Itsenäisyyspäivän retki

Viimeiset kolme itsenäisyyspäivää olen viettänyt Korouoman rotkolaaksossa jäätä kiiveten. Tänä vuonna kyseinen reissu siirtyi kuitenkin helmikuun alkuun, joten itsenäisyyspäivälle piti keksiä jotain muuta ulkoilullista toimintaa. En kuitenkaan halunnut olla useampaa yötä poissa kotoa, joten Nuuksio soveltui mitä parhaiten kohteeksi.

Reissun teemaksi valitsin Nuuksion pohjois-eteläsuunnassa kävelyn ja yöpaikan suhteen päädyin Takalan laavuun. Aluksi meinasin viettää yön yksinäni, mutta sitten päätin kysyä Artoa mukaan tulta tuijottamaan märkään, kylmään ja pimeään metsään. Hän olikin heti idean kannalla, joten niin oli tällekin itsenäisyyspäivälle reissu tiedossa.

Itsenäisyyspäivää edeltävällä viikolla alkoi selvitä, ettemme joutuisi viettämään yötämme kovinkaan kylmässä, sillä lämpötila ei millään suostunut laskemaan nollan alapuolelle. Sitäkin märempää vuorokautta meille oli kuitenkin tiedossa, säätiedotusten luvatessa räntää jopa kolmen hiutaleen verran.

Torstaina 5.12. meidän oli viimein Arton kanssa aika lähteä vähän kävelemään ja laavulle istumaan. Jotta Nuuksion halki kulkeminen olisi sujunut mahdollisimman jouhevasti jouduimme kuitenkin ensin vähän siirtelemään autoja. Ajoimme ensin peräkanaa meidän ja Arton autolla Siikarannan kurssikeskukselle, jonne jätimme Arton auton. Sitten  kiersimme Nuuksion meidän autolla Nummelan kautta Salmijärven rannalle. Elina oli lähtenyt mukaan autojen siirtoon, joten meidät jätettyään hän pääsi lähtemään kotia kohti. Arto ja minä taas suuntasimme pimeään metsään otsalamput tietämme valaisten.

Päivän aikana satanut ohut lumipeite teki metsästä hieman valoisamman.

Seitsemän jälkeen olimme sitten Takalan laavulla ja aloitimme leirivalmistelut. Tämä tarkoitti käytännössä puiden hakkaamista ja nuotion sytyttämistä. Tulen sytyttyä piti myös vaihtaa lämpimämpää päälle. Vaikka ilma oli nollassa, niin yllättävän paljon sitä sai laittaa päälleen, jotta nuotiolla istuminen tuntuisi mahdollisimman mukavalta.

Kaiken ollessa valmiina pääsimme hetkeksi istumaan ja nauttimaan illan ensimmäiset oluet. Ja kylläpä olut maistuikin tulen loimotuksessa hyvältä. Tämän kauempaa emme kuitenkaan voineet vielä istua toimettomina, sillä seuraavaksi oli illallisen vuoro. Olimme tuoneet mukanamme vain kaksi litraa vettä miestä kohti, joten makaroonin keittoon ei näitä vesiä viitsinyt käyttää. Jouduimme siis tetsaamaan pimeässä metsässä reilun sadan metrin päässä virtaavalle purolle. Outoa kyllä, että laavu on rakennettu näin kauaksi purolta. Varsinkin takaisin laavulle tulo, kun kannoin vettä täynnä olevaa kattilaa, matka tuntui yllättävän pitkältä.

Suurin osa vedestä pysyi kuitenkin kattilassa ja niinpä ruuan laitto pääsi alkamaan. Tälle illalle olin varannut tämänhetkistä bravuuriani: makarooni, poronöde, sipuli, oliivi -muhennosta. Ruuan laittoa hidasti kuitenkin vähäinen kaasu. Olin ottanut kaksi sangen tyhjää kaasupulloa mukaan, jotta ne tulisivat vielä hyötykäyttöön. Enkä halunnut käyttää toista kaasua tähän ruokaan, jotta saisimme varmasti aamulla pekoni-kananmuna -aamiaisen. Loppujen lopuksi jouduin siis tekemään makaroonit tulella, jotta kaasu riittäisi paistinpannun käyttöön.

Ruuan laittoa ja tuleen tuijottamista.

Yhdeksän pintaan ruoka oli valmista ja hyväähän se jälleen oli. Syötyämme istuimme vielä melkein puolille öin niitä näitä höpötelle ja hieman jaloviinaa lämmikkeeksi naukkaillen, kuten tulilla istuessa on tapana. Ennen nukkumaan menoa säädimme vielä hetken aikaa nuotion kanssa, sillä se oli savuttanut koko illan laavuun. Jouduimme siis sammuttamaan nuotion ja odottelemaan hetken pahimpien savujen hälventymistä. Tämä oli toinen kerta tänä vuonna, kun nukuin laavulla ja kummallakin kerralla meillä oli ollut sama ongelma. Jossain vaiheessa pitää kyllä tuumailla onko tämä normaalia laavulla yöpymisessä vai onko nuotiomme jotenkin väärässä kohdassa laavua ajatellen. Sillä kummallakaan kertaan ei ole ihmeemmin tuullutkaan, joten en usko laavulle päin puhaltavan tuulen olevan tässä ongelma

Perjantai aamuna heräsimme seitsemältä lumiseen itsenäisyyspäivään. Lunta ei ollut kuitenkaan läheskään niin paljoa kuin säätiedotukset olivat pahimmallaan varoitelleet. Pekoni-kananmuna -aamiaisen jälkeen lähdimme liikenteeseen vähän ennen yhdeksää. Maassa oli tällöin ehkä pari senttiä lunta.

Puron varresta lähdettäessä lunta ei ollut paljoakaan maassa.

Ensimmäisen tauon pidimmekin jo edellisiltaisen puron rannalla, sillä kumpikin oli juonut viimeiset vetensä aamupalan aikana. Laavulla nukkuminen oli selvästi saanut kovan janon meissä aikaan. Purolta saimme siis vesipullomme täyteen ja pääsimme jatkamaan Kattilan pihapiiriin. Siellä teimme hiukan varustesäätöä piharakennuksen terassin suojassa, sillä lumisade oli yltynyt aamusta ja taivaalta tuli räntää isoina hiutaleina.

Tuntia myöhemmin lunta oli jo aivan eri tavalla.

Kattilasta jatkoimme Haukkalammelle hieman normaalia tylsempää ja suorempaa reittiä pitkin. Reitti, jota pitkin tämä etappi tuli yleensä kujettua oli sangen juurakoinen, eikä moinen maasto tuntunut yhtään hyvältä märässä ja liukkaasa metsässä rinkat selässä. Pääsimme siis Haukkalammelle hyvää vauhtia leveää uraa pitkin.

Haukkalammella pidimme päivän ainoan kunnollisen tauon Opastuvan terassin suojissa. Samalla myös ihmettelimme kuinka monenkirjavaa väkeä Nuuksiossa kulkee, jopa tälläisenä räntää satavana päivänä. Ottaen huomioon, että me olimme siellä rinkkoinemme liikenteessä, toiset ulkoiluttivat koiriaan tuulipuvuissa ja menipä ohitsemme pari trikoihin sonnustautunutta juoksijaakin.

Haukkalammelta oli Siikarantaan enää noin viisi kilometriä matkaa. Tämän loppumatkan kuljimme vain yhden hyvin lyhyen vedenjuontitauon pitäen. Räntää tuli tässä vaiheessa sen verran paljon, ettei pysähtyminen juurikaan kiinnostanut. Vähän vaille kaksitoista pääsimme Siikarantaan ja hetken aikaa Arton autoa lumen alta harjattuamme ajoimme jo kohti Kiloa ja itsenäisyyspäivän viettoa.

