Lumisia polkuja kirjastoon

Tänään pakkanen laski viimein sellaisiin lukemiin, että pidempään kestävä ulkoilu alkoi taas kiinnostaa. Olin jo muutamana päivänä koiria ulkoilluttaessa huomannut, että meidän lähipolkuja kuljetaan myös näin talviaikaan. Sen verran hyvin tallattuina ne lähtivät tien varresta.

Aamun pikku-kakkosen jälkeen laitoimme siis Aaron kanssa ulkoiluvaatteet päälle ja lähdimme lähipolkuja tutkimaan. Aaro sai itse valita halusiko lähteä metsäretkelle rinkassa vai pulkassa. Hän valitsi rinkan, joten sillä sitten lähdettiin liikenteeseen. Minulla ei tarvinnut tietenkään olla kovinkaan paljoa päällä, sillä perinteisesti rinkan kantaminen pitää lämpimänä. Aarolle puin käytönnössä samanverran vaatetta kuin kovemmilla pakkasilla, sillä hän istuisi suurimman osan matkasta rinkassa.

Valmiina metsäretkelle

Polkua jonkin matkaa käveltyäni sain yllätyksekseni huomata, ettei metsässä mennyt vain yksi vaan useampia polkuja. Mukava huomata, että lähialueen ihmiset ulkoilevat myös talvipakkasilla. Tallattua polkuja riittikin lähimetsän halki aina kirjastolle vievälle tielle asti, joten etenimme hyvää vauhtia retken kohdetta kohti.

Kävelyn aikana Aaron näki paljon mielenkiintoisia asioita rinkasta, joten perinteiseen tapaan meidän kulkumme kyllä kuuli pidemmänkin matkan päähän. Puiden alla oli hänen mielestä majoja, mietimme mitä eläimiä metsässä oli ja monet muut pikkuasiat herättivät pikku-jätkässä kysymyksiä ja kommentteja.

Polut olivat yllättävän hyvin tallattuja

Vajaan kilometrin metsätaipaleen jälkeen kuljimme vielä vähän matkaa tietä pitkin ja niin olimme Karhusuon kirjastolla. Nykyisin avainkoodilla viikonloppunakin avautuva kirjasto on kyllä hieno palvelu. Aikaisemmin ehdimme käydä siellä ehkä kerran kuukaudessa, mutta nyt kirjastossa voi käydä milloin meille sopii.

Mikäs se ovikoodi olikaan?

Kirjastossa valitsimme pari uutta kirjaa ja söimme pienet eväät, minkä jälkeen lähdimme takaisinpäin samaa reittiä. Heti polulle päästyämme Aaro alkoi ilmoitella rinkasta, että hän voisi kävellä. Pidin häntä kuitenkin siellä vielä alkumatkan ylämäen, jotta matkamme etenisi joutuisammin.

Kotia kohti.

Tasaiselle osuudelle päästyämme laskin Aaron alas rinkasta ja niin matkanteko hidastui, mutta eipä tuo hyvällä ilmalla haitannut. Aaro halusi myös kokeilla mukanani ollutta vaellussauvaa ja olipa siinä ihmettelyn aihetta, kun pitkästä teleskooppisauvasta sai lyhyen sauvan pienemmälle retkeilijälle.

Pikku-retkeilijä on jalkautunut.

Kuljimme melkein koko lopun polkuosuuden pienten jalkojen tahtiin, mutta usean lumihankeen pyllähdyksen jälkeen Aaro päätti, ettei jaksaisi enää tielle asti omin voimin. Rinkkaan en jaksanut häntä enää laittaa, joten viimeiselle parin sadan metrin matkalle otin hänet syliin. Voinpa sanoa, että tällä pätkällä tuli allekirjoittaneelle melkoisen kuuma loivaan ylämäkeen topattua viidentoista kilon retkeilijää kantaessani. Onneksi lopun kotitie taas käveltiin, joten perille päätyämme omakin oloni oli jo hieman parempi.

Aikaa retkeen meni melkein pari tuntia ja matkaa tuli yhteensä 2,4 kilometriä. Matkavauhti ei siis päätä huimannut, mutta ulkoiluna tämä oli sangen verraton. Sen verran hyvin lounas pikku-retkeilijälle maistui, eikä päiväuntakaan tarvinnut kauaa odottaa.

Kotitiellä

Viikko pakkasta riittää

Lämpötila laski tapaninpäivänä viimein pakkasen puolelle täällä etelässä. Ja sehän tarkoittaa perinteisesti, että viikon kun jaksaa odottaa, niin voi lähteä Kauhalaan jäätä naputtamaan.


Tänä vuonna jäätä ei ehtinyt kuitenkaan kertyä sen vertaa, että edes vasemman puoleisella putouksella olisi voinut liidata. Yläköydellä sai onneksi parit nousut tehtyä, joten jääkiipeilykausi saatiin tälle talvelle avattua.