Liidauksen eroja

Helvetinjärven reissun jälkeen tuli pidettyä perinteinen "ei nyt jaksa kuntoilla" -viikko ja siitä jatkoin toisen mokoman flunssassa. Viime keskiviikkona oli viimein aika taasen kerätä kiipeilyvarusteet reppuun ja suunnata Pirunkalliolle jäätä nakuttamaan. Paikka sopii kyllä mitä mainioiten töiden jälkeiseen kiipeilyyn. Autolla pääsee hyvin valaistun putouksen viereen, eikä matkakaan kotoa kestä sinne kuin vajaat puoli tuntia.

Tämän kertaiset nousut tapahtuivat putouksen oikealla reunalla. Kahdella edellisellä käynnillä ollaan Samin kanssa kiivetty vasemman puolen reittejä, joten kerran tänä talvena jos vielä pääsisi paikan päälle, niin saisi keskisektorinkin kiivettyä.

Itse kiipeämisessä ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Kolme mukavaa liidiä ja loppuun vielä yksi yläköysinousu. Aikaa niihin meni pari tuntia, joten koko reissu otti vain vähän reilut kolme tuntia ovelta ovelle.

Pienenä erona edellisiin kertoihin oli, että tulin kysyneeksi ensimmäisellä nousullani alhaalla kiipeilyvuoroaan odottavilta naisilta, josko he voisivat ottaa pari kuvaa. Saman kysymyksen tein myös kolmannella nousullani vieressä kiipeävältä mieheltä. Hän ottikin kuvat keskeltä reittiä, joten sain vähän normaalista poikkeavia fotoja.

Päivän ensimmäinen liidi. Tämä kuva on yksi syy miksi päätin alkaa etsiä uutta kameraa. Iskun kestävä Olympokseni on varma vekotin, mutta vähänkään hankalammassa ympäristössä kuvat ovat todella surkeita. Reitin lopussa meinasi vähän harmittaa, sillä kopautin hakkuni vesiputkeen. Onneksi minulle kerrottiin alas päästyäni, ettei pieni hakun isku vielä putkea halkaise. Eristeeseen oli vain tullut jälleen yksi uusi reikä.

Ylhäältä päin otettu kuva. Mukavaa vaihtelua normaaleihin takapuoli kuviin verrattuna.

Totuttuun tapaan ruuvaan oikealla kädellä.  Kuvat ottanut kiipeilijä ehdotti, että ruuvaa seuraava vasemmalla, niin minut tunnistaakin kuvista.

Minähän tein työtä käskettyä, mutta paha sanoa kannattiko se. Näytänköhän aina yhtä pöljältä ruuvia vääntäessäni?!

Sami nousee illan viimeistä kertaa. Tätä oikeaa laitaa jaksoimme sahata pari tuntia hieman vain vaihdellen linjoja.

Noin kuukausi sitten yläköysittelyksi jääneet Nuuksion putoukset alkoivat pyöriä mielessäni keskiviikon kiipeilyn jälkeen. Myös pakkasta oli riittänyt tällä viikolla sen verran, että uskoin Pitkäjärven takana odottavan erittäin hyvät kiipeilymahdollisuudet.

Pienen ongelman kiipeilyihin saattaisi tietenkin tuoda jos jäätä ei olisi vielä kertynyt tarpeeksi putouksiin. Uskoin kuitenkin pystyväni liidaamaan oikean suoran, jos jäätä olisi edes jonkin verran muodostunut reitin loppuun. Vasen suora olikin sitten täysi kysymysmerkki. Viime talvena kiipesin sen kerran pakkasten aikaan noin kymmenen kertaa köyteen tullen. Loppu talvesta se meni puhtaasti, mutta silloin se oli hakattu helposti kiivettäviksi portaiksi. Ja oli nousu silloinkin todella rankka.

Ainoa oikea tapa varmistaa putousten kunto oli tietenkin lähteä paikan päälle, joten lauantaina otin Samin kyytiin Kilon juna-asemalta ja suuntasimme Nuuksiota kohti. Puolen kymmenen maissa olimme Nuuksion Pitkäjärven rannassa laittamassa suksia jalkaan. Järven jäällä kulkevat kengän jäljet näyttivät ilman epäilystä, että sukset olivat tällä kertaa oikea ratkaisu, sillä ne jalassa emme uponneet jään päällä olevaan veteen saakka.