Tämä lyhyt pyrähdys Nuuksiossa oli jälleen hyvä esimerkki miten jokaisen reissun ei tarvitse kestää useampaa yötä ja viedä jonnekin kauas kotiovelta. Toisinaan, kun on tarve päästä tulille istumaan ja luontoon yöpymään riittää, että lähtee lähikansallispuistoon. Meidän matkamme vei ovelta ovelle 19 tuntia ja sinä aikana näimme Nuuksion kauniissa uudessa lumessa, söimme hyvin laavulla ja vietimme muutenkin erittäin onnistuneen vajaan vuorokauden. Ja vaikka räntäsade hieman loppumatkaa latistikin, niin tämäkin reissu teki hyvää ihmiselle, jonka pitää aina välillä päästä rinkka selässä metsään kävelemään.

Minun puolesta sateet saavat tulla

Viikolla säätiedotusta ihmetellessäni alkoi toivon kipinä projektini loppuun viemisen suhteen jälleen palata. Hyvää ilmaa oli luvattu perjantaista aina sunnuntaille asti. Tämähän tarkoittaisi, että kalliot ehtisivät melko varmasti kuivua.

Tästä eteenpäin ei pidä lukea jos pelkää saavansa betaa reitistä. En kerro suoraan jokaista muuviani, mutta jotain apua tekstistä saattaa olla niille, joille flashi on tärkeintä kiipeämisessä.

Sunnuntaina siis seisoin jälleen Kreikkalaisen kirjanpidon edessä. Yritin tihrustaa olisinko jättänyt jonkin jalkapaikan huomaamatta tai olisiko sittenkin jokin toinen tapa nousta loppuosa, jota en ollut vielä tähän mennessä sisäistänyt. Ja tällä kertaa sainkin mahdollisia uusia ajatuksia reitin suhteen. Ylhäällä oli selvästi sivuveto, joka olisi minulle huomattavasti tärkeämpi kuin olin alunperin ajatellut. Myös halkeaman oikealla puolella oli muutama röpelö kalliossa, jotka saattaisivat auttaa tälle sivuvedolle yltämisessä.

En kuitenkaan alkanut yrittää reittiä samantien vaan kiersin sen päälle tutkimaan myös yläosaa tarkkemin. Viimeiset otteet olivat kuitenkin sangen korkealla, eikä alastulokaan ollut mikään mainioin. Ylhäällä näin jopa vähän vaivaa, että pääsin niin lähelle toppimuuveja kuin mahdollista. Myös täältä löytyi vähän apuja ja ehkä reitin ainoa hyvä kahva. Jos siis ylettyisin sille asti, olisi loppu helppoa.

Palasin siis takaisin reitin alapuolelle ja asettelin padini oikeaan kohtaan. Sen jälkeen vielä siirtelin sitä hieman, jotta se antaisin mahdollisimman hyvän suojan, josko sattuisin putoamaan. Laitoin myös reppuni ja fleeceni kiven päälle, jolle padi ei ylettynyt. Jos nyt sattuisin sinne asti kaatumaan alastullessani.

Sitten oli aika aloittaa. Mankkapussi housun kaulukseen kiinni, tossut jalkaan ja oikean jalan alin tarranauhan kiinnitys katkesi. Sitä sitten ihmettelin hetken, mutta päätin ettei reitin nousu jäisi kiinni yhden kiinnityksen irtoamisesta. Matkaan siis.

Alku meni helposti kuten viimeksikin. Sormihalkeaman jammit pitivät ja sain itseni samaan kohtaa jossa olin jo useampaan kertaan ihmetellyt omaa huonouttani ja reitin vaikeutta. En myöskään nähnyt jalkojeni kohdalla olevia prötöjä, joiden piti tässä kohtaa auttaa. En kuitenkaan ollut aivan jumissa, sillä sain nostetua toista jalkaani kymmenen senttiä edellistä kertaa korkeammelle. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Käteni hipaisi hyvää sivuvetoa, mutta pitoa ei vielä ollut. Myös hakeama oli ylhäältä hieman kostea, joten sormijammi ei tuntunut niin varmalta kuin edellisillä kerroilla.

Tässä kohdassa menetin uskon mahdollisuuteeni nousta reitti puhtaasti ja siirsin jalkani halkeaman vasemmalla puolella olevalle eliminaatille. Tämän jälkeen yletin sivuvetoon, sain jalkani ylemmäs ja kahva löytyi. Hetken kuluttua olin kallion päällä, mutta reittiä en ollut kiivennyt.

Alas jälleen päästyäni meinasin jo kerätä tavarani ja jättää reitin rauhaan tältä vuodelta. Olisihan se täällä vielä ensi keväänäkin.

Kokosin kuitenkin itseni vielä kerran. Yksi yritys siis vielä ja sitten Elinan porukoille kahvin juontiin ja herkkujen syöntiin.

Tällä kertaa en kuitenkaan luottanut itseeni vaan merkkasin kalliossa olevat pikku röpelöt. Josko niistä olisi hyötyä, niin ainakin ne löytyvät. Aloitin siis vielä kerran tälle kaudelle ulkoreitin nousemisen ja ilman ihmeempää ongelmaa olin vanhassa tutussa jumi-paikassani. Tällä kertaa kuitenkin näin mankkajäljen, mihin jalka pitäisi seuraavaksi siirtää. Nostin siis jalkani pienen pienelle jalitsulle enkä jäänyt ihmettelemään miten se siinä pysyisi vaan luotin sormijammiini. Sitten toinen käsi sivuvedolle ja jalat vähän ylöspäin. Tämän jälkeen toinen käsi ylsi ongelmitta kahvalle ja siihen täysin luottaen vedin itseni toppiin. Reitti oli kiivetty.

Suoritustani yksin tuulettaessa tiesin ilman epäilystä, että tämän syksyn ulkokiipeilyt olivat sitten tässä. Tulkoon vettä. Kastukoon reitit. Ennen ensi kevättä minä en enää välitä.

Kaunis syyspäivä

Syksy on boulderointi aikaa

Viimeiset kolme viikko on meinannut ihan oikeasti harmittaa, etten ole ehtinyt kiipeämään. Varsinkin, kun ulkoilukelit ovat olleet varsinkin viikonloppuisin mitä parhaimmat. Mutta minkäs teet, kun ensin tuli oltua melkein pari viikkoa flunssassa ja sitten "piti" istua viikonloppu katsomassa Rakkautta ja Anarkiaa elokuvia.

Onneksi sain viimein purettua pahimmat kiipeilyhalut viime viikon sunnuntaina ja vielä vähän lisää seuraavana maantaina. Eivätkä kelit meinaa vieläkään huonontua, joten tässä on mahdollista että ulkokiipeily-kausi jatkuu vielä pitkälle lokakuuhun.

Köyden kanssa en enää usko kuitenkaan lähteväni liikenteeseen ennen kuin jää koristaa kalliota, mutta boulderointi onneksi sopii syksyyn mitä parhaiten. Jos ilma pysyy kaksi päivää kuivana, niin tietää kivienkin olevan kuivia. Ja vaikka illat pimenevät nopeaa tahtia, niin onneksi töiden jälkeen ehtii hyvin pyörähtää kiveä halaamassa. Tämä tietenkin vaatii, että mahdollisilla kuivilla keleillä ei ole muita kiireitä, mutta onneksi sitä aina jotenkin saa tekemisensä niin sumplittua, että voi vaikka vain tunnin lenkin kalliolla pyörähtää.

