keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Jäiset välipäivät ja hyvää uutta vuotta!

Tällä hetkellä ollaan taas plussan puolella, mutta joulun kummallakin puolella ehti olla viikon pakkasta ja siinä ajassa Kauhalaan ehtii muodostua jo jäätä kiivettäväksi asti. Putoukset ovat hyvin positiivisia, helppoja, eikä niillä ole paljoakaan korkeutta. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä siinä vaiheessa, kun melkein kolme kuukautta kestänyt sisäkausi on viimein ohi ja pääsee ulos kiipeämään. Sillä kiipeilyllisesti huonoin päivä ulkona voittaa mennen tullen parhaan sisällä.

Hyvää uutta vuotta kaikille ja toivotaan ulkokiipeilykauden kestävän seuraavat kolme kuukautta!

Kauden ensimmäinen liidi.

Kyllä ruuvaaminen on vain mukavaa.

Kauhalassa riittää jo jäätä.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Moronvuoren tupa

Alkusyksystä luin jostain, että Valkmusan kansallispuistosta löytyy päivätupa. Seuraavien kuukausien aikana uumoilin monesti, että tupaa pitäisi lähteä katsomaan, mutta sopivaa aikaa ei meinannut millään löytyä. Lopulta päätin käyttää tupa-bongaukseen yhden pekkaspäivän ja ajaksi valitsin itsenäisyyspäivää edeltävän perjantain. Seuraksi reissuun sain tällä kertaa Leekon ja Paavon, joten ihan yksinäni en joutunut ulkoilemaan lähteä.

Perjantaina siis heitin aamusta Aaron hoitoon ja Elinan töihin. Sitten suuntasin Passatin nokan kohti itää. Reilun tunnin kestänyt ajomatka meinasi olla lopussa hieman haastava, sillä kännykän navigaattori alkoi sekoilemaan Loviisan kohdalla ja väitti minun ajavan kokoajan viereisillä pelloilla. Lopulta pääsin kuitenkin Valkmusan parkkipaikalle ja kävely tuvalle pääsi alkamaan.

Polkuosuus alkaa

Luola kallion kyljessä

Sammaloitunutta kalliota polun varressa.

Moronvuoren tupa

Ensimmäisen kilometrin kuljimme hiekkatietä ja siltä sitten siirryimme leveälle polulle, jota oli vielä toinen kilometri. Reitin varrella oli hienoja kallioita ja hyvän kokoisen luolankin löysin, mutta suosta joka on se Valkmusan juttu, en nähnyt vilaustakaan.

Kunpa metsikkö olisi pysynyt tällaisena, niin olisin varmasti päässyt suon laitaan.

Tuvalle päästyäni kaivoin kartan esiin ja päätin tehdä vielä pienen metsikkörymistelyn, jotta pääsisin kalliolle, joka sijaitsi Valkmusan suurien soiden reunalla. Ensimmäisen parisataa metriä menivät todella hyvin metsikössä, mutta sitten koivikko alkoi muuttua todella tiheäksi ja huomasin useaan kertaan kulkevani aivan väärään suuntaan reittiä pusikon läpi etsiessäni. Kompassiahan minulla ei tietenkään ollut mukana vaan yritin suunnistaa kännykän maastokartan perusteella. Tässä oli vain se ongelma, että sain kulkea aina jonkin matkaa ennen kuin huomasin ruudulta jälleen kääntyneeni. Tilannetta ei myöskään auttanut, että Leekon ja Paavon hihnat olivat koko ajan sotkussa puiden ympärillä.

Suolle pääseminen ei todellakaan ollut tämän rymistelyn arvoista.

Lopulta matkaa kalliolle oli enää reilut satametriä, mutta tässä vaiheessa koivuryteikkö muuttui niin läpipääsemättömäksi, etten ollut sellaisessa koskaan aikaisemmin yrittänyt kulkea. Tässä kohtaa minun oli pakko päättää, ettei kalliolle pääseminen ollut enää tämän vaivan arvoista. Käännyin takaisin tuvan suuntaan ja muutaman harhapolun ja usean väärältä puolelta puuta kulkevan hihnan selvittämisen jälkeen pääsimme takaisin tuvan pihaan. Vajaan tunnin kestänyt lenkki ei ollut missään nimessä vaivansa arvoinen, mutta onneksi nyt oli aika reissun päätarkoitukselle eli tupaan tutustumiselle ja makkaran paistolle.

