Yö Jääsaaressa

Tämänvuotinen talviloma oli sangen erilainen kuin edellisten vuosien. Perusperiaatteet olivat kyllä normaalilla sapluunalla eli loma vietettiin pohjoisessa ja hiihtäminen oli tärkeä osa viikkoa. Tällä kertaa tukikohta oli kuitenkin normaalia prameampi eli iso hirsihuvila Saariselällä Kaunispään rinteellä. Seurueemme oli myös hieman isompi, koska mukana oli meidän koko perhe sekä molemmat isovanhemmat.

Ihan luksusmökkilomaa tästä ei kuitenkaan oltu tekemässä. Sunnuntaina kun päästiin koko porukalla mökille niin jo maanantaina jätettiin Aaro ja koiruudet isovanhempien hoitoon ja suunnattiin Elinan kanssa Inarijärven jäälle yhden yön hiihtoretkelle.

Sukset jalassa pitkästä aikaa

Hiihtämään lähdimme tällä kertaa Veskoniemestä noin puolen päivän maissa. Tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna kun kummallakin meistä oli sukset jalassa, mutta onneksi kelkkauraa hiihtäessä ei ihmeemmin taitoa tai kuntoa tarvittu. Pito jäisellä uralla oli kyllä melko huono, koska pitopohjat eivät siihen oikein purreet. Rauhalliseen tahtiin matka kuitenkin eteni, eikä kiirettä ollut minnekään.

Ei ollut hanki tasaista urien ulkopuolella

Noin kolme kilometriä kelkkauraa edettyämme poikkesimme siltä kohti Pitkä-Mauran eteläkärkeä. Tämän jälkeen jouduimme hiihtämään hyvin töppyräistä maastoa, jota tuuli ole kasannut jäälle, joskin nyt myös pito parani. Seuraavat pari kilometriä olivat siksi huomattavasti miellyttävämpää etenemistä kuin edelliset.

Lounaspaikka

Pitkä-Mauran rantaan päästyämme oli aika pitää lounasta. Paikka oli jo jonkin verran sulanut ja muutenkin todella miellyttävän oloinen. Etelästä puhaltava kova tuulikaan ei meitä haitannut untuvatakit päälle puettuamme, mutta lounasveden keittoa se hankaloitti melkoisesti. Emme meinanneet saada millään kaasupullon päälle tulevaa keitintä niin hyvään tuulen suojaan, että vesi olisi alkanut kiehumaan. Suojaisempaa paikkaakaan ei saaren kärjessä oikein löytynyt. Onneksi vesi alkoi lopulta kiehumaan ja saimme spagetti-bolognesen tehtyä. Tunti keitto-operaatioon taisi vierähtää, joten emme jaksaneet aloittaa ruljanssia enää uudelleen kahviveden kanssa, pakkasimme siis tavarat rinkkoihin ja jatkoimme matkaa.

Korkia-Mauran rantaa

Tämän jälkeen hiihdimme kapeaa salmea pohjoiseen, Pitkä-Maura oikealla ja ensin Kota-Maura ja sitten Korkia-Maura vasemmalla puolella. Maisemat olivat tällä pätkällä käsin kosketeltavan lappilaista erämaata ja selvää vaihtelua Inarijärvelle ominaiseen isojen selkien maisemiin, jossa kaikki on kaukana.

Korkia-Mauran pohjois-kärkeen päästyämme, lähdimme kiertämään sitä länteen päin. Tarkoituksemme oli käydä katsomassa jääluolaa, joka löytyy saaresta. Luolan tekee erikoiseksi, ettei jäät siellä sula kesälläkään. Viimeisen sadan vuoden aikana on vain pari kertaa raportoitu, että ne olisivat sulaneet sieltä kokonaan kesän aikana.

Luolaa ei ollut kovinkaan vaikea löytää, sillä sen verran leveä kelkkaura sinne vei. Minä kyllä muistin paikan kovin erilaiseksi edelliseltä vierailultani, mutta niin ne muistikuvat haalistuvat kahdeksassa vuodessa.

