Isolla kivellä

Mummolan pellon toisella puolella seisoo iso kivi, jonka juurella ja päällä leikimme lapsina sangen usein. Olen ymmärtänyt, että myös äitini ja hänen sisaruksensa ovat leikkineet siellä aikanaan. Enoni mainitsikin tämän reissun jälkeisenä iltana, ettei se kivi taida ihan niin iso olla mitä hän muistaa lapsena sen olleen. Aaron kanssa emme ole kuitenkaan vielä päässeet kyseisellä kivellä käymään, mutta onneksi viime viikonloppu toi muutoksen tilanteeseen.

Valmiina matkaan. Taustalla näkyy Iso kivi

Lunta mökin ja kiven välisellä alueella oli todella paljon, joten varustauduin matkaan korkeavartisilla saappailla. Aarolle otin pulkan mukaan, joten hänen tarvitsi vain pitää kunnolla kiinni, niin perille pääsy oli taattu. Myös Uula lähti mukaamme, koska syvä hanki oli mitä parhain tapa saada sen menohaluja hillittyä.

Kauaksi emme ehtineet pihasta, kun minulla oli jo lunta kengässä, mutta en antanut tämän haitata. Reissusta ei pitäisi tulla pitkä, joten kyllä sitä hetken aikaa märkää villasukkaa kesti. Pulkan veto oli kyllä melkoisen raskasta lumessa kahlatessa ja Aaroa perässä vetäessä. Onneksi olin pukeutunut sen mukaan, että hiki tällä matkalla varmasti tulisi.

Hyvin etenee

Noin puoleen väliin matkaa tullessamme kulku helpottui huomattavasti, sillä tulimme traktorin tekemälle uralle. Silloin muistin äitini maininneenkin, että koivikkoa oli talven aikana kaadettu. Olisimme siis päässeet huomattavasti helpommalla kivelle, jos olisimme aloittaneet tieltä ja seuranneet jälkiä koko matkan. Hyvään seikkailuun ei kuitenkaan sovi liiallinen helppous, joten tämä puolet hankea ja puolet uraa oli juuri sopiva kombinaatio.

Kivelle päästäksemme piti vielä ylittää syvä oja, jossa virtasi yhä vettä. Oja ei onneksi ollut kovinkaan leveä. Jätimme pulkan mökin puolelle ja minä astuin haara-asentoon ojan yli. Tämän jälkeen hyppäytin Aaron toiselle puolelle ja seurasin sitten perässä.

Iso kivi oli aivan ojan pientareella, joten kiersimme sen toiselle puolelle. Tämä puoli oli huomattavasti loivempi ja todella luminen. Aaro jäi alas odottamaan, kun minä kävin ensimmäisen kerran kiven päällä. Noustessani potkin hankeen hyvät askelmat, joita pitkin seuraava nousu olisi parempi kiivetä.

Aaro odottaa minun tehdessä ensinousua

Kiven päälle päästyäni nappasin pari kuvaa ja laskeuduin alas. Seuraavan nousun teimme sitten yhdessä. Aaro nousi ensin minun tekemiäni askelmia käyttäen. Itse seurasin perässä varmistaen häntä. Uula oli haistellut jotain noustessamme, eikä ollut näin kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Kiven päälle päästyämme se kuitenkin huomasi mitä olimme tekemässä. En ehtinyt sanomaan mitään, kun Uula oli jo kavunnut seuraksemme kiven kapealle huipulle.

Uula huomasi viimein meidän nousseen kiven päälle

Otimme huipulla tiimi-kuvan, jonka jälkeen usutin Uulan takaisin alas. Tämän jälkeen laskeuduimme Aaron kanssa, niin että minä menin ensin selkä edellä ja Aaro hieman jäljessä. Näin pystyin auttamaan häntä. Viimeiset pari metriä Aaro tuli pyllymäkeä.

Kävimme vielä toistamiseen kiven päällä ja jälleen Uula halusi seurata meitä. Tarkkana kapealla huipulla sai kyllä olla, vaikka puolitoista vuotias koira ja melkein viisi vuotias poika siellä istuivatkin sangen rauhallisesti.

Tiimikuva topissa

Toistonousun jälkeen laskeuduimme alas samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Vielä oli aika syödä mukanani tuomat keksit ja sitten suuntasimme takaisin mökille. Meidän matkamme oli tähän suuntaan huomattavasti nopeampi, sillä seurasimme tällä kertaa koko matkan traktorin jälkiä. Uulan siirtyminen mökille oli todella nopea. Elinan kutsuessa Uulaa mökin pihasta lähti se ravaamaan syvän hangen läpi emäntäänsä kohti välittämättä urista tai hangen syvyydestä.

Keksitauko ennen mökille paluuta.

Mekin olimme hieman myöhemmin perillä mökillä ja niin oli saatu ensimmäinen yhteinen seikkailumme Isolla kivellä päätökseen. Tämän jälkeen oli mukava viettää loppupäivä sisällä lämpimässä.

Perinteinen jääkiipeilykauden päätös

Tämänvuotinen jääkiipeilykausi tuli lopetettua perinteisesti Kangaslammin putouksilla. Olin jo käytännössä laittanut kiipeilyvarusteet odottamaan ensi vuotta, mutta pääsiäistä edeltävä viikko oli sen verran pakkasen puolella, että olihan ne varusteet mökille mukaan otettava.

Oikeanpuoleinen putous oli tänä vuonna hyvässä jäässä.

Ja olinpa tyytyväinen ratkaisuuni paikan päälle päästyäni. Varsinkin oikeanpuoleisin putous oli parhaassa kunnossa viimeiseen kolmeen vuoteen. Sen lisäksi myös keskimmäinen ja vasen putous olisivat olleet liidattavassa kunnossa. Kalliolta löytyi myös pari kiivettävänoloista miksta-pätkää, joita olisi mielenkiintoista kokeilla ensi vuonna. Tällä kertaa keskityimme vain oikeanpuoleiseen putoukseen, sillä Petri oli varmistanut viimeksi vuosi sitten samassa paikassa.

Petri aloittaa kauden ensinousuaan.

Ja hyvinhän se menee.

Kiipesimme molemmat parit hyvät linjat putouksella ja Petrin nousut näyttivät taas siltä, että paremmat raudat ja vähän enemmän treeniä, niin kyllä jääkiipeily sopisi hänelle.

Toisen nousun tehtyäni tarve saada vielä yksi liidi tälle vuodelle nousi liian suureksi ja niin oli aika vetää köysi alas ja ottaa ruuvit sekä jatkot valjaisiin. Kävimme vielä kerran läpi miten ylä- ja alaköysi varmistaminen eroavat toisistaan ja niin lähdin viemään köyttä ylöspäin. Kuten edellisenäkin vuonna laitoin muutaman ruuvin normaalia enemmän nousun aikana ja yritin parhaani mukaan katsoa noustessa miten Petrillä sujui, mutta oikeastaan se oli taas turhaa vahtaamista, sillä varmistajani toiminta oli ensiluokkaista.

Saatuani kauden viimeisen nousun tehtyä oli aika kerätä varusteet kasaan ja suunnata takaisin mökille. Keli oli hyvä ja kiivettävää olisi vielä riittänyt, mutta tällä kertaa meillä ei ollut tarkoitus viettää koko päivää putouksella. Ei meillä silti niin kiire mökille ollut, ettemmekö olisi ehtineet käydä ottamassa perinteisiä kauden päätös oluita Kippolassa.

Tuossa saattaisi olla sangen mielenkiintoinen linja kiivettäväksi.

Lyhyt jääkausi takana

Tämän vuotinen jääkiipeilykausi jäi harmillisen lyhyeksi. Ensimmäisen kerran kiipeämään pääsi juuri ennen vuoden vaihdetta ja viimeisen kerran hakkuihin tuli tartuttua helmikuun lopulla. Tähän väliin mahtui onneksi kuusi kiipeilykertaa ja Korouoman kolmipäiväinen reissu. Voin siis olla tyytyväinen yhdeksään kiipeilypäivään kahden kuukauden aikana.

Aamuinen Nuuksion Pitkäjärvi

Nuuksion Romvuorella tuli käytyä toistamiseen viikko ensimmäisen käyntikerran jälkeen. Tällä kertaa olimme Samin kanssa liikenteessä yhdeksältä, joten putouksen alla olimme kymmenen maissa. Oikea suora oli saanut viikossa hieman lisää jäätä, joten lähdin kokeilemaan sitä ensi töikseni liidiköydessä.

Reitin alku meni sangen nätisti, kuten odottaa saattoikin. Kyllähän se hieman voimille otti, mutta ei missään nimessä liikaa. Sitten pääsin reitin yläosan ohuen puikon alle ja oli aika vähän tuumailla tilannetta. Puikon alku näytti todella hyvältä ja yläosan mixta osuus oli mennyt edellisellä viikolla pari kertaa ilman ongelmaa. Oli siis aika lähteä kokeilemaan miten miehen kävisi.

Jää alkaa loppua Oikealla suoralla

Viimeisen ruuvin sain laitettua noin metrin ennen jään loppumista ja sitten piti vain huukata hakut jään yläosaan ja sieltä edelliselläkin kerralla käyttämiini kallion koloihin. Tämän jälkeen nousu alkoi jännittää ihan toden teolla, mutta onneksi toinen hakku oli todella hyvin kallion kolossa ja kummatkin jalat vielä jäällä. Sitten vain toinen hakku reitin topissa olevaan jäätyneeseen turpeeseen ja pieni nykäisy alaspäin, jotta sain varmuuden, että se myös pitäisi. Jouduin vielä iskemään toisenkin hakun turpeeseen, minkä jälkeen olin reilusti viimeisen ruuvin yläpuolella. Tähän kohtaan ei siis huvittanut jäädä kovin pitkäksi aikaa, mutta vielä piti siirtää jalkoja hieman ylöspäin, että pystyin hookkaamaan vasemmalla hakulla pienestä kuusesta. Pari kertaa yritettyäni sain pujotettua pitkän jatkon oikealla kädellä kuusen ympärille, köysi siihen kiinni ja jännä osuus oli takana. Muutamaa minuuttia myöhemmin olin laittamassa yläankkuria ja Sami pääsisi kakkostelemaan reitin.