Tupa toiselta puolen ja tulipaikka.

Sisällä oli todella siistiä.

Kävin ensin tutustumassa tupaan ja se olikin todella siistissä kunnossa. Olin toivonut, että voisin pistää tulet tupaan ja paistaa siellä makkarat, mutta siellä olikin vain puuuuni, joka toimii varmasti hyvin lämmittämiseen, mutta makkaran paisto ei sillä olisi oikein onnitunut. Siirryin siis keittokatokseen tulia tekemään.

Juuri kun sain tulen syttymään saapui kaksi miestä pihapiiriin. Heillä oli tarkoitus kuvata jotain suolla, joten hekin olivat etsimässä Valkumusan suoalutta. Jouduin kertomaan heille, etten ollut soita itsekään nähnyt vaikka kovasti olin yrittänytkin. Suosittelin heille, että kannattaisi ajaa kansallipuiston toiselle reunalle, josta lähtee pitkospuureitti suoraan suolle. He kiittelivät tiedosta ja lähtivät takaisin autolleen, jotta pääsisivät kuvaamaan ennen kuin ilta alkaa hämärtymään.

Retken parasta antia.. Kahvia kupissa ja makkarat paistumassa.

Miesten lähdettyä laitoin makkarat ritilälle ja otin eväsleivät esiin. Kaadoin tietenkin myös kahvia kuppiin ja rauhoituin tulen ääreen eväitten syöntiin. Myös Leeko ja Paavo saivat eväsleivistä oman osansa kuten myös makkaroista.

Eväät syötyä keräsin tulipaikalle levittämäni varusteet reppuun ja suuntasin autoa kohti. Kävellessä tuumailin, että pitäisikö itsenikin ajaa vielä kansallispuiston toiselle laidalle, jotta näkisi Valkmusan laajat suoalueet. Vähän ennen autoa huomasin kuitenkin reitiltä haarautuvan polun ja lähdin seuraamaan sitä. En ehtinyt kuitenkaan ottaa montaakaan askelta, kun edessäni levittäytyi suuri suoalue.

Kananiemensuo

Jätin Leekon ja Paavon puuhun kiinni ja siirryin suon reunaan ottamaan muutamia kuvia. Tässä vaiheessa tunsin pienen piston omatunnossani, sillä olinhan ohjannut aikaisemmin näkemäni miehet huomattavasti pidemmän lenkin kautta alueen toiselle laidalle. Sille en kuitenkaan mahtanut enää mitään.

Otin vielä muutamia maisemakuvia, jonka jälkeen oli aika palata autolle ja suunnata keula kotia kohti. Takaisin Kilossa olin viiden pintaan, joten olin viettänyt sangen tarkasti normaalin työpäiväni mitan ulkoilureissulla.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Jäätä odotellessa

Edellisestä ulkokiipeilykerrasta alkaa olla jo pari kuukautta, eivätkä lähiviikkojen sääennusteet näytä kovinkaan hyviltä jään muodostumisen kannalta. Tämä siis tarkoittaa, sitä sisäkiipeilykausi jatkuu vielä vähän aikaa. Onneksi stadikalla pääsee drytoolaamaan, niin ainakin jokainen kiivetty metri on hyödyksi jääputouksia ajatellen.

Ulkokiipeilyä kaivatessa tuli tehtyä pieni video syksyn viimeisestä noususta Kauhalassa. Useamman kerran reitin ruksia tuli hinkattua, ennen kuin pää kesti sen ylittämisen, mutta tulipahan se viimein lähetettyä.



Pool Cleaning Guy, 5+ from Jani on Vimeo.

torstai 27. marraskuuta 2014

Lumisella nevalla

Viime viikonloppuisella Pohjanmaan vierailulla tuli pyörähdettyä pitkästä aikaa Paukanevalla. Alueella on tullut käytyä muutamaan otteeseen reilut viisi vuotta sitten, joten nyt oli hyvä aika vierailla tällä helposti lähestyttävällä nevalla uudelleen. Vielä kun lumisade alkoi muutamaa tuntia ennen ulkoilun alkua, niin olipa vaan mukava päästä oikein kunnolla pitkoksille kävelemään.


