Yö Jääsaaressa

Tämänvuotinen talviloma oli sangen erilainen kuin edellisten vuosien. Perusperiaatteet olivat kyllä normaalilla sapluunalla eli loma vietettiin pohjoisessa ja hiihtäminen oli tärkeä osa viikkoa. Tällä kertaa tukikohta oli kuitenkin normaalia prameampi eli iso hirsihuvila Saariselällä Kaunispään rinteellä. Seurueemme oli myös hieman isompi, koska mukana oli meidän koko perhe sekä molemmat isovanhemmat.

Ihan luksusmökkilomaa tästä ei kuitenkaan oltu tekemässä. Sunnuntaina kun päästiin koko porukalla mökille niin jo maanantaina jätettiin Aaro ja koiruudet isovanhempien hoitoon ja suunnattiin Elinan kanssa Inarijärven jäälle yhden yön hiihtoretkelle.

Sukset jalassa pitkästä aikaa

Hiihtämään lähdimme tällä kertaa Veskoniemestä noin puolen päivän maissa. Tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna kun kummallakin meistä oli sukset jalassa, mutta onneksi kelkkauraa hiihtäessä ei ihmeemmin taitoa tai kuntoa tarvittu. Pito jäisellä uralla oli kyllä melko huono, koska pitopohjat eivät siihen oikein purreet. Rauhalliseen tahtiin matka kuitenkin eteni, eikä kiirettä ollut minnekään.

Ei ollut hanki tasaista urien ulkopuolella

Noin kolme kilometriä kelkkauraa edettyämme poikkesimme siltä kohti Pitkä-Mauran eteläkärkeä. Tämän jälkeen jouduimme hiihtämään hyvin töppyräistä maastoa, jota tuuli ole kasannut jäälle, joskin nyt myös pito parani. Seuraavat pari kilometriä olivat siksi huomattavasti miellyttävämpää etenemistä kuin edelliset.

Lounaspaikka

Pitkä-Mauran rantaan päästyämme oli aika pitää lounasta. Paikka oli jo jonkin verran sulanut ja muutenkin todella miellyttävän oloinen. Etelästä puhaltava kova tuulikaan ei meitä haitannut untuvatakit päälle puettuamme, mutta lounasveden keittoa se hankaloitti melkoisesti. Emme meinanneet saada millään kaasupullon päälle tulevaa keitintä niin hyvään tuulen suojaan, että vesi olisi alkanut kiehumaan. Suojaisempaa paikkaakaan ei saaren kärjessä oikein löytynyt. Onneksi vesi alkoi lopulta kiehumaan ja saimme spagetti-bolognesen tehtyä. Tunti keitto-operaatioon taisi vierähtää, joten emme jaksaneet aloittaa ruljanssia enää uudelleen kahviveden kanssa, pakkasimme siis tavarat rinkkoihin ja jatkoimme matkaa.

Korkia-Mauran rantaa

Tämän jälkeen hiihdimme kapeaa salmea pohjoiseen, Pitkä-Maura oikealla ja ensin Kota-Maura ja sitten Korkia-Maura vasemmalla puolella. Maisemat olivat tällä pätkällä käsin kosketeltavan lappilaista erämaata ja selvää vaihtelua Inarijärvelle ominaiseen isojen selkien maisemiin, jossa kaikki on kaukana.

Korkia-Mauran pohjois-kärkeen päästyämme, lähdimme kiertämään sitä länteen päin. Tarkoituksemme oli käydä katsomassa jääluolaa, joka löytyy saaresta. Luolan tekee erikoiseksi, ettei jäät siellä sula kesälläkään. Viimeisen sadan vuoden aikana on vain pari kertaa raportoitu, että ne olisivat sulaneet sieltä kokonaan kesän aikana.

Luolaa ei ollut kovinkaan vaikea löytää, sillä sen verran leveä kelkkaura sinne vei. Minä kyllä muistin paikan kovin erilaiseksi edelliseltä vierailultani, mutta niin ne muistikuvat haalistuvat kahdeksassa vuodessa.

Jääluolan suuaukko

Jätimme siis sukset rantaan ja lähdimme tutustumaan luolaan. Sinne laskeuduttiin kapeasta kallion kolosta hyviä mutta liukkaita tikkaita pitkin. Luola itsessään oli sangen tilava ja sen toisesta päästä tuli hieman valoa sisään. Se ei kuitenkaan olisi riittänyt, joten onneksi meillä oli otsalamput mukana.

Jääluolassa

Jonkin aikaa ihmettelimme ja kuvailimme luolaa, mutta ei alle kymmeneen neliöön kovin ihmeellistä aikaa loppujen lopuksi saanut käytettyä. Sieltä pois noustuamme pidimme vielä vähän aikaa taukoa suksien luona suklaata syöden ja vettä juoden.