Tämän jälkeen kiipesimme vielä vasemman suoran yläköydellä. Se oli yhä siinä kunnossa, että alaosa antoi yläköydelläkin ihan kunnolla vastusta ja loppu oli mukavaa kruisailua. En olisi missään nimessä lähtenyt sitä liidaamaan, joten tämän kertaiset kiipeilyt alkoivat olla näiden nousujen jälkeen paketissa.

Romvuori

Nuuksion jälkeen oli tarkoitus pitää väliviikonloppu kiipeilystä, mutta kun Elina innostui lähtemään parin vuoden tauon jälkeen jäätä kokeilemaan, niin taas oltiin Kauhalassa. Tällä kertaa en edes ottanut ruuveja mukaan, vaan vietimme rennon ulkoiluiltapäivän putouksilla yläköysitellen. Koska Kauhalan linjat alkoivat olla minulle sangen tuttuja tässä vaiheessa vuotta, valitsin nousuiksi mahdollisimman ohutjäisiä kohtia. Tällä tavoin sain treenia hieman erilaisesta kiipeilystä, jossa ei saa käyttää perinteisesti voimaa, vaan pitää luottaa hakkujen pysyvän kiinni aivan pienillä napautuksilla.

Homma alkaa luistaa Elinalla parin vuoden tauon jälkeen.

Korouoman reissun jälkeen tuli vietettyä viikko kotona ja sitten oli jälleen aika pakata auto ja lähteä Kangaslammille mökkeilemään. Mökkiviikonloppu osui jälleen talven loppuun, joten kauden viimeiset jäänousut tuli tehtyä perinteisesti paikallisilla putouksilla.

Tällä kertaa Januksen ja minun mukaan lähti veljeni Petri, joka kokeili jääkiipeilyä ensimmäistä kertaa. Petrin nousut olivat sen verran napakan oloisia, että voin ilman epäilystä sanoa lajin sopivan hänelle mitä parhaiten. Petri myös varmisti minua päivän viimeisessä liidissä. Tämä taisi olla toinen kerta, kun hän varmistaa kiipeäjää. Edellinen oli viime kesänä, kun kiipesimme yläköydellä ja käytimme rigriä. Varmistus meni sangen nätisti Januksen valvovan silmän alla. Taisin kyllä laittaa pari ruuvia normaalia enemmän tällä nousulla. Ihan vain varmuuden varalle.

Petrillä on hakun heilutus ensimmäisellä kerralla jo sangen hyvin hallussa.

Myös Janukselle ja minulle tuli päivälle muutamat hienot nousut. Edellisen talven puoliksi jäätynyt ränni oli tänä vuonna saanut myös yläosaan ohuen jääkerroksen, joten kumpikin meistä sai sen kiivettyä köyden terävässä päässä. Omalla kohdallani oli kyllä pientä epävarmuutta reitin lopussa, kun turvallisen oloisesta halkeamasta piti siirtyä ohuelle jäälle, jota sitten piti nousta jonkin matkaa ennen kuin reitin viimeisen ruuvin sai kiinni.

Halkeamasta ohuelle jäälle siirtyminen vaati jälleen hieman uumoilua.

Kallion vasemmasta reunasta löytyvä puikko oli tänä vuonna hieman paremmassa kunnossa kuin edellisenä, mutta siltikään en olisi ollut valmis sitä liidaamaan. Linjaa sai kiivetä reiluun viiteen metriin ennen kuin puikkoon, joka ei ollut alhaalta kiinni, sai laitettua ruuvia johon pystyi luottamaan.

Tiukkaa vääntöä.

Janus nousi reitin ensin yläköydellä ja sen jälkeen oli minun vuoro. Nousu meni hieman paremmin kuin edellisenä vuonna, mutta kyllä siinä sai silti työtä tehdä, varsinkin kun hakkuja ei voinut puikolle siirtyessä lyödä kunnolla kiinni vaan ne piti hellästi napauttaa jäähän.

Yläköysinousujemme jälkeen Janus päätti lähteä kokeilemaan puikkoa köyden päässä ja sepä vain meni nätisti. Itselläni ei ollut mitään tarvetta yrittää samaa nousua vaan siirryimme Petrin kanssa kallion oikeaan reunaan huomattavasti helpommalle linjalle, jonka noustuamme alkoi olla aika siirtyä takaisin mökille saunan lämmitykseen.

Toivottavasti puikko yltää jonain talvena maahan asti, jotta pääsisin itsekin sen liidiä yrittämään.

