Vätsäri 2017 - Osa 2

Tiistai alkoi harmaana ja sellaisena se myös pysyi. Aamutoimet tