokerroilla oli ollut niin paljon itikoita, että tauon pitäminen oli ollut melkoista kärvistelyä. Tämä oli myös ensimmäinen vesialue päivän aikana, jossa teki mieli täyttää juomapullo.

Saavumme lounaspaikalle.

Syötyämme lounaan suhteellisen vähäitikkaisella ylänköjärvellä laskeuduimme jälleen alemmaksi ja jatkoimme matkaa soisessa maastossa tarpoen. Joku meistä osasi verrata päivän taivallusta soisella hakkuuaukealla kävelemiseen. Itse toin esille ajatuksen, että mitäpä jos allekirjoittanut ei suunnittelisi seuraavaa vaellustamme. Kenelläkään ei ollut vastaan sanomista ehdotukselleni.

Kivistä uraa

Itikoiden täyttämiä taukoja

Pari legiä myöhemmin nousimme jälleen tunturiylängölle. Tämä ei ollut kuitenkaan mikään mukavakulkuinen tunturi vaan soinen maasto jatkui yhä. Reilun kilometrin tunturia noustuamme oli aika jättää jäähyväiset surkeakulkuiselle uralle ja lähteä kaartamaan hieman enemmän lounasta kohden. Tässä vaiheessa ryhmän mieliala nousi hieman, sillä matkaa ei pitänyt olla enää kuin nelisen kilometriä. Uskoimme vahvasti, että reilun legin päästä olisimme Rajapään tuvalla.

Tauko ylängöllä

Kaksi legiä myöhemmin pidimme yhä taukoa vaikeakulkuisella ja pienten vesilämpäreiden täplittämällä ylängöllä. Matkaa ei ollut enää navigaattorin mukaan kuin vajaan kilometrin, mutta silti ilmassa ei ollut voiton tunnetta. Päivä oli todellakin vienyt vaeltajilta voimat. Hommaa ei myöskään helpottanut, että ylängöllä itikat olivat vaihtuneet polttiaisiin.

Vielä on vähän jäljellä..

Tupa näkyy viimein.

Viiden pintaan saimme viimein tuvan näkyviin ja vähän myöhemmin olimme sen pihassa. Tupaan tutustuminen ei jättänyt epäselvyyttä seuraavan yön nukkumisjärjestelyistä, sillä sen oven alta olisi päässyt pienempi eläin sisään. Sen verran huonosti ovi sulkeutui. Onneksi pystyimme syömään illallisen sisällä, jolloin polttiaiset eivät vaivanneet.

Illallisen jälkeen istuimme hetken tuvassa ja nautimme pari pientä kupin pohjallista lämmikettä. Sen jälkeen suuntasimme teltoilla. Pitkä päivä oli jälleen ottanut miehistä veronsa.

Leiri on hiljentynyt.

Tänäkin iltana jaksoin lukea jonkun aikaa kirjaa ja nauttia samalla pienen pussillisen irtonameja. Tämän jälkeen tunsin ajan olevan otollinen nukkumaan käymiseen. Nukahtaminen ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen. Mielessäni pyöri miten hankalia kulkea viimeiset pari päivää olivat olleet ja mitähän tulevat päivät toisivat mukanaan. Entä jos maasto pahenisi entisestään? Olisiko loppuvaellus pelkkää suorittamista, jotta pääsisimme pois Vätsäristä?

Onneksi uni vei voiton jossain vaiheessa ja lopun yön nukuin heräämättä tai stressaamatta seuraavien päivien reiteistä ja maastoista.

Nyt on tälläkin tuvalla tullut käytyä.

Vaikka Rajapään tuvassa ei tehnyt mieli nukkua, niin aamutoimet siellä oli erittäin mielyttävä hoitaa. Aamupala pöydän ääressä ja huussi olivat jälleen aitoa luksusta. Lähtiessämme kommentoin vielä, että tuvan nähdäkseni minä näille kivisille poluille lähdin, joten nyt voidaan suunnata kotia kohti.

Tämän päivän teema.. Ylös ja alas.

Matka osoittautui jälleen hyvin haastavaksi. Päivä aloitettiin ensin nousemalla kallioiselle kummulle, minkä jälkeen laskeuduttiin alas saman lammen pohjoisrannalle, jossa tupa sijaitsi. Seuraavaksi oli vuorossa yllättävän jyrkkä ja kivinen nousu seuraavan harjanteen päälle. Tämän jälkeen jatkoimme länttä kohti tunturiylänköä, joka ei ollut käytännössä hetkeäkään tasaista. Vähän noustiin ja saman verran laskeuduttiin.

Tämä oli oikeasti helpoin reitti päästä alas.

Pirunkaamuv

Päivän toisella legillä saavuimme Pirunkaamuv:ksi nimetyn kallion päälle. Sen hieman loivempaa rinnetta laskeutuessa vaellussauvoilla tukea ottaen alkoi tulla tunne, että tämänkaltaisia harjanteita on tullut ehkä joskus Alpeilla kiivettyä, mutta ei todellakaan koskaan Suomen kamaralla.

Tauoilla ei liiemmin läppä lentänyt.

Seuraavat legit jatkoimme samankaltaisessa kallioisessa maastossa pieniä lampia väistellen ja kallioisia mäkiä ylös ja alas kulkien. Olimme aluksi edenneet perinteisesti kartan ja kompassin avulla, mutta näillä main kompassi alkoi näyttää aivan outoja suuntia, joten oli aika ottaa tekniikka käyttöön.