Paukanevan kartta

Kävelyn aloitimme Paukanevan itäiseltä laidalta metsäistä pururataa pitkin noin kilometrin verran. Isosaloksi nimetyn pikkumetsikön jälkeen tulimme nevan laitaan ja kävely pitkoksia pitkin pääsi alkamaan.

Pitkokset alkavat

Puolisen kilometriä käveltyämme saavuimme lintutornille, johon piti tietenkin nousta maisemia katsomaan. Ja kyllähän sitä on myönnettävä, että avosuota riitti melkoisen paljon joka suuntaan. Sähkölinjoja lukuun ottamatta alue näytti myös sangen erämaiselta.

Paukaneva lintutornista

Lintutornin jälkeen matka jatkui sangen epätasaisesti tehtyjä pitkoksia. Välillä niissä meni kaksi ja välillä kolme lautaa vierekkäin. Lautojen liitokset olivat myös välillä vähän sinnepäin tehtyjä. Olikohan tänä syksynä uusitut puut vielä kesken tai sitten ne oli pistettu maahan nopeammin mihin olen muualla tottunut.

Pitkoksia riitti useamman kilometrin verran

En kuitenkaan valita, sillä hyvähän niitä oli kävellä, eikä ohut lumipeitekään tehnyt niistä liian liukkaita. Maisemat olivat kyllä lumesta johtuen vielä normaaliakin hienommat.

Jonkun aikaa kuljettuamme saavuimme risteykseen, josta olisi päässyt suoraan reitin loppuun tai läheiselle laavulle. Päätimme käydä vilkaisemassa ensin laavua ja sitten palata takaisin risteykseen ja jatkaa sen kautta reitti loppuun. Meillähän ei ollut mihinkään kiire, joten näin saisimme nähdä Paukanevan kokonaisuudessaan.

Mukavan oloinen laavu. Harmillista, ettei tällä kertaa tullut mitään evään tapaista mukaan.

Koska meillä ei ollut eväitä mukana, otimme laavulla vain muutamat kuvat ja sitten käännyimme takaisin päin. Risteykseen uudelleen päästyämme aurinkokin pilkisti pilvien välistä, joten lumisateisena alkanut päivä yritti vaihtui sangen nätiksi.

Kyllä se aurinko siellä yrittää pilkistää.

Tämän jälkeen pitkokset jatkuivat enemmän metsittyvälle suolle eli nevan korkeammalla oleva keskikohta oli viimein jäänyt taakse. Nyt kun maisemat alkoivat jäädä puiden taaksen piiloon, niin saimme uutta ihmeteltävää, sillä pitkokset muuttuivat muovisiksi. Kyllähän muovisillakin käveli, mutta jotenkin niistä lähtevä ääni ei sopinut luontoon. Ymmärrän miksi kalliita pitkoksia halutaan tehdä kestävämmästä materiaalista, mutta toivon silti etteivät ainakaan muoviset yleisty. Varsinkin, kun niiden liitokset olivat alkaneet jo irrota ja niinpä reitillä törrötti teräviä ruuveja siellä täällä.

Muovipitkokset vaihtuvat leveään lankku-uraan.

Muovista reittiä riitti kilometrin verran minkä jälkeen saavuimme leveälle lankkutielle, joka oli tarkoitettu liikuntarajoitteisille ja lastenrattaille. Tätä viimeistä pikataivalta saavuimme sitten autolle ja niin oli noin kahdeksan kilometrin reitti takana.

Reitin lopussa jännän muotoinen info-katos

perjantai 10. lokakuuta 2014

Lofootit - Kolmas kiipeilypäivä

Kaksi ja puoli kuukautta Lofoottien reissun jälkeen on viimein aika kirjoittaa viimeinen teksti. Mitään ihmeempää syytä pitkälle välille ei ole. Ei ole vain ehtinyt / jaksanut / saanut aikaiseksi.

Gollumin kiivettyä oli reissu allekirjoittaneen osalta käytännössä nähty. Halusin nousta pari hienoa multi-pitch reittiä ja ne olin nyt kiivennyt. Kelit suosivat yhä, mutta enää en ollut valmis lähtemään pitkälle reitille köyden terävään päähän. Muutaman päivän levon jälkeen se olisi saattanut olla vaihtoehto, mutta niin paljoa ei aikaakaan enää ollut.

