Tämän kertaiset nousut tapahtuivat putouksen oikealla reunalla. Kahdella edellisellä käynnillä ollaan Samin kanssa kiivetty vasemman puolen reittejä, joten kerran tänä talvena jos vielä pääsisi paikan päälle, niin saisi keskisektorinkin kiivettyä.
Itse kiipeämisessä ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Kolme mukavaa liidiä ja loppuun vielä yksi yläköysinousu. Aikaa niihin meni pari tuntia, joten koko reissu otti vain vähän reilut kolme tuntia ovelta ovelle.
Pienenä erona edellisiin kertoihin oli, että tulin kysyneeksi ensimmäisellä nousullani alhaalla kiipeilyvuoroaan odottavilta naisilta, josko he voisivat ottaa pari kuvaa. Saman kysymyksen tein myös kolmannella nousullani vieressä kiipeävältä mieheltä. Hän ottikin kuvat keskeltä reittiä, joten sain vähän normaalista poikkeavia fotoja.
Päivän ensimmäinen liidi. Tämä kuva on yksi syy miksi päätin alkaa etsiä uutta kameraa. Iskun kestävä Olympokseni on varma vekotin, mutta vähänkään hankalammassa ympäristössä kuvat ovat todella surkeita. Reitin lopussa meinasi vähän harmittaa, sillä kopautin hakkuni vesiputkeen. Onneksi minulle kerrottiin alas päästyäni, ettei pieni hakun isku vielä putkea halkaise. Eristeeseen oli vain tullut jälleen yksi uusi reikä.
Ylhäältä päin otettu kuva. Mukavaa vaihtelua normaaleihin takapuoli kuviin verrattuna.
Totuttuun tapaan ruuvaan oikealla kädellä. Kuvat ottanut kiipeilijä ehdotti, että ruuvaa seuraava vasemmalla, niin minut tunnistaakin kuvista.
Minähän tein työtä käskettyä, mutta paha sanoa kannattiko se. Näytänköhän aina yhtä pöljältä ruuvia vääntäessäni?!
Sami nousee illan viimeistä kertaa. Tätä oikeaa laitaa jaksoimme sahata pari tuntia hieman vain vaihdellen linjoja.
Noin kuukausi sitten yläköysittelyksi jääneet Nuuksion putoukset alkoivat pyöriä mielessäni keskiviikon kiipeilyn jälkeen. Myös pakkasta oli riittänyt tällä viikolla sen verran, että uskoin Pitkäjärven takana odottavan erittäin hyvät kiipeilymahdollisuudet.
Pienen ongelman kiipeilyihin saattaisi tietenkin tuoda jos jäätä ei olisi vielä kertynyt tarpeeksi putouksiin. Uskoin kuitenkin pystyväni liidaamaan oikean suoran, jos jäätä olisi edes jonkin verran muodostunut reitin loppuun. Vasen suora olikin sitten täysi kysymysmerkki. Viime talvena kiipesin sen kerran pakkasten aikaan noin kymmenen kertaa köyteen tullen. Loppu talvesta se meni puhtaasti, mutta silloin se oli hakattu helposti kiivettäviksi portaiksi. Ja oli nousu silloinkin todella rankka.
Ainoa oikea tapa varmistaa putousten kunto oli tietenkin lähteä paikan päälle, joten lauantaina otin Samin kyytiin Kilon juna-asemalta ja suuntasimme Nuuksiota kohti. Puolen kymmenen maissa olimme Nuuksion Pitkäjärven rannassa laittamassa suksia jalkaan. Järven jäällä kulkevat kengän jäljet näyttivät ilman epäilystä, että sukset olivat tällä kertaa oikea ratkaisu, sillä ne jalassa emme uponneet jään päällä olevaan veteen saakka.
Noin viidentoista minuutin hiihdon jälkeen olimmekin järven toisella rannalla tuttujen putousten luona. Aikainen lähtö oli todellakin kannattanut. Olimme paikalla ensimmäisinä ja mikä tärkeintä, putoukset olivat todella hyvässä kunnossa.
Ensimmäiseksi nousuksi valitsin vasemman suoran, joka on yllä olevassa maisemakuvassa keskellä ja nousee aina rinteen päällä kasvaville männyille asti antaen reitille noin 30 metriä pituutta. Putouksen keskiosa, jota kiipesin edellisenä talvena, ei ollut vielä noustavassa kunnossa, mutta kallion kulman puoleinen reuna näytti kiivettävältä.
Tiesin kyllä heti alkuun, että jyrkkä putous ei taipuisi helposti vaikka pystyinkin käyttämään muutamia kalliossa olevia askelmia avuksi. Yläköyden virittäminen olisi kuitenkin ollut sen verran monimutkainen operaatio, että lähdin mieluummin kokeilemaan nousua.
 |
| (c) Kirsi Heiskanen |
Ensimmäiselle kallioportaalle päästessäni ruuvaamaan tuli paikalle seuraava köysistö. Olinkin sen verran mukavasti putouksen ja kallion välissä, että pystyin pyytämään heitä ottamaan pari nousukuvaa.