Kreikkalainen kirjanpito on kaunis sormihalkeama

Sunnuntaina tuli siis pyörähdettyä Lintukalliolla. Tälläkin kertaa piti yrittää Kreikkalainen kirjanpitoa, mutta ei se vieläkään taipunut. Sen verran projekti kuitenkin edistyi, että edellisellä kerralla en ollut huomannut reitin lähtevän sit-startina. Nyt on sekin osa kokeiltu. Ilman toista padiä ja spottajaa en taida kuitenkaan pystyä tekemään viimeisiä muuveja. Tämä on siis perinteinen yksin boulderointi ongelma. Toppimuuvit eivät näytä pahoilta, mutta kun metrejä on alla pari, niin pää ei vain anna tehdä niitä. Tässä tapauksessa en pidä tätä itsesuojeluvaistoa ollenkaan pahana asiana.

Seuraavaksi yritin El Clasicoa, mutta ei se edennyt sen paremmin kuin kesäkuussakaan. Tällä kertaa olin jopa spotannut toisesta blogista betaa, mutta kun ei pysty niin ei pysty.

Tuksun loppumuuvit menossa.

Tässä vaiheessa tarve saada jotain kiivettyä alkoi nostaa päätään ja melkein meinasin jo menettää toivoni topokirjaa selatessa. Sillä näytti, että olen kiivennyt jo kaikki kiivettävissä olevat reitit Lintukalliolta. Onneksi päivän pelastus löytyi kallion kauimmaisesta reunasta. Siellä sijaitsi Tuksu, jota en ollut ennen kokeillutkaan. Jouduinkin hiomaan sen alkua muutamaan kertaan ennen kuin reitti taipui. Otin suorituksesta myös videon, mutta onnistuin laittamaan kameran niin lähellä kalliota, ettei videosta saa oikein minkäänlaista kuvaa reitistä. Ihan mukava reitti joka tapauksessa. Varsinkin alku oli hyvin mielenkiintoinen.

Maanantaina oli sitten vuorossa Vantaanlaaksosta löytyvä kivi, joka sijaitsi vain parin sadan metrin päässä työpaikastani. Olin jo alkukesästä uumoillut koska olisi aikaa käydä sitä kokeilemassa, mutta syyskuun puolellehan tuo meni ennen kuin sille sitten lopulta pääsin.

Tältä boulderilta löytyy vain kolme reittiä, joten ensimmäisenä piti tietenkin kokeilla Lämppäriä. Lähdin sitä nousemaan niin itsevarmana, että minulla meni kolmisen yritystä ennen kuin oikeasti aloin keskittymään kiipeämiseen. Sen jälkeen reitti menikin sangen nopeasti.

Seuraavaksi oli vuorossa Kulman kundi. Sen muuvit olivat hallussa muutaman yrityksen jälkeen, mutta silti piti pariin otteeseen vielä yrittää ja vähän tarkemmin miettiä miten ne sormet kannattaa listoille laittaa, ennen kuin se oli hoidettu. Tämän reitin kiipesin 5+ variaatiolla, sillä areten eli ulkokulman käyttö ei missään vaiheessa auennut minulle.

Kulman kundi

Lopuksi oli vuorossa kiven kuningasreitti eli 2Faces. Tämä olikin jo mielenkiintoisempi projekti, sillä se vaatii heti alussa jalkasekvenssiä, jota en ole ulkona tainnut koskaan joutua käyttämään. Useamman yrityksen jälkeen muuvit alkoivat kuitenkin sujua ja sitten melkein vahingossa homma oli paketissa ja reitti kiivettynä.

Koska 2Faces oli sen verran erillaista kiipeilyä johon olen tottunut päätin ottaa toistonousun videolle. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Neljä ta viisi yritystä myöhemmin kävin sulkemassa kameran. Reitti ei vain enää taipunut.

Laitoin kameran lopuksi vielä ajastimelle, jotta saisin edes pari kuvaa ja yritin vielä kerran. Tarkoitus oli vain nousta vähän alkua, jotta saisin kuvan jossa edes perse nousee maasta. Tälläpä kertaa reitti sitten menikin ilman ongelmia, joten sain tripla kuvat nousun alusta.

2Faces alkaa jalat kiven alla.

Homma alkaa olla paketissa. (Kuva otettu eri yritykseltä kuin aikaisemmat.)

Sitten piti vielä kerran laittaa videokuvaus pyörimään. Sekvenssi oli vielä kolmannenkin kerran hallussa ja sain nousun videolle. Sitä katsoessani sain kuitenkin havaita, että olin pitänyt kameraa taas liian lähellä kiveä. Ensin näkyi vain miehen pää ja sitten pää hävisi kuvasta vain muutaman muuvin jälkeen. Selvästi kameran näytön ala ja ylä osa ei tallennu videota kuvattaessa. Seuraavalla kerralla pitää kamera laittaa suosiolla kauemmaksi pyörimään, jotta kokosuoritus tulisi nauhalle.

Ei aikaa, eikä varsinkaan voimaa

Follow my blog with Bloglovin Viime viikolla tuli käytyä pitkästä aikaa kaksi kertaa kalliolla. Tästä olikin sunnuntaina muistona joka paikka kipeänä ja sormet verinaarmuilla. Kiipeily kertojen pitäisi olla hyvä asia ja kyllähän se periaatteessa onkin. Mutta silti mieli on omiin suorituksiina hyvin apea, sillä niiden valossa viikko oli todella kehno.

Periaatteessa käyn yhä kahdesta kolmeen kertaan kuukaudessa kiipeämässä, mutta kyllähän noin kolmen viikon taukoja on tähän kesään muutama sopinut. Harvakseltaan kiipeäminen tuo tietenkin mukanaan sen, ettei kunto ole korkealla eikä voimaakaan tunnu riittävän. Tämän olen edellisillä kerroilla pystynyt näppärästi kiertämään kiipeämällä vitosella alkavia reittejä.

Boulderoidessa helppojen reittien kiipeäminen tarkoittaa, että pari yritys riittää reitin kuin reitin nousuun ja silloin lyhyessäkin ajassa tuntee saaneensa jotain aikaiseksi. Kalliolla olen keskittynyt trädi kiipeilyyn, jolloin vitos reitit tuntuvat mukavilta. Silloin sitä tietää, että vaikeampia menisi yläköydellä, mutta varmistuslaitteita kiven koloon tunkiessa ei yhtään vaikeampaa tarvita. Niin ja sporttia en ole tänä vuonna kokeillutkaan yhtä reittiä enempää ja siihen palaan hetken kuluttua.

Mikä tässä on sitten ongelma? Eikö voi vain nauttia mukavasta kiipeilystä? Vastaus on helppo. Välillä homma voi olla vain mukavaa, mutta kyllä sitä aina välillä pitäisi pakottaa itsensa pois mukavuusalueelta.

Ja niin pääsen viimein tähän viikkoon..

Keskiviikkona tuli pitkästä aikaa käytyä Lintukalliolla ja kokeiltua reittiä Kreikkalainen kirjanpito. Kyseistä reittiä tuli viime kesänä vähän ihmeteltyä, mutta silloin se oli liian märkä kiivettäväksi. Tällä se oli kuiva ja alussa oleva sormihalkeama menikin hyvin mallikkaasti. Reittiä treenatessa käytin kyllä jammi-hanskoja, enkä ole varma ovatko ne boulderoidessa sallittuja. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä noin kolme varttia kestäneen projektoinnin tuloksena, en päässyt edes kokeilemaan  toppimuuveja. Sillä siinä vaiheessa, kun piti poistua halkeamasta slouppaavilla otteille loppui voima ja usko. Eikä tilanetta kyllä auttaneet tossujen rikki kuluneet kärjetkään.