Keskiviikkona pidimme siis lepopäivän Svolvaerin kaupungissa. Päivä meni mukavasti kaupunkiin tutustuessa, kylmästä oluesta nauttiessa ja ihmisten ilmoilla syömässä käydessä. Niin ja tutustuimme myös paikalliseen historiaan museossa. Hieno ja rento päivä kaiken kaikkiaan.

Gollumin jälkeen ei varusteiden välppäys kiinnostanut. Seuraavan päivän peräkontti näytti tältä.

Torstaina oli sitten viimeinen kiipeilypäivä. Tällä kertaa emme lähteneet merta edemmäksi kalaan vaan kävelimme aamusta Paradisetin kiipeilyalueelle, josta löytyy paljon lyhyitä reittejä. Päivän aikana tuli kiivettyä neljää reittiä. Sami sai kaksi hienoa onsightia ja minä yhden, sekä siihen päälle tuli otettua vielä yhdet pakit.

Sami aloittaa päivän Butter Balls:lla.

Minä ja Butter fingers. Aivan loistava vitosen halkeama.

Maisema Butter fingersin päältä leirintäalueelle päin.

Ja merelle päin.

Samin toinen liidi, Too Wide for Paradise. Hieno ja mukava halkeama. Juuri sopivan rento lopetus reissulle.

Serkukset pitävät hauskaa viimeisenä iltana.

Perjantaina oli sitten aika purkaa leirin ja lähteä kotia kohti. Omalla kohdalla matka kesti kaksi päivää. Samilla reilut parikymmentä päivää.

Lapin portti. Ei sitten huomattu tätä muodostelmaa pohjoiseen päin ajaessa.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Lokakuinen retki Pikku-Parikkaalle

Hyvä ilma ja sunnuntai ilman ihmeempää ohjelmaa olivat hyvä syy lähteä käymään pitkästä aikaa Pikku-Parikas -järvellä. Liikenteeseen lähdimme vasta Aaron päikkäreiden jälkeen, joten olimme Etelälahden parkkipaikalla neljän maissa.

Reitti Pikku-Parikkaalle pohjoisesta päin on sopivan helppo.

Matkaa Pikku-Parikkaan keittokatokselle Etelälahdesta tulee noin puolitoista kilometriä. Reitti on kapeaa hiekkatietä, joten rattaiden kanssa kulkeminen onnistui ongelmitta. Ensi kesänä samaista reittiä voinee jo kokeilla niin, että Aaro kävelee itse. Aikaa saattaa silloin mennä vähän enemmän kuin puoli tuntia, mutta sitä sitten vain pitää varata enemmän.

Valmiista hiilloksesta sai helposti ja nopeasti nuotion aikaiseksi.

Paikan päälle päästyämme sieltä oli juuri lähdössä isompi porukka, joten meillä oli hiillos valmiina odottamassa. Muutamalla puulla sain siis sopivat tulet aikaiseksi ja hetkeä myöhemmin laitoin jo makkarat paistumaan.

Eväiden purku menossa.

Makkarat paistumassa. Tulipaikan edessä oleva poikkipuu toimi hyvänä rajana pikku-jätkälle.

Makkaroiden paistuessa tutkimme hieman ympäristöä Aaron kanssa ja sen verran kova meno pikku-jätkällä jälleen oli, että tarkkana sai olla rantaviivan kanssa. Muutamaa jyrkempää kohtaa lukuunottamatta keittokatoksen ympäristo on kyllä todella toimiva paikka pienille seikkailuille.

Omatoiminen metsäseikkailu menossa.

Sitten siirryimme koko porukalla retkipöydän ääreen. Tämänkertaisina herkkuina oli eväsleivät, peruna- ja aurinkosalaattia, sekä tietenkin makkaraa. Aarolle oli vielä lisäksi vähän perunamuussia mahan täytteeksi.

Se tärkein eli eväiden syönti menossa.

Kyllä pojatkin makkarat saivat.

Tavarat alkaa olla kasassa.