Noin viidentoista minuutin hiihdon jälkeen olimmekin järven toisella rannalla tuttujen putousten luona. Aikainen lähtö oli todellakin kannattanut. Olimme paikalla ensimmäisinä ja mikä tärkeintä, putoukset olivat todella hyvässä kunnossa.

Ensimmäiseksi nousuksi valitsin vasemman suoran, joka on yllä olevassa maisemakuvassa keskellä ja nousee aina rinteen päällä kasvaville männyille asti antaen reitille noin 30 metriä pituutta. Putouksen keskiosa, jota kiipesin edellisenä talvena, ei ollut vielä noustavassa kunnossa, mutta kallion kulman puoleinen reuna näytti kiivettävältä.

Tiesin kyllä heti alkuun, että jyrkkä putous ei taipuisi helposti vaikka pystyinkin käyttämään muutamia kalliossa olevia askelmia avuksi. Yläköyden virittäminen olisi kuitenkin ollut sen verran monimutkainen operaatio, että lähdin mieluummin kokeilemaan nousua. 

(c) Kirsi Heiskanen

Ensimmäiselle kallioportaalle päästessäni ruuvaamaan tuli paikalle seuraava köysistö. Olinkin sen verran mukavasti putouksen ja kallion välissä, että pystyin pyytämään heitä ottamaan pari nousukuvaa.

Kuvien oton jälkeen Kirsi ja Sami lähtivät viemään yläköyttä oikealle suoralle ja minä jatkoin nousua seuraavalle portaalle. Sille työllä ja tuskalla päästyäni putouksen juurelle saapui Retki -lehden tarinoista tuttu toimittaja. Hän kyseli voisiko ottaa pari kuvaa, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.  Olisihan se kyllä ollut hienoa jos olisin hieman väljemmillä väleillä laittanut ruuveja, kun lehdistön edustajakin tuli paikalle, mutta minkäs teet. Ja tässä vaiheessa tiesin jo ilman epäilystä, että tähän nousuun olisi laitettava kaikki paukut, mitä minusta löytyisi.

(c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi

Pari sanaa pystyin vaihtamaan Joel Aholan kanssa ja sitten oli taas jatkettava. Käytännössä jouduin täysin keskittymään seuraavalle portaalle pääsyyn. Jyrkkiä metrejä olikin vielä useampi edessä ja käteni alkoivat jo pumpata, mikä taas vaikutti suoraan uskallukseeni ja ruuvien määrään. Vähä vähältä raahasin kuitenkin itseni ylöspäin, enkä tullut kertaakaan köyden varaan vaikka lopussa se olikin todella lähellä.

Viimein saadessani ruuvin positiiviselle jäälle tajusin laittaneeni edellisen vain puoli metriä alemmaksi. Tässä vaiheessa olin kuitenkin sen verran hyvin jäässä kiinni, että pystyin irrottamaan edellisen ruuviin myöhempää käyttöä varten.

(c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi

Sitten alkoikin positiivinen osuus ja se tuntui hyvältä. Vaikka hetki sitten tunsinkin antaneeni aivan kaiken, pystyin nyt etenemään hyvää vauhtia ja hetkessä olinkin hyllyllä, josta alkaa reitin viimeinen jyrkempi vaihe.

Hyllylle päästyäni pystyin viimein lepäämään kunnolla. Minulla oli myös niin kuuma tässä vaiheessa, että silmälasitkin huurtuivat hengitystä tasaillessani. Mutta olin minä tyytyväinen itseeni, olin nousut reitin puhtaasti ja olin todellakin antanut kaikkeni. Edessä oli vielä pari metriä kiivettävää, mutta se ei tuntunut enää miltään.

(c) Kirsi Heiskanen

Jonkun aikaa hyllyllä huohotettuani oli viimein aika aloittaa viimeinen etappi. Eikä sekään loppujen lopuksi ollut niin helppoa nakuttelu kuin olin kuvitellut, mutta ylös asti pääsin. Viimeiset metrit olivat vielä jyrkkässä lumirinteessä rämpimistä ja olin lopulta huipulla. Ankkuri valmiiksi ja oli Samin vuoro kiivetä.

(c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi

Reitti otti Samiltakin sangen kauan, sillä hänellä oli paljon puhdistettavaa ja kalliota sekä jäätä hyväksi käyttävä nousu oli hänelle kokonaan uusi tuttavuus.

