Lofootit - Toinen nousu

Maanantai aamuna herättiin huomattavasti ensimmäistä aamua viileämmästä teltasta. Tämä oli mahdollista, sillä leirintäalueen ainoa aamuauringolta varjossa oleva telttapaikka oli vapautunut edellisenä päivänä ja siihenhän me olimme siirtäneet omamme. Vaikka herätyksen jälkeen ei tullut jäätyä telttaan makoilemaan loppureissullakaan, niin kylläpä vain aamut olivat miellyttävämpiä, kun ei tarvinnut herätä tukalassa kuumuudessa.

Tämän päiväiseksi reitiksi olimme valinneet 1910 rute:n Svolvaergeitalta. Paikka oli näyttänyt topo kirjassa todella upealta, joten pitihän se lähteä paikan päälle tarkistamaan. Kuulimme myös, että reitillä on todella paljon ruuhkaa ja oppaat tulevat sinne päivittäin asiakkaittensa kanssa kiipeämään.

Norjalaiset lähestymiset ovat pitkiä ja jyrkkiä

Kymmenen pintaan olimme siis perus-norjalaisella lähestymispolulla. Tämä tarkoitti reilua tuntia hyvin jyrkkää mäkeä. Ja minkälainen reitti meitä ylhäällä odottikaan, kuusikymmentä metrinen pilari nousi vuoren reunalta. Reitit lähtivät pohjoiselta sivulta ja kolme muuta sivua jatkuivat usean sataa metriä alaspäin. Reitin varmistettavuus näytti myös paikoin hankalalta ja meitä ennen paikan päällä olleita kiipeäjiä seuratessa oli selvää, että muutama sangen pitkä rannari olisi pitänyt tehdä nousun aikana.

Reittiä vielä ihmetellessäni paikalle tuli kaksi opasta neljän asiakkaan kanssa ja he aloittivat oman nousunsa valmistelut. Sitten kapealle "odotustasanteelle" tuli vielä muutama köysistö lisää. Nyt kalliolla oli päivän ensimmäinen hyvin hitaasti etenevä köysistö, oppaat ja meidän lisäksi oli useampi kiipeilypari odottamassa vuoroaan. Tässä vaiheessa minulta meni lopullisesti halu edes yrittää reittiä. Syynä siihen oli oma epävarmuuteni osin huonosti varmistettavalla reitillä ja paljon katsojia odottamassa vuoroaan.

Ensimmäisen köyden mitan olisin varmasti päässyt rauhallisesti etenemällä, mutta toinen pitchi epäilytti. Sen lisäksi toppi oli todella ruuhkainen, eikä sen varmistettavuudesta ollut mitään tietoa. Tein siis ratkaisuni, tämä reitti ei ollut tällä kertaa minua varten.

1910 ruten toppi olisi ollut todella hieno, mutta sinne ei ollut meillä menemistä tällä kertaa.

Päivä ei kuitenkaan mennyt missään tapauksessa hukkaan. Kiipeilypaikalle nouseva polku jatkui vielä vuorenrinnettä ylöspäin, joten lähdimme seuraamaan sitä. Ja mitkä maisemat ylhäällä meitä odottikaan..

Svolværin kaupunki ja ympäröiviä maisemia

Leiriin viimein palattuamme en päässyt millään irti ajatuksesta, että olipa sitten tullut pakitettua ennen kuin edes tuli yritettyä kiipeämistä. Tiesin päätökseni olleen oikea, mutta ei se nousevaan tappio-fiilikseen auttanut.

Meillä oli ollut tarkoitus lähteä käymään läheisessä Svolværin kaupungissa seuraavana päivänä, mutta suunnitelmiin tuli muutos ja niinpä lähestyimme tiistai aamupäivällä Gandalf -kalliota.

Gollum alkaa keskellä olevan kiven päältä. Ensimmäinen ankkuri kuvan keskellä olevan neljän kiipeilijän suman kohdalla

Kallion juurella oli jo melkoinen kuhina kymmenen jälkeen meidän paikan päälle päästessä. Onneksi suurin osa kiipeäjistä oli menossa Gandalf -reitille, joka oli kallion suurin klassikko. Me valitsimme reitiksi Gollum:in. Sille oli menossa vain opas, kolmen asiakkaan kanssa, sekä suomalainen pariskunta, joista sai sellaisen kuvan ettei heitä tarvinnut odottaa.

Ennen aloitusta oli jälleen hyvin aikaa välpätä varusteita.

Noin tunnin odottelun jälkeen oli sitten meidän aika lähteä kiipeämään. Pakko myöntää, että edellisen päivän pakit ennen aloittamista ja tämän päivän odottelut, söivät uskoa omiin mahdollisuuksiini reitin suhteen. Takaisin kääntyminen ei ollut kuitenkaan tänään optio, vaan yrittämään piti lähteä.

Reitin alku oli melkoinen lapsilukko. Ensin noustiin ison kiven päälle, mutta sen jälkeen oli kevyesti negatiivinen osuus. Onneksi tälle osuudelle sai hyvin muutamat varmistukset, mutta sainpa puhistua ihan kunnolla kohdan yli päästäkseni. Sitten oli pieni poikkari vasempaan ja alkoi hyvin suoraviivaisen halkeaman kiipeäminen. Varmistuksia sai tälle pätkälle hyvin ja eteninkin sitä mukavaa vauhtia aina ensimmäiselle ankkurille asti. Jouduin kuitenkin odottamaan ankkuripisteelle pääsyä hyvän tovin, sillä suomalaispariskunnan kakkonen oli siellä vielä odottamassa vuoroaa. Ylhäällä oli siis vähän ruuhkaa neljän kiipeilijän porukan kanssa.

Viimein pääsin ankkuripaikalle ja sain omani rakennettua. Paikan päällä oli myös yksi kiila ja siinä slingi, jotka auttoivat ankkurin teossa huomattavasti. Samia ei tarvinnut tällä reitillä kauaa odottaa, sillä sen verran hyvää vauhtia hän puhdisti reittiä.

Sitten meillä olikin vuorossa sopiva säätö, sillä vaikka kyseessä ei ollut aivan roikkuständi, oli tilaa ankkurilla melko vähän. Köyden siirto Samille ja varmistusten antaminen minulle vaativat oikeasti vähän tuumailua. Onneksi allamme ei ollut ketään nousemassa, joten meillä oli hyvin aikaa.

Lopulta kaikki oli valmista ja minä pääsin jatkamaan nousemista. Tässä vaiheessa reittiä ennen meitä kiivennyt opas oli jo ehtinyt alas ja oli nyt Gandalfilla meidän kohdalla. Hän kysäisi voisimmeko
ottaa  hänen jättämänsä kiilan, slingin ja sulkkarin mukaamme ylös. Lupasimme tietenkin tuoda hänen ankkuritarpeensa mukanamme.

Toisen köydenmitan alussa jouduin tekemään hieman enemmän töitä eteenpäin päästäkseni, mutta vähä vähältä matka eteni ja voisin sanoa kiipeilyfiiliksen olleen sangen hyvä tällä osuudella.

Kallion muuttuessa enemmän ruohikkoiseksi släbiksi aloin ihmettelemään, että mihinkähän se seuraava ankkuri kuuluikaan. Etenin vielä vähän matkaa, mutta jotenkin kohta tuntui väärältä. Jatkoin kuitenkin vielä vähän matkaa ja päätin olevani suunnilleen ankkurin paikalla.

Itseni lehmänhännällä camuun kiinnitettyäni huomasin pahan mokan varustuksessani. Ehkä pahimman mitä on tullut koskaan pitkillä reiteillä tehtyä. Minulla ei ollut ankkuriin tarvittavaa cordelettea mukana. Se oli yhä Samin valjaissa. Onneksi minulla oli mukana kaksi 120cm slingiä, joista sain hieman improvisoimalla ankkurin kasaan.

Samia varmistaessani suoraan alapuoleltani lähestyi kiipeilijä. Sami ei ollut kuitenkaan kertonut radiopuhelilla, että meidän reitillä olisi ollut muita. Kysyin lähestyvältä kiipeäjältä millä reitillä hän oli tulossa ja millä reitillä minä olin hänen mielestään. Vastaus oli, että olin Gandalf's Kaminilla. Olin siis eksynyt pari metriä liikaan oikealle reittini loppussa. Se oli kuulemma sangen yleistä näissä vierekkäin kulkevissa halkeamissa. Minulla oli siis seuraavalla KP:lla noin viiden metrin poikkari tiedossa, jotta pääsisin takaisin omalle reitilleni.

