Ensimmäinen yö autiotuvassa

Inarijärven reissun jälkeen lupasin Aarolle, että seuraavan yönyliretken tekisimme yhdessä. Samalla myös sovimme, että retkellä nukkuisimme autiotuvassa. Sopivaa paikkaa tuumaillessani kohteeksi valikoitui Korouoma, sillä sehän tarjosi parhaat mahdolliset puitteet yhteiselle seikkailullemme. Kävelymatkaa autolta yöpaikalle tulisi noin puolitoista kilometriä. Reitti olisi helppokulkuista polkua. Perillä meitä odottaisi mukava Pajupuron autiotupa. Ja tietenkin peruslogistiikkakin olisi tälle reissulle helposti hoidettavissa, sillä perheemme viettää joka kesä noin viikon Posion maisemissa.

Reissu alkaa reippain askelin

Auton jätimme metsäautotien varteen noin kahden maissa iltapäivällä ja pienen varustesäädön ja eväiden syönnin jälkeen olimme valmiit lähtemään. Paljon kuljettu polku vei rauhallista tahtia alaspäin. Välillä kuljimme maapohjalla ja sitten taas vanhoilla pitkospuilla. Toivoisin kyllä, että pitkoksia uusittaisiin lähivuosien aikana, sillä niin huonossa kunnossa ne ovat. Käytännössä jouduimme koko ajan väistelemään katkenneita lankkuja ja Aarokin oppi nopeasti ilmoittamaan, että edessä jälleen hankala kohta.

Matka etenee mukavasti pitkoksilla..

 

Mutta tarkkana on oltava katkenneista lankuista johtuen.

Vajaan kilometrin kuljettuamme Aarolla alkoi tehdä mieli eväitä. Vähän aikaa jouduimme kuitenkin vielä jatkamaan sopivaa kohtaa etsien, mutta sitten tulimme taukopaikaksi tarkoitetun istuimen luokse. Puinen penkki oli jo parhaat päivänsä nähnyt kuten muutkin osat reitillä, mutta hyvin se vielä sopi paikaksi keksien ja suolakalojen syömiseen.

Taukopaikalla

Matkan jatkuessa reitti alkoi jyrkkenemään, joten viimeisen sadat metrit kuljimme hyvin rauhallisesti. Sitten ensimmäiset Pajupuron rakennukset alkoivatkin jo näkyä ja niin olimme autiotuvan pihapiirissä.

Pajupuron tuvalla

Yöpaikka kartalla

Ensimmäisenä kävimme tutustumassa tuvan sisätiloihin ja tässä vaiheessa Aaro olisi ollut jo valmis jäämään sisälle. Ilma oli kuitenkin sen verran hyvä, että siirryimme ulos ruokaa laittamaan. Olin ollut ostamassa meille pyttipannua, mutta trangian pannun lämmetessä huomasin ostaneenikin lihapullapannun.

Ruuan valmistuttua Aaro halusi sisään pöydän ääreen syömään, joten otimme lautasemme ja juomapullot ja siirryimme sisälle.

Päivällinen pöydän ääressä

Syönnin jälkeen lähdimme pienelle seikkailukävelylle Korojokea seuraavalle polulle. Reitti kulki hienosti mutkittelevan puron vartta, mutta pienelle kulkijalle se taisi olla loppujen lopuksi melko tylsä. Emme siis kulkeneet pitkääkään matkaa, kun käännyimme jo takaisinpäin.

Polku Korojoen varressa

Takaisin Pajupuron tuvalla

Tuvan pihaan päästyämme oli aika sytyttää nuotio, mikä meinasikin olla melko kinkkinen projekti, sillä puut olivat todella märkiä. Onneksi liiteristä löytyi tuohta ja minulla oli sytytyspaloja mukana, joten pienellä säädöllä nuotio saatiin syttymään. Kovin hienoja tulia märistä puista ei kuitenkaan tullut. Sen verran kituuttaen ne paloivat.