Niin oli kauden viimeiset jääkiipeilyt takana ja sunnuntaina kotiin päästyään pystyi jättämään hakut varastoon seuraavaa kautta odottamaan.

Kangaslammin kalliolla

Lofoottien kuvat ja videot vaativat vielä vähän ihmettelyä, joten palataanpa parin viikon takaisiin tunnelmiin Kangaslammin kalliolla. Näillä parikymmentä kilometriä mökiltä olevilla seinillä tuli käytyä talvella jäätä nakuttamassa, joten tällä reissulla piti tarkistaa sopisivatko ne myös kesäkiipeilyn. Vastaus oli, että hyvin sopivat.

Kalliolla tuli käytyä kaksi kertaa Kangaslampi -viikon aikana. Ensimmäisellä kerralla mentiin sinne veljeni Petrin kanssa. Tulimme tällä kertaa samalle kohdalle, jossa olimme myös talvella jäätä kiipeämässä. Reitti oli sangen likainen, mutta silti kiivettävissä. Kävin siis virittämässä yläköyden ja laskeutuessani harjailin kalliota sen verran, että uskoin ylös pääseväni.

Sitten vain tekemään yläköysinousua, joka meni sangen mukavasti. Lisää harjausta reitti tietenkin kaipaisi ennen liidi yritystä, mutta tälle päivälle saimme siitä jo parit hyvät kiikut. Pete ei tällä kertaa päässyt aivan ylös asti, mutta tämä taisi olla hänelle toinen kerta ulkokalliolla ja edellisestä oli jo jokunen vuosi, joten hyvältä hänenkin kiipeämisensä näytti. Itse tein muutaman nousun paikalla olomme aikana ja joka kerta puhdistin kalliota hieman lisää.

Mukava halkeama, mutta vaatii hieman puhdistamista.

Petrillä meni alun släbi loppujen lopuksi, mutta multainen halkeama ei herättänyt tällä kertaa työstöinnostusta.

Pari päivää myöhemmin tultiin kalliolle uudelleen ja tällä kertaa Teemun kanssa. Edellisen kerran multainen halkeama ei kuitenkaan herättänyt Teemussa ihmeemmin kiipeilyhaluja. Pienen työstön jälkeen hän leimasi sen liian likaiseksi. Allekirjoittanutta se kuitenkin yhä kiehtoi. Näytin sille siis jälleen hieman lisää harjaa ja tulipa ensimmäiset piissitkin kokeiltua yläköydessä riippuen.

Reitti vaatii kuitenkin oikeaa harjausta ennen ensimmäistä liidiäni, joten pitää tulla vielä kolmannen kerran paikalle yksinään, jotta voi keskittyä täydellä tarmolla halkeaman putsaamiseen. Pidän tätä siis omana projektinani ja jatkan kun ehdin.

Sillä aikaa kun laskeuduin ja harjailin halkeamaa oli Teemu käynyt ihmettelemässä kalliota vähän lisää. Hän löysikin sieltä pari selvästi harjattua reittiä. Toinen niistä oli halkeama ja toinen sporttireitiksi sopiva fleikki.

Siirsimme ensin köyden halkeaman päälle ja kumpainenkin kiipesi reitin yliksellä. Vähän aikaa uumoilin, mutta tein onneksi oikean ratkaisun, joten ei kun piissit valjaisiin ja halkeaman kimppuun. Reitti oli todella hyvin varmistettavissa ja sopivan kiipeilyllinen. Hieman jopa harmittaa, etten lähtenyt hakemaan siitä on-sightia. Hyvää kiipeilyä siis ja antaisin sille gradeksi 5-. En usko olevani kuitenkaan ensimmäinen sen kiivennyt, sillä sen verran hyvin se oli puhdistettu. Myös reitin päällä olevassa puussa oli selviä köyden jälkiä. Nimeämään en siis sitä ala.

Yksi kesän parhaista helpoista liideistä. Kuvaajalle kiitos, että onnistui piilottamaan naamani kuvasta.

Tämän jälkeen siirsimme köyden vielä fleikille. Teemu lähti kokeilemaan reittiä, mutta sen ruksi ei vielä taipunut. Koska tiesin, ettei pikku nykeröillä ja listoilla kiipeämistaitoni olleet Teemun kanssa aivan samalla tasolla, päätin jättää tämän reitin kokeilematta. Ensi kerralla sitten.

Tähän tulisi varmasti hyvä reilun kuutosen sporttireitti.

Paikka itsessään on sangen pusikkoinen ja varjoisa. Vaatinee siis useamman kuivan päivän, että nämä kalliot kuivuvat.

Aaro ja tennarimysteeri

Kesälomamme alkuun tultiin koko perheellä Kangaslammille mummolaan. Koska sää suosi heti maanantaina otimme mummon mukaan ja lähdimme aamupäivästä pienelle luontoretkelle Harjurannan maisemista löytyvälle Peisin laavulle.