Poseeraus

Teemulla ja minulla oli kännyköissä ladattuna maastokartat. Hetken aikaa suunnistimme Teemun kännykän avulla, mutta se imi sen verran hyvää tahtia akkua, että otimme minun kännykän käyttöön. Puhelimessani oli päällä sekä virransäästö- että lentokonetila. Ilokseni sain huomata, ettei akun varaus tuntunut juurikaan vähentyvän vaikka vilkaisin karttaa vähintään kerran kymmenessä minuutissa.

Maisemat näyttävät jälkeenpäin todella komeilta.

Hyvällä säällä kulkemamme maasto olisi saattanut olla hyvinkin mielenkiintoista, mutta vesisateet olivat viimein yhyttäneet meidän. Välillä sade koveni, joten jouduimme laittamaan kuoria päälle. Tällöin tuli todella kuuma, sillä ilma oli täysin tyyni eikä ilma kiertänyt kuorissa vaikka kuinka tuuletuksia availi. Sateen vähentyessä oli pakko ottaa kuoret pois ja viimeistään seuraavalla legillä ne piti taas vetää päälle kun sade yltyi. Tämän lisäksi itikoita oli aivan järkyttäviä määriä. Tuulen puute antoi niillekin loistavan kelin pörrätä ympärillämme.


Neljännen legin jälkeen saavuimme pienen lammen rantaan, joka soveltui sangen hyvin lounaan syöntiin. Onneksi lounaan aikana oli sentään tauko sateessa, joten emme joutuneet kärsimään kuin itikoista.

Lounas pienen nimettömän lammen rannalla.

Lunta elokuun alussa.

Matkan jatkuessa näimme kalliokielekkeen pohjoisreunan alla jopa lumipläntin. Toisenlaisena päivänä, joku olisi varmasti käynyt tekemässä siitä ainakin lumipallon, mutta nyt pari kuvaa riitti.

Kivikot vaihtuivat vetiseen suohon.

Seuraavaksi saimme hieman vaihtelua päivään, kun pääsimme tarpomaan hyvin vetiselle suolle. Tällä alustalla saavuimme Äälisjärven pohjoiskärkeen, jossa meidän piti kahlata joen yli. Olimme suunnistaneet koko päivän tätä kohtaa kohti, sillä siitä kulki suorin reitti järvien ja kallioden täplittämässä erämaassa Rajapään tuvalta Sevettijärveä kohti.

Jatkaessamme matkaa kahluupaikalta saimme huomata, että samaa reittiä oli kuljettu aikaisemminkin, sillä yhytimme liuskekivistä kasatun muodostelman, jota oli aikanaan käytetty melko varmasti ruuan säilytykseen.

Tunturista löytyi jääkaappi

Kallioista ylänköä kesti vielä pari legiä ja maastokin helpottui hieman edellisiin tunteihin verrattuna. Myös sade oli lopulta lakannut, joten emme joutuneet enää hikoilemaan kuorissa. Kävelyinto oli siis yllättävän korkealla, kun laskeuduimme tunturista mäntymetsään.

Metsäosuutta oli tälle päivälle vielä puolitoista kilometria ja sitten olisimme leiriksi valitsemamme lammen rannalla. Viimeiset kilometrit eivät kuitenkaan sujuneet ihan odotettuun nopeuteen. Metsä oli kivisintä maastoa tähän mennessä ja se oli paljon se. Maasto oli myös hyvin kumpuilevaa, joten reitin löytäminen vaati kokoaikaista keskittymistä. Joudun myöntämään, että olin todella yllättynyt kerta toisensa jälkeen, kun vilkaisin kännykän karttaa ja Teemu kulki tässä maastossa suunnilleen oikeaan suuntaan, eikä lähtenyt kampeamaan oikeaan tai vasempaan.

Kivikkoista ja mäkistä mäntymetsää

Reissun isoin kivi. Harmi, että kiipeilytossut unohtuivat.

Melkein kaksi legiä meillä meni kiviä ja mäntyjä väistellessä, eikä sinä aikana vastaan tullut ensimmäistäkään leiriksi sopivaa paikkaa. Jännitimme siis melkoisesti, että minkälainen meidän kartalta valitsemamme alue loppujen lopuksi olisi.

Itikoita, kiviä ja mäkiä.

Olipa yllätys leiripaikalle päästessä melkoinen. Se oli tasainen, kivetön ja pieni puro kiemurteli aivan sen vierestä. Kyseessä oli siis täydellinen telttapaikka.

Kuka olisi uskonut päivän loppuvan näin hienoon leiripaikkaan.

Leirin pystytettyämme ja syötyämme istuimme vielä hyvän tovin sen vierestä laskeutuvan penkereen reunalla, nauttien hyvin ansaituista jallunaukuista ja jutellen niitä näitä. Päivä oli ollut jälleen kerran todella rankka, mutta siitä ei jäänyt missään nimessä samalla tavalla huono maku suuhun kuin edellisestä päivästä. Olimmehan kulkeneet todella upeissa maisemissa.

Niitä hetkiä, kun muistaa miksi vaeltaa.