Nuotion sytyttyä leikimme jonkin aikaa Turtles -leikkiä, jonka juonikuviot meinasivat mennä minulla todella pahasti ohi. Eipä se kuitenkaan hyvää leikkiä haitannut.

Kellon päästyä seitsemään oli aika ottaa iltapalaksi leipää, makkaraa ja kaakaota. Syötyämme kysyin Aarolta oliko hänelle ollut hyvä retkipäivä. Vastaus oli, että ei koska emme olleet olleet kovin paljoa autiotuvan sisällä. Onneksi kello ei ollut vielä liikaa, joten siirryimme samantien tupaan, jossa laitoin ensin kaminaan yhden pesällisen puita. Sen jälkeen laitoimme pedit, luimme vähän kirjaa ja pelasimme kirjainpeliä, jossa Aaro teki sanoja ja minä yritin lausua niitä.

Kirjainpeli käynnissä

Yhdeksän jälkeen olimme ehtineet leikkiä tuvassa hyvän tovin, joten oli aika käydä nukkumaan. Aaron makuupussiin peiteltyäni jäin hänen viereen hetkeksi pötköttämään ja pariakymmentä minuuttia myöhemmin huomasin itsekin torkahtaneeni.

Nousin vielä hetkeksi ylös ja selailin tupakirjaa jonkun aikaa samalla iltaolutta nauttien. Sen jälkeen oli minunkin vuoro käydä nukkumaan.

Yöllä pihalla käydessäni huomasin Aaron pullahtaneen ulos makuupussista ja vieläpä kääntyneen pää jalkopäätä kohti. Peittelin hänet takaisin makuupussiin, josta hän heräsi aamulla.

Aamupalan syötyämme Aaro ehti vielä leikkiä tovin tuvan pihalla minun pakatessa tavaroitamme ja siivotessa tupaa. Kaiken ollessa valmiina lähdimme kävelemään ylös uoman pohjalta.

Autolle päin.

Tällä kertaa pidimme kävellessä kaksi taukoa, sillä ylämäki oli selvästi alamäkeä rankempi pienelle retkeilijälle. Ensimmäisen "joko ollaan perillä" -kyselyn tullessa minä onneksi jo näin auton, joten päivän kävely loppui juuri sopivalla hetkellä.

Tästä tuli minulle neljäs kesäretki Korouomassa viiden vuoden aikana, joten voin suositella aluetta niin aikuisemmille kuin lapsellisemmillekin retkeilijöille. Paikan ainoa huono puoli taitaa olla, että rengasreitin tekeminen siellä on sangen hankalaa, joten yön yli reissuilla olisi näppärämpää saada auto siirrettyä tai olla kahdella autolla liikenteessä.

Aarokin taisi pitää reissusta. Varsinkin, kun loppujen lopuksi olimme myös tuvan sisällä tarpeeksi. Ja tottahan se on, että olimme puhuneet kokoajan tuvalle lähtemisestä, ei sen pihalle..

Palotunturin tuvalla

Olin juuri ihmettelemässä kartasta Rovaniemen ja Posion välisellä tiellä reittiä lounaspaikkalle, kun koputus Passatin ikkunaan säpsäytti minut. Serkkuni Ville oli myös ehtinyt paikan päälle, joten yhden yön retki Palotunturille pääsi alkamaan. Jonkin matkaa jouduimme vielä ajamaan perä kanaa, jotta pääsimme yöpaikalle vievän polun päähän. Jätimme Villen Saabin parkkiin ja jatkoimme vielä jokusen kilometrin yhdellä autolla Väätimö järven rannalla sijaitsevalle kodalle lounasta syömään. Meillä oli sen verran vähän käveltävää tälle päivälle, että pieni lisälenkki sopi suunnitelmaan mitä parhaiten. Varsinkin, kun samalla pääsimme tarkistamaan kummallekin entuudestaan käymättömän kodan.

Sopivan helppo lähestyminen Väätimön kodalle.