Kaikkien syötyä oli aika kerätä tavarat kasaan ja suunnata takaisin autolle. Paikan päällä olimme noin tunnin, joka riitti mainiosti syksyisenä iltapäivänä. Kaiken kaikkiaan tästä tuli jälleen todella onnistunut retki ja hyvä muistutus, että toisinaan metsäretkeen ei tarvitse varata kovinkaan montaa tuntia. Pitää vain hieman miettiä valmiiksi minne haluaa ja kuinka paljon eväitä otetaan mukaan.


Kotia kohti.

Pikku-Parikkaalla on maisemat kohdallaan.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Reitti Riisitunturille

Korouoman kanjonista nousun jälkeisenä päivänä oli taas aika nostaa rinkka autoon ja lähteä retkelle. Tällä kertaa liikenteeseen lähdettiin kahdestaan Elinan kanssa. Meillä oli ollut tarkoitus ottaa myös Leeko ja Paavo mukaan, mutta kummallakin koiruudella oli ilmaantunut omat pikku vaivansa, joten he jäivät Aaron kanssa mummin, papan ja iso-mummin kanssa Kuusamoon. Säätiedotus oli luvannut alkuviikoksi vesisadetta, mutta saimmekin ajaa Riisitunturia kohti auringon paisteessa.

Reissu alkaa auringon paisteessa

Auton jätimme Kirintövaaraan parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään hyvin merkattua polkua pitkin kohti Riisitunturia. Heti reitin alussa tuli selväksi minkälaisessa maastossa seuraavat pari päivää kuljettaisiin. Polku kulki useampien vaarojen huippujen kautta ja niiden välissä oli yleensä soista maastoa. Suot eivät olleet kuitenkaan niin paha ongelma, koska niiden yli vei aina hyväkuntoiset pitkospuut.

Ensimmäisenä nousimme Kuoppavaaran laelle, joka oli reissun ainoa huippu, jonka olisi voinut myös kiertää mutta tässä vaiheessa maisemareitti vielä tuntui mukavammalta ratkaisulta. Vaaralta alas tultuamme saavuimme Kuoppavaaran laavulle, jossa pidettiin ensimmäinen tauko.

Ensimmäinen taukopaikka

Laavu ei olisi soveltunut yöpaikaksi, koska sen lähellä ei ollut vedenottopaikkaa, mutta muuten se oli oikein söpö pieni taukopaikka. Tauon jälkeen oli taas vuorossa vähän suota ja nousu Matalavaaran viereiselle huipulle. Siltä alas päästyämme oli vuorossa Pikku Karitunturi, jolle riittikin jo vähän enemmän nousua.

Maisema Pikku Karitunturilta

Pikku Karitunturilta laskeutuessamme seuraamme liittyi metsästyskoira. Se jolkotteli hyvän matkaa perässämme, mutta aina kun pydähdyimme ja katsoimme siihen päin, niin koira tuntui katselevan aivan muuhun suuntaan. Aivan kuin se olisi ollut olevinaan kuin ei todellakaan seuraisi meitä.

Vähän ennen Ahmatupaa koira kuitenkin lähti omille jäljilleen, emmekä nähneet sitä enää tämän jälkeen. Onneksi sillä oli jäljitin kaulassa, joten jos se ei omia aikojaan pääsisi kotiin, niin isäntäväki kyllä löytäisi sen jossain vaiheessa.

Ahmatupa oli todella positiivinen yllätys. Voisin jopa sanoa sen olevan yksi mukavimmista autiotuvista, jossa olen yötä viettänyt. Tupa oli jaettu kahteen osaan, joista valitsimme yöpaikaksemme pienemmän. Terassi oli todella iso ja sen nurkassa oli kaasuliesi, joten saimme valmistaa illallisen ulkona hyvässä ilmassa. Ainoa miinuspuoli oli tuvan info-taulu, joka oli pystytetty terassilta näkyvän metsämaiseman keskelle. Olisi se voinut olla vähän sivummassakin.

Ahmatuvan kaasuliesi sijaitsee näppärästi tilavalla terassilla.

Ihmettelin myös miten paljon pahaksi mennyttä puuta liiterissä oli. Miksiköhän ne oli jätetty liian pitkäksi ajaksi ulos märkänemään ja sitten tuotu sisälle on kyllä mysteeri.

Ilta tuvalla meni todella joutuisasti. Söimme pommeli-peruna, sipuli, häränpihvi illallisen ja joimme puoliksi pullollisen punaviiniä. Tietenkin tupakirjaakin piti lukea ja sisään siirryttyämme kaminaan lisäillä rauhakseltaan puita.

