Retki Ojangon ulkoilualueelle

Aurinkoinen keli ja Elinan syntymäpäivät olivat mitä parhaat tekosyyt lähteä retkelle lauantaina. Paikaksi valittiin tällä kertaa Ojangon ulkoilualue. Alue ei ollut kokonaan uusi, sillä Elina oli kävellyt pieniä lenkkejä siellä agilitytreenien jälkeen ja halusi nyt tutustua paikkaan paremmin ja ajan kanssa. Minulle suurin innostaja alueeseen oli laavu, jonka huomasin alueella karttaa tutkiessani. Ja minullehan laavut, kodat ja tuvat ovat aina tutusmisen arvoisia kohteita, joiden takia voi tehdä pienen lisälenkinkin tarvittaessa.

Lähdimme kävelemään Ojangon agilityhallin parkkipaikalta noin yhdentoista pintaan ja aluksi kuljimme varjoisaa hiekkatietä metsän siimeksessä. Vähän aikaa kuljettuamme tiestä lähti polku, joka olisi noussut alueen korkeimman kukkulan päälle, mutta tällä kertaa jätimme tämän nähtävyyden väliin. Meillä oli kuitenkin vain rajallinen aika kävelyyn ennen kuin pikku-jätkä päättäisi, että nyt hän on valmis nousemaan rattaista.

Jatkoimme siis matkaa ja hetken kuluttua tulimme jo metsästä pellon laitaan, jonka läpi reitti kulki. Tämä olikin mitä kauneinta seutua. Kumpuilevaa heinäpeltoa, jossa voikukat kukkivat. Kokonaiskuvaa heikensi hieman voimalinjat ja valotolpat, mutta ne nyt kuuluvat asiaan näin lähellä keskustaa.

Heinäpellon toiselle puolelle päästyä piti vielä vähän ihmetellä karttaa, että juuri oikea reitti laavulle löytyisi ja sitten oli enää pitkä ylämäki noustavana ja olimme perillä. Laavu lähes tulkoon yllätti meidät. Niin nopeasti sen yhytimme. Jälleen kerran sai siis huomata, että meille tällä hetkellä sopivat parin kilometrin etapit, eivät paljoa aikaa ota.

Laavu itsessään oli todellinen pettymys. Se oli kulunut, töhritty, roskattu ja kaiken kaikkiaan hyvin epämielyttävän näköinen. Juuri sellainen kaupungin lähellä oleva paikka, jossa nuoriso on varmasti yhden jos toisenkin kostean illan viettänyt.

Onneksi laavun takaa kallion päältä löytyi huomattavasti mukavampi piknik paikka. Siellä huovan sai levittää sammaleen päälle ja pari koivua varjosti meitä juuri sopivasti kuumalta auringolta. Siihen oli sitten hyvä levittää eväät ja istahtaa koko porukalla. Ensimäiset minuutit menivät jopa sangen rauhallisesti, kun Aaro nautti omalla sotkuisella tyylillään herkkuja sekä Leeko ja Paavo keskittyivät luihinsa.

Sitten rauhallinen hetki oli ohi ja kuin yhdessä tuumin kaikki kolme alkoivat antamaan meille ohjelmaa. Leeko ja Paavo kiersivät huopaa ja olivat tietenkin välillä sen päälläkin herkkujen toivossa. Aaro taas siirtyi välillä isän ja välillä äidin syliin syömään ja sitten taas löysi oman paikkansa. Tässä sitä eväät lensivät ja jäivät myös välillä konttaajan alle.

Käytimme piknikkiin reilut puoli tuntia ja sitten kaikki olivat saaneet syödäkseen ja aluetta oli keretty jo muutenkin vähän tutkia, joten oli aika lähteä kotia kohti. Pakkasimme siis leirin Aaron vaunuihin ja lähdimme autolle päin.

 
Jotta matka ei menisi pienimmälle yksitoikkoiseksi kulki hän alkumatkan isän olkapäillä. Pellolle asti päästyämme siirryttiin taas vaunuihin ja kohta olimme taas autolla.

Retkeen meni kaiken kaikkiaan kolmisen tuntia, joka on juuri sopiva aika meille tällä hetkellä. Ja olihan se vain mukavaa kulkea uusissa maisemissa, eikä aina lähteä Nuuksioon tutuille poluille, kuten itselläni tulee helposti tehtyä.

Pääsiäinen Olhavalla - Se parempi päivä

Tämän vuotinen pääsiäisretki suuntautui Olhavalle Teemun ja Januksen kanssa. Liikenteeseen lähdimme perjantaiaamusta ja Olhavan telttapaikalla olimme puolen päivän maissa. Olin kuvitellut, että tässä vaiheessa alue olisi ollut jo täynnä telttoja, mutta siellä olikin vain kaksi yhden hengen Hillebergiä, joista toisen omisti Teemu. Telttojen omistajat olivat ehtineet jo tutustua, joten meillä oli nyt tasaluku kiipeäjiä, mikä on Olhavalla todella hyvä ja aikaa säästävä juttu.

Hetken aikaa turinoituamme oli vuorossa teltan pystytys ja pikainen lounas. Sitten oli aika laittaa varusteet päälle ja aloittaa kiipeily. Ensimmäisenä kohteena oli Honey eli reitti jolta olen ottanut trädi kiipeilyni pisimmän köyteen putoamisen. Janus otti liidi vastuun, minkä jälkeen reittiä puhdistaessani olin kyllä todella epävarma omasta nousustani, mutta kyllähän sitä silti tuli ylös asti päästyä. Lopun reissua sitten uumoilin pitäisikö minun antaa Honeylle uusi mahdollisuus, mutta missään vaiheessa en oikeasti ollut enää reitille tulossa. Ehkäpä ensi kerralla.

Allekirjoittanut Erikois-Kehrääjällä

Sitten oli minun vuoro siirtyä köyden terävään päähän. Olin jo kotona päättänyt, että ensimmäinen reittini olisi Erikois-Kehrääjä. Olin kiivennyt reitin alun viime kesänä ja lopun toissa vuonna. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kiipesin koko reitin kerralla. Reitistä tuli yksi mukavimmista liideistä, jonka olen tehnyt. Yli neljäkymmentä metriä hyvin varmistettavaa kiipeilyä, joka antaa hieman vastusta mutta ei liikaa. Trädi cruisailua parhaimmillaan.

Sinne se köysi menee.

Alas päästyämme pidimme kahvitauon, jonka jälkeen lähdimme ihmettelemään Janukselta jokunen vuosi sitten projektiksi jäänyttä Kimpen ulkonemaa. Reitin ruksi kohta on katto, jonka ylitys ei ole aivan helpoimmasta päästä. Reitin saa kuitenkin kiivetyksi vain yhdellä tavalla ja siksipä oli jälleen Januksen vuoro siirtyä köyden päähän. Katon alle päästyään Janus joutui palaamaan jokusen kerran alaspäin oikeaa sekvenssiä etsiessään, mutta sitten kädet olivat viimein oikeilla otteilla ja jalka löysi pitävän kohdan. Niin oli katto ylitetty ja hetkeä myöhemmin oli taas minun vuoroni kakkostella. Jouduin itsekin etsimään katon alla jonkin aikaa sitä oikeaa tapaa ja lopulta sen löysinkin ja sain kammettua itseni katon päälle.

Janus lähestyy Kimpen ulkoneman ruksia.

Reitin jälkeen minä pääsin alas ja Janus jäi säätämään yläköyttä Luonnonlapselle. Minun olisi pitänyt poistua paikalta tässä vaiheessa, sillä vuoroni reitillä ei ollut kaunista katseltavaa. Taidot eivät meinanneet riittää, tossut olivat reitille aivan liian kuluneet ja kaiken lisäksi alas kerääntyi juorukerho, joka ei perinteisesti auta suoritustani kun olen menettänyt kiipeilyyn tarvittavan keskittymisen. Lopulta pääsin kuitenkin ylös asti useampaan kertaan köydessä käyden.

Onneksi Teemu oli valmis vielä yhteen nousuun tälle päivälle, joten pääsin rauhassa kiipeämään Vekaraa. Nousu väliankkurille meni rennosti kuten aikaisemmillakin kerroilla. Sitten varmistin Teemun ankkurille ja oli aika siirtyä Vekaran loppupätkälle. Edellisenä vuonna olin tullut alun ohuessa halkeamassa useampaan kertaan köyteen, mutta viimein päässyt ylös asti. Tällä kertaa kokeilin kuitenkin jotain uutta. Saatuani varmistukset paikoilleen tungin varpaani kapeaan halkeamaan ja siihen luottaen vedin itseäni ylöspäin ja muutamaa hetkeä myöhemmin pahin oli takana. Olin päihittänyt Vekaran ruksin. Tässä kohtaan olisin voinut laittaa jo varmistuksen, sillä edellinen oli reilusti jalkojeni alla, mutta luotin itseni ja jatkoin matkaa hyvälle hyllylle. Jalkaani hyllylle nostaessani toinen jalka irtosi ja minä tulin reilut puoli metriä alaspäin. Olin saanut viime hetkellä ja puhtaasti tuurilla kiinni hyllyn reunasta. Sitten oli aika laittaa varmistus kiinni ja vähän hengitellä. Putoaminen positiivista ja hyvin karheaa kalliota pitkin varmistuksiini olisi ollut todella kivuliasta.

Teemu tulossa Vekaran väliankkurille.

Uusi yritys tuotti onneksi hedelmää ja hetken kuluttua olin Vekaran topissa varmistamassa Teemua. Tästä kohtaa Olhavan kallio on sen verran korkea, ettei 60 metrinen köysi kaksinkertaisena riitä. Ensin pitää laskeutua väliankkurille ja siitä sitten alas. Onneksi emme kuitenkaan joutuneet sitä tällä kertaa tekemään. Samalle ankkurille meidän kanssa tuli kaksi ruotsalaista, joilla oli mukana 70 metrinen köysi. Laskeuduimme siis heidän köydellä kerralla alas ja niin oli tämän päivän kiipeilyt pulkassa.

Päivän aikana Olhalle oli kerääntynyt pikku hiljaa lisää porukkaa ja illan alkaessa hämärtyä kallion alla alkoi olla jo melkoinen telttakylä. Tulipaikan ympärillä olikin jo melko tiivistä, kun aloimme tekemään ruokaa, mutta onneksi pöytä oli vapaa. Keräännyimme siis sen ääreen tekemään ruokaa. Meillä oli Januksen kanssa pommeliperunoita, sipulia ja pihvit. Juomaksi punaviiniä. Ruokailun jälkeen istuimme sitten vielä myöhään iltaan kiipeilystä ja siihen liittyvistä asioista turisten. Teemun kanssa varsinkin ihmettelimme monia Olhavalle tähän aikaan vuodesta tulijoita, joilla oli aivan liian vähän vaatetta mukana. Kyllähän ilta mukavammin menee, kun ei  tarvitse palella. Olen hyvin tyytyväinen, etten kuulu perinteiseen kiipeilijöiden kurjuutuskoulukuntaan vaan "slow and heavy" vaeltajien leiriin. Kyllä se reissu menee paremmin, kun ruoka on hyvää ja lämmintä vaatetta riittää.