Puolisen tuntia myöhemmin olimme Väätimö kodalla. Se oli sangen nätillä paikalla järven rannalla ja jälleen osoitus kuinka hyvät retkeilypalvelut Posion kunnasta löytyi. Varsinkin kun tänne pääsi sekä suoraan autolla että järven yli veneellä.

Kotaan ja sen ympäristöön tutustuttuamme oli aika aloittaa lounaan teko. Ja kyllä minua vain tässä vaiheessa harmitti, että olimme ottaneet muutamaa tuntia aikaisemmin Villen luota vain muutamat oluet illaksi, päivä-olut olisi nyt maistunut. Hetkeä myöhemmin harmitus kuitenkin unohtui, kun Ville kaivoi saappaastaan villasukat sekä oluet esiin. Hänkin oli tuumaillut juuri ennen lähtöä, että yksi extra-olut lounaan kanssa voisi maistua. Kumisaapas ja villasukka olivat tuntuneet hänestä hyviltä eristeitä, jotta olut pysyisi viileänä. Siinähän sitä oli sitten hyvä maistella olutta ja odotella pastan valmistumista.

Syötyämme Ville vielä kasteli vähän aikaa siimaa järvessä, mutta harmiksemme emme saaneet ylimääräistä iltapalaa. Sitten oli aika kerätä tavarat autoon ja suunnata muutaman kilometrin matka takaisin päin, jotta pääsisimme Palotunturin tuvalle iltaa istumaan. Automatkan aikana Ville huomasi pienen muovinpalan kohdassa, jossa Passatin pohja oli raapaissut kiveä lounaalle ajaessamme. Ensin epäilin, että ei kai pohjasta mitään voinut irrota niin pienestä osumasta, mutta huomattuani VW-lyhenteen palasessa, ei epäilykselle enää ollut juurikaan sijaa. Ei siis tullut ihan ilmaiseksi tämäkään pastalounas.

Hyvä reissu alkaa aina pönötyskuvalla

En kuitenkaan antanut irronneen muovin pilata hyvää reissua vaan reitin alkuun päästyämme oli aika nostaa rinkat selkään ja suunnata Palotunturin päällä sijaitsevalle tuvalle. Matkaa sinne tuli vain kaksi kilometriä helppokulkuista polkua, joten vajaan tunnin päästä laskimme jo kantamukset selästä ja aloitimme yöpaikkaan tutustumisen.

Palotuntunturin tupa

Palotunturin tupa oli hyvin pieni. Varmasti pienin jossa olen yöni viettänyt. Sinne sopi kerrossängyt kahdelle, pieni pöytä ja kamina. Tupaa oltiin myös kunnostettu lähivuosina, sillä sen sisäkatto ja sängyt olivat sangen uutta puutta.

Maisema Palotunturin huipulta.

Maisemat tuvalta olivat näyttävät käytännössä joka suuntaan ja tulipaikka oli elämää nähnyt, mutta toimiva. Ainoa miinus oli vedenottopaikka, joka oli pieni vesiallas noin sadan metrin päässä. Aluksi vähän epäilin olisiko siinä juotavaa vettä, mutta sen verran hyvä polku sen rannalle tuli tuvalta, että varmasti vettä oli muutkin vuosien varrella juoneet. Koska vesi ei ollut juoksevaa, päätimme keittää sen ennen juomista varmuuden varalle.

Ville säätää nuotiota folioperunoiden ympärille.

Tulet sytytettyämme ja iltaoluet avattuamme Ville laittoi folioperunat valmistumaan, sillä niissä menisi seuraavat pari tuntia. Tämän jälkeen loppuilta meni käytännössä turistessa vanhoja ja uusia juttuja. Jossain vaiheessa perunatkin olivat valmiita, joten paistoin meillä niiden lisäksi naudan ulkofilepihvit. Vaikka tulen ääressä oli mukavan lämmintä, tuli illan aikana silti laitettua kaikki rinkasta löytyneet vaatteet päälle. Sen verran viileksi ilta kääntyi. Jossain vaiheessa tarkistin mittarista, että lämpötila oli pudonnut viiteen asteeseen. Melko rapsakka keli kesäloman ensimmäiselle illalle näin heinäkuun puolessa välissä.