Tuonne pitäisi päästä, mutta ei taida olla tällä kertaa tehtävissä.

Lintukallio on sen verran lähellä, että perheen pienimmäinenkin pääsi siellä pyörähtämään äidin ja isovanhempien kanssa. Kallion kokeilu piti vain lopettaa ennen kuin boulderi meni suuhun.

Lauantaina tuli sitten käytyä Kauhalassa Januksen kanssa. Siellä otin ensimmäiseksi yrityksekseni reitin Welsh Wizards. Siinäpä tuli otettua nokkaan oikein kunnolla. On-sightia lähdin hakemaan, mutta kaksi kertaa jouduin kiertämään reitin vaikeat kohdat. Jälkeen päin en voi sanoa varmaksi loppuiko usko itseeni vai varmistuksiin. Hieno reitti kuitenkin, jota pitää projektoida vähän lisää seuraavalla kerralla.

Kiipesin ensimmäistä reittiäni sen verran kauan, että annoin Janukselle tämän jälkeen liidaus vastuun. Hän nousikin reitit Nimetön ja Grunt, jotka minä sitten kakkostin. Itse olin kiivennyt Nimettömän elokuun alussa ja pitänyt sitä yhtenä Kauhalan parhaista vitosen reiteistä. Janus oli toista mieltä. Hän piti reitti jopa vaikeampana kuin Welsh Wizardsia. Mikä tuntui minusta todellla ihmeelliseltä, mutta niin me kaikki olemme hieman erillaisia kiipeilijöitä.

On-sighti Nimettömällä elokuun alusta

Ennen kuin pääsimme kiipeämään Gruntia odotimme hetken kahden nuoremman kiipeäjän suoristusta. Ja se olikin melko kauheaa katsottavaa. Toinen jätkistä oli juuri kiipeämässä Gruntin kruksia yläköydellä, joka oli kiinnitetty yhdellä kiilalla reitin päälle ja frendillä kruksi kohtaan. Sitten hän irrotti frendin, koska oli kiinni köyden päässä, joka tuli sen sulkkarista läpi. Tässä vaiheessa vihjaisin heille, että nyt köysi on vain yhdellä kiilalla kiinni, mutta ei se heitä haitannut. Se oli kuulemma hyvin kiinni. Hän siis kiipesi kruksin, niin että köysi oli vain  yhdellä kiilalla kiinni. Ja sitten hän putosi köyteen! Taisin henkäistä tässä vaiheessa vähän kovempaa, mutta heitä se ei haitannut. Jätkä yritti kohtaa vielä vähän lisää ja sitten hänet laskettiin alas.

Tämän jälkeen Janus liidasi reitin ja minä tulin perässä puhdistaen sen. Jätkien kiilan kohdalla jouduinkin tekemään oikein kunnolla työtä, sillä se oli parin nyrkin kokoisen kiven ja fleikin välissä kiinni. Kivi oli tainnut liikahtaa halkeamassa ja tästä syystä kiila oli todella jämäkästi kiinni. Käytännössä sain sen irti hakkaamalla kiila-avaimella itse kiveä. Jos kivi olisi räjähtänyt irti halkemasta tai fleikki haljennut jätkän tippuessa köyteen, olisi päivästä tullut kaikillle hyvin erillainen. Toivon, että herrat treenaavat varmistus taitoja tai pysyvät sisäkiipeilyssä tästä lähtien.

Sitten oli vuorossa mukavuus alueelta poistuminen. Janus projektoi ensin Palapeliä, jonka puhdas nousu jäi hänellä vain viimeistä muuvia vaille. Itse yritin parin vuoden tauon jälkeen Cornflakea. Kahden ensimmäisen klippauksen jälkeen olin reitillä täysin puhki. Voimaa ei vain ollut. Yhden klipin tein sitten vielä puhtaasti sinnillä, mutta useamman epäonnistuneen yrityksen jälkeen jouduin myöntämään, etten pääsisi sen pidemmälle. Ja minkälaisia yrityksiä ne olivatkaan? Surullisia räpistelyjä, joissa aina palattiin takaisin jatkon kohdalle. Ei siis ensimmäistäkään viimeisillä voimin vetoja jossa pudotaan köyteen. Tämä oli jälleen kerran niin minun kiipeilyäni. Voimat ehtyvät nopeasti ja sen jälkeen usko loppuu, enkä ole valmis antamaan sitä viimeistä ponnistusta vaikka alla olisi kuinka hyvät varmistukset.

Tälläkin kertaa siis annoin periksi ja tulin alas ilman ensimmäistäkään oikeaa köyteen putoamista. Sitten ei ollutkaan muuta tehtävissä kuin hakea köysi yläkautta ja lähteä kotiin.

Miten siis lopettaisin alun avautumisen. En oikeastaan tiedä. Tämän hetkisessä tilanteessa en ehdi kiipeämään enempää, enkä ole myöskään valmis antamaan kaikkea vapaa-aikaani lajille. En siis odota gradini nousevan, mutta olisihan sitä mukava kiivetä edes taitojen rajoissa. Pitäisi vain käyttää kerrat hyväkseen ja yrittää aina jotain vitosta vaikeampaa. Eikä vain kiivetä niitä mukavia reittejä, joista tulee hyvä fiilis ja suhteellisen varma on-sighti.

Ja kai sitä voisi kotona pakottaa itsensä tekemään niitä leukoja ja punnerruksia vähän useammin. Ei ne nyt niin paljoa aikaa vaadi.

Onneksi kalliokiipeily kautta on vielä ainakin kuukausi jäljellä, joten jos säät vain sallii, niin ehdin kokeilla tällä kertaa kiipeämättä jääneitä reittejä vielä pariin otteeseen. Ja jos en ehdi enää kalliolle, niin ensi keväänä on projektit valmiina odottamassa.

Aaro ja kolttakenttä

Torstainen retki alkoi hieman aikaisemmin kuin edellisen päivän Kiilopäälle kävely. Tarkoituksenamme oli käydä katsomassa Suomujoen varressa sijaitsevaa perinteistä kolttakenttää. Suomujoki sijaitsee Saariselän pohjoisosassa, joten kymmenen jälkeen pakkasimme perheen ja retkivarusteet autoon. Kuten alustavasti oli ajateltukin ei Aaro ehtinyt olla autossa montaakaan minuuttia, kun aamupäiväunet veivät jo jätkän mukanaan.

Ajoimme siis Kiilopäältä takaisin nelostielle ja sitä pitkin parikymmentä kilometriä pohjoiseen. Sitten käännyimme oikeaan Suomuntielle ja sitä ajoimme vielä reilut kolmekymmentä kilometriä. Koska viimeinen pätkä oli hiekkatietä, kesti ajomatka noin tunnin. Tatkoituksenamme oli odotella Aaron heräämistä autolla ja lähteä sen jälkeen kävelemään, mutta Leekon ja Paavon perinteinen loppumatkan laulu taisi herättää Aaron parkkipaikalle saapuessamme.

Elina vaihtoin vielä vaipan pikku-retkeilijälle ennen kävelemään lähtöä ja niin olimme valmiit. Minä otin perinteisesti pojan mandukaan ja Elina otti Leekon ja Paavon hihnat sekä päivärepun.

Pyörähdys autolla ja valmiina retkelle.

Ehdimme kävellä muutaman sata metriä parkkipaikalta Suomujoen rantaan ja ottaa ensimmäisen kuvan Aittajärven kyltin luona, kun pikku retkeilijä päästi kunnon turaukset housuun. Onneksi olimme kuitenkin vielä lähellä autoa ja niinpä kävelimme takaisin autolle ja sitten Passatin peräkontissa hoidettiin jälleen vaipan vaihto.

Sitten oli aika yrittää uudelleen. Vähän alkumatka jännitti tulisiko kävelystä mitään vai kävisimmekö vain pyörähtämässä joen varressa, mutta ensimmäisen viiden minuutin jälkeen pikku jätkä oli taas hyvin tyytyväinen elämäänsä. Selvästi hän välillä ihmetteli joen varren puita ja välillä taisi uni tulla, jolloin pää lepäsi rintakehääni vasten kevyen tuhinan saattelemana.

Vähän reilut puoli tuntia me kävelimme kahden kilometrin matkaa hienossa jokimaisemassa ja sitten tulimme Kotajärven tulipaikalle. Siitä oli sitten vielä neljäsataa metriä Suomujoen kolttakentälle.

Ihmettelimme jonkin aikaa kentältä löytyviä rakennuksia, mutta sieltä löytynyt kämppä oli lukittu ja paikka oli muutenkin hieman tuulinen, joten päätimme kävellä takaisin päin taukoa pitämään.

Kotajärven tulipaikka olikin hieman paremmin tuulen suojassa, joten siellä oli hyvä pitää evästaukoa. Minä kaivoin esille eväitä ja kahvitarvikkeita ja Aaro pääsi äidin syliin. Pikkuiselle retkeilijälle löytyi repusta maissivelliä, joka upposikin hyvällä ruokahalulla.

Manduka toimii, mutta ei ole äidin sylin voittanutta.

Tämän jälkeen Aaro sai kuorihaalarin päälleen ja hänelle tehtiin istuinalustoista mukava makailu paikka, jossa jätkä pääsi vähän oikomaan jäseniään. Sitten oli vuorossa meillä Elinan kanssa nopeat retkikahvit ja eväät. Ja kylläpä perus ruisleipä taas kerran maistuikin hyvältä.

Lepohetki, kun porukat juo kahvit.

Ja sitten vähän hypin-pompin leikkiä kelon päällä.

Eväiden jälkeen ihmettelimme Aaron kanssa vielä vähän ympäristöä ja pitihän sitä vähän hyppin-pompin -leikkiäkin kaatuneen kelon päällä. Sitten oli aika taas aloittaa autolle paluu. Elina lähti edeltä kävelemään Aaro sylissä, jotta jätkä ei joutuisi ihan koko matkaa olemaan mandukassa. Minä jäin vielä hetkeksi pakkaamaan tavaroitamme reppuun ja irrottamaan koiruuksien hyvin sotkussa olleet hihnat puusta.

Tauolla on hyvä laittaa hihnat sotkuun paremman tekemisen puutteessa.

Elina ja Aaro olivatkin ehtineet kävellä hyvän pätkän, kun saimme heidät kiinni. Pientä retkeilijää oli tainnut myös nälkä vielä vaivata, sillä löysin heidän puun rungolta istumassa. Aarolla oli maitohetki menossa.

Maitotauon loputtua minä otin pojan vielä vähäksi aikaa olkapäälle ja niin matka taittui mukavasti samalla kun röyhtäystä odoteltiin. Lopulta se tulikin ja sen jälkeen siirryimme mandukakulkuun loppumatkaksi.

Aittajärven tulipaikalla on maisema kohdallaan.

Aittajärvelle takaisin päästyämme kävimme vielä katsomassa sieltä löytyvän tulipaikan sekä laavun. Myös Suomujoen ylityspaikka oli sangen mielenkiintoinen, sillä joen yli oli viritetty vaijeri, josta kiinni pitäen vaeltaja pääsee turvallisesti joen yli korkeammankin veden aikaan. Sitten olikin aika kävellä takaisin autolle ja suunnata mökkiä kohti. Takana oli siis jälleen yksi todella onnistunut retkipäivä.

Seuraavan kerran Saariselälle vaeltamaan tultaessa pitää kyllä reissu aloittaa Aittajärveltä. Sieltä pääsee nopeasti erämaahan ja esimerkiksi Paratiisikuruun on vain vajaan kahden päivän kävely.

Siitä on hyvä ylittää Suomujoki ensi kerralla.

Aaro ja Kiilopää

Viime viikon torstaina alkanut kesälomareissumme tuli Kiilopään maisemiin sopivasti Aaron kuusi kuukautis syntymäpäiville. Täällä meillä oli mökki varattuna neljäksi yöksi, joten ehtisimme mukavasti retkeillä lähiympäristössä koko perheen voimin.

Kelomökki Kiilopäältä. Suosittelen! Varsinkin, kun tunturiin on matkaa parisataa ja savusaunaan vajaat viisikymmentä metriä.

Aaro 6kk tutustuu Saariselän porttiin.

Tiistai iltana kävimme heittämässä pienen lenkin, mutta silloin olimme vielä Aaron rattaiden kanssa liikenteessä, joten emme voineet poistua kovinkaan kauaksi Kiilopään läheisyydestä.

Tänään puolilta päivin tilanne oli sitten toinen. Aaro oli nukkunut ensimmäiset päiväunensa, joten hän pääsi manduka reppuun minun kannettavaksi. Elina otti meidän päiväreppumme, jossa oli lämpimiä vaatteita sekä eväitä koko porukalle.

Pikku-jätkä mandukassa. Niskatuki toimi, sillä Aaro pystyi nukkumaan osan noususta.

Niin pääsimme polulle kohti Kiilopään huippua tuulisessa mutta pilvipoutaisessa säässä. Pari kilometriä pitkä reitti huipulle olikin helpointa mahdollista retkeilyä. Alun koivikossa saimme kävellä melkein metrin levyistä hiekoitettua uraa. Tunturin sivun alkaessa jyrkentyä saimme nousta portaita ja kolmen laudan levyisiä pitkospuita pitkin.

Tämä taisi siis olla helpoin tunturin päälle nousu, jonka olen koskaan tehnyt. Etupuolellani mandukassa matkustava Aaro piti tietenkin huolen, että jouduin kävelemään erityiden varovaisesti. Tämä ei kuitenkaan paljoa nousemistani vaikeuttanut. Varsinkin, kun jätkä taisi nukkua noin vartin reilut neljäkymmentä minuuttia kestäneestä matkasta.

Portaita pitkin tunturin huipulle.

Saavuimme siis Kiilopään huipulle ilman ongelmia ja sen jälkeen oli aika ottaa huiputuskuvat koko perheestä. Kuvien oton jälkeen laitoimme huipulla sijaitsevan kivikasan tuulen suojaiselle sivulle pari isompaa istuma-alustaa, jotta Aaro sai olla vähän aikaa poissa sekä repusta että sylistä.

Kiilopään huipulla

Sitten oli aika nauttia eväitä. Elinalla ja minulla oli vettä ja suklaata. Leeko sekä Paavo nauttivat vesipullomme loput Elinan kaataessa vettä kädelleen. Myös Aari sai tuttipullosta maitoa huipulla sillä aikaa kun minä kävin kuvailemassa ympäröiviä maisemia.

Vielä evästauko ennen alaspäin lähtöä

Kiilopäältä erämaahan päin. Tällä kertaa ei sinne asti tarvinnut lähteä.