Hiiden viesti tupakirjassa

Yhdentoista pintaan siirryimme sitten yöpuulle ja vähän puolen yön jälkeen tuli herättyä aivan liian kuumassa tuvassa. Jälleen kerran oli tullut lämmitettyä liikaa illan aikana ja yöllä makuupussissa sen sai sitten kokea oikein kunnolla. Onneksi uni tuli uudelleen, kun pussin vaihtoi peitoksi ja vähensi liikoja vaatteita ja niinpä loppuyön sai nukkua mitä parhaiten.

Tiistai aamuna söimme aamiaisen, siivosimme tuvan ja toimme sisään polttopuita seuraaville yöpyjille. Sen jälkeen oli aika nostaa rinkat selkään ja lähteä tarpomaan Iso Karitunturia ylöspäin. Kilometrin nousu heti päivän alkuun herätti kyllä hyvin.

Palovartijan tupa Iso Karitunturin huipulla

Iso Karitunturin huipulla oli entinen palovartijan tupa, jonka kävimme vilkaisemassa ja sitten matka jatkui. Jälleen saimme havaita, että kuljimme todellakin maisemareittiä, sillä ura kulki jokaisen vaaran korkeimman kohdan kautta. Vaarojen välissä tarvoimme sitten märässä suomaassa.

Koska kenkäni eivät pitäneet yhtään vettä, olin laittanut niihin jalkoja suojaamaan muovipussit. Ilman tätä ratkaisua olisi jalkani olleet likomärät jo päivän ensimmäisellä etapilla. Nyt sain kulkea jonkin aikaa ennen kuin jalat alkoivat kastua.

Märinpien kohtien yli kulki yleensä hyväkuntoiset pitkokset.

Jossain Rytitunturin alkuvaiheella törmäsimme myös nuoreen pariskuntaan, joka varoitteli, että edessä oleva maasto olisi hyvin rankkaa kuljettavaa. Koljatin laavulle vajaat kolme tuntia myöhemmin saavuttuamme olimme kyllä heidän kanssaan aivan samaa mieltä.

Lounas Koljatin laavulla

Alkuperäinen suunnitelma oli, että olisimme syöneet lounaan vasta seuraavalla laavulla, mutta olimme edenneet sen verran hitaasti, että nyt oli lounaan paikka. Laavun läheisyydessä ei kuitenkaan ollut vettä, mutta onneksi meillä oli juomapullot täynnä ja saimme niiden vesillä pastat keitettyä ja vettä jäi juotavaksikin. Kahveja emme kuitenkaan voineet tällä kertaa keittää.

Maisema Koljatinlaelta

Lounaan jälkeen nousimme Koljatinlaelle, josta oli todella hienot maisemat. Elina uskoi tunnistavansa sieltä jopa Lampelan rantaviivan.

Seuraavaksi oli taas vuorossa paljon suota, mutta onneksi niiden yli pääsi ainakin osan matkaa pitkospuita pitkin.

Kirkkotunturin päällä pidimme seuraavan tauon ja siellä oli kyllä pakko ihmetellä kahta asiaa. Miksi kukaan oli antanut tällaiselle metsäiselle nyppylälle nimeksi tunturi. Niin ja mistähän se kirkko siihen nimeen tuli.

Laskeutuminen Kirkkotunturilta oli yllättävän jyrkkä.

Tauon jälkeen alkoi pitkä ja raskas laskeutuminen. Muutamissa kohdissa polku tuli alaspäin hyvinkin jyrkkää mäkeä ja varsinkin niissä kohdissa polku oli hyvin liejuinen. Olimme jo aikaisemmin tulleet siihen tulokseen, että hyvä etteivät Leeko ja Paavo olleet lähteneet mukaan, mutta varsinkin tällä etapilla olimme hyvin tyytyväisiä päätöksestä. Yksinkin laskeutuminen oli tarpeeksi hankalaa, mutta vetävä koira olisi varmasti aiheuttanut jossain vaiheessa liejuun pyllähdyksen.