Itse laavulle pääseminen oli helppoa, sillä autotie toi aivan sen eteen. Emme kuitenkaan halunneet jäädä heti makkaran paistoon, joten Aaro otettiin lapsenkantorinkkaan ja suuntasimme luontopolulle, jonka piti viedä Peisi Immosen luolalle. Luontopolun alkupäästä löytyi myös luontokirkko, mutta senkin tarkemman tarkastelun jätimme myöhempään.

 

Lähdimme siis kävelemään luontopolkua, ensimmäisenä minä Aaron kanssa, sitten mummo ja viimeisenä Elina. Polkua ei ollut erikseen merkattu ensimmäisen viitan jälkeen, mutta onneksi alueella ei risteillyt muita reittejä, joten oikeaan suuntaan kulkeminen oli hyvin helppoa.

Maisemaa Joenmäenvuorelta

Laavu sijaitsi Joenmäenvuoren päällä, joka on Varkauden alueen korkein kohta. Tästä syystä polku kulki tasaiseen tahtiin alaspäin. Vaikka ympärillä oli paljon pusikkoa, näkyi maisemat kuitenkin sen verran, että paikan korkeus tuli todella hyvin esille.

Luontopolulla

Jonkin aikaa kuljettuamme alkoi itse kullakin hieman epäilyttää, että paljonkohan sinne luolalle pitikään olla matkaa. Minulla oli kartan palanen mukana, joten siitä pystyin suunnilleen katsomaan, että risteyksen pitäisi olla lähellä, mutta aivan varma matkasta en ollut. Varsinkin, kun olimme vain hetken aikaisemmin kulkeneet risteävän polun ohi, joka meni suunnilleen oikeaan suuntaan.

Viitta luolalle löytyi

Epävarmuus polusta oli kuitenkin ennenaikainen, sillä vain vajaat sata metriä myöhemmin tulimme risteykseen, johon oli selvästi viitalla osoitettu polku luolalle. Tämän jälkeen oli vielä muutama sata metriä hieman kivikkoisempaa polkua kuljettavana ja tulimme luolalle.

Luolan suuaukkoa tutkimassa

Luola oli noin metrin korkuinen ja jokusen metrin syvä, joten päätimme jäädä paikalle vain hetkeksi ja lähteä takaisin laavulle. Paikalta löytyi infotaulu, jossa kerrottiin Peisi -nimisen erakon asuneen luolassa 1900-luvun alussa. Legendan mukaan hänellä oli ollut jopa kulta-aarre, jota ei oltu koskaan löydetty. Sen lisäksi Peisiä pidettiin syyllisenä monenmoisiin ilkitekoihin.

Elinan luettua infotaulun sisällön, hän huomasin meihin kohdistuneen epäonnen. Rinkassa istuvalta Aarolta oli hävinnyt toinen tennari!

Tutkimme nopeasti luolan ympäristön ja koska tennaria ei näkynyt lähdimme palaamaan jälkiämme takaisin päin. Luolan kyltille asti olimme Aaron kanssa kulkeneet ensimmäisinä, joten jos kenkä olisi pudonnut silloin, olisi se huomattu. Kyltin jälkeen tulimme kuitenkin viimeisinä, joten tällä pätkällä pudonnut kenkä olisi jäänyt helposti huomaamatta.

Tällä kertaa Elina kulki ensimmäisenä kenkää polulta etsien. Minä ja Aaro tultiin seuraavina ja mummo tuli viimeisenä varmistaen ettei toinen tennari putoaisi. Näin saavuimme kyltimme, eikä kenkää näkynyt. Eihän siinä sitten ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa ylämäkeä laavulle ja toivoa, että tennari näkyisi polulla tai jossain kiven kolossa, johon aikaisemmin perässä tulijat eivät olleet huomanneet sen pudonneen.

Muutaman sata metriä ehdimme kulkea ja vähän polun vieriäkin katsastaa, mutta tennaria ei vain näkynyt. Sitten kuulin miten jotain putosi aivan Aaron ja minun takana. Käännyin ja näin pienen tenniskengän polulla. Ensin luulin, että toinenkin kenkä oli pudonnut, mutta nopea tarkistus varmisti tilanteen. Aarolla oli yhä toisessa jalassa kenkä. Tämä oli siis kadonnut tenniskenkä. Mistä se oli pudonnut taaksemme? Yksi vaihtoehto olisi, että se oli jotenkin jäänyt kiinni rinkan putkien väliin, mutta se tuntui aika epätodennäköiseltä. Olihan takanamme kulkenut melkein koko ajan joku, joka olisi tossun putkien välissä huomannut. Vai oliko Peis vienyt kengän aikaisemmin ja palauttanut sen, koska se ei sopinut hänelle?!?!

Harjurannan luontokirkko sisältä

Tätä mysteeria pohdiskellen kuljimme viimeiset sadat metrit luontokirkolle, joka olikin erittäin kaunis paikka. Pistimme siellä myös puumerkkimme vieraskirjaan ja Aaro pääsi mustikoiden makuun. Polun varressa oli kasvanut mustikoita ja mummo oli kerännyt pari varpua mukaan, joista Aaro nyt mieleellään nyppi marjoja irti. Todellinen luontokirkko elämys siis pienelle retkeilijälle.