Vajaat puolituntia taisimme huipulla viihtyä ja sitten oli aika lähteä takaisin tunturin juurella sijaitsevalle mökille. Tälläpä kertaa mandukaan meneminen ei sopinutkaan Aarolle. Aluksi näytti, että tilanne rauhoittuisi, mutta ensimmäisen viiden minuutin laskeutumisen jälkeen oli selvää, että pikku-jätkälle ei mandukassa olo enää kelpaisi.

Laskeuduimme siis koivunrajaan asti perheen nuorimme retkeilijän huudon saattelemana. Tiesimme, että tilanne rauhoittuisi jos jätkä pääsisi syliin, mutta tuuli yltyi ja taivaan rannalla näkyi tummia pilviä. Laskeuduimme siis ensin pois avotunturista ja päästyämme tuulen suojaan otimme Aaron sitten vasta pois mandukasta. Ja kuten olimme uskoneetkin huuto lakkasi heti, kun jätkä pääsi äidin syliin.

Odottelimme hetken pikku retkeilijän hengityksen tasautumista ja sitten minä otin hänet syliin. Niin Aaro laskeutui isin sylissä viimeisen vartin tunturista. Tämä tuntui sopivan hänelle hyvin iloisesta jokelluksesta päätellen, eikä isin nopeaa vauhtia puutuvat kädet häirinneet yhtään.

Ja miksi olisi tarvinnutkaan häiritä. Kyllä ensimmäinen tunturiretki meni pikku-jätkällä niin hienosti, ettei voi kuin kehua retostella :)

Tilanteen rauhoituttua oli isin sylissä on hyvä laskeutua loppumatka.

Viimeinkin Grunt

Edellisestä köysikiipeily kerrasta ehti vierähtää sitten kaksi kuukautta. Eikä noihin kuukausiin kyllä kovin montaa boulderointi kertaakaan sopinut. Viimein olimme kuitenkin Samin kanssa samana viikonloppuna maisemissa, eikä vettäkään tällä kertaa satanut.

Lauantaina siis suuntasimme kolmen maissa Kauhalan kakkos sektorille tarkistamaan miten se kesän alussa putsaamani Grunt taipuisi. Säähän oli sangen kuuma, mutta onneksi Kauhala on mukavasti puiden varjostama. Kallio oli myös täysin kuiva, joten en joutuisi uumoilemaan jammin pitävyyttä märässä halkeamassa.

Paikan päälle päästyämme pistin kiipeilyvarusteet päälle ja siirsin reitin alussa tarvittavat camut ensimmäisiksi valjaisiin. Sitten vain köysi kiinni ja suunta ylöspäin. Tällä kertaa pääsinkin reitin alussa olevan lohkareen kohdalle helposti. Tässä kohdassa piti kuitenkin hieman töhöillä ja laitoin aivan liian ison frendin kiven ja kallion väliin. Se jäi tietenkin aivan lyttyyn ja hieman jumiinkin.

En jäänyt ihmettelemään huonosti laittamani piissin kanssa enempää vaan vaihdoin asentoa paremmaksi ja laitoin tilanteeseen oikeasti kuuluneen varmistuksen paikoilleen. Tämän jälkeen hain käsille hyvät jammit, nousin vähän ylemmäs jaloille hyviä listoja etsien ja laitoin vielä yhden varmistuksen kiven yläosaa.Sitten vain viimeiset muuvit ja sain vetää itseni hyvästä kahvasta kiven päällä olevalle hyllylle.

Gruntin vaikein kohta ylitetty

Toukokuussa hieman märällä ja hyvin likaisella reitillä sekvenssi oli ollut täysin hukassa, mutta nyt se meni nätisti ja nopeasti. Sitten olikin vuorossa seuraava varmistus ja lähes porrasmaisia otteita pitkin toppiin. Väliin vielä pari pientä piissiä varmuuden varalle laittaen.

Grunt osoittautui todellakin nimensä veroiseksi. Alussa ei ehdi kun vähän murahtaa ja reitin hankalin kohta on tehty. Sitten tepastelu loppuun.

Ylös päästyäni tuli Sami kakkosena perässä reitin puhdistaen. Kuten arvata saattoi ei ensimmäisenä jumiin saamani frendin irroitus kestänyt häneltä montakaan hetkeä. Minun perässä tuleminen todellakin opettaa irrottamaan jumiin laitettuja varmistuksia.

Seuraavaksi laitoimme yläköyden Moonwalk:lle, jotta Sami saisi treenata viimeksi kesken jäänyttä projektiaan. Omalla kohdallani reitin alku meinasi tökkiä pahastikin, sillä pari ensimmäistä lista otetta ei sitten millään taipuneet, mutta niiden ohi päästyäni loppu menikin mukavasti. Alku meni Samilla paljon paremmin kuin minulla ja loppukin kulki aivan eri tahdilla kuin kesän alussa. Sami ei kuitenkaan halunnut vielä ottaa Moonwalk:ia tikki-listaansa vaan se jäi seuraavalle kerralle.

Sami Moonwalkin flaken päällä

Moonwalkin kiivettyään Sami jäi reitin päälle ja siirsi köyden Ruuvipenkille. Koska ankkuri oli jonkin verran reitin yläpuolella olevassa männyssä jäi hän varmistamaan minua ylös.

Ruuvipenkki olikin sitten melkoinen koettelemus. Alku meni mukavasti, mutta puolessa välissä aukeava leveä hakeama meinasi käydä ylivoimaiseksi. Jouduin todellakin myöntään, ettei voimani ja tekniikkani riittäneet reitille. Muutaman kerran köydessä käyden ja itseäni vähän vähältä ylöspäin hilaten pääsin viimein pahimman ohi ja loppu olikin helppoa.

Ruuvipenkki ottaa voimille

Ankkurille päästyäni pitikin sitten puuskuttaa ihan kunnolla. Sen verran reitti otti voimille. Muutaman uusinta yrityksen joutuu vielä tälle reitille antamaan. Ja ensi kerralla pitää miettiä huomattavasti tarkempaa pystyisinkö sittenkin jammaamaan pahimman osion ohitse jollain tavalla, jota nyt en osannut ajatellakaan.

Ruuvipenkin jälkeen olimme jo lähdössä pois, mutta sitten päätinkin, että voisin kokeilla vielä Anastasia Baburova Memorial Route:a. Tämä kokeilu loppui lyhyeen, kun tajusin, etten olisi missään nimessä tunkemassa itseniä tähän melkein miehen mentävään halkeamaan. Eikä reitin alku olisi tehtävissä laybackilläkään. Sen verran ylhäällä oli paikka ensimmäiselle varmistukselle.

Ei mahdu!

Nopean halkeamaan yrittämisen jälkeen oli siis aika kerätä tavarat reppuihin ja suunnata kotia kohti.

Iso rupisammakko vahti Anastasia Baburova Memorial Routea. Olisi kannattanut uskoa sitä ja jättää kokeilematta.

Pöyrisjärvi 2013 - Kahdeksas päivä ja kotiin paluu

Viimeinen aamu tunturissa alkoi harmaana, mutta vesisade oli onneksi loppunut jossain vaiheessa aamuyötä. Koska maa oli märkä, teimme Tonin kanssa aamupalan teltan absidissa samalla tavaroita pakkaillen. Pyrimme myös hoitamaan homman rivakasti, jotta pääsisimme nopeasti liikenteeseen.