Lopulta laskeutuminen oli ohi ja saavuimme Liittolammen laavulle, joka sijaitsi tähänastisista laavuista huomattavasti kauniimmalla paikalla. Ensin luulimme jonkun viettävän yötä täällä, koska laavun takana oli teltta pystyssä, mutta se oli tainnut olla jo jonkin aikaa paikallaan. Kuka lie oli jättänyt majoitteensa niemen nokkaan.

Liittolammen laavu

Laavulta lähtiessämme koko päivän uhannut vesisade alkoi viimeinkin. Oli siis aika laittaa kuoret päälle. Onneksi tästä eteenpäin reitti helpottui jonkin verran, koska kävely alkoi jo tuntua jaloissa ja matkaa oli jäljellä vielä noin kahdeksan kilometriä. Alustavasti olimme aikoneet viettää yön Uudensuonlammen laavulla, mutta edellisenä iltana päätimme kävellä pari kilometriä enemmän ja yöpyä vasta Riisitunturin päällä sijaitsevassa tuvassa. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä vesisade sen kun yltyi, eikä laavun ympäristö ollut muutenkaan kovin miellyttävä.

Vähän olisi vielä matkaa jäljellä.


Pidimme kuitenkin Uudensuonlammen laavulla hieman pidemmän tauon ja täytimme energiavarastoja kylmällä grillimakkaralla. Tässä vaiheessa suklaa alkoi hieman tökkiä, eikä tulia tehnyt mieli tehdä vesisateessa. Sitten aloitimme päivän viimeisen etapin eli Riisitunturin päälle kapuamisen. Ja kyllähän siinä riitti tekemistä, eikä nousua auttanut todella liejuinen polku. Huipulle päästyämme ei maisemia tehnyt mieli jäädä katselemaan. Sen verran koviksi sade ja tuuli olivat yltyneet. Tallustimme siis viimeisen kilometrin tuvalle hiljaisuudessa ja päät kumarassa.

Riisitunturin tuvan ovella meitä odotti koiran haukunta ja sisällä hieman vanhempi pariskunta, joka oli jo ehtinyt levittää varusteensa ympäri huushollia. Eikä heitä voi tästä syyttää, kukapa sitä kahdeksan aikaan vesisateesta enää lisää yöpyjiä odottaa. He kuitenkin keräsivät nopeasti tavaransa omalle puolelle tupaa ja me levitimme omamme toiselle puolelle. Mahduimme siis kaikki sisälle ongelmitta.

Pariskunnan mies myös sytytti kaminan, jotta varusteemme kuivuisivat paremmin ja tuvan kosteus hieman laskisi. Hetkeä myöhemmin, kun olimme saaneet vaihdettua kuivaa ylle, juttelimme jo heidän kanssaan vaeltamisesta ja monista muista pohjoiseen liittyvistä asioista.

Kauaa ei tarvinnut kuitenkaan lepuuttaa väsynyttä kroppaa, kun oli jo aika aloittaa illallisen teko. Myös reissun toinen punaviini pullo avattiin tässä vaiheessa. Syötyämme ja pullon tyhjennettyämme olimme vielä hetken hereillä ja sitten oli aika siirtyä yöpuulle. Onneksi tuvan kumpikin pariskunta oli samoihin aikoihin valmis punkkaan, joten hiljaisuus tuli todella nopeasti. Yöllä naapurin mies ja minä pidimme kuulemma melkoisen kuorsaus-kilpailun, jonka hävisin täysin suvereenisti.

Lähtö Riisitunturin tuvalta


Keskiviikkolle meillä ei ollut enää kuin vajaa kilometri käveltävää parkkipaikalle. Hyvä niin, sillä kyytimme tuli sinne kymmeneksi ja litimärissä kengissä käveleminen ei kiinnostanut enää sitten yhtään.

Maisema Riisitunturilta Yli-Kitkalle päin.

Parkkipaikalle päästyä ehdimme juuri vaihtaa villasukat ja crockit märkien kenkien tilalle ja sitten Elinan porukat jo ajoivat paikalle, Aaro, Leeko ja Paavo mukanaan. Iloisen jälleen näkemisen lisäksi vietimme vielä hetken parkkipaikalla, jotta Aaro sai vähän tutkia aluetta ja sitten pakkauduimme kaikki autoon ja lähdimme hakemaan Passattia Kirintökeskuksen parkkipaikalta.

Aaro selittää tilannetta äidille.