(c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi

Parasta jääkiipelyä Pääkaupunkiseudulla. Sami on juuri päässyt Vasemman suoran loivalle osuudelle. Oikealla suoralla kiipeävät hänen kaimansa ja nousustamme kuvia ottanut Kirsi.

Onneksi lämpötila oli nollan pinnassa, joten Sami sai tehdä oman suorituksena rauhassa, eikä minullakaan päässyt kylmä yläankkurilla vaivaamaan.

Samin päästyä ylös siirryimme jonkin matkan päässä oleville puille ja laitoimme laskeutumisköyden jyrkänteen reunalla olevan koivun ympärille.

(c) Kirsi Heiskanen

Nousumme aikana putoukselle oli tullut jo lisää porukkaa, joten kevyttä ruuhkautumista alkoi olla havaittavissa. Tästä syystä pidimme vain lyhyen tauon ja lähdimme nousemaan Oikean suoran loivaa reunaa pitkin. Reitin kallion puoleinen reuna oli sen verran jyrkkä, ettei minulla ollut enää mitään mahdollisuuksia lähteä sitä liidaamaan.

(c) Kirsi Heiskanen

Vaikka alku oli sangen helppo, niin lopun jyrkät metrit veivät minusta kuten myös kakkosena tulevasta Samista loputkin mehut. Onneksi nousu meni huomattavasti edellistä nopeammin ja alas päästyämme olimme valmiit lähtemään kotia kohti.

Tällä kertaa järven jään yli hiihto oli huomattavasti rankempi, mutta viimein pääsimme Solvallan urheiluopiston parkkipaikalle ja tämäkin reissu alkoi olla ohi. Kotiin päästyäni sain havaita, että ulkoilupäivämme oli ottanut kuutisen tuntia.

Jäätä Helvetinjärvellä

Minulla on ollut jo useamman vuoden mielessä lähteä katsastamaan Helvetinjärven kansallispuiston putoukset, sillä siellä tuli vietettyä mukavat jääkiipeilyviikonloput vuosina -06 ja -07. Reissu on kuitenkin aina unohtunut tai sitten on tullut muita menoja.

Reilu viikko sitten katsellessani vanhoja kiipeilykuvia, halu lähteä katsastamaan paikka, nousi jälleen mieleeni. Tällä kertaa se ei kuitenkaan jäänyt vain uumoilun asteelle vaan kysyin Samilta olisiko hänellä kiinnostusta tehdä pika-vierailua paikan päälle. Kiinnostusta oli, joten otimme viime maanantaina pekkaspäivät päästäksemme varmasti kiipeämään. Paikkahan alkaa olla sen verran kaukana pääkaupunkiseudulta, ettei siellä oikein ehdi päivässä käydä. Ajatuksena oli siis ajaa pelipaikoille sunnuntai iltana ja käyttää maanantai kiipeämiseen.

Liikenteeseen lähtö sunnuntai iltana venähti kuuteen, mutta lopulta Octavian nokka osoitti oikeaan suuntaan Hämeenlinnanväylällä. Orivedelle päästyämme pidimme illallistauon ja sitten jatkoimme vielä viimeiset viisikymmentä kilometriä Ruoveden ohi Kankimäen parkkipaikalle.

Vuorossa oli perinteinen varusteet rinkkaan säätö ja olimme valmiit kahden kilometrin taipaleelle Helvetinkolun päivätuvalle. Matkan tuvalle olisi luullut menevän nopeasti, koska meillä oli sukset mukana, mutta rinkkojen paino piti vauhdin todella minimissä. Noin viidenkymmen minuutin hiihdon jälkeen olimme viimein perillä.

Sytytin takkaan tulet edellisten kävijöiden jättämillä puilla ja lähdimme liiterin puolelle tekemään vähän lisää halkoja. Yhdentoista maissa saimme viimein istua alas ja avasimme iltaoluet. Paistoimme myös yhdet makkarat ja kellon ollessa hieman yli puolen yön olimmekin valmiit nukkumaan.

Aamulla nautimme pekoni-kanamuna aamiaisen ja teimme eväsleivät putoukselle mukaan. Rinkat jätimme puuliiteriin odottamaan paluutamme ja reppuihin tuli vain päivän aikana tarvittavat kiipeilyvarusteet, sekä hieman evästä.