Jääluolan suuaukko

Jätimme siis sukset rantaan ja lähdimme tutustumaan luolaan. Sinne laskeuduttiin kapeasta kallion kolosta hyviä mutta liukkaita tikkaita pitkin. Luola itsessään oli sangen tilava ja sen toisesta päästä tuli hieman valoa sisään. Se ei kuitenkaan olisi riittänyt, joten onneksi meillä oli otsalamput mukana.

Jääluolassa

Jonkin aikaa ihmettelimme ja kuvailimme luolaa, mutta ei alle kymmeneen neliöön kovin ihmeellistä aikaa loppujen lopuksi saanut käytettyä. Sieltä pois noustuamme pidimme vielä vähän aikaa taukoa suksien luona suklaata syöden ja vettä juoden.

Matka etenee

Sitten oli aika aloittaa päivän viimeinen etappi, hiihdimme ensin vähän matkaa omia jälkiämme Korkia-Mauran ja sieltä Pitkä-Mauran kärkee, missä meitä odotti pieni mysteeri. Saaren rannassa oli kolme koiravaljakon rekeä, mutta ihmisiä, eikä koiria näkynyt missään. Ohittaessamme reet yritimme vilkuilla josko niiden omistajan olisivat jossain lähimaastossa, mutta ketään ei näkynyt. Sinne ne reet olivat rantaan jääneet hakijaansa odottamaan. Minne ja milloin lie olivat omistajat kadonneet.

Tähän mysteeriin emme varmaan saa koskaan vastausta ja niin jäivät reet taaksemme. Vähän niiden jälkeen tulimme samalle merkitylle kelkkauralle, josta olimme poikenneet muutamaa tuntia aikaisemmin ja hiihdimme sitä pitkin viimeiset kilometrit risteykseen, joka vei Jääsaaren tuvalle. Matkaa päivälle tuli noin viisitoista kilometria, joka on juuri sopiva hiihtopäivä rinkat selässä.

Kohti Jääsaarta

Jääsaaren tupa oli persoonallinen pikku-tupa, jossa oli iso terassi. Kahdelle ihmiselle se oli hyvän kokoinen, mutta jos sinne olisi tullut toinen seurue, niin melko ahtaalla olisimme olleet. Tuvalla myös huomasi, että se on lyhyen matkan päässä Ivalosta ja lähellä kelkkareittejä, sillä se oli jätetty todella sotkuiseen kuntoon. Elinalla ei tehnyt mieli yöpyä tuvassa, jossa lattia on roskainen ja muruja pöytäpinnat täynnä, joten noin viidentoista minuutin pikasiivouksen jälkeen paikka oli huomattavasti viihtyisemmässä kunnossa.

Jääsaaren autiotupa

Sitten oli aika laittaa kamina tulille ja vaihtaa hiihtokamppeet mukaviin ja lämpimiin vaatteisiin. Kävimme myös tutustumassa vähän matkan päässä sijaitsevaan uuteen kotaan, sekä saimme havaita vessan olevan sen vieressä parin sadan metrin päässä tuvasta. Tässä sitä taas huomasi kuinka mukavuudenhaluiseksi autiotupa vaeltajan tekee. Koko päivän voi olla liikenteessä, eikä tule valitettua vaikka sää olisi vähän huonompikin, mutta vähän normaalia pidempi matka puuceehen tuntuu todella rasittavalta.

Ympäristöön tutustuttua ja polttopuut tehtyä oli sitten aika ottaa loppu ilta rennosti. Ohjelma oli sangen perinteinen, tupakirjan lukua, kortin peluuta ja tietenkin punaviiniä kupin pohjalla. Pato amadoa ei voi kuin suositella, hyvää punkkua muovisessa pullossa eli kuin suunniteltu vaeltajille.

Kahdeksan pintaan oli aika aloittaa illallisen teko, joka oli meille perinteiseen tapaan pommeli perunoita, paistettua sipulia ja sisäfilepihvit. Tässä vaiheessa myös tupa oli lämmennyt sen verran, että sitä oli pakko vähän viilentää pitämällä ovea auki. Ehkä joskus vielä opin kaminan käytön, niin ettei tälläistä tapahtu. Sitäpä odotellessa..

Illallisen jälkeen alkoi olla aika siirtyä iltatoimiin. Hienon ulkoilupäivän jälkeen ei harmittanut yhtään, että mökki oli jo kymmenen pintaan pimeä.

