Korouoma 2014 - Jaska Jokunen

Keskiviikko alkoi kroppa väsyneenä ja vielä edellistäkin päivää kipeämmillä pohkeilla. Se ei ollut kuitenkaan mikään tekosyy jäädä lepäilemään vaan aamupalan jälkeen oli taas aika pakata varusteet  autoon ja suunnata jäätä kiipeämään. Noin neljänkymmenen minuutin pikataipaleen jälkeen olimme sitten Korouoman parkkipaikalla. Kuten kahtena edellisenäkin aamuna palelin koko matkan rotkon pohjalle laskeutuessa, mutta laavujen ohi päästyämme alkoi kroppa viimein lämmetä. Jonkin matkaa vielä käveltyämme piti sitten jo alkaa aukoa softshellin vetoketjuja, ettei kävellessä pääsisi liian kuuma tulemaan. Tämä oli jälleen hyvä esimerkki miten vaikeaa on pistää päälle juuri sopivasti vaatetta tälläisillä reissuilla.

Tänä vuonna kävely putouksille oli huomattavasti helpompaa kuin edellisinä vuosina, sillä kävelimme puron jäätä pitkin emmekä sen vieressä ylös ja alas poukkoilevaa kapeaa polkua. Puron jäällä kävely olisi muuten jäänyt varmasti tekemättä, mutta sen verran monet kengän jäljet sillä kulki, että luotimme jään kestävän meidänkin painon.

Lempiputoukseni Korouomassa.. Jaska Jokunen

Pääsimme siis rotkon pohjalla käveltävästä matkasta noin puolet jäätä pitkin, mutta sitten jouduimme nousemaan maihin, koska muutkin tätä reittiä käyttäneet olivat nousseet samassa kohdassa. Tästä eteenpäin kävely oli loivaan ylämäkeen nousemista ja sen verran edelliset päivät painoivat jaloissa, että kävely tuntui todella raskaalta. Olimme alustavasti miettineet tälle päivälle Revontuli-putousta, mutta Jaska Jokunen-putouksen luokse päästyämme ei käveleminen maistunut enää yhtään ja siksipä  päätimme jäädä sille.


Jaska Jokuselle jääminen oli hyvä ratkaisu muutenkin. Emme tuhlanneet päivää kävelemiseen sen enempää kuin oli pakko ja mikä tärkeintä putous oli todella hyvässä jäässä. Heti sen alle päästyämme tiesin, että tänään pitää kiivetä putouksen oikeassa reunassa kulkeva linja, joka oli minulla vielä kiipeämättä.

Tämän pisteen jälkeen alkoi tuntua pahalta. (c) Sami

Reitin alku ei ollut missään nimessä haastava, mutta nyt vasta edelliset päivät alkoivatkin tuntumaan. Kiipeäminen oli siis todella hidasta ja väsynyttä. Noin puolessa välissä oli sitten pakko tulla köyteen hetkeksi lepäämään. Tälle päivälle ei siis tullut ensimmäistäkään puhdasta nousua, mutta minkäs teet, kun ei jaksa niin ei jaksa. Hyvä reitti oli kuitenkin kyseessä ja viimein ankkurille päästyäni olin tyytyväinen, että olin sitä lähtenyt kokeilemaan.

Ei mennyt aivan puhtaasti tämä reitti. (c) Sami

Nousun aikana olimme käyneet Samin kanssa pikapalaverin ja päättäneet, että loppupäivä menee yläköysitellessä. Eihän siitä samaa fiilistä saa kuin liidistä, mutta saisipahan vielä pari nousua tälle reissulle.

Samin päästyä ylös siirsimme siis köyden vähän keskemmälle putousta ja oli taas minun vuoro laskeutua.  Alhaalla pakkasin pikkureppuuni untuvatakin, kaakaotermarin ja eväsleivät. Näin saimme syödä eväät putouksen päällä hienoja maisemia katsellen.

Alhaalla reppua pakatessani uumoilin vielä, että pitäisikö tälle päivälle sittenkin tehdä vielä yksi alaköysi-nousu, mutta kiivetessäni moiset ajatukset karisivat pois. On hyvä tietää omat rajansa ja tälle reissulle raja oli tullut vastaan. Kiipesin siis yläköydellä mahdollisimman jyrkästä kohdasta jolloin pohkeet pääsivät vähän helpommalla ja nousu antoi vähän enemmän. Olihan se taas rentoa nakuttaa, kun mahdollinen putoaminen ei vaivannut päätä yhtään. Ja vähän ennen jyrkän pätkän loppumista sain myös kokea pikku räpsyn, kun hakku ei pitänytkään.

Hyvät on maisemat eväitä syödessä.

Ylös päästyäni söimme eväät ja sitten oli Samin vuoro laskeutua, jotta hän pääsisi taas kiipeämään. Ylhäältä käsin tapahtuva yläköysittely vaati vähän enemmän säätämistä, mutta tällä kertaa suoriuduimme köysitoiminnasta erittäin sulavasti.

Sitten vielä päivän kolmannet nousut, minkä jälkeen kello alkoikin olla neljä ja oli aika kerätä varusteet reppuun ja suunnata autolle. Tällä kertaa pääsimme laavuille nopeaan, sillä kävely oli ensin alamäkeen ja loppu puron jäällä. Paljoa tämä ei kuitenkaan auttanut laavuilta autolle vievään ylämäkeen. Jos se oli ollut edellisinä päivinä raskas, niin nyt mäki ei tuntunut loppuvan millään.

Onneksi jokainen mäki loppuuu kuitenkin aikanaan ja pääsimme tälläkin kertaan autolle. Vielä jääkiipeilykenkien vaihto ajamiseen soveltuviin kenkiin ja niin oli tämän kertainen Korouoman reissu nähty.

Matka taittui nopeasti puron jäällä. (c) Sami

Jälleen voin sanoa ilman epäilystä, että kyllä Korouomaan kannattaa ainakin kerran talveen saapua. Missäpä muualla Suomessa pääsisi näin hienoihin maisemiin kiipeämään upeita linjoja. Joku kerta olisi kyllä mukava taas varata Piippukota, niin ei tarvitsisi joka päivä rampata alas kanjoniin ja takaisin. Niin ja ensi vuonna pitää aloittaa hakkutreenit hyvissä ajoin ennen reissua, niin ei tarvitse viimeisenä päivänä huomata taasen kunnon loppuvan kesken.