Tämän takiahan tänne tultiin.

Kuten tapoihin kuuluu piti jossain vaiheessa aloittaa unten maille siirtyminen. Keittelimme vielä tuvassa iltateet ja pistimme pari puuta kaminaan palamaan, jotta tupa kuivuisi. Joko kamina oli aivan liian tehokas tai onnistuimme laittamaan sinne pari puuta liikaa. Sen verran kuuma tuvassa oli yön aikana. Onneksi aamuyöstä tovin auki pidetty ovi auttoi tilanteeseen.

Aamulla herätessäni sain ilokseni huomata, ettei selkäni ollut yhtään kipeä vaikka päätä hieman jomottikin. Uusi Thermarest Neoair All Season -alusta oli siis toiminut todella hyvin, sillä selkä tulee monesti normisängyssäkin makaamisesta kipeäksi.

Aamuun kuului vielä  muna-pekoni -aamiainen, viestin jättö tupakirjaan, varusteiden pakkaus ja tuvan siivous. Niin olimme valmiit lähtemään autoille päin ja loman ensimmäinen retki oli viimeistä etappia vaille takana.

Korouoma 2014 - Jaska Jokunen

Keskiviikko alkoi kroppa väsyneenä ja vielä edellistäkin päivää kipeämmillä pohkeilla. Se ei ollut kuitenkaan mikään tekosyy jäädä lepäilemään vaan aamupalan jälkeen oli taas aika pakata varusteet  autoon ja suunnata jäätä kiipeämään. Noin neljänkymmenen minuutin pikataipaleen jälkeen olimme sitten Korouoman parkkipaikalla. Kuten kahtena edellisenäkin aamuna palelin koko matkan rotkon pohjalle laskeutuessa, mutta laavujen ohi päästyämme alkoi kroppa viimein lämmetä. Jonkin matkaa vielä käveltyämme piti sitten jo alkaa aukoa softshellin vetoketjuja, ettei kävellessä pääsisi liian kuuma tulemaan. Tämä oli jälleen hyvä esimerkki miten vaikeaa on pistää päälle juuri sopivasti vaatetta tälläisillä reissuilla.

Tänä vuonna kävely putouksille oli huomattavasti helpompaa kuin edellisinä vuosina, sillä kävelimme puron jäätä pitkin emmekä sen vieressä ylös ja alas poukkoilevaa kapeaa polkua. Puron jäällä kävely olisi muuten jäänyt varmasti tekemättä, mutta sen verran monet kengän jäljet sillä kulki, että luotimme jään kestävän meidänkin painon.

Lempiputoukseni Korouomassa.. Jaska Jokunen

Pääsimme siis rotkon pohjalla käveltävästä matkasta noin puolet jäätä pitkin, mutta sitten jouduimme nousemaan maihin, koska muutkin tätä reittiä käyttäneet olivat nousseet samassa kohdassa. Tästä eteenpäin kävely oli loivaan ylämäkeen nousemista ja sen verran edelliset päivät painoivat jaloissa, että kävely tuntui todella raskaalta. Olimme alustavasti miettineet tälle päivälle Revontuli-putousta, mutta Jaska Jokunen-putouksen luokse päästyämme ei käveleminen maistunut enää yhtään ja siksipä  päätimme jäädä sille.


Jaska Jokuselle jääminen oli hyvä ratkaisu muutenkin. Emme tuhlanneet päivää kävelemiseen sen enempää kuin oli pakko ja mikä tärkeintä putous oli todella hyvässä jäässä. Heti sen alle päästyämme tiesin, että tänään pitää kiivetä putouksen oikeassa reunassa kulkeva linja, joka oli minulla vielä kiipeämättä.