Kuvien oton jälkeen Kirsi ja Sami lähtivät viemään yläköyttä oikealle suoralle ja minä jatkoin nousua seuraavalle portaalle. Sille työllä ja tuskalla päästyäni putouksen juurelle saapui Retki -lehden tarinoista tuttu toimittaja. Hän kyseli voisiko ottaa pari kuvaa, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Olisihan se kyllä ollut hienoa jos olisin hieman väljemmillä väleillä laittanut ruuveja, kun lehdistön edustajakin tuli paikalle, mutta minkäs teet. Ja tässä vaiheessa tiesin jo ilman epäilystä, että tähän nousuun olisi laitettava kaikki paukut, mitä minusta löytyisi.
 |
| (c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi |
Pari sanaa pystyin vaihtamaan Joel Aholan kanssa ja sitten oli taas jatkettava. Käytännössä jouduin täysin keskittymään seuraavalle portaalle pääsyyn. Jyrkkiä metrejä olikin vielä useampi edessä ja käteni alkoivat jo pumpata, mikä taas vaikutti suoraan uskallukseeni ja ruuvien määrään. Vähä vähältä raahasin kuitenkin itseni ylöspäin, enkä tullut kertaakaan köyden varaan vaikka lopussa se olikin todella lähellä.
Viimein saadessani ruuvin positiiviselle jäälle tajusin laittaneeni edellisen vain puoli metriä alemmaksi. Tässä vaiheessa olin kuitenkin sen verran hyvin jäässä kiinni, että pystyin irrottamaan edellisen ruuviin myöhempää käyttöä varten.
 |
| (c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi |
Sitten alkoikin positiivinen osuus ja se tuntui hyvältä. Vaikka hetki sitten tunsinkin antaneeni aivan kaiken, pystyin nyt etenemään hyvää vauhtia ja hetkessä olinkin hyllyllä, josta alkaa reitin viimeinen jyrkempi vaihe.
Hyllylle päästyäni pystyin viimein lepäämään kunnolla. Minulla oli myös niin kuuma tässä vaiheessa, että silmälasitkin huurtuivat hengitystä tasaillessani. Mutta olin minä tyytyväinen itseeni, olin nousut reitin puhtaasti ja olin todellakin antanut kaikkeni. Edessä oli vielä pari metriä kiivettävää, mutta se ei tuntunut enää miltään.
 |
| (c) Kirsi Heiskanen |
Jonkun aikaa hyllyllä huohotettuani oli viimein aika aloittaa viimeinen etappi. Eikä sekään loppujen lopuksi ollut niin helppoa nakuttelu kuin olin kuvitellut, mutta ylös asti pääsin. Viimeiset metrit olivat vielä jyrkkässä lumirinteessä rämpimistä ja olin lopulta huipulla. Ankkuri valmiiksi ja oli Samin vuoro kiivetä.
 |
| (c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi |
 |
| (c) Joel Ahola www.retkeilymediaahola.fi |
Parasta jääkiipelyä Pääkaupunkiseudulla. Sami on juuri päässyt Vasemman suoran loivalle osuudelle. Oikealla suoralla kiipeävät hänen kaimansa ja nousustamme kuvia ottanut Kirsi.
Onneksi lämpötila oli nollan pinnassa, joten Sami sai tehdä oman suorituksena rauhassa, eikä minullakaan päässyt kylmä yläankkurilla vaivaamaan.
 |
| (c) Kirsi Heiskanen |
Nousumme aikana putoukselle oli tullut jo lisää porukkaa, joten kevyttä ruuhkautumista alkoi olla havaittavissa. Tästä syystä pidimme vain lyhyen tauon ja lähdimme nousemaan Oikean suoran loivaa reunaa pitkin. Reitin kallion puoleinen reuna oli sen verran jyrkkä, ettei minulla ollut enää mitään mahdollisuuksia lähteä sitä liidaamaan.
 |
| (c) Kirsi Heiskanen |
Vaikka alku oli sangen helppo, niin lopun jyrkät metrit veivät minusta kuten myös kakkosena tulevasta Samista loputkin mehut. Onneksi nousu meni huomattavasti edellistä nopeammin ja alas päästyämme olimme valmiit lähtemään kotia kohti.
Tällä kertaa järven jään yli hiihto oli huomattavasti rankempi, mutta viimein pääsimme Solvallan urheiluopiston parkkipaikalle ja tämäkin reissu alkoi olla ohi. Kotiin päästyäni sain havaita, että ulkoilupäivämme oli ottanut kuutisen tuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti