Ahkion vetoa Nuuksion Pitkäjärvellä

Sunnuntaina oli ohjelmassa ahkioiden ja varusteiden testausta Nuuksion Pitkäjärven jäällä. Tällä kertaa ahkioon piti saada vähän enemmän painoa kuin muutamaa viikkoa aikaisemmin, joten olin ottanut mukaan vesikanistereita ja metallilevyjä neljänkymmenen kilon edestä.

Kokoonnuimme Haltian parkkipaikalla puoli kymmeneltä ja pienen ahkion kasaus ja pakkaus -säädön jälkeen siirryimme hyvin varovasti jyrkkää alamäkeä järven jäälle. Aluksi hiihdimme noin kilometrin pohjoiseen ja kävimme katsomassa missä kunnossa Romvuoren putoukset olivat. Sieltä käännyimme etelään ja hiihdimme Urokallion juurelle kahvipaussia pitämään.

Hiihto vie etelää kohti

Hiihdon alkuvaiheessa ohitimme noin kymmenen ahkionvetäjän letkan, joten vaikutti että muutkin olivat harjoittelemassa pidempää reissua varten. Letkan mentyä ohi meillä olikin mitä parhain reitti hiihdettävänä. Sen verran hyvin heidän uransa oli tamppautunut.


Urovuorelle päästyämme otimme eväät esille ja minä laitoin joulupukin tuoman kahvipannun tulille. Tämä olikin omalla kohdallani yksi tärkeimmistä testeistä ennen vaellusta, sillä eihän sitä viitsisi viikkoa hiihtää, jos ei tietäisi saavansa hyvää kahvia. Onneksi pannu ei pettänyt, joten sekin osuus on nyt varmistettu.

Kahvitauko

Ahkiot kestivät hiihdon, mitä nyt jokaiseen tulee pieniä parannuksia, mutta sitä vartenhan niitä testattiin. Ja mikä tärkeintä myös miehet jaksoivat, joten kolmen viikon päästä voi lähteä hyvillä mielin hiihtämään, tietäen ettei sillä kertaa matka lopu ensimmäinen kahvitauon jälkeen.

Luolaseikkailu osa 2

Tänä vuonna lähdin Aaron kanssa tekemään perinteistä itsenäisyyspäivän retkeä ja kohteeksi valittiin Vähä-Hauklammen luola. Tämä oli helppo valinta, sillä Aaro oli tykännyt pari kuukautta aikaisemmasta luolaseikkailustamme. En ollut itsekkään käynyt luolalla, vaikka olinkin kävellyt siitä ohi vain muutaman sadan metrin päästä useampaan kertaan.

Pitkoksia on aina mukava kulkea.

Lähdimme Haukkalammen parkkipaikalta nätissä pakkassäässä vähän kymmenen jälkeen. Aaroa rinkkaan nostaessa sain huomata, ettei rinkan vyöt enää meinanneet riittää hänelle toppavaatteiden kanssa, joten tämä taisi olla viimeisiä retkiä, kun Aaro istuu rinkassa.

Aaro halusi jalkautua Mustalammen keittokatoksen luona, joten tämän jälkeen etenemisemme hieman hidastui, mutta seikkailun tunnetta tuli reilusti lisää. Onneksi meillä oli koko päivä aikaa ja hyvät eväät, joten  kiirettä ei ollut.

Ninja-asento -poseeraus polun varrella

Seuraavassa risteyksessä Aaro lähti seuraamaan oikeanpuoleista uraa, eikä leveämpää vasenta, jota minulla on aina tapana kulkea. Meinasin jo pysäyttää hänet, mutta nopealla kartan vilkaisulla selvisi, että tämäkin reitti tulee vähän ajan päästä takaisin pääuralle.

Hieman myöhemmin selvisi, että uran vaihto todella kannatti, sillä tulimme kallion päälle, josta oli todella hienot maisemat. Olin siis kävellyt tämän paikan ohi kaikki nämä vuodet, koska valitsin aina suoremman reitin.

Pieni hauskannäköinen puro

Kallion päältä jatkoimme matkaa lohikäärmeen näköisiä puita ja pieniä puroja ihmetellen kunnes tulimme seuraavaan risteykseen. Tässä kohtaa meinasimme jälleen lähteä oikeaan vievälle polulle, mutta onneksi tälläkin kertaa tuli tutkittua karttaa tarkemmin, sillä ura vei selvästi liikaa oikeaan. Palasimme siis takaisin risteykseen, josta löytyi sangen kapea ja huonosti erottuva suoraan kulkeva polku.