Ja ulkoa.

Kirkon jälkeen siiryimme laavulle, mutta siellä saimme huomata, että makkaran paistoon olisi pitänyt tuoda omat puut. Makkarat siis jäi tällä kertaa syömättä, mutta onneksi meillä oli kahvia, mehua ja keksejä mukana. Söimme siis niitä ja kävimme syömässä hieman lisää mustikoita lähimetsässä. Sitten olikin aika pakata tavarat ja retkeilijät autoon ja suunnata takaisin mummolaan mukavan retkiaamupäivän  päätteksi.

Keksi maistuu pienemmälle ja isommalle retkeilijälle.

Peisin laavulle pääsee näppärästi autolla. Omat puut pitää ottaa mukaan.

Räntää ja jäätä

Räntää sataa taivaan täydeltä ja lämpötila on viisi astetta plussan puolella. Metsä on märkä ja putoukset huonossa kunnossa. Ei kestä kauaakaan, kun hanskat ovat litimärät. Myös kerrasto alkaa kastua hihansuista sisään tulevan veden johdosta. En kuitenkaan valita, sillä olemme vihdoin Varkauden lähellä olevilla putouksilla Teemun ja Januksen kanssa. Tälle kaudelle tulee siis vielä yksi jääkiipeily-päivä.

Onko se liidattavissa? Vastaus oli kielteinen.

Ensimmäiseksi putoukseksi valitsimme rännin, jonka loppuosassa ei ole jäätä ollenkaan. Siellä kulki kuitenkin hakeama, jossa pitäisi saada hakku pysymään kiinni. Minulle reitti oli kuin tehty yläköydellä kiivettäväksi eli normaalista poikkeava putous jollaista en ilman treenaamista liidaisi. Alun jääosuus meni ongelmitta. Piti vain pitää lyönnit rauhallisina, ettei pudottaisi vielä kiinni olevia jäitä. Halkeamaan päästyäni eteneminen sitten vaikeutui. Pitkän aikaa olin viimeisessä jäänokareessa kiinni olevan hakun varassa ja yritin saada toista hakkua pysymään halkeamassa. Hakkuni leveä varsi ei kuitenkaan mahtunut syvälle halkeamaan, enkä meinannut millään löytää kalliosta kohtaa johon luottaisin. Aikani ihmeteltyä ja jätkien heiteltyä hyviä ohjeita alhaalta, sain kuin sainkin hakun kiinni sen verran, että sain itseni vedettyä vähän ylemmäksi. Hetken aikaa tunsin epävarmuutta hakkujen pitämisen suhteen, mutta sitten pääsin halkeamaan kiilautuneen kiven kohdalle. Sain hakkuni kiven taakse pomminvarmasti ja sen jälkeen viimeiset metrit olivatkin helppoja. Tästä tuli lopulta yksi kiinnostavimpia yläköysinousuja pitkään aikaan. Olisihan se ollut hieno liidikin, mutta silloin jäätä olisi opitänyt olla enemmän ja loppuosa paremmin varmistettavissa. Reitille täytyy siis palata ensi kaudella.

Yläköydellä halkeamasta oli hyvä etsiä pitävää kohtaa hakuille.

Kaikkien kokeiltua kynsiään rännissä siirryimme kallion vasempaan laitaan, josta löytyi puoliksi pudonnut puikko. Tälläkin kertaa jouduimme turvautumaan yläköyteen, sillä varmoja ruuveja ei olisi reitille saanut ennen viimeisiä metrejä.

Ensimmäinen yritykseni loppui lyhyeen, sillä alun hyllylle noustessani hakut korkkasivat ja sitten heiluin jo köyden varassa. Irtoaminen tapahtui niin varoituksetta, etten pysty sanomaan mitä oikeasti tapahtui. Irtosiko jäätä hakkujen alta vai olinko lyönyt ne vain huonosti kiinni.

Hetken aikaa heiluttuani Teemu laski minut alas ja oli aika yrittää uudelleen. Tällä kertaa pääsin hyllylle ilman ongelmia, mutta katkenneelle puikolle nouseminen meinasi pysäyttää nousuni. En luottanut voimiini, enkä hakun pitoon vaan uumoilin jään alla hyvän tovin.

Pienellä kannustuksella katkenneen puikon päälle.

Sitten Januksen kannustus ajoi minut oikeasti yrittämään nousemista. Ensin oikea hakku kiinni ja siihen piti vain luottaa. Vasen jalka viereiselle kalliolle ja toinen hakku jäähän ensimmäistä ylemmäksi. Luottamus hakkuihin ja oikea jalka varovasti ohuelle puikolle. Vielä oikea hakku ylemmäs ja loppu menikin helposti. Tästäkin noususta jäi hyvä fiilis alun uumoilusta huolimatta. Ehkä ensi kaudella sitä pääsisi oikeasti yrittämään ennen kuin puikon alaosa putoaa.

