Koko porukalla Nuuksion Pitkäjärvellä

Viikonlopulle ei ollut ihmeempää ohjelmaa, joten jotainhan sitä piti keksiä. Viettäisikö rauhallisen lauantain pihapiirissä vai lähdettäisiinkö koko porukalla Nuuksion Pitkäjärvelle hiihtämään ja eväitä syömään? Tietenkin minä valitsen kakkos vaihtoehdon, eikä Elinallakaan ollut mitään ajatusta vastaan. Joten kymmenen aikaan lauantai aamuna meillä oli autossa kahdet sukset, ahkio, repullinnen eväitä, kaksi lasta, kaksi aikuista ja koira. Auto oli siis todella täynnä, mutta onneksi matka ei ollut pitkä.

Pariakymmentä minuuttia myöhemmin pysähdyimme Haltian luontokeskuksen parkkipaikalle. Yksi vuotias oli tietenkin ehtinyt  nukahtaa lyhyen ajomatkan aikana, joten purimme auton mahdollimman nopeasti. Pienet aamupäivän päiväunet olivat selvästi nuorimmalle retkeilijälle paikallaan. Mäki parkkipaikalta järven jäälle on sangen pitkä ja jyrkkä, joten Iisa sai nukkua vielä hieman pidempään, kun veimme ensin varusteet, Aaron ja Uulan alas.

Elina ja Aaro jäivät järven jäälle laittamaan suksia ja ahkiota retkikuntoon ja minä kipaisin hakemaan Iisaa autolta, jossa neiti nukkui yhä maailman menosta tietämättä. Vaihdoin vielä monot jalkaan ja otin Iisan kantoon.

Valmiina lähtöön

Jäälle päästyämme Elina ja Aaro olivat saaneet ahkion ja sukset valmiiksi. Aaro istui jo ahkiossa, joten annoin Iisan hänelle syliin ja laitoin makuupussia kummankin jaloille. Elina otti Uulan vetovyöhon kiinni ja he lähtivät ensimmäisinä eväspaikkaa kohti. Itse otin ahkion vetoon ja lähdin seuraamaan Elinan tekemää latua.

Uula ei meinannut muistaa, että koiran paikka on hiihdettäessä ensimmäisenä

Alkumatka meni sangen hyvin. Mitä nyt Uula meinasi pari kertaa unohtaa, että sen pitäisi kulkea ensimmäisenä, eikä jäädä leikkimään emännän ympärille. Tästäpä syystä Elina sai nähdä pari kertaa oikeasti vaivaa pitääkseen hihnaa poissa suksiensa alta. Hieman puolen välin jälkeen Iisa alkoi painaa Aaron jalkoja ja muutenkin ahkio-kaksikon asento ei toiminut vaan varsinkin Iisa meinasi kellahtaa lumihankeen. Elina sai autettua heitä parempaan asentoon ja niin ehdimme hiihtää loppumatkan ennen kuin pienet epämukavuudet muuttuivat isommaksi harmitukseksi.

Valmiina säätämään ahkiomatkustajia

Olin valinnut eväspaikaksi Nuuksion Pitkäjärven vastarannalla olevat jääputoukset. Ajatuksena oli ollut, että muukin kotiväki näkisi hienot putoukset. Ajatus kostautui kuitenkin sangen nopeasti, sillä alkaessamme purkamaan eväitä putoukselle saapui neljä kiipeilijää ja heillä oli vielä koira mukana. Uulalle heidän paikalle tuleminen ei sopinut ollenkaan, joten haukkuminenhan sitä piti aloittaa. Eikä sitä sitten lopettannut komentaminen kuin ruispalan antaminenkaan.

Pikainen eväshetki

Kiipeilijät lähtivät onneksi tarkistamaan alueen toiset putoukset, joten saimme noin vartin aikaa, jolloin tilanne hieman rauhoittui. Käytimme ajan eväiden nopeaan syömiseen ja olimmekin suunnilleen valmiita jätkien tullessa takaisin. Tässä vaiheessa myös Aaro alkoi valittaa kylmää, vaikka hänellä oli todella hyvin päällä. Houkutteluni pienestä lämmittävästä kävelylenkistä menivät kuuroille korville, koska se ei kuulemma olisi auttanut.

Oli siis aika lastata lapset ja reppu takaisin ahkioon ja suunnata autoa kohti. Iisaa meinasi ahkioon laittaminen ensin harmittaa, mutta heti kun pulkka lähti liikenteeseen oli hänen elämänsä jälleen kunnossa. Elina oli lähtenyt hiihtämään Uulan kanssa jo minun pakatessa ahkiota. Kauaksi he eivät kuitenkaan päässeet, sillä Uula päätti jäädä odottamaan meitä perässä tulijoita jo pari sataa metriä edettyään.

Ahkiojärjestely ei ollut aivan toimivin

Loppumatkan minä hiihdin ahkion kanssa edeltä ja Elina tuli Uulan kanssa perässä. Tämä oli todella toimiva järjestely, koska nyt lapinkoirakin eteni suoraan. Uula haluaa aina kulkea ensimmäisenä, joten Elina sai tästä melkoisesti veto apua.

Kärki odottaa

En tiedä olinko saanut pakattua nuorison ahkioon hieman menomatkaa paremmin vai auttoiko kotimatka, mutta pääsimme aloituspisteeseen suhteellisen helpolla. Enää oli jäljellä ylämäkin autolle. Elina otti tällä kertaa Aaron ja Uulan mukaansa heti sukset jalasta saatuaan. Minä pakkasin sukset ahkioon Iisan sivuille ja lähdin vetämään kuormaa ylämäkeen. Kunnon hien siinä sai vielä päälle, joten ehkä reissulla oli hieman kunnonkohotuksellistakin hyötyä.

Varttia myöhemmin ajoimme jo täyteen pakatulla autolla kotia kohti. Matkan aikana söimme vielä retkeltä yli jääneet keksit ja porkkanat.

Oliko tällaisessa parin tunnin säädössä loppujen lopuksi mitään järkeä voisi kysyä. Kaakaota ja eväitä olisi voinut syödä kotipihassakin. Omasta mielestä pikku-reissu kannatti. Sää oli hyvä ja suksi luisti. Eväät maistuivat. Ahkiojärjestelyä olisi kyllä pitänyt miettiä tarkemmin, mutta eihän sitä osannut arvata kuinka hankalaa lyhyellä matkalla sisaruksilla on istua sylikkäin lämpimien vällyjen alla.

Eväspaikka oli ainoa oikea virhearvio. Ei olisi todellaankaan pitänyt jäädä paikkaan, johon varmasti tulee muita ihmisiä. Meidän metsässä kasvaneella lapinkoiralla, kun menee hyvä tovi tottua uusiin ihmisiin. Lisämausteen antoi tietenkin kiipeilijöiden mukana tullut koira.

Saapa siis nähdä ehtiikö sitä vielä lumien aikana yhteisretkelle vai meneekö seuraava jo sulan ajalle. Silloin on ainakin moni asia niin paljon helpompaa. Pääasia kuitenkin, että seuraava reissu tulee. Kyllähän nämä pienet retken ovat aina loppujen lopuksi vaivansa arvoisia, vaikka sitä ei joka hetki liikenteessä ollessaan muistakaan.

Pieni syysretki Nuuksiossa

Säätiedotuksen mukaan pari päivää kestäneet hienot syyssäät alkavat olla lopuillaan. Tästäpä syystä päätin soittaa töistä Elinalle ja ehdottaa extempore metsäretkeä koko perheen voimin. Olimme jo edellisenä viikonloppuna tuumailleet, että Iisa voisi kokeilla lapsen kantorinkkaa, joten tästähän tuli samalla hyvä tilaisuus siihen.

Lähdin töistä hieman normaalia aikaisemmin ja saavuin neljän jälkeen kotiin, jossa Elina oli jo pakannut eväät ja laittanut Iisan retkikuntoon. Vaihdoin nopeasti vaatteet ja lähdimme hakemaan Aaroa päiväkodista. Retki-idea oli pikku-jätkän mieleen vaikkakin hän ehdotti uutta seikkailureittiä, jonka oli juuri keksinyt. Kuten niin usein Aaron seikkailureitin lähtöpiste ja itse reittikin jäivät hieman epäselviksi, joten päädyimme pysymään alkuperäisessä suunnitelmassa.