Tässä vaiheessa Aaro nousi takaisin rinkkaan, joten jatkoimme hieman nopeampaan tahtiin. Polku oli huomattavasti edellisiä hankalampi kulkuinen ja kapeampi, mutta puihin maalatuista haaleista  keltaisista merkeistä näki sen olleen joskus merkitty ulkoilureitti.

Vanhoja polkumerkintöjä

Viitisensataa metriä kuljettuamme alkoi oikella puolella jälleen jyrkkä kallioharjanne. Olimme siis jo sangen lähellä luolaa. Kuljimme vielä hetken merkattua polkua ja sitten lähdimme seuraamaan alaspäin vievää polkua. Tämä polku hävisi muutamaan kertaan ja sille oli kaatunut useampia puita. Vähä vähältä pääsimme kuitenkin oikeaan suuntaan ja lopuksi jäljellä oli enää jyrkkä ja jäinen osuus.

Laskeuduin viimeisen osuuden todella varovasti ja niin olimme kallion juurella ja edessä avautui suuri luolan suu. Kallion päältä valuneet vedet olivat jäädyttäneet alueen todella liukkaaksi, mutta onneksi löysimme pienen kuivan paikan johon perustaa väliaikainen tukikohta. Aaron laskeuduttua rinkasta oli pienen suklaa ja pulla välipalan aika.

Vähä-Hauklammen luola

Sitten oli aika ottaa lamput mukaan ja lähteä tutustumaan luolaan. Sen suuaukon edessä oli iso kivi, jonka ylittäminen Aaron kanssa olisi ollut sangen hankalaa, mutta onneksi paikalle saapui nuori pariskunta, jolla oli myös tarkoitus tutustua luolaan.

Valmiina sisään siirtymiseen

Minä menin siis ensin kiven toiselle puolelle ja sitten pariskunnan mies auttoi Aaron luokseni. Luola oli niin iso, että me kaikki neljä mahduimme sinne todella hyvin. Koska vain meillä oli lamput mukana, myös pariskunta pääsi tutustumaan paikkaan paremmin. Varsinkin luolan kallion puoleinen seinä oli todella hieno, sillä se oli täysin jäässä.

Luolan jäinen seinä

Luolan perällä oli kapea halkeama, josta pääsi toiseen huoneeseen. Uumoilin hetken aikaa pitäisikö siitä ahtautua, mutta onneksi pariskunnan mies päätti yrittää halkeamaa ensin. Hän pääsikin sen toisella puolelle kyljellään ryömien ja pääsipä hän vielä takaisin päinkin, joten pitihän kaikkien tämän jälkeen siirtyä syvemmälle luolaan.

Miehen jälkeen toiseen huoneeseen ryömi pariskunnan nainen, joka auttoi Aaron peremmälle. Minä ryömin sinne sitten viimeisenä. Ja voin sanoa, ettei hakeamassa ollut minulle yhtään liikaa tilaa. Läpi silti pääsin. Huone oli hieman edellistä pienempi ja sen yläosassa oli aukko, josta olisi varmaan päässyt kesällä ulos. Nyt se oli kuitenkin sen verran liukkaan oloinen, että jätimme reitin suosiolla kokeilematta.

Kapea halkeama toiseen huoneeseen

Aaro siirtyi takaisin etummaiseen huoneeseen ensimmäisenä, minkä jälkeen pariskunta. Minä tulin jälleen viimeisenä, jonka jälkeen oli aika jättää luolalle hyvästit. Nostimme jälleen Aaron yhteispelillä pois luolasta. Minun kiivetessä suuaukon kivelle, laski Aaro jo toisella puolella jäistä pyllymäkeä rinkalle.

Söimme vielä pienet välipalat, minkä jälkeen Aaro nousi rinkkaan ja suuntasimme Mustalammen keittokatokselle makkaran paistoon. Päästyämme takaisin pääuralle alkoi Aaro valitella kylmästä, joten laskin hänet alas rinkasta ja laitoin oman taukotakkini hänelle. Niin etenimme rauhalliseen tahtiin tulipaikkaa kohti ja kyllähän minä tässä vaiheessa toivoin melko vahvasti, että löytäisimme tulet paikan päältä.