Näytösluontoinen puikolle nousu.

Seuraavaksi Janus nuosi reitin lähes näytösluontoisesti ja sitten lähdimme katsastamaan kallion oikeasta laidasta löytyvän kolmannen putouksen.

Tällekin päivälle yhdet nousut köyden terävässä päässä.

Putous oli huomattavasti edellisiä matalampi, mutta tällä kertaa jäätä oli liidattavaksi asti. Janus otti reitin ensimmäisenä haltuun ja teki helponnäköisen nousun. Minua alkoi jo sen verran laiskottaa, että pyysin häntä jättämään ruuvit jäähän kiinni. Oma nousuni oli siis helppo ja rento köyttä valmiisiin jatkoihin klippaillessa. Viimeisenä Teemu vielä puhdisti reitin ja niin olimme valmiit siirtymään mökille loppuillaksi saunomaan ja urheilujuomaa nauttimaan.

Niin ja se räntäsade sitten loppui viimeisen nousun aikoihin ja autolle päästessämme aurinko tuli pilvien takaa esiin. Ilta siis vietettiin aurinkoisessa kelissä ja hyvä niin, sillä jäätä kiipeää säässä kuin säässä, mutta kyllä olutta nauttii ulkona mieluummin auringon paistaessa.

Jäätä etsimässä

Joulukuun alussa sain karttalinkin potenttiaaliseen jääkiipeilypaikkaan Kangaslammilla. Kyseiset kalliot olivat Kangaslamminkin mittapuulla keskellä ei mitään, mutta pitihän ne lähteä tarkistamaan, kun joulun pyhinä vietimme paikkakunnalla useamman päivän.

Elina ja Aaro siirtyivät Jyväskylään sunnuntaina 29.12. mutta minä jäin Kangaslammille vielä yhdeksi päiväksi, joten oli aika pakata reppuun kiipeilyvarusteet ja lähteä etsimään jääputouksia. Oikeastaan lämpimistä säistä johtuen lähdin ennemminkin etsimään potenttiaalisia kallioita putouksille, sillä jäätä en oikeasti uskonut löytäväni.

Paikan päälle päästäkseni piti kirkolta ensin ajaa reilut kymmenen kilometriä, josta noin puolet oli  todella jäistä hiekkatietä, minkä jälkeen alkoi kävely yhtä liukasta ja vielä hieman kapeampaa tietä pitkin "laguunille". Sinne päästyäni lähdin kiertämään laguunia sen vastakkaiselle reunalle, josta sitten siirryin suunnistustaipaleelle.

Kangaslammin laguuni

En ollut kuitenkaan tullut varanneeksi suunnistamista varten kompassia. Minulla oli vain netistä tulostettu paperikartan palanen, jonka avulla oli tarkoitus päästä perille. Yritin siis käännellä sitä suunnilleen oikeaan asentoon laguunin suhteen ja päättää sen avulla mihin suuntaan pitäisi lähteä. Sitten vain reittiä etsimään. Noin viisitoista minuuttia pusikoita väisteltyäni, lumilämpäreitä kierreltyäni ja soisten kohtien yli hypeltyäni alkoi reittini hieman epäilyttää. Olinkohan enää ollenkaan oikeassa suunnassa? Tässä vaiheessa pelkkä kartta ei kuitenkaan enää auttanut, sillä lähimailla ei näkynyt mitään maamerkkiä, jolla olisin voinut laittaa itseni kartalle. Otin siis kännykän esiin ja yritin suunnistaa Nokian autonavigaattoria käyttäen. Kalliot olivat lähellä järveä, joten pystyin ottamaan summittaisen suunnan navigaattorin kartasta.

Tämäkään tapa ei kuitenkaan meinannut tuottaa tulosta ja olin ollut varmaan puolituntia liikenteessä, kun viimein muistin kännykässäni olevan kompassiappsin. Sitä käyttäen pääsin sitten viimein kallion päälle, eikä aikaakaan tainnut mennä tähän viimeiseen vaiheeseen kuin kymmenisen minuuttia. Opinpahan seikkailustani jälleen kerran, että kartan seuraksi kannattaa ottaa se kompassi.

Nyt oli siis päästävä kallion alapuolelle, jotta mahdolliset jääreitit löytyisivät. Onneksi siedettävä laskeutumisreitti löytyi sangen nopeasti. En sitä ehkä aivan kaikille suosittelisi varsinkin kun lunta oli vielä jonkin verran kallion suojaisessa notkelmassa, mutta hyvin alaspääsy silti sujui.

Reitti alas kallion päältä.

Heti alas päästyäni näin ensimmäisen pienen putousjään laskeutumispaikkani vieressä. Se oli kuitenkin vielä niin vähäinen, etten halunnut jäädä käyttämään vähäistä päivän valoa siihen. Jatkoin siis kallion sivua ja voinpa sanoa, etten ole vähään aikaan niin vaikeassa maastossa kulkenut. Lumi, kivet, kolot maassa ja kaatuneet puut pitivät siitä huolen. Tämä ei ollut missään nimessä kaunis tai mukava paikka kulkea.

Ensimmäinen potenttiaalinen jääputous

Vähän aikaa reittiä etsittyäni kuulin viimein veden tiputusta kallion sivulta ja näin myös hyvin märän kallion, jota pitkin vesi valui. Jäätä ei paikalla ollut, mutta se ei yllättänyt pitkän plus jakson jälkeen. Vähän matkaa jatkettuani tulin toiselle samantyyliselle kallioseinämän kohdalle. Jälleen vettä valui seinää pitkin sen oloisesti, että pakkanen saattaisi hyvin saada aikaan putouksen myös tälle kohdalle.

Toisen putouksen paikka, mutta myös mahdollisesti kesäkiipeily kallio

Seuraavan kallion mutkan takana minua sitten odotti reissun suurin yllätys. Kaksi pientä, mutta kiivettävissä olevaa jääputousta. Oikean puoleinen putous oli sangen kapea, mutta huomattavasti pidempi. Vasen oli lyhyempi, mutta hieman tukevamman oloinen. Sitäkään en olisi mielelläni lähtenyt liidaamaan, mutta yksi yläköysinousu sillä piti kuitenkin päästä tekemään.

Ongelma oli kuitenkin, että kallion päälle kiertäminen vaatisi suhteellisen paljon aikaa ja juuri sitä minulla ei enää ollut. Sillä vajaan tunnin päästä olisi jo pimeä ja siihen mennessä minun oli päästävä takaisin autolle.

Löytyihän sitä jäätäkin

Vasemman puoleisen putouksen vierestä lähti kuitenkin kapea ramppi kalliota ylöspäin. Ramppi loppui kuitenkin muutamaa metriä ennen kallion harjaa. Koska halusin ensimmäisen jäänousun tälle vuodelle, niin minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa hakut esille ja lähteä ramppia ylöspäin. Alku menikin hyvin puista hakuilla hookkaillen ja näin tukea saaden, mutta sitten ramppi loppui ja huipulle oli vielä matkaa.

Pienellä tutkimisella löysin kalliosta hyviä paikkoja sekä hakuille, että raudoille. Tämän lisäksi noin puolitoista metriä pääni yläpuolella oli ohut puu. Jos saisin hakkuni sen ympärille voisin vetää itseni kallion päälle. Laskeuduin siis hieman alemmas tasaisempaan kohtaan ramppia, jotta sain raudat jalkoihini. Sitten palasin takaisin kallion juureen ja aloin etsiä ensimmäistä hakun paikkaa. Se löytyikin helposti ja tämän lisäksi minulla oli selän takana kelo johon pystyin tukemaan selkääni. Vedin siis itseäni varovasti ylöspäin ja samalla tukeuduin keloon. Tämän jälkeen sain rautojen kärkipiikit hieman ylemmäs pienille listoille ja toisen hakun myös kallion koloon. Siitä sitten sain hakun ohuen puun ympärille ja pystyin vetämään itseäni ylemmäs.

Jouduin vielä kerran etsimään rautojen kärkipiikeille paikat ja sitten upotin kummatkin hakut turpeeseen etsien niille painoani pitävät kohdat ja vedin itseni huipulle. Reitti oli kyllä helppo, mutta silti jouduin hieman puhaltelemaan huipulla. Sen verran harvinaisia turve-mixta reitit minulle olivat.

Päivää ei kuitenkaan ollut enää paljoa jäljellä, joten oli aika solmia köysi mäntyyn kiinni ja laskeutua takaisin alas sitä pitkin. Sitten kiinnitin itseni edellisellä viikolla ostamallani mini-traxionilla köyteen ja kauden ensimmäinen jääkiipeily pääsi alkamaan. Itse nousu ei montaa minuuttia kestänyt, mutta vähän jännitystä nousuun toi uudella varmistuslaitteella nouseminen. Myös nousu itsessään koostui hyvin rauhallisesta hakun käytöstä. Sen verran kumisevaa jää oli ja putouksen pudottaminen olisi harmittanut aivan oikeasti.

Viimein hakut jäässä

Niin oli kauden ensimmäinen jäänousu tehty ja oli aika kerätä varusteet reppuun ja ottaa kompassisuunta takaisin laguunille. Kävely sinne vei tällä kertaa vain vajaat viisitoista minuuttia. Vielä piti kiertää Laguunin alaosaan ja kävellä sieltä autolle, jossa olinkin juuri ennen kuin hämärä vaihtui pimeäksi. Niin oli reilut neljä tuntia kestänyt jäänetsintäretkeni päätöksessä.

Tällä kertaa päivään ei kuulunut kovinkaan paljoa kiipeilyä, mutta minulla on tarkoitus tulla seuraavan kerran paikan päälle maaliskuun alussa. Toivottavasti saan silloin seuraa mukaan, sillä uskon vahvasti, että se reissu tulee olemaan kiipeilyllisesti huomattavasti antoisampi.