Samin päästyä ankkurille oli pikapalaverin paikka, sillä oikealle reitille päästäkseni minulla oli huonosti varmistettava poikkari heti alussa, mutta ylöspäin jatkuva reitti näytti huomattavasti hankalammalta, mitä Gollum olisi. Päätin siis jatkaa oikealle reitille ja poikkarille.

Seuraavat metrit etenin helpohkoa poikkaria, mutta varmistusten puute alkoi kaivella mieltä sangen nopeasti. Viimein reittini alle päästyäni sain laitettua C3:sen aivan liian ohuen fleikin alle. Uskoin sen kuitenkin pitävän ainakin pienen putoamisen, joten siihen luottaen tein pienen nousun ja sain viimein hyvän camun kiinni.

Tämän jälkeen olikin edessä taas mukavaa kiipeämistä ja hetken kulutta myös saavuin reitin oikealle ankkurille. Se olisi ollut paljon meidän käyttämäämme mukavampi paikka, mutta tällä kertaa se jäi käyttämättä.

Vielä muutamat metrit sain jatkaa miellyttävää halkeamakiipeily ja sitten eteeni avautui reitin lopun släbi, jossa kulki useampia ohuita halkeamia. Tässä kohtaa jouduin kaivamaan topon esille ja hetken uumoilemaan oikeaa reittiä.

Halkeaman valittuani alkoi sitten viimeinen ponnistus. Loppua ei myöskään helpottanut, että edellisestä vesihuikasta ja ruokapalasta alkoi olla melkoisen monta tuntia ja aurinko oli paistanut reitille koko nousun ajan. Onneksi reitti ei enää vaatinut paljoa voimaa, piti vaan jatkaa rauhallisesti ja etsiä paikkoja, joista pitää kiinni ja kammeta itseään ylöspäin. Vielä yhdessä kohtaa varmistusten välikin alkoi venyä pidemmäksi kuin olisin tässä vaiheessa päivää halunnut sen kasvavan, mutta onneksi sain pienen kiilan juuri oikeaan paikkaan ja niin tämän viimeisen henkisen avun turvin pääsin toppiin. Niin oli Gollum kiivetty ja Lofoottien reissun kruunasi ehkä hienoin reitti, jonka olen koskaan noussut.

Vielä ei ollut kuitenkaan aika juhlia suoritusta. Ensin piti saada ankkuri rakennettua ja koska olin noussut hieman liian ylös, kesti sille sopivan kohdan löytäminen yllättävän kauan. Kahden piissin ja yhden kallion sarven slingauksen jälkeen pääsin kuitenkin varmistuspuuhiin. Samin nousun ensi metreillä kuului radiopuhelimesta surullinen uutinen. Ensimmäisenä laittamani C3:nen ei lähtenyt irti. Sen verran jouduimme siis uhramaan Gollumille. Loput varmistukset Sami toi onneksi ylös mukanaan ja niin oli tämän päivän kiipeilyt hoidettu.

Topissa voisi varmaan joskus hymyillä, mutta ei tällä kertaa.

Ylhäällä oli myös aikaisemmin reitillä näkemämme opas. Hänelle saimme annettua slingin ja sulkkarin, mutta ankkurissa ollutta kiillaa Sami ei ollut saanut irti. Kerroin myös oppaalle, että meillä jäi C3:nen matkan varrelle. Uskon vahvasti, että hän kävi seuraavana päivänä yrittämässä irrottaa sitä. Sen verran tarkkaan hän kysyi piissin paikan. Toivon, että hän sai sen irto, ettei kallis varmistuslaite jäisi kallion koloon ruostumaan.

Joimme vielä topissa loput puolen litran vesipullosta ja söimme hyvin sulaneet suklaapatukat. Sitten piti lähteä etsimään polkua alas. Se löytyi onneksi helposti ja noin puolen tunnin päästä olimme reitin juurella hakemassa sinne jättämiämme tavaroita. Vielä parikymmentä minuuttia ja olimme autolla ja siitä toinen mokoma niin leirissä.

Reitti alkoi kuvan keskellä olevien sähkötolppien luota ja jatkui 100m. Laskeutuminen vasemman kautta kiertäen.