Tällä kertaa reilun kahden kilometrin hiihto meni huomattavasti joutuisampaa järven jäätä pitkin ja kymmenen jälkeen olimme jo putouksen alla. Jos yhden yön reissu oli tuntunut jossain vaiheessa edellistä päivää huonohkolta idealle, niin moiset ajatukset eivät olleet enää mielessä. Putouksella oli noin 25 metriä korkeutta ja mielenkiintoisia linjoja sen leveydelle mahtui useita.

Ensimmäiseksi nousuksi valitsimme vasemmassa reunassa olevan helponoloisen linjan. Se nousi ensin positiivista ja portaikoksi potkittua osuutta hyllylle, jossa kasvoi yksinäinen kuusi ja siitä oli vielä huomattavasti jyrkempi osuus toppiin.

Reitti näytti sen verran helpolta, että valitsin vain kahdeksan ruuvia mukaan. Nousu lähtikin mitä mallikkaimmin liikenteeseen. Jäätä oli paksulti ja hakut sekä raudat upposivat siihen ongelmitta. Varsinaisia levähdyspaikkoja nousun aikanan ei ollut, joten se tuntui huomattavasti rankemmalta kuin useat jyrkemmät putoukset ovat tuntuneet.

(c) Sami Pusa

Pari metriä ennen hyllyä sainkin todeta, että kokoajan kärkipiikkien päällä oleminen oli saanut minut ruuvaamaan erittäin hövelisti. Jäljellä oli enää yksi ruuvi. Edellisestä oli kuitenkin sen verran matkaa, että päätin käyttää senkin, jotta pääsisin kuusen luokse hyvillä varmistuksilla.

Hyllylle päästyäni olikin sitten viimein aika alkaa miettiä mitä tekisin seuraavaksi. Yksi mahdollisuus olisi ollut lähteä tekemään poikkaria vasemmalla puolella olevien ohuiden kuusien luoksen ja nousta sieltä ylös. Onneksi en kuitenkaan käyttänyt sitä vaan päätin varmistaa itseni paksuun kuuseen ja nousta jyrkkää kohtaa reitin loppuun. Jäätä oli kuitenkin kertynyt kuusen ympärille sen verran etten saanut slingiä sen ympärille aivan vaivattomasti. Jouduin ensin kiinnittämään slingiin sulkkarin ja sitten pyöräyttämään hieman vauhtia siihen ja viimein sain lassottu puun ja varmistettua köyteni sulkkariin.

Varmistusten ollessa taas kohdallaan kiipesin viimeiset metrit loppuun ja päivän ensimmäinen nousu oli tehtynä. Tämän jälkeen Sami kakkosti saman reitin ja puhdisti varmistukseni noustessaan. Kaiken kaikkiaan itse noususta jäi todella hyvä maku.

Omiin varmistuksiini en voinut kuitenkaan olla aivan tyytyväinen. Jälleen kerran olin jättänyt reitin luvun hyvin huonolle tolalle ja ruuvannut aina, kun siltä vähänkään tuntui. Tämä käytännössä tarkoitti, että ruuvasin heti kun edellinen ruuvi oli jäänyt jalan alle. Jos olisin miettinyt edes vähäsen mihin seuraava ruuvi tulisi ja ottanut positiivisella seinällä sen verran "riskiä", että edellisen ruuvin ja raudan väliin jää edes vähän enemmän väliä, olisi kahdeksan ruuvia varmasti riittänyt.

Toiseksi nousuksi tuli putouksen keskellä kulkevan kivisen rantun vasen puoli. Tällä kertaa jää oli huomattavasti ohuempaa alkumatkasta, mutta profiililtaan sangen positiivista. Tällä linjalla hyviä levähdyspaikkoja oli edellistäkin vähemmän. Päätin siis ottaa kaksi ruuvia lisää mukaan. Kyllä sillä määrällä pitäisi varmistuksia taas riittää.

Ensimmäisen viiden metrin jälkeen tiesin, että tällä kertaa pohkeeni tulisivat oikeasti kärsimään. En ole koskaan tullut ajatelleeksikaan kuinka hapottavaa positiivinen jää voi olla. Vähä vähältä nousu kuitenkin eteni ja jälleen kerran ruuveja piti saada jäähän kiinni tasaisen tappavaan tahtiin. Sitä mukaa, kun mies väsyi, niin reitti tuntui vaikeammalta ja varmistus piti saada kiinni heti edellisen jäätyä jalkojen alle. Ylös asti kuitenkin pääsin ja kuten arvata saattaa tulin käyttäneeksi kaikki kymmenen ruuvia.