Tämän pisteen jälkeen alkoi tuntua pahalta. (c) Sami

Reitin alku ei ollut missään nimessä haastava, mutta nyt vasta edelliset päivät alkoivatkin tuntumaan. Kiipeäminen oli siis todella hidasta ja väsynyttä. Noin puolessa välissä oli sitten pakko tulla köyteen hetkeksi lepäämään. Tälle päivälle ei siis tullut ensimmäistäkään puhdasta nousua, mutta minkäs teet, kun ei jaksa niin ei jaksa. Hyvä reitti oli kuitenkin kyseessä ja viimein ankkurille päästyäni olin tyytyväinen, että olin sitä lähtenyt kokeilemaan.

Ei mennyt aivan puhtaasti tämä reitti. (c) Sami

Nousun aikana olimme käyneet Samin kanssa pikapalaverin ja päättäneet, että loppupäivä menee yläköysitellessä. Eihän siitä samaa fiilistä saa kuin liidistä, mutta saisipahan vielä pari nousua tälle reissulle.

Samin päästyä ylös siirsimme siis köyden vähän keskemmälle putousta ja oli taas minun vuoro laskeutua.  Alhaalla pakkasin pikkureppuuni untuvatakin, kaakaotermarin ja eväsleivät. Näin saimme syödä eväät putouksen päällä hienoja maisemia katsellen.

Alhaalla reppua pakatessani uumoilin vielä, että pitäisikö tälle päivälle sittenkin tehdä vielä yksi alaköysi-nousu, mutta kiivetessäni moiset ajatukset karisivat pois. On hyvä tietää omat rajansa ja tälle reissulle raja oli tullut vastaan. Kiipesin siis yläköydellä mahdollisimman jyrkästä kohdasta jolloin pohkeet pääsivät vähän helpommalla ja nousu antoi vähän enemmän. Olihan se taas rentoa nakuttaa, kun mahdollinen putoaminen ei vaivannut päätä yhtään. Ja vähän ennen jyrkän pätkän loppumista sain myös kokea pikku räpsyn, kun hakku ei pitänytkään.

Hyvät on maisemat eväitä syödessä.

Ylös päästyäni söimme eväät ja sitten oli Samin vuoro laskeutua, jotta hän pääsisi taas kiipeämään. Ylhäältä käsin tapahtuva yläköysittely vaati vähän enemmän säätämistä, mutta tällä kertaa suoriuduimme köysitoiminnasta erittäin sulavasti.

Sitten vielä päivän kolmannet nousut, minkä jälkeen kello alkoikin olla neljä ja oli aika kerätä varusteet reppuun ja suunnata autolle. Tällä kertaa pääsimme laavuille nopeaan, sillä kävely oli ensin alamäkeen ja loppu puron jäällä. Paljoa tämä ei kuitenkaan auttanut laavuilta autolle vievään ylämäkeen. Jos se oli ollut edellisinä päivinä raskas, niin nyt mäki ei tuntunut loppuvan millään.

Onneksi jokainen mäki loppuuu kuitenkin aikanaan ja pääsimme tälläkin kertaan autolle. Vielä jääkiipeilykenkien vaihto ajamiseen soveltuviin kenkiin ja niin oli tämän kertainen Korouoman reissu nähty.

Matka taittui nopeasti puron jäällä. (c) Sami

Jälleen voin sanoa ilman epäilystä, että kyllä Korouomaan kannattaa ainakin kerran talveen saapua. Missäpä muualla Suomessa pääsisi näin hienoihin maisemiin kiipeämään upeita linjoja. Joku kerta olisi kyllä mukava taas varata Piippukota, niin ei tarvitsisi joka päivä rampata alas kanjoniin ja takaisin. Niin ja ensi vuonna pitää aloittaa hakkutreenit hyvissä ajoin ennen reissua, niin ei tarvitse viimeisenä päivänä huomata taasen kunnon loppuvan kesken.