Lounaan söimme kuuden jälkeen ja sitten piti vielä käydä peseytymässä. Sen jälkeen vasta pystyi rentoutumaan ja nauttia muutamat lämpimät oluet. Illallinenkin taisi mennä tällä kertaa lähemmäksi kymmentä, mutta onneksi meillä ei ollut kiirettä nukkumaan. Tälle päivälle oli kiivetty upea reitti ja huomenna olisi lepopäivä.

Tämän päivän päätteeksi ei kiinnostanut varusteiden valmiiksi välppäys.

Lofootit - Ensimmäinen nousu

Tämän vuotinen kesälomareissu suuntautui Lofooteille. Parin vuoden takaisten Kvalyon kiipeilyjen jälkeen olin pyöritellyt mielessäni uutta matkaa Pohjois-Norjaan ja tälle vuodelle se sopi mitä parhaiten.

Heinäkuun puolessa välissä Passattiin oli siis pakattu sopivasti ruokaa, juomaa, varusteita ja tietenkin kaikki mitä pitkien reittien kiipeilyyn tarvittaisiin. Yhden pintaan starttasin kotoa ja ensimmäisenä piti hakea Sami töistä. Hänellä oli juuri oikeanlainen kesäloman aloitus. Töistä suoraan reissuun.

Noin yhdeksän tuntia myöhemmin pysähdyimme Kemiin Motelli-Ravintola Käpylän pihaan. Siellä meitä odotti yöpaikka ja lämmin sauna.

Toimiva yhden yön pysähdyspaikka

Lauantaiaamu alkoi täyttävällä hotelliaamiaisella, jonka jälkeen jatkoimme Tornion kautta Ruotsin puolelle. Sitten olikin edessä pitkä ajo Kiirunan kautta Norjaa kohti ja noin kymmenen pintaan illalla olimme viimein Lofooteilla, ilmaisella Kallen leirintäalueela. Paikalta löytyi vessat ja vesipiste, joten kaikki mitä viikon leirielämään tarvittiin.

Ruotsin halki ajamassa.

Tämän reissun base camp.

Pitkä ajomatka oli tehnyt tehtävänsä ja nopean illallisen jälkeen olimme valmiit nukkumaan. Käytännössä siis tuli pari päivää käytettyä ajamiseen, mutta ympärillä avautuvia maisemia väsynein silmin katsellessa tiesi sen kannattaneen.

Sunnuntaiaamun herätys oli taas hyvä muistutus miltä tuntuu herätä lämpimällä kelillä teltasta. Sen verran kuuma auringon lämmittämässä teltassa oli, ettei ollut mitään tarvetta jäädä makuupussiin ihmettelemään vaan ulos oli päästävä mahdollisimman nopeasti. Pari tuntia heräämisestä taas meni siihen, että starttasimme auton ja suuntasimme reissun ensimmäiselle kalliolle.

Tälle päivälle olimme valinneet helpoimman top50 reitin, joka toposta löydettiin. Reitin nimi oli Pianohandler Lunds rute (4+). Pariin vuoteen ei ole tullut multi-pitch reittejä kiivettyä, joten helppo reitti hyvillä varmistuspaikoilla oli juuri oikea valinta.

Yllättävän helppo lähestyminen. Reitti lähtee sähkötolpalta ja kulkee suunnilleen varjon rajaa pitkin.

Lähestyminen reitille oli Norjan mittapuulla hämmentävän helppo, vain viiden minuutin kävely autolta, eikä edes pahempaa kivikkoa matkalla. Yllätyksenä tuli kuitenkin kuinka paljon ihmisiä reitillä oli. Olin kyllä ymmärtänyt, että Lofooteilla riittää kiipeilijöitä, mutta en ollut tajunnut, että varsinkin helpoilla top50 reiteillä saa niin paljon jonottaa. Reitin alle päästessämme oli sen jokaisella viidellä pitchillä kiipeilijöitä ja lähtöä odotti vielä kolme köysistöä. Onneksi sää oli hyvä, sillä edessä oli melkein parin tunnin odotus ennen kuin meidän kiipeämisvuoro alkaisi.

Valmiina kiipeämään

Lopulta reitin ensimmäinen pitchi oli vapaa ja sen ankkuripaikalla enää yksi köysistö aloittelemassa nousua. Oli siis meidän vuoro aloittaa. Ensimmäisen köydenmitan alussa oli vähän kiivettävää vaakahalkeamassa ja sitten pieni kävely ankkurille. Jos seuraava pätkä olisi ollut vapaa, olisin mielelläni linkannut ykkös ja kakkos pätkät. Tämä ei kuitenkaan ollut tilanne vaan edessämme olevien kiipeäjien liidaajalla oli vielä täysi urakka menossa. Sain siis rauhassa rakentaa ankkurin ja ehdinpä vielä vaihtamaan pari sanaa toisen köysistön kakkosen kanssa Samia varmistellessa.

Pianohandler Lunds rute KP1 from Jani on Vimeo.

Ensimmäinen KP takana.

Ankkurille päästyään Sami tutkaili hetkisen aikaa seuraavaa köydenmittaa ja ehdotti sitten, että hän voisi liidata sen. Tämä tietenkin sopi, joten eihän siinä sitten ollut muuta kuin varmistuslaitteet hänen valjaisiin ja mies matkaan. Alku meni Samilla todella mallikkaasti, mutta reitin puolen välin lyhyt släbi, johon ei saanut varmistuksia, meinasi käydä ylivoimaiseksi. Jonkin aikaa Sami siinä uumoili, mutta teki sitten oikean ratkaisun ja kiipesi kohdan ongelmitta. Pitchin lopussa oli vielä vähän hankalampi vinohalkeama, jossa olisi pitänyt luottaa laybackiin ja jaloilla kitkaan. Parin yrityksen jälkeen Sami ohitti tämän kohdan pienellä puskarymistelyllä. Reittiä puhdistaessani kävin vilkaisemassa tätä hakeamaa ja olin vahvasti sitä mieltä, että se oli huomattavasti helpompi kuin aikaisempi släbi pätkä. Tämä oli kuitenkin vain minun mielipiteeni. Köyden terävässä päässä olevalle näiden ratkaisujen tekeminen on aina eri asia kuin kakkosena tulevalle. Pääasia, että matka jatkui ylöspäin.

Pianohandler Lunds rute KP2 from Jani on Vimeo.

Kolmas pitchi oli sitten reitin ruksi. Topokirjan mukaan se oli huomattavasti neljä plussaa vaikeampaa kiipeilyä jos jammaaminen tuottaa ongelmia. Allekirjoittaneella on halkeamakiipeilystä perusteet hallussa, mutta kovin ihmeellisenä käsien ja jalkojen halkeamaan tunkijana en voi itseäni pitää.

Reitin alku oli taas helppoa 4+ kiipeilyä ja tällä pätkällä Sami jäi pienen kalliolipan alle piiloon. Tästä johtuen kommunikointimme alkoi vaikeutua heti alussa. Vain kovaa huutamalla Sami kuuli jotain ja silloinkin piti melkein joka kerta toistaa asiansa. Onneksi kiipeämisen aikana ei tarvinnut ihmeemmin jutustella, joten tämä ei ollut ongelma.

Sitten pääsin ruksin luokse ja sen alkumetreistä minulle selvisi, ettei jammaustaitoni meinanneet oikein riittää tälle pätkälle. Kallion pätkä ei ollut kovinkaan jyrkkä, mutta sen muoto oli jotenkin täysin minulle sopimaton ja vieläpä hyvin ilmava. Vähä vähältä sain kuitenkin revittyä itseni ylöspäin ja varmistuksia tuli tälle osuudelle laitettua melko tiheään. Lopulta ruksi tuli kuitenkin ohitetua ja niin oli jäljellä enää lyhyt ja helppo halkeama. Sitä kuitenkin vaikeutti, että rope drag oli köydessä aivan kamala. Olin siis klippaillut köysiä ruksin aikana ihan miten sattuu ja nyt jouduin maksamaan siitä.

Viimeinen halkeama meni mukavasti ja sitten sain ottaa muutaman kävelyaskeleen ja alkaa tekemään ankkuria. Tämän jälkeen homma muuttuikin aivan uudella tavalla vaikeaksi, sillä Sami ei kuullut mitään mitä yritin hänelle huutaa. Pari kertaa kuulin alhaalta, että toista, mutta käytännössä emme kuulleet sanaakaan toisiltamme. Minulla meni varmaan vartti ennen kuin sain köyttä repimällä Samin kiipeämään.

Lopulta olimme kuitenkin molemmat kolmannen pitchin ankkurilla ja reitin viimeinen osuus pääsi alkamaan. Topoon oli merkattu vielä kaksi köydenmittaa, mutta ensimmäinen niistä oli vain kymmenen metriä, joten päätin linkata ne ja kiivetä suoraaan toppiin.

Hetken jouduin kyllä uumoilemaan, että mistäs kohtaan sitä pitäisikään aloittaa viimeinen nousu, mutta ensimetrien jälkeen homma alkoi taas toimia. Eikä alussa joutunut kovin montaa metriä kiipeämäänkään, kun taas piti vähän kävellä ankkuripaikalle, jota emme siis tällä kertaa käyttäneet vaan jatkoin samalla vauhdilla päivän viimeiselle kiipeilyosuudelle.

Seuraavat kymmenisen metriä meni helposti pari metrisiä "portaita" yksi kerrallaan noustessa ja portaan päälle aina varmistuksen laittaessa. Sitten jouduin ongelman eteen, sillä seuraava vaihe näytti todella kinkkiseltä ja huonosti varmistettavalta. Jonkin aikaa kallion pätkää ihmeteltyäni ymmärsin viimein, että olin lähdössä liikaa oikeaan. Minun piti lähteä enemmän vasempaan ja nousta släbille, jossa kulki kapea sormihalkeama. Jyrkemmällä osuudella tämä halkeama olisi saattanut jäädä minulta nousematta, mutta positiivisella kalliolla pystyin etenemään sitä rauhakseltaan parit varmistukset jälkeeni jättäen.

Pianohandler Lunds rute KP4 from Jani on Vimeo.

Släbin päätyttyä oli vielä vähän todella helppoa kiipeämistä jäljellä ja niin olin topissa. Vielä ankkuri, Sami ylös ja eväsleipien syöntiin. Leipiä syödessä ohitsemme käveli nuori nainen, joka tuli samasta suunnasta josta mekin olimme juuri tulleet. Ensin meinasin kysyä, että mistäs sinä olet tulossa, mutta sitten ymmärsin hänen soolonneen saman reitin kuin me juuri kiipesimme. Kukin kiipeää tavallaan.

Eväät syötyämme lähdimme etsimään laskeutumisankkuria, jonka piti olla jonkin matkan päässä meistä vasempaan, kallion toisella kyljellä. Se löytyikin ongelmitta, mutta olisimme kyllä kulkeneet sen ohi jos ennen nousun alkua meille ei olisi vihjattu siitä.

Reitti kiivetty

Alas päästyämme ei tarvinnut enää jäädä ihmettelemään vaan nopeasti autolle ja sitten vartin ajo leiriin. Leirissä olimme viiden maissa, joten oli hyvä aika syödä lounas ja lähteä etsimään peseytymispaikkaa. Otimme pyyhkeet mukaan ja suuntasimme Paradiset kallioille, jotka sijaitsevat noin kilometrin päässä leiristämme.

Kartan mukaan Paradisetista piti löytyä vuorilta tuleva puro ja pieni lampi. Uskoimme jomman kumman niistä sopivan peseytymiseen, mutta paikan päälle päästyämme vasta tajusimme mistä paikka oli saanut nimensä. Vuoripurosta muodostui juuri ennen merta upea hiekkapohjainen lampi, jonka ympärillä kalliot kohosivat. Leirimme oli jäänyt kuuden pintaan varjoon, kun aurinko oli mennyt vuorten taakse, mutta täällä se vielä paistoi. Oli siis helppoa ymmärtää miksi monet kiipeilijät raahaavat leirinsä lammen rantaan.

Aurinko paistaa Paradisetissa

Saimme peseytyä sangen lämpimässä vedessä ja sitten oli aika palata leiriin. Loppu illan aikana valitsimme seuraavan päivän kiipeilyreitin, joimme muutamat peräkonttilämpimät oluet ja yhdeksän pintaan oli illallisen vuoro. Syönnin jälkeen jaksoi vielä välpätä varusteet seuraavaa päivää varten valmiiksi ja sitten oli aika siirtyä unten maille. Ja voin vakuuttaa, ettei unta tarvinnut montaa hetkeä odottaa.