Pieni sininen mies polulla

Ja kyllähän me tulet löysimme, kuten arvata saattoi kauniina päivänä Nuuksiossa. Söimme eväsleivät ja joimme lämmintä kaakaota makkaroiden valmistumista odotellessa. Aaro ehti myös tutkia tulipaikan ympäristön sangen tarkkaan ja taisipa hän saada muutaman ihmisen siinä välissä myös hymyilemään jutuillaan.

Ninja-poseeraus makkaran paistossa

Makkaroiden valmistuttua söimme ne ja joimme vielä kupilliset kaakaota. Sitten oli aika lähteä autoa ja kotia kohti.

Syysretki

Kaunis syyspäivä oli mitä parhain tekosyy lähteä pitkästä aikaa koko perheen voimin retkelle. Kohteeksi valitsimme Urjan tulentekopaikan, jossa olimme käyneet Aaron kanssa telttailemassa, mutta Elinalle paikka oli uusi. Tämä oli myös ensimmäinen pidempi eväsretki, johon laumamme uusin jäsen Uula pääsi mukaan.

Koko lauma polulla.

Jätimme auton parkkipaikalle kymmenen maissa ja suuntasimme polulle. Minulla oli selässä Aaron rinkka varmuuden varalle, mutta tarkoitus oli, että koko porukka kävelisi. Noin puoli tuntia kestäneen matkan aikana ei kertaakaan tarvinnut miettiä tarvittaisiinko rinkkaa, sillä sen verran joutuisasti se eteni. Välillä Aaron ja Uulan meno oli kyllä melkoisen holtitonta, mutta onneksi kiville kiipeämiset menivät haavereitta ja purojen ylitykset mulahtamatta.

Tiukka poseeraus matkan varrella.

Tämän otoksen saaminen ei onnitunut ihan ensimmäisellä yrityksellä.

Urja järvi hieman ennen tulipaikkaa

 

Reitin viimeisellä ruksilla eli noin puolitoistametriselle kallionkielekkeelle nousussa jouduin hieman auttamaan seurueen muita jäseniä. Aaro halusi kiivetä itse, joten spottasin hänen nousunsa. Vaikka rukkaset eivät olekkaan parhaat kiipeilyhanskat, meni nousu hänellä todella hyvin. Paavo pääsi kielekkeen ensimmäiselle portaalle pariinkin kertaan, mutta viimeiseen ponnistukseen ei bortsun kiipeilijän taidot riittäneet. Pienellä avustuksella myös Paavo saatiin kallion päälle.

Elina tuli viimeisenä Uulan kanssa Aaron, Paavon ja minun siirtyessä jo tulipaikalle. Onneksi Uula ei vielä paljoa paina, joten heidän yhteisnousunsa meni myös ongelmitta. Ensi keväänä tilanne taitaa olla jo toinen, kun Uula on päässyt lopulliseen noin 25 kilon painoonsa.

Koko porukka perillä.

Tulipaikalla oli sitten melkoinen sotku. Vajaan kymmenen partiolaistytön aamupalavarusteet oli ripoteltu maahan ja penkeille. Vaikka he loppujen lopuksi siivosivatkin jälkensä, niin olisihan se suotavaa, ettei niitä ruuanlaiton yhteydessäkään levitellä ylt'ympäriinsä.

Päätimme tässä vaiheessa, että meille oli helpompaa perustaa oma leiri vähän kauemmaksi tulipaikasta. Löysimmekin sitä varten hyvän kohdan pienen kalliojyrkänteen luota. Elina jäi leiriimme pitämään koiruuksille seuraa ja ottamaan eväitämme esille. Aaro ja minä siirryimme takaisin tulipaikalle makkaran paistoon.

Partiolaisilla oli onneksi hyvät aamiaistulet, joten sain makkarat samantien paistumaan. Aaro piti minulle ja tytöille hetken aikaa seuraa, mutta siirtyi sitten etsimään johtolankoja läheisien puiden luota. Makkaroiden paistuttua hän olikin jo löytänyt kaksi hyvän mittaista johtolangaksi sopivaa narua.

Aaro löytää johtolangan.

Sitten oli aika siirtyä takaisin leiriin eväitä syömään. Makkarat, eväsleivät, perunasalaatti ja kaakao maistuivatkin tässä vaiheessa päivää jo todella hyviltä. Aivan rennoin syömähetki tämä ei kuitenkaan ollut, sillä pienin retkeilynharjoittelija yritti koko ajan saada lautasiltamme jotain syötävää.

Tulipaikka ei oikein sopinut meille, joten valitsimme sopivamman eväspaikan hieman syrjempää.

 

Kyllä maistuu.

Loppujen lopuksi vain yksi puolikas eväsleipää joutui väärään kitaan, joten eväshetkeä pystyi pitämään sangen onnistuneena. Vielä yhdet suklaat ja keksit syötyämme oli aika siirtyä Aaron kanssa tutkimaan järven rannassa nousevia matalia kallioita.

Urja tulipaikalta.

Mehutauko rantakalliolla

Myös Elina ja Uula tutustuivat rantakallioihin.

Puolisen tuntia kallioden luona kiipeiltyä ja tutkimusmatkailtua oli aika kerätä tavarat reppuihin ja suunnata autoa kohti.

Perhe-poseeraus

Tälläkin kertaa piti leiripaikalta laskeutuminen hoitaa mahdollisimman hallitusti. Ensin menin minä, sitten oli Aaron vuoro. Hän halusi kiivetä alas, joten siitä selvisin jälleen tarkalla spottaamisella. Tämän jälkeen nostin Paavon alas ja annoin hänet Aarolle hetkeksi pideltäväksi. Uula ei selvästikään ollut aivan varma miksi häntä piti nostella, mutta onneksi tämäkin siirto onnistui ongelmitta. Viimeisenä tuli Elina, joka otti sitten Uulan hihnan, jotta minä sain Paavon Aarolta.

Kotia kohti

Matka autolle meni samalla vauhdikkaalla rytmillä kuin tulomatkakin ja jälleen pahimmilta haavereilta selvittiin. Pari kiven päältä hyppyä taisi johtaa sekä Aaron että Uulan tapauksessa pyllähtämisiin, mutta nehän kuuluvat lajin luonteeseen.

Autolla olimme taas vähän kahdentoista jälkeen ja siitä vartia myöhemmin jo kotona. Eikä tainnut mennä puolta tuntiakaan, kun kaikki retkeilijät olivat jo päiväunilla.

Luolaseikkailu

Reilu viikko sitten törmäsin juoksulenkillä luolaan. En kuitenkaan käynyt silloin siellä sisällä. Vilkaisin vain suuaukolta, että kyllä sinne sisälle pari seikkailijaa sopisi.

Luolalla käynnistä oli seuraavan viikon aikana useampaan kertaa puhetta Aaron kanssa. Joka kerta pikku-jätkä muisti kysyä olisiko luolassa luuranko. Utelu johtui melko varmasti Mauri Kunnaksen merirosvokirjasta, jossa seikkaillaan luurankoluolalla. Vastasin aina, ettei siellä taida luurankoa olla, sillä ne ovat satuolentoja.

Polku alkaa

Sunnuntaina oli viimein aikaa lähteä tutkimaan luolaa tarkemmin, joten pakkasimme eväät mukaan ja lähdimme metsäpolulle. Aaro kulki matkan rinkassa ja Paavo oli mukana vainukoiran ominaisuudessa.

Rinkan kanssa kaatuneiden puiden alituksissa saa olla tarkkana.

Saavumme luolalle vievälle luontopolulle.

Noin kahden kilometrin matka kotiovelta luolalle oli mäkistä ja välillä myös hyvin märkää maastoa. Aikaa matkaan meni noin viisikymmentä minuuttia. Sen aikana Aaro huomasi monien kaatuneiden puiden näyttävän lohikäärmeiltä. Tuumailimme myös, että kääpä on sangen hankala sana. Myös suunnistustusvirhettäni, joka vei meidät hetkeksi väärälle polulle, pohdittiin useampaan kertaan. Tämä oli siis hyvin tavallinen metsäkävely. Paljon oli asiaa ja tuumailtavaa ennen perillepääsyä.

Kivinen ylämäki ei paljoa pikku-seikkailijaa hidastanut.

Luolalle nousevan kivisen mäen alla laskin Aaron pois rinkasta ja laitoin Paavon kiinni puuhun. Tätä tehdessäni oli Aaro noussut jo puoleen väliin rinnettä, joten minulla meinasi tulla kiire saada hänet kiinni.