Aamulla nousimme seitsemältä eli kunnon yöunet tuli nukuttua. Sitten oli vuorossa aamupala, mökin loppusiivous ja kiehisten jättö seuraaville tulijoille. Kaksi tuntia tähän kaikkeen jälleen meni kuten tavallista.

Hiihdon viimeinen taukopaikka

Päivän hiihtomatka takaisin Veskoniemeen oli noin kymmenen kilometriä. Sen aikana pysähdyimme pariin otteeseen vettä juomaan ja puolessa välissä pidimme pidemmän tauon Pitkä-Mauran kuivalla rantakalliolla.

Kameran kanssa säätäessä saattaa jäädä vähän jälkeen

Lounasta emme enää tälle päivälle jaksaneet tehdä vaan Ivaloon päästyä poikkesimme Kultahipussa lounaalle ja oluille onnistuneet hiihtoretken kunniaksi.

Lounas onnistuneen retken päälle

Lyhyt jääkausi takana

Tämän vuotinen jääkiipeilykausi jäi harmillisen lyhyeksi. Ensimmäisen kerran kiipeämään pääsi juuri ennen vuoden vaihdetta ja viimeisen kerran hakkuihin tuli tartuttua helmikuun lopulla. Tähän väliin mahtui onneksi kuusi kiipeilykertaa ja Korouoman kolmipäiväinen reissu. Voin siis olla tyytyväinen yhdeksään kiipeilypäivään kahden kuukauden aikana.

Aamuinen Nuuksion Pitkäjärvi

Nuuksion Romvuorella tuli käytyä toistamiseen viikko ensimmäisen käyntikerran jälkeen. Tällä kertaa olimme Samin kanssa liikenteessä yhdeksältä, joten putouksen alla olimme kymmenen maissa. Oikea suora oli saanut viikossa hieman lisää jäätä, joten lähdin kokeilemaan sitä ensi töikseni liidiköydessä.

Reitin alku meni sangen nätisti, kuten odottaa saattoikin. Kyllähän se hieman voimille otti, mutta ei missään nimessä liikaa. Sitten pääsin reitin yläosan ohuen puikon alle ja oli aika vähän tuumailla tilannetta. Puikon alku näytti todella hyvältä ja yläosan mixta osuus oli mennyt edellisellä viikolla pari kertaa ilman ongelmaa. Oli siis aika lähteä kokeilemaan miten miehen kävisi.

Jää alkaa loppua Oikealla suoralla

Viimeisen ruuvin sain laitettua noin metrin ennen jään loppumista ja sitten piti vain huukata hakut jään yläosaan ja sieltä edelliselläkin kerralla käyttämiini kallion koloihin. Tämän jälkeen nousu alkoi jännittää ihan toden teolla, mutta onneksi toinen hakku oli todella hyvin kallion kolossa ja kummatkin jalat vielä jäällä. Sitten vain toinen hakku reitin topissa olevaan jäätyneeseen turpeeseen ja pieni nykäisy alaspäin, jotta sain varmuuden, että se myös pitäisi. Jouduin vielä iskemään toisenkin hakun turpeeseen, minkä jälkeen olin reilusti viimeisen ruuvin yläpuolella. Tähän kohtaan ei siis huvittanut jäädä kovin pitkäksi aikaa, mutta vielä piti siirtää jalkoja hieman ylöspäin, että pystyin hookkaamaan vasemmalla hakulla pienestä kuusesta. Pari kertaa yritettyäni sain pujotettua pitkän jatkon oikealla kädellä kuusen ympärille, köysi siihen kiinni ja jännä osuus oli takana. Muutamaa minuuttia myöhemmin olin laittamassa yläankkuria ja Sami pääsisi kakkostelemaan reitin.

Tämän jälkeen kiipesimme vielä vasemman suoran yläköydellä. Se oli yhä siinä kunnossa, että alaosa antoi yläköydelläkin ihan kunnolla vastusta ja loppu oli mukavaa kruisailua. En olisi missään nimessä lähtenyt sitä liidaamaan, joten tämän kertaiset kiipeilyt alkoivat olla näiden nousujen jälkeen paketissa.