Tässä kohtaa voin myöntää itsekin olleeni hyvin valmis jättämään tunturin taakse. Tieto jokusen tunnin päässä odottavista saunasta, oluesta ja pitsasta menee ilman epäilystä rennon maastoaamiaisen edelle. Varsinkin kun näitä aamiaisia oli jo jokunen tullut nautittua.

Vajaat pari tuntia heräämisen jälkeen olimme taas tallustamassa uraa pitkin kohti Kalmankaltiota. Matka etenikin hyvää vauhtia ja päivän ainoaa taukoa pitäessämme ei matkaa autolle ollut enää muutamaa kilometriä enempää.

Hetkellisesti yksinäinen vaeltaja

Matkalla taukopaikalle jätkillä oli riittänyt juttua koko ajan. Myöskään viimeiselle etapille lähdettäessä tarina ei tauonnut hetkeksikään. Tässä vaiheessa halusin kuitenkin nauttia vielä hetken vaeltamisesta hiljaisuudessa, joten jättäydyin seurueestamme jälkeen. En oikeastaan jaksanut ihmeemmin kuviakaan ottaa. Kävelin vain omassa rauhassa, uppoutuneena ajatuksiini. Pariin kertaan minua jäätiin odottamaan, mutta jossain vaiheessa muut taisivat päättää, että enköhän minä autolle osaa. Sain siis kävellä omassa rauhassa.

Kalmankaltion autiotuvan kohdalla erämaa sitten viimein loppui ja ura vaihtui hiekka-autotieksi. Kuten edellisilläkin kerroilla tässä kohtaa tulee tunne, että reissu on ohi, joten viimeiset pari kilometriä parkkipaikalle tuntuvat yllättävän pitkiltä. Myös auton kohtalo alkoi jännittää näillä main. Olisiko se odottamassa Kalmankaltiossa?

Erämaa takana

Noin yhdentoista maissa pitkät kilometrit lopulta loppuivat ja autokin oli odottamassa sovitussa paikassa. Tälle päivälle tuli matkaa noin kahdeksan kilometriä ja niin olimme saaneet onnellisesti tämän vuotisen vaelluksen päätökseen. Auton luokse sitä ei voinut kuitenkaan jäädä juhlistamaan, sillä siellä oli itikoita enemmän kuin missään muualla koko reissun aikana ja ne olivat todella ärhäköitä. Pakkasimme siis tavarat nopeasti autoon ja vaihdoimme kuivat paidat hikisten tilalle. Sitten auto käyntiin ja matkaan.

Hettaan päästyämme pysähdyimme hetkeksi kauppaan. Tässä vaiheessa tekee aina mieli limonaadia ja herkkuja. Sitten matka jatkui vielä noin tunnin Muonioon, missä meillä oli mökki varattuna. Kävimme siellä uudestaan kaupassa hakemassa illalle evästä ja olutta.

Aivan Muonion keskustassa sijaitsevan mökkimme avaimet saatuamme pistettiin sauna lämpiämään ja alkoi varustehuolto. Onneksi aurinko paistoi, joten saimme teltat kuivumaan. Saunan viimein lämmettyä alkoi pitkällinen peseytyminen ja muutenkin itsensä sivistykseen sopivaksi saattaminen.

Reissun viimeinen leiri.

Porukan saatua siviilivaatteensa päälle oli aika siirtyä pitsan syöntiin. Muoniosta löytyy israelilaisten pitämä pitseria, jossa olemme käyneet useampaan kertaan vuodesta 2004 lähtien. Aluksi paikasta sai sangen hyviä lättyjä, mutta viimeisinä parina vuotena sen taso on tippunut todella paljon. Uskon siis, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinne eksymme.

Muonion keskusta

Pitsan jälkeen kävimme vielä ostamassa tuliaisia paikallisesta krääsämyymälästä ja ST1:sellä kahvilla. Sitten loppuilta meni mökillä jurottaessa, olutta nauttiessa ja Youtube videoita tabletilta katsoessa. Varsinkin Roudasta rospuuttoon ja Kahden juopon joulu tuntuivat sopivat hyvin illan ohjelmaan.

Keskiviikko aamuna auto starttasi etelää kohti jo seitsemän maissa. Tämäkin on meille perinne. Aamiaista ei jäädä syömään, eikä muutenkaan ihmettelemään. Halu päästä kotiin on tässä vaiheessa suuri ja kiinnostus reissua kohtaan hyvin pieni.

Oulussa Toni ja minut jätettiin juna-asemalle ja Teemu ja Mikko jatkoivat nelostietä pitkin Jyväskylää kohti. Tonin kanssa ehdimme vielä käydä Oulun keskustassa syömässä ja sitten piti hypätä bussiin, joka vei ensimmäiset satakilometriä. Sen jälkeen pääsimme pendoliinoon, joka vei loppumatkan. Illalla kymmenen jälkeen olin viimein kotona.

Pöyrisjärvi 2013 - Seitsemäs päivä

Maanantai aamu alkoi kosteana ja pilvisenä. Vettä oli tullut yön aikana reippaasti, mutta nyt se oli ainakin hetkellisesti loppunut. Keräsimme aamupalatarpeet ja siirryimme tuvalle ruuan laittoon. Kyllähän sitä sai taas havaita miten mukavaa aamiaista on tehdä kun saa istua kunnolla eikä tarvitse maassa könöttää. Vaikka meidän ruokakunta ei mahtunut pöydän ääreen vaan jouduimme keittelemään vettä laverilla, oli tämä mukavaa vaihtelua edellisiin aamuihin.

Aamiaisen jälkeen pakatessamme leiriä katselimme taivaalle varmoina, että tänään saisimme vielä lisää sadetta. Eikä sitä tarvinnut kauaa odottaakaan, kun taivas taas aukesi. Onneksi vettä ei ehtinyt tulla kovinkaan paljon ennen kuin saimme pakatut rinkat tuvan katoksen alle suojaan. Tämän jälkeen uumoilimme jonkin aikaa pitäisikö sateeseen lähteä vai jäädä odottamaan sen loppua. Tämä oli jälleen kerran hyvä esimerkki kiireisestä tavastamme vaeltaa. Odottaminen ei vaan taida olla yhdellekään meistä se vahvin puoli. Onnistuimme kuitenkin tekemään oikean valinnan ja odottelemaan sateen lakkaamista sisällä. Yhtään ylimääräistä emme kuitenkaan olleen valmiit odottelemaan vaan viimeisten tippojen osuessa maahan retkueemme oli jättänyt jo hyvästit yksinäiselle vaeltajalle.

Lähdimme siis seuraamaan edellisen päivän uraa itää kohti. Lenkihaan päälle päästyämme pidimme päivän ensimmäisen tauon. Sateen uhka tuntui kuitenkin ajavan meitä koko ajan takaa, sillä vilkuilimme tummia pilviä epäilevästi ja yritimme keksiä mihin suuntaan ne olivat menossa. Tällä ei tietenkään ollut sinäänsä mitään väliä, sillä kohti itää ja Kalmankaltiota meidän oli kuitenkin kuljettava. Mutta minkäs teet, säästä puhuminen tuntuu olevan tärkeä osa vaeltamista.

Lenkihaalta matka jatkui alamäkeen emmekä joutuneet kävelemään kauaakaan, kun saavuimme Naltijärven kesäpaikalle. Kartta kertoi, että Naltijärven autiotuvalle pitäisi tehdä hieman pidempi kierros pohjoisen kautta. Karttaan oli merkitty myös mönkijäuria, jotka menivät suoraan Käkkälöjoen varteen, mutta ne eivät jatkuneet joen toisella puolella. Päättelimme kuitenkin, etteivät urat nyt joen varteen voi vain loppua. Kyllä niiden kohdalla täytyy olla jonkinlainen kahluupaikka. Uraa ei ole vain piirretty joen toiselle puolelle syystä tai toisesta.