Korouoma 2014 - Mammutti

Tiistaina oli tarkoitus päästä liikenteeseen vähän edellistä päivää aikaisemmin, sillä olimme luvanneet olla syömässä neljän pintaan Lampelassa. Paljoa emme kuitenkaan saaneet lähtöämme aikaistettua ja niinpä olimme kävelemässä alas kanjoniin vain parikymmentä minuuttia edellispäivää aikaisemmin. Aamulla olimme myös saaneet huomata, että pohkeet olivat kumpaisellakin kiipeäjällä sangen kipeät. Selvästi eteläsuomen viidentoista metrin seiniin tottuneet jalat joutuivat koville Korouoman köydet suoriksi vetävillä putouksilla.

Mammutti putous

Onnekseni tästä päivästä piti tulla minulla lähes lepopäivä, sillä tänään oli Samin vuoro päästä ensimmäistä kertaa Korolla köyden terävään päähän. Paikaksi kokeilulle valitsimme Mammutti-putouksen, sillä sen vasemman reunan reitti oli helpoin, jonka minä tiesin kanjonista. Itselleni Mammutti ei tällä kertaa herättänyt suurempaa kiinnostusta, mutta sille oli lyhyehkö matka, eikä aikataulumme antanut tänään periksi kovinkaan pitkälle lähestymiselle.

Tästä se lähtee..

Putouksen alle päästyämme oli siis Samin vuoro säätää varusteet päälleen ja lähteä viemään köyttä ylöspäin. Alku hänellä menikin todella hyvin, mutta sitten köysistömme yhteinen vaiva eli huono liidipää ja pienet kulkuset alkoivat vaivata häntä. Onneksi putoukset ovat täällä vielä tulevinakin vuosina, joten vähän lisää liidikokemusta matalammilla putouksilla auttaa varmasti ensi kertaa.

Vasen reuna on minulla useampaan kertaa noustuna, joten se meni tälläkin kertaa sangen mallikkaasti. Ainoa pieni ahdistuksen aihe oli, että huipulla sijaitsevan varmistuspisteen vieressä oli reikä, josta valui vettä johonkin syvälle ja pimeään. Siinä sitä sitten piti seistä mahdollisimman kaukana tästä vesikaivosta ja toivoa, että allani oleva jää oli tarpeeksi paksua.

Tämä olisi reissun mukavin varmistuspaikka, josko vieressä ei olisi syvää ja pimeää koloa.

Samin päästyä ylös kello oli jo sen verran, että oli pikapalaverin paikka. Jos tekisimme vielä toisen nousun alhaalta käsin myöhästyisimme päivälliseltä, eikä se tuntunut ollenkaan isäntäväkeä ajatellen kohteliaalta ratkaisulta. Päätimme siis siirtää vähän köyttä ja tehdä vielä yhden yläköysinousun mahdollisimman jyrkällä kohdalla. Jyrkän jään kiipeilyä kun ei paljoa pääse omilla taidoilla kokeilemaan kuin yläköydessä.

Ankkuripaikan siirrettyämme lähdin siis laskeutumaan yläköysinousuani varten, mutta onnistuin sotkemaan köydet loivalla rinteellä niin hyvin, että seuraava vartti menikin niitä oikoessa. Lopulta pääsin kuitenkin alas ja nouseminen pääsi alkamaan. Ja, että se meni hyvin. Jyrkällä reitillä A -tyylin jääkiipeily toimi loistavasti. Hakkujen lyönnit ja rautojen potkut upposivat ensimmäisellä tai viimeistään toisella yrityksellä, eikä missään vaiheessa tarvinnut uumoilla pääsenkö eteenpäin tai antaako pää jälleen periksi.

Nousun aikana todistin siis itselleni, että minusta tulisi sangen hyvä kakkos-kiipeäjä. Pitäisi vain alkaa nakuttelee kovempien kaverien kanssa, niin johan tulisi hienoja nousuja tehtyä. Miinus puolena oli sitten, ettei nousu antanut lopussa mitään fiiliksiä. Se oli tekninen suoritus ja sitten ohi. Tätä, kun vertaa helpompienkin reittien liideihin, niin kyllä sitä taas ymmärtää miksi sinne köyden päähän on valmis lähteämään kerta toisensa jälkeen jännittämään.