Romvuori

Nuuksion jälkeen oli tarkoitus pitää väliviikonloppu kiipeilystä, mutta kun Elina innostui lähtemään parin vuoden tauon jälkeen jäätä kokeilemaan, niin taas oltiin Kauhalassa. Tällä kertaa en edes ottanut ruuveja mukaan, vaan vietimme rennon ulkoiluiltapäivän putouksilla yläköysitellen. Koska Kauhalan linjat alkoivat olla minulle sangen tuttuja tässä vaiheessa vuotta, valitsin nousuiksi mahdollisimman ohutjäisiä kohtia. Tällä tavoin sain treenia hieman erilaisesta kiipeilystä, jossa ei saa käyttää perinteisesti voimaa, vaan pitää luottaa hakkujen pysyvän kiinni aivan pienillä napautuksilla.

Homma alkaa luistaa Elinalla parin vuoden tauon jälkeen.

Korouoman reissun jälkeen tuli vietettyä viikko kotona ja sitten oli jälleen aika pakata auto ja lähteä Kangaslammille mökkeilemään. Mökkiviikonloppu osui jälleen talven loppuun, joten kauden viimeiset jäänousut tuli tehtyä perinteisesti paikallisilla putouksilla.

Tällä kertaa Januksen ja minun mukaan lähti veljeni Petri, joka kokeili jääkiipeilyä ensimmäistä kertaa. Petrin nousut olivat sen verran napakan oloisia, että voin ilman epäilystä sanoa lajin sopivan hänelle mitä parhaiten. Petri myös varmisti minua päivän viimeisessä liidissä. Tämä taisi olla toinen kerta, kun hän varmistaa kiipeäjää. Edellinen oli viime kesänä, kun kiipesimme yläköydellä ja käytimme rigriä. Varmistus meni sangen nätisti Januksen valvovan silmän alla. Taisin kyllä laittaa pari ruuvia normaalia enemmän tällä nousulla. Ihan vain varmuuden varalle.

Petrillä on hakun heilutus ensimmäisellä kerralla jo sangen hyvin hallussa.

Myös Janukselle ja minulle tuli päivälle muutamat hienot nousut. Edellisen talven puoliksi jäätynyt ränni oli tänä vuonna saanut myös yläosaan ohuen jääkerroksen, joten kumpikin meistä sai sen kiivettyä köyden terävässä päässä. Omalla kohdallani oli kyllä pientä epävarmuutta reitin lopussa, kun turvallisen oloisesta halkeamasta piti siirtyä ohuelle jäälle, jota sitten piti nousta jonkin matkaa ennen kuin reitin viimeisen ruuvin sai kiinni.

Halkeamasta ohuelle jäälle siirtyminen vaati jälleen hieman uumoilua.

Kallion vasemmasta reunasta löytyvä puikko oli tänä vuonna hieman paremmassa kunnossa kuin edellisenä, mutta siltikään en olisi ollut valmis sitä liidaamaan. Linjaa sai kiivetä reiluun viiteen metriin ennen kuin puikkoon, joka ei ollut alhaalta kiinni, sai laitettua ruuvia johon pystyi luottamaan.

Tiukkaa vääntöä.

Janus nousi reitin ensin yläköydellä ja sen jälkeen oli minun vuoro. Nousu meni hieman paremmin kuin edellisenä vuonna, mutta kyllä siinä sai silti työtä tehdä, varsinkin kun hakkuja ei voinut puikolle siirtyessä lyödä kunnolla kiinni vaan ne piti hellästi napauttaa jäähän.

Yläköysinousujemme jälkeen Janus päätti lähteä kokeilemaan puikkoa köyden päässä ja sepä vain meni nätisti. Itselläni ei ollut mitään tarvetta yrittää samaa nousua vaan siirryimme Petrin kanssa kallion oikeaan reunaan huomattavasti helpommalle linjalle, jonka noustuamme alkoi olla aika siirtyä takaisin mökille saunan lämmitykseen.

Toivottavasti puikko yltää jonain talvena maahan asti, jotta pääsisin itsekin sen liidiä yrittämään.

Niin oli kauden viimeiset jääkiipeilyt takana ja sunnuntaina kotiin päästyään pystyi jättämään hakut varastoon seuraavaa kautta odottamaan.