Paavo jätettiin vahtimaan rinkkaa ja eväitä.

Luolan suuaukkolle päästyämme kaivoimme taskulamput esille ja sukelsimme sisään. Aukko oli niin kapea, että minä jouduin menemään siitä sivuttain läpi, mutta sen jälkeen luola suureni hyvän kokoiseksi.

Valmiina luolan suulla.

 

Yhteiskuva luolassa

Taskulamppu oli tarpeellinen luolan sisällä.

Tutkimme luolan seiniä lamppujen valossa ja mikä sieltä löytyikään.. Seinään oli maalattu merirosvojen pääkallo ja ristikkäisluut. Tämä oli melkoinen yllätys minulle, mutta Aaron mielestä täysin päivänselvää. Olimmehan luolassa ja merirosvot ja luurangot kuuluivat niihin tärkeänä osana. Aarretta emme kuitenkaan löytäneet vaikka sitä vähän etsimmekin.

Merirosvoja?

Luolasta pois tultuamme oli eväiden aika. Kaakao, leivät ja keksit maistuivat hyvin kummallekin. Ja tietenkin myös Paavo sai omia herkkujaan. Olihan hän vartioinut varusteitamme.

Väliprojektia.

Evästauko

Eväiden jälkeen kävimme vielä toisen kerran luolaa tutkimassa ja sitten oli aika lähteä kotia kohti. Tällä kertaa pysyimme oikealla polulla ja vajaata tuntia myöhemmin olimme jo pinaattikeittolautasten ääressä.

Kotia kohti

Ensimmäinen metsäyö

Kesäloman ensimmäisen telttaretken paikaksi tuli Nuuksio tai oikeastaan Karjakaivon ulkoilualue. Seuraksi retkelle sain Aaron, jolle tämä oli ensimmäinen yö metsässä ja toinen telttayö kaiken kaikkiaan.

Valmiina retkelle.

Matkaan lähdimme päivällisen jälkeen. Automatkaa polun alkuun tuli vain kymmenen kilometriä, joten kuuden aikaa olimme valmiit kävelemään. Minulla oli rinkassa kaikki tarvitsemamme varusteet leiriintymisvälineistä vaihtovaatteisiin ja ruoista vesipyssyihin. Aarolla oli intoa ja vauhtia retkelle lähtöön.

Hyvää polkua eteenpäin.

Matkaa leiripaikalle oli noin 700 metriä. Aluksi kuljimme Kolmperä -lammen viertä seurailevaa polkua. Matka eteni tällä pätkällä hyvin rauhalliseen tahtiin, sillä melkein jokaisesta puskasta piti syödä mustikoita.

Ei tässä ensimmäistä kertaa pitkoksia kuljeta.

Lammen pohjoispäädyn jälkeen lähdimme nousemaan kahden kumpareen satulaan, jonne päästyä oli aika pitää pieni tauko. Reippaasti nousevalle retkeilijälle oli tullut tässä vaiheessa mieleen, että meillä oli keksejä rinkassa ja kyllähän ne sopivatkin taukopalaksi hyvän nousun päälle.


Keksien ja vesitilkan jälkeen jatkoimme vielä noin sata metriä ja pääsimme viimeiselle esteelle ennen leiripaikkaa. Tällä kohtaa polku nousi noin puolitoista metrisen kallion päälle. Kalliossa oli hyvä porras puolessa välissä, mutta silti piti olla tarkkana, kun ensin autoin Aaron ylös ja sitten tulin perässä painavan rinkan kanssa.

Viimeinen este ja päästään leiripaikalle.

Leiripaikka oli todella toimiva. Se oli sangen tasainen ja sieltä löytyi kaikki tarvittava eli tulipaikka, liiteri ja puucee. Paikan päällä oli jo kolme nuorta miestä nuotiolla, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan. Sitten oli aika etsiä tasainen paikka ja pystyttää teltta.


Aaro auttoi vähän aikaa teltan kanssa, mutta sitten läheinen mustikkapuska vei hänen huomionsa hetkeksi. Aivan pystyttämisen loppumetreillä leirialueelle tuli vielä kaksi naista ja heitä Aaron piti lähteä seuraavaksi jututtamaan. Sain siis pistää loppuleirin itsekseni kuntoon.