Jääraudat jalassa jyrkätkin polut menevät todella helposti.

Nousun jälkeen kello oli jo kaksi, joten jouduimme jättämään tämän päivän kesken ja lähtemään autolle päin. Onneksi aikaisen lähdön korvasi Lampelan tilalla hyvä ruoka.

Korouoma 2014 - Ruskea virta

Tänä vuonna Korouoman reissun siirtyminen hoidettiin Rovaniemelle asti autojunalla, mikä osoittautui erittäin onnistuneeksi ratkaisuksi. Matka ei ollut myöskään hinnalla pilattu VR:n hyvästä alennuspaketista johtuen. Tietenkin Rovaniemeltä piti sitten vielä ajaa Posiolle, mutta 140 kilometrin ajomatka oli sangen helppo kun sitä vertaa 840 kilometriin, joka olisi tullut Helsingistä.

Junailu ja autoetappi suoritettiin siis lauantain ja sunnuntain aikana, joten pääsimme Samin kanssa tositoimiin heti maanantaina. Tällä kertaa olin päättänyt, ettei Ruskeaa virtaa sivuuteta turhan hankalan näköisenä, vaan sen kimppuun käydään heti ensimmäisenä päivänä.

Tänä vuonna Ruskealle virralle. (c) Sami

Yhdentoista pintaan Cobrat siis iskeytyivät Ruskean virran yllättävän märkään jäähän ja liidini pääsi alkamaan. Ensimmäiset metrit olivat sangen helppoja joskin ottivat pohkeille yllättävän paljon, mutta sitten reitti alkoi jyrkentyä ja todellinen nousu pääsi vauhtiin. Pienestä epävarmuudesta huolimatta etenin ruuveja rauhakseltaan, mutta hiukan liian tiheään, jäähän poraillen. Tästä johtuen jyrkän osuuden alkaessa loppua jouduin havaitsemaan, että olin ollut jälleen liian hanakka ruuvaaja.

Onko pakko ruuvata niin paljon. (c) Sami

Minulla oli enää neljä ruuvia jäljellä ja jyrkkää osuutta oli vielä jokunen metri edettävänä. Tässä vaiheessa päätin, että säästän kaksi ruuvia loivemmalle osuudelle ja teen niistä sitten ankkurin. Näin voin tehdä nousun kahdessa osassa.

Loivemmalle osuudelle päästyäni laitoin toiseksi viimeisen ruuvini kiinni, mutta tulin samalla siihen tulokseen, että vähän ylempänä olisi parempi ankkuripaikka. Päätin siis kiivetä vielä vähän ennen kuin käyttäisin viimeisen ruuvin ja laskeutua sitten sen varassa hakemaan edellistä ruuvia parempaa ankkuria varten.

Ja sitten on ruuvit vähissä. (c) Sami

Siinä minä sitten etenin viimeinen ruuvi valjaissa kiinni. Katsomalleni ankkuripisteelle päästyäni aloin kuitenkin taas halajamaan koko putouksen nousua yhdellä köyden mitalla, sillä matkaa huipulle ei enää ollut kovinkaan paljoa ja reitti näytti helpolta.

Loppujen lopuksi käytin ruuvin ennen viimeistä jyrkempää osuutta, mutta siitä vähän edettyäni tajusin virheeni. Edessäni oli vielä yksi reilut parimetrinen jyrkkä osuus. Hetken aikaa uumoilin pakittamista, mutta sekään ei vaikuttanut hyvältä ajatukselta. Sitten näin toisen vaihtoehdon. Edessäni oli paksuhko jääpuikko. Jos vain kovertaisin hakulla vähän sen takaosaa, niin saisin slingin siihen kiinni. Näin teinkin ja niin minulla oli vielä yksi varmistus kiinni.