 
Tällä kerta tein putouksen päällä olevaan puuhun ankkurin ja Sami laski minut alas. Tämä järjestely tehtiin kahdesta syystä. Nyt sain taukotakin päälleni varmistamisen ajaksi. Toinen syy oli, että pystyin ottamaan alhaalta muutamia kuvia Samin noususta. Olisihan se ollut kurjaa, jos hänen kiipeilyistään ei oltaisi saatu yhtään kuvaa, koska minä olen aina putouksen päällä varmistamassa.

Saminkin päästyä alas joimme kaakaota ja söimme eväsleivät. Ihmettelimme myös miten aika oli taas edennyt vauhdilla. Meillä meni noin tunti, että kumpikin sai yhden reitin kiivettyä. Siihen vielä pakollinen säätäminen, joka meni nousujen välillä, joten aikaa oli mennyt jo huomattavasti odotettua enemmän. Edessä olisi siis päivän viimeiset nousut.

Linjaksi valitsimme saman kivirantun oikean puolen. Reitti näytti ylhäältä huomattavasti jyrkemmältä, mutta alaosa olisi hyvin samanlaista kiipeämistä kuin edellinenkin.

(c) Sami Pusa

 
Omalla kohdallani loivempi osuus meni jälleen hyvin jos jättää huomioimatta, että ruuveja olisi voinut käyttää hieman säästäväisemmin. Uskon vahvasti, että nousuni nopeutuisivat ja ehkäpä myös helpottuisivat jos alkaisin käyttää noin kolmanneksen vähemmän ruuveja. Tällä tavalla en pysähtyisi aina kahden metrin välein ruuvia vääntämään.

Reitin jyrkemmälle osuudelle viimein päästyäni aloin olla melkoisen pumpissa. Onneksi ruuveja oli vielä neljä jäljellä, joten pystyin laittamaan muutaman todella lähekkäin ja näin sain pääni pysymään kasassa vain lievää "hyperventilaatiota" tuntien. Lopulta päivän viimeinen reitti oli minun osaltani valmis ja pääsin puuskuttamaan toppiin. Tämäkin nousu tuli ylös puhtaasti, joten olin päivän suorituksiin sangen tyytyväinen.

Kyhäsin vielä ankkurin puuhun ja Sami laski minut alas. Kello oli siinä vaiheessa sen verran, että olimme jo alkuperäisestä lähtöaikataulusta jäljessä. Elina oli kuitenkin viestittänyt, että kotona oli kaikki hyvin ja voisimme tulla omaan rauhalliseen tahtiimme, joten Samikin sai vielä viimeisen nousunsa.

Samin nousu etenikin aluksi hyvää tahtia, mutta jyrkemmälle osuudelle päästyään vauhti alkoi hidastua pahemman kerran. Muistutin häntä muutamaan kertaan yläköyden eduista ja niin mies sai itsensä jälleen kasaan ja oli huipulla hieman myöhemmin.

Kummankin kiipeäjän ollessa viimein alhaalla kasasimme tavarat pikimmiten reppuihin, söimme viimeiset eväät ja joimme vedet pois. Kumpikaan ei halunnut kantaa autolle yhtään enempää kuin oli aivan pakko. Sen jälkeen oli vuorossa hiihto tuvalle, jossa pakkasimme kiipeily- ja leiriintymisvarusteet rinkkoihin.

Viimeinen kahden kilometrin etappi autolle ei tuntunut loppuvan millään. Sami jopa onnistui kommentoimaan miten pitkältä matka tuntui ja juuri sillä hetkellä pääsimme vasta puolen välin paalulle.

(c) Sami Pusa

Lopulta pääsimme kuitenkin autolle, jossa teimme nopean pakkaamisen ja käänsimme auton nokan kohti etelää. Pitkän ja hyvin väsyneen ajomatkan viimein päätyttyä pudotin Samin Kallioon yhdeksän maissa ja vähän sen jälkeen pääsin itsekkin kotiin. Kahdenkymmenseitsemän tunnin reissu oli saatu kunnialla päätökseen.

Myös viimeinen viikko ennen Elinan laskettua aikaa etenee, joten Helvetinjärvi jäi varmasti vähään aikaan viimeiseksi yli yön kiipeilyreissuksi. Ja sellaiseksi se olikin todella onnistunut.