Telttassa on hyvä pitää sadetta.

Sain teltan pystyyn ja narut kireälle juuri kun hetken jo kestänyt pisarointi muuttui kunnon sateeksi. Singahdimme siis Aaron kanssa teltan suojaan ja sateen aikana laitoimme makuualustat paikoilleen ja söimme hieman keksejä.

Sateen jälkeen käytiin ihmettelemässä leiripaikkaa tarkemmin.

Sade ei onneksi kestänyt kauaa, joten seuraavaksi oli illallisen vuoro. Puiden sahaamisen ja halkomisen aikana pikku-retkeilijän reviiri alkoi jo laajeta vähän turhankin paljon, mutta hyvin hän aina palasi seikkailuiltaan katsomaan joko sitä oltaisiin valmiita.

Noin vartin kestäneiden puutöiden viimein valmistuttua päästiin sitten tulia laittamaan ja syömään. Meillä oli illaksi makkaraa, eväsleipiä ja kaakaota. Tässä vaiheessa tulipaikalle tuli muutkit alueella telttailijat, joille Aaro piti omaa pientä showtaan yllä.

Illallinen nuotiolla

Kello alkoi tässä vaiheessa olla jo sen verran, että minun vielä syödessä viimeistä makkaraani oli Aaro jo saanut tarpeekseen tulilla istumisesta ja väsy alkoi ajaa häntä teltaa kohti. Hotkaisin siis oman illalliseni ja siirsin tavaramme teltalle.

Vähän piti vielä teltasta kurkkia ennen iltatoimien aloitusta.

Vajaan tunnin jaksoimme vielä olla teltalla hereillä ja sitten oli aika siirtyä makuupusseihin. Retki oli tainnut olla sen verran jännittävä, että nukahtaminen kesti tällä kertaa hieman normaalia pidempää. Jonkun ajan päästä viereisestä pussista kuului kuitenkin rauhallinen tuhina. Tässä vaiheessa nousin vielä hetkeksi teltan ulkopuolelle kuvailemaan ja nauttimaan rinkasta löytyvän oluen.

Yksi olut oli juuri sopiva määrä tähän hetkeen ja sen jälkeen oli oma aikani tehdä iltatoimet ja siirtyä nukkumaan.

Leiri on hiljentynyt.

Yö meni todella hyvin ja vähän kuuden jälkeen teltassa oltiin valmiita heräämään. Vaatteet vaihdettuamme siirryimme teltan eteen aamiaista laittamaan. Kattaus oli perinteinen puuroa ja mehukeittoa, sekä kahvia ja kaakaota.

Aamupalalla

Aamiaisen jälkeen oli vuorossa leirin purku. Tämä tapahtui hyvin samaan tapaan kuin pystyttäminenkin eli minä purin ja Aaro seikkaili lähimaastossa. Ennen liikenteeseen lähtöä luimme vielä hetken kirjaa ja vähän puolen yhdeksän jälkeen lähdimme kävelemään autoa kohti.

Tuonne päin lähdetään.

Ja taas maistuu meno..

Keksitaukoa ehdotettiin jo samassa paikassa kuin tulomatkalla, mutta tällä kertaa emme pysähtyneet parisataa metriä käveltyämme. Kuljimme siis vielä jonkun aikaa ja nätin näköiselle nyppylälle päästyämme pidimme tauon.

Keksitauko

 
Tauon jälkeen matkaa oli jäljellä enää muutama sata metriä, joten yhdeksän jälkeen olimme autolla ja vaille kymmenen kotona.

Ensimmäinen yhteinen telttaretki onnistui todella hyvin. Aaro osoittautui reippaaksi ja omatoimiseksi retkeiljäksi, joten yhteinen retkeilyharrastus jatkuu vielä varmasti. Varsinkin, kun kotona nukuttujen päikkäreiden jälkeen Aaron ensimmäisiä kysymyksiä oli, että mentäisiinkö tänäänkin metsään nukkumaan.

Löysimme myös uuden tulipaikan, jolle on mukava tulla päiväseltään tai yöksi. Se soveltuu myös pienen viikonloppuretken kohteeksi, sillä kotiovelta polkuja pitkin matkaa sinne tulee noin kymmenen kilometriä.

Viimeinen silta autolle.