Jääpuikon tuomalla lisävarmuudella kiipesin siis viimeisenkin jyrkemmän kohdan ja eteeni aukesi vielä kymmenisen metriä loivaa nousua. Nyt minun piti ottaa jo radiopuhelin esiin ja tiedustella paljonko köyttä olisi vielä vapaana. Samin arvio oli vähemmän kuin minun tarvitsema osuus, mutta onneksi hän pääsi vielä vähän lähemmäksi putousta ja niin minä sain käyttööni köyden viimeiset vapaat metrit.

Loiva osuus meni todella helposti, mutta noin metriä ennen ensimmäistä puuta Sami ilmoitti radiopuhelimella köyden loppuvan. Tässä vaiheessa vedin kaiken ilmassa roikkuvan köyden antaman löysän itselleni ja pääsin kuin pääsinkin puulle. Nopeasti slingi sen ympärille ja ankkuri oli valmis.

Olisikohan ne hanskat pitänyt ottaa pois takin alta ennen tätä kuvaa. (c) Sami

Onneksi olin ottanut lähtiessä selkääni pienen repun, sillä nyt sain varmistusta varten ohuen untuvatakkini päälleni ja paksut tumput käsiini. Siinä sitä oli sitten mukava varmistella ja samalla fiilistellä juuri tekemääni puhdasta Ruskean virran liidiä sopivassa noin viiden asteen pakkasessa.

Samin viimeinen etappi alkamassa.

Ilman untuvatakkia minulla olisi varmasti ehtinyt tulla vilu Samin nousua odotellessa. Hän kyllä eteni hyvää vauhtia, mutta kuudenkymmenen metrin nousu ja kolmentoista ruuvin puhdistaminen nyt vain ottivat aikansa.

Lopulta olimme kumpikin huipulla ja oli aika ottaa huippukuvat ja laskeutua takaisin reppujen luokse eväitä syömään. Ja kylläpä ruisleipä ja kaakao maistuivatkin hyviltä.

Köyden alasveto menossa. (c)Sami

Eväitten jälkeen päätimme kiivetä vielä toisen reitin putouksen vasemmasta reunasta. Reitin alku vaikutti todella helpolta, eikä loppuosakaan näyttänyt niin jyrkältä kuin edellisessä nousussa.

Päätimme myös nousta reitin kahdessa osassa, joten alkumatka meni todella nopeasti loivaa reittiä pienelle puulle. Sille päästyäni varmistin Samin samalle hyllylle. Tähän teimme sitten varmistuspisteen ja minä lähdin taas jatkamaan. Toisen pitchin alku menikin todella hyvin, mutta sitten reitti muuttui huomattavasti jyrkemmäksi miltä se oli näyttänyt alhaalta. Eikä pelkkä jyrkkyys riittänyt vaan tämän lisäksi tällä kohtaa valui vettä valtoimenaan. Siinä sitä sitten taistelin vähä vähältä eteenpäin vaatteet hyvää vauhtia kastuen.

Reitin loppuvaiheessa olin niin kaikkeni antanut, että jouduin lepäämään jokaisessa ruuvissa ja niiden välit olivat todella epävarmoja. Jotenkin sain kuitenkin revittyä itseni toppiin ja oli Samin vuoro tulla perässä. Sami oli saanut nousuni aikana ison jääpalan olkapäähänsä, joten sekin vaikeutti hänen nousua. Saimme silti hänetkin raahattua toppiin asti ja pääsimme viimein laskeutumaan repuille ja pakkaamaan tavaramme tältä päivältä.

Kävely autolle jyrkkää polkua pitkin osoittautui jälleen kerran todella raskaaksi. Noin kolmekymmentä minuuttia siihen meni ja jos päivän kiipeilyiltä oli jäänyt energiaa käyttämättä, niin se käytettiin nyt jalkojen liikuttamiseen. Viideltä olimme lopulta autolla ja pääsimme suuntaamaan majapaikalle, syömään, saunomaan ja väsynyttä iltaa viettämään.

Bongaa laavu kuvasta.