Jätimme auton Haukkalammen pysäköintialueelle ja minä otin Iisan kantoon. Aaro halusi myös repun, joten laitoin lämpimämmän takin hänen päiväkotireppuunsa ja sen retkeilijälle selkään. Elina otti perinteisesti eväsreppumme.

Tämänkertaiseksi kohteeksi olimme valinneet Haukanholman tulipaikan, sillä emme olleen käyneet siellä aikaisemmin. Myös matka autolta tulipaikalle oli juuri sopiva töidenjälkeisretkelle, varsinkin kun ilmassa oli pieni vesisateen uhka.

Vauhdilla kohti tulipaikkaa

Viimeinen puolikas noin seitsemänsadan metrin mittaisesta kävelystä kulki hienojen kallioiden viertä. Kävelyn ajan Aarolla riitti kysymyksiä ja tuumailuja, minkä lisäksi Iisa sirkutti omia juttujaan koko ajan, joten jälleen kerran sai huomata, ettemme ole ihan hiljaisin seurua.

Haukanholma osoittautui käymisen arvoiseksi paikaksi. Alueella oli kaksi tulipaikkaa ja iso keittokatos. Me valitsimme tulipaikan, jolta oli järvelle kaksi kallioista askelmaa, joiden kanssa sai olla melko varovainen, mutta onneksi ne eivät olleet liian lähellä leiriämme. Järven vastarannalla kohosi todella korkeat ja jylhät kalliot.

Vastarannan kalliot

Minulla oli ollut alustavasti ajatuksena laittaa meille tulet, mutta päätimme jättää ne tällä kertaa tekemättä. Meillä oli hyvät eväät, jotka koostuivat leivästä, nakeista, pinaattiletuista, porkkanoista, suklaakekseistä ja tietenkinkin kaakaosta. Nuotio ei siis ollut mitenkään pakollinen ja sen kanssa olisi mennyt vain kallista aikaa hukkaan.

Eväshetki

Söimme siis kylmät eväät ja joimme lämmintä kaakaota. Syönti otti noin vartin, jonka aikana oli perinteisesti melko monta liikkuvaa osaa. Kaikki saivat kuitenkin mahansa täyteen, joten pikaisesti kokoon laitetun retken eväät olivat todella onnistuneet.

Tutkimusretkiä kivien päällä..

 

Ja maan tasalla.

Syönnin jälkeen oli aika tutustua alueeseen hieman paremmin. Aaro ehti jo kiivetä läheisen kiven päälle, kun minä vielä viimeistelin eväitäni. Viimeisen leipäpalasen jälkeen liityin hänen seuraan ja kiipesimme yhdessä kiven korkeimmalle kohdalle.

Reput valmiina

Ison kiven korkeimmalla kohdalla

Meidän kiipeillessä Iisa tutki aluetta omalla konttauskorkeudellaan ja Elina viimeisteli reppujemme pakkausta. Tämän jälkeen otin Iisan kantoon ja kävimme tutustumassa koko porukalla keittokatokseen ja rantaan. Rantakalliot olivat sen verran mielenkiintoiset, että Aaro löysi niiltä monta hyvää seikkailureittiä. Pari kertaa häntä piti kyllä muistuttaa, että varovaisuus on valttia. Järveen molskahtaminen johtaisi pitkään ja kylmään kävelyyn autolle.

Pakko päästä mahdollisimman lähelle rantaa.

Rannan jälkeen kävimme vielä pikaisesti ison kiven päällä ja sitten oli aika ottaa reput selkään ja suunnata takaisin autolle. Tähänkin suuntaan jaksoimme ihastella kallioita ja taidettiinhan sitä myös käydä läpi, miten kiven koloissa voisi hyvin asua peikkoja, keijuja ja vaikkapa tonttujakin.

Pikku-neidin ensimmäinen retki rinkassa istuen sujui todella hyvin.

 

Jylhiä kalliota polun vieressä.

Olimme takaisin autolla noin puolen seitsemän maissa, joten retki loppui juuri sopivasti iltaohjelmaa ajatellen. Pikainen retki Nuuksiossa oli todella onnistunut ja jälleen kerran osoitus, miten töiden jälkeen ehtii lähteä kotipihaa kauemmaksi ulkoilemaan, kunhan on valmis hieman valmistautumaan reissuun.