Korouoma 2016 - Revontuli

Motivaatio tämän vuotiseen Korouoman reissuun oli paria viikkoa ennen lähtöä syystä tai toisesta täysin kadoksissa. Jos matka- ja majoitusvalmisteluita ei olisi tehty jo hyvissä ajoin, niin olisi koko juttu saattanut jäädä tältä vuodelta väliin. Onneksi meillä oli Piippukota varattuna ja Samilla lentoliput Rovaniemelle hommattuna, sillä nämä useampaa kuukautta aikaisemmin hoidetut hankinnat pakottivat laskeutumaan jälleen rotkon pohjalle pariksi päiväksi jäätä kiipeämään.

Motivaation keräämistä tulta tuijottaen

Haettuani Samin keskiviikkona kahden jälkeen Rovaniemen lentokentältä ja nopeasti kaupassa käytyämme, pääsimme Piippukodalle pimeän jo laskeuduttua. Meillä oli ollut ajatuksena, että olisimme kiivenneet jo jotain helppoa ensimmäisenä iltana otsalamppujen valossa, mutta koska pääsimme vasta seitsemän pintaan perille jätimme suunnitelman väliin. Otimme mieluummin makkaraa, makaroonia ja parit oluet mukaan ja siirryimme laavulle tulta tuijottamaan ja illallista tekemään.

Torstai alkoi harmaana ja sateisena, mutta putouksille vievää uutta Koronjää -reittiä kulkiessani huomasin viimeisten päivien motivaation puutteen hävinneen. Hyvässä kunnossa olevaa reittiä oli ilo kävellä ja matka taittui hyvää tahtia Revontuli-putousta kohti. Olimme jo pari vuotta uumoilleet kyseiselle putoukselle menoa, mutta aina se oli jäänyt. Nyt sinne pääsi kuitenkin hyvää tahtia ensin merkittyä ulkoilureittiä kävellen ja lopuksi lumihangessa juuri ja juuri näkyvää polkua pitkin kahlaten.

Koronjää-reitillä on kyllä maisemat kohdallaan

Pienen lumikahlauksen jälkeen Revontuli-putouksella

Putouksen alle päästyämme ei jäänyt epäilystäkään, olimme todellakin tehneet oikean valinnan tänne tullessamme. Revontuli-putous ei ollut kovin leveä, mutta korkeutta ja monipuolisuutta siltä löytyi. Hetken aikaa putousta ihmeteltyäni oli noustava linja valittu ja oli aika räkätä varusteet päälle ja aloittaa päivän ensimmäinen nousu.

Jään päällä oli paksu kerros lunta.

Reitin alku osoittautui yllättävän raskaaksi. Alhaaltapäin reitti oli näyttänyt suhteellisen loivalta, mutta hetken aikaa kiivettyäni se ei enää moiselta tuntunut. Tähän saattoi myös vaikuttaa, ettei tämän vuotisten treenien määrää voinut ihmeemmin kehua.

Jää oli yllättävän kovaa, mutta onneksi ruuvit upposivat suhteellisen vaivattomasti.

Vähä vähältä sain raahattua itseäni ylöspäin ja yllättävän kovasta jäästä, huurtuvista laseista ja taivaalta tulevasta vedestä huolimatta sain itseni viimein pienelle hyllylle noin puoleen väliin putousta, jossa oli hyvä levätä jonkin aikaa. Tähän mennessä olin tietenkin taas käyttänyt suurimman osan ruuveista, joten loppureitillä jouduin olemaan huomattavasti tarkempi varmistusten kanssa.

Hyllyn jälkeen reitti hieman helpottui, mutta myös lumen määrä jään päällä lisääntyi huomattavasti. Seuraavat metrit etenin siis ensin hakulla lunta pois kaapien, sitten pari muuvia edeten ja lopulta oli taas aika ruuvata.

Maisemat kohdallaan.

Jääputousta ei ollut jäljellä enää montaakaan metriä, kun ruuvit viimein loppuivat. Tässä vaiheessa tulin kuitenkin hyvän kokoisten jääpuikkojen kohdalle, joiden tyven ympärille uskalsin laittaa varmistuksen slingillä ja sulkkarilla. Hieman jouduin kyllä kaivertamaan puikon alaosaa, jotta slingi varmasti pysyi paikoillaan.

Jääpuikko henkisenä varmistuksena.

Tämän hieman epäilyttävän varmistuksen jälkeen oli jäljellä enää pieni poikkari ja viimeinen puolentoista metrin jyrkänne. Onneksi sen päällä kasvoi ohut koivu, jonka ympärille pystyin pujottamaan vielä yhden slingin. Tämäkin varmistus lisäsi varmuutta huomattavasti, sillä jyrkän osan jälkeen alkoi syvä ja upottava lumihanki. Rinne oli niin jyrkkä, että ilman rautoja ja hakkuja en olisi sille ollut valmis lähtemään.

Aikani jyrkässä ylämäessä kahlattuani pääsin viimein kuusen luokse, joka soveltui ankkuriksi. Hetkeä myöhemmin olin jo puussa kiinni, ja niin oli Revontuli-putous kiivetty. Vaikka pariin otteeseen oli tuntunut todella pahalta en ollut kuitenkaan tullut kertaakaan köyteen ja niin olin selvinnyt koittelemuksesta puhtaasti. Tämä oli ilman epäilystä yksi raskaimmista nousuista, jonka olen jäällä kiivennyt. Jälleen kerran sai huomata miten hyvät fiiliset hienosta noususta saakaan. Eikä tässä vaiheessa haittaa vaikka vaatteet olisivat bokseita myöten märät ja viileä alkoi hiipiä luihin ja ytimiin.

Jonkun aikaa jouduimme huutamaan Samin kanssa toisillemme, jotta hän sai selville, että nyt sai kiivetä. Lopulta kommunikointi onnistui ja oli Samin vuoro nousta reitiltä varmistukset puhdistaen.

Reitti kulki suunnilleen köyden linjaa seuraten.

Samin päästyä ylös oli minun vuoro laskeutua alas hakemaan reppu, kaakaota, eväsleivät ja untuvatakki. Takaisin ylös noustuani pidimme siis evästauon erittäin hienoissa maisemissa. Tämän jälkeen  kumpikin kiipesi vielä pariin kertaan yläköydellä ja sitten oli aika laskeutua päivän viimeisen kerran putouksen juurelle, kerätä varusteet reppuihin ja suunnata takaisin kodalle.

Yläköydellä nousu tuntui jälleen melkoisen helpolta.

Evästauko huipulla

Kodalle päästyämme ensimmäinen tunti meni perinteisesti varustesäädön, kaminan lämmityksen ja päivällisen merkeissä. Vatsat täyteen saatuamme pystyi sitten viimein rentoutumaan kirjan parissa välillä virvokkeita nauttien, eikä illallisen jälkeen tarvinnut tälläkään kertaa unta houkutella.