Matka etenee

Sitten oli aika aloittaa päivän viimeinen etappi, hiihdimme ensin vähän matkaa omia jälkiämme Korkia-Mauran ja sieltä Pitkä-Mauran kärkee, missä meitä odotti pieni mysteeri. Saaren rannassa oli kolme koiravaljakon rekeä, mutta ihmisiä, eikä koiria näkynyt missään. Ohittaessamme reet yritimme vilkuilla josko niiden omistajan olisivat jossain lähimaastossa, mutta ketään ei näkynyt. Sinne ne reet olivat rantaan jääneet hakijaansa odottamaan. Minne ja milloin lie olivat omistajat kadonneet.

Tähän mysteeriin emme varmaan saa koskaan vastausta ja niin jäivät reet taaksemme. Vähän niiden jälkeen tulimme samalle merkitylle kelkkauralle, josta olimme poikenneet muutamaa tuntia aikaisemmin ja hiihdimme sitä pitkin viimeiset kilometrit risteykseen, joka vei Jääsaaren tuvalle. Matkaa päivälle tuli noin viisitoista kilometria, joka on juuri sopiva hiihtopäivä rinkat selässä.

Kohti Jääsaarta

Jääsaaren tupa oli persoonallinen pikku-tupa, jossa oli iso terassi. Kahdelle ihmiselle se oli hyvän kokoinen, mutta jos sinne olisi tullut toinen seurue, niin melko ahtaalla olisimme olleet. Tuvalla myös huomasi, että se on lyhyen matkan päässä Ivalosta ja lähellä kelkkareittejä, sillä se oli jätetty todella sotkuiseen kuntoon. Elinalla ei tehnyt mieli yöpyä tuvassa, jossa lattia on roskainen ja muruja pöytäpinnat täynnä, joten noin viidentoista minuutin pikasiivouksen jälkeen paikka oli huomattavasti viihtyisemmässä kunnossa.

Jääsaaren autiotupa

Sitten oli aika laittaa kamina tulille ja vaihtaa hiihtokamppeet mukaviin ja lämpimiin vaatteisiin. Kävimme myös tutustumassa vähän matkan päässä sijaitsevaan uuteen kotaan, sekä saimme havaita vessan olevan sen vieressä parin sadan metrin päässä tuvasta. Tässä sitä taas huomasi kuinka mukavuudenhaluiseksi autiotupa vaeltajan tekee. Koko päivän voi olla liikenteessä, eikä tule valitettua vaikka sää olisi vähän huonompikin, mutta vähän normaalia pidempi matka puuceehen tuntuu todella rasittavalta.

Ympäristöön tutustuttua ja polttopuut tehtyä oli sitten aika ottaa loppu ilta rennosti. Ohjelma oli sangen perinteinen, tupakirjan lukua, kortin peluuta ja tietenkin punaviiniä kupin pohjalla. Pato amadoa ei voi kuin suositella, hyvää punkkua muovisessa pullossa eli kuin suunniteltu vaeltajille.

Kahdeksan pintaan oli aika aloittaa illallisen teko, joka oli meille perinteiseen tapaan pommeli perunoita, paistettua sipulia ja sisäfilepihvit. Tässä vaiheessa myös tupa oli lämmennyt sen verran, että sitä oli pakko vähän viilentää pitämällä ovea auki. Ehkä joskus vielä opin kaminan käytön, niin ettei tälläistä tapahtu. Sitäpä odotellessa..

Illallisen jälkeen alkoi olla aika siirtyä iltatoimiin. Hienon ulkoilupäivän jälkeen ei harmittanut yhtään, että mökki oli jo kymmenen pintaan pimeä.

Aamulla nousimme seitsemältä eli kunnon yöunet tuli nukuttua. Sitten oli vuorossa aamupala, mökin loppusiivous ja kiehisten jättö seuraaville tulijoille. Kaksi tuntia tähän kaikkeen jälleen meni kuten tavallista.

Hiihdon viimeinen taukopaikka

Päivän hiihtomatka takaisin Veskoniemeen oli noin kymmenen kilometriä. Sen aikana pysähdyimme pariin otteeseen vettä juomaan ja puolessa välissä pidimme pidemmän tauon Pitkä-Mauran kuivalla rantakalliolla.

Kameran kanssa säätäessä saattaa jäädä vähän jälkeen

Lounasta emme enää tälle päivälle jaksaneet tehdä vaan Ivaloon päästyä poikkesimme Kultahipussa lounaalle ja oluille onnistuneet hiihtoretken kunniaksi.

Lounas onnistuneen retken päälle