Isät ja lapset Nuuksiossa

Viime lauantaina tuli lähdettyä hieman tavallisesta poikkeavalla kokoonpanolla retkeilemään. Olin päättänyt lähteä Aaron kanssa parin tunnin kävelylle, koska Elina oli koiratapahtumassa talkoolaisena. Töissä tuli puhuttua suunnitelmasta ja Tomek sitten kysyi, että mahtuisiko mukaan? Ja kyllähän se seura kelpasi. Aaron kanssa on kyllä mukavaa metsäpoluilla, mutta juttuseuraksi hänestä ei oikein vielä ole.

Yhdeksän pintaan lauantaiaamuna olimme Haukkalammen parkkipaikalla valmiina lähtöön. Minä nostin Aaron rinkassa selkään ja Tomek otti heidän pienokaisensa mahan päälle tulevaan reppuun. Sitten isät suuntasivat polulle ja kohti Iso-Holman tulipaikkaa.

Reipasta tahtia Iso-Holmaa kohti. (c)Tomek

Käveltävää meillä oli suuntaansa noin kaksi ja puoli kilometriä, mikä meni mukavasti hyviä polkuja kulkien. Kävelyn aikana Aaro tuttuun tyyliinsä höpötteli rinkassa niitä näitä ja minä vastailin parhaani mukaan tietämättä yhtään mistä minulle kerrottiin. Retkikavereittemme meno oli hieman rauhallisempaa, mutta kyllä hekin taisivat ihmetellä kaunista Nuuksiota. Tämä olikin Tomekille ensimmäinen kerta Nuuksion metsissä. Minulle taas tämä oli ensimmäinen kerta Iso-Holman rannalla. Ja koska loppumatkaa sinne ei ole merkattu, jouduin myös seuraamaan etenemistämme kännykän kartasta.

Eväshetki

Oikea reitti löytyi onneksi ongelmitta ja pääsimme hyvissä ajoin määränpäähämme. Siellä alkoi sitten päivän tärkein osa eli eväshetki. Aarokin jaksoi istua hetken aloillaan ja syödä vähän hedelmiä ja leipää, mutta kauaa tämä ei kuitenkaan kestänyt. Selvästi pahin nälkä tuli nopeasti täytettyä ja sitten jaksoi aloittaa tutkimusmatkailun. Siinä sitä sitten yritin syödä omia leipiäni ja juoda kahvia, samalla pikku-jätkän perässä juosten. Vajaan tunnin viihdyimme Iso-Holman rannalla, minkä jälkeen oli aika pakata leiri ja lähteä kävelemään autoille päin.

Eväät syöty ja tulipaikka tutkittu, joten on aika lähteä kotiin päin. (c)Tomek

Ennen kotiin lähtöä kävimme vielä tarkistamassa toisen järven rannalla olevan tulipaikan, sillä se oli vain muutaman sadan metrin päässä meidän taukopaikastamme. Nopean tutustumisen perusteella pidin meidän valitsemastamme paikasta hieman enemmän, mutta tällä toisella paikalla oli huomattavasti paremmat telttapaikat. Joskus pitää siis palata yötä viettämään Iso-Holman rantaan.

Metsän siimeksessä on vielä vihreää.

Noin kilometrin autoille päin kuljettuamme alkoi Aaron elämä rinkassa käydä rauhattomaksi, joten annoin hänelle tutin suuhun. Tämä rauhoitti odotetusti tilannetta, mutta sitä en odottanut että viitisen minuuttia myöhempään rinkasta kuului jo rauhallinen tuhina. Vähän tämän jälkeen myös Tomekin reppumatkaajan pää alkoi painua ja isä joutui tukemaan sitä kädellään. Niin se vain luontoretki uuvutti kummatkin pikku-retkeilijät.

Autoille päästyämme piti lapsen siirto rinkasta ja repusta tehdä mahdollisimman rauhallisesti, jotta hyvin alkaneet päiväunet jatkuisivat myös kotimatkan. Aaro kyllä heräsi, kun laitoin häntä turvaistuimeen, mutta ei tainnut auto päästä montaakaan sataa metriä, kun takapenkillä jo nukuttiin. Ymmärtääkseni sama tapahtui myös Tomekin autossa.

Niin tuli jälleen vietettyä yksi hieno retkipäivä ja huomattua että sopiva kävelymatka ja hyvät eväät mukaan, niin isätkin selviävät perheen pienimpien kanssa metsäretkellä.

Pikku-seikkailija ja luonnon ihmeet.