Joen varteen saavuttuamme ja aikamme ylityspaikkaa syvästä ja leveästä joesta etsittyämme jouduimme kuitenkin myöntämään, ettei tästä kohdasta mennä yli. Jouduimme siis palata hieman takaisin päin ja jatkaa selvästi näkyvää, mutta jonkin verran pohjoisen kautta kiertävää reittiä pitkin.

Pari sataa metriä kuljettuamme saavuimme Käkkälöjoen viralliselle kahluupaikalle. Ylitys näytti melkein kengät jalassa mentävissä olevalta, mutta ei aivan. Saappaat jalassa siitä olisi mennyt kyllä ongelmitta. Joten vielä kerran tälle reissulle piti ottaa kengät ja sukat pois ja tehdä pikainen kahluu.

Vastarannalla kenkiä sitoessamme myös yksinäinen vaeltaja saapui joen varteen. Hän oli päättänyt tehdä lyhyen päivän ja siirtyä Naltijärven tuvalle. Saappaat jalassa hän tekikin ylityksen helposti. Meidän jatkaessa matkaa oli hän jo samalla rannalla kanssamme ottamassa valokuvia joesta.

Fielmasjärvestä Käkkälöjokeen laskevan puron ylitti näppärä silta.

Viimeinen etappi lounaspaikalle tuntui kestävän todella kauan vaikka matkaa ei ollut kuin kolmisen kilometriä. Käytännössä minä kyllä taisin olla ainoa porukastamme, joka olisi edes halunnut tuvan kautta pyörähtää, sillä se teki pienen lisälenkin päivämatkaamme. Lopulta saavuimme kuitenkin Naltijärven tuvalle, jossa yöpyi jo kolme kalastajaa. Vaihdoimme heidän kanssa kuulumisia ja aloitimme tekemään vaelluksen viimeistä lounasta.

Syödessämme myös yksinäinen vaeltaja saapui paikalle. Tämän jälkeen autiotuvan portailla ja edessä vietti aikaa kahdeksan äijää, mikä taisi olla enemmän ihmisiä kuin olen koskaan nähnyt Pöyrisjärvellä vaeltaessa ennen tätä reissua. Melkoinen kansanvaellus oli siis menossa.

Kalastajia. yksin vaeltajia ja eräjormia tuvan edustalla.

Syötyämme jäimme vielä toviksi turisemaan ja juttuja vaihtamaan, mutta lopulta oli taas aika jatkaa matkaa. Nostimme siis rinkat selkään ja lähdimme Teemun ottamaan kompassisuuntaan. Kalmankaltioon vievän uran seuraaminen olisi vaatinut palaamista omia jälkiämme pitkin reilun kilometrin verran pohjoiseen, mutta vajaan kilometrin suunnistuspätkä oikaisi reittiämme huomattavasti.

Kuljimme ensin soisen alueen sivua ja sen jälkeen nousimme todella jyrkkää rinnettä harjun päälle. Tämä oli suunnilleen sama reitti, jota olimme Teemun kanssa hiihtäneet 2008 jouluna. Kylläpä vain harjun ylitys oli jalkaisin helpompaa kuin se oli ollut suksien ja ahkion kanssa.

Emme joutuneet kulkemaan kovinkaan kauaa, kun saavuimme uralle. Hetken aikaa sitä kuljettuamme huomasimme reitin vievän aivan liikaa pohjoiseen vaikka sen pitäisi viedä enemmän itään päin. Emme kuitenkaan voineet tehdä muutakaan tässä tilanteessa kuin seurata uraa ja toivoa sen kääntyvän kohta oikeaan suuntaan. Vähän ajan kuluttua tulimmekin risteykseen, joka lähti viemään oikeaan suuntaan. Kotiin päästyäni sain huomata online kartasta, että alueelle oli merkattu uria, joita meidän kartoissa ei ollut ollenkaan. Jälleen kerran siis todistimme, ettei se ole eksymistä jos vähän väärällä reitillä kulkee, josko vain jossain vaiheessa päivää löytää itsensä oikeasta kohdasta karttaa.

Tämän jälkeen kävelimme viitisen kilometriä erittäin hienoissa maisemissa. Maasto oli sangen tasaista ja siellä täällä tuuli oli puhaltanut maa-aineksen pois muodostaen pieniä hiekkakuoppia. Myös käppyräisiä tunturikoivuja oli ympärillämme siellä täällä.

Hienoja maisemia

Sitten oli aika jättää ura taakse ja suunnistaa kohti seuraavan yön leiripaikkaamme. Emme olleet puhuneet lisää edellisen päivän ideologisesta ristiriidasta, mutta selvästi kaikki olivat päättäneet viettää vielä yhden yön teltassa.

Välillä tuuli oli puhaltanut maa-aineksen niin tarkaa pois, että reissu tuntui aavikkovaellukselta.

Leiripaikaksi olimme valinneet kartalta Käkkälöjoen vieressä nousevan harjun päältä paikan, joka oli vaikuttanut sangen hyvältä. Perille päästyämme saimme kuitenkin havaita virheemme. Harju nousi todella jyrkästi joesta, joten veden haku olisi ollut yhtä tuskaa, eikä paikalla ollut oikeastaan tasaisia telttapaikkojakaan.

Hetken aikaa taukoa pidettyämme päätimme jatkaa noin kilometrin joen vartta vuoden 2005 vaelluksemme telttapaikalle. Siitä oli kuitenkin jäänyt kaikille jotenkin huono kuva, joten emme olleet valinneet sitä ensimmäiseksi vaihtoehdoksi tällä kertaa. Paikan päällä ainakin itse olin hyvin hämmästynyt, sillä se oli sangen mainio. Tasaisia telttapaikkoja oli vaikka muille jakaa ja vedenottopaikkakin oli mitä mainioin. Tätä tasaista aluetta oli kyllä käyttäneet muutkin ja surullistä kyllä sille oli jätetty jonkin verran roskaa. Viimeisen yön leiriksi se kelpasi kuitenkin todella mainiosti.

Reissun viimeinen leiri

Käveltyämme tälle päivälle noin 20km, kasasimme siis vielä kerran teltat ja aloitimme rauhalliset iltatoimet. Tässä vaiheessa tyhjensin myös viimeisen kielellisen omasta alumiinipullostani. Hyvältähän se vielä kerran maistui.

Illan aikana ei tapahtunut mitään ihmeempää. Otimme rauhallisesti ja valmistimme illallista. Meillä oli Tonin kanssa viimeisenä iltana peruspataa Italiasta. Helppo ruoka siis reissun loppuun. Illan aikana Toni kävi vielä kokeilemassa kala onnea ja me muut olimme sangen tyytyväisiä, kun hänen saaliinsa oli sama kuin edellisinäkin iltoina eli pelkkää kokemusta. Viimeisenä iltana tulien sytyttäminen ja kalan valmistus olisi ollut jotenkin ylivoimaisen hankala operaatio.

Käkkälöjoki leirimme kohdalla

Nukkumaan käydessämme vettä alkoi viimein sataa. Unta odottaessa ja kirjaa lukiessa toivoin aidosti, ettei aamulla enää tulisi vettä. Olisihan se ollut jotenkin noloa, kun olisimme joutuneet talsimaan kaatosateessa viimeisen päivän. Päivän, jonka muut olisivat voineet jättää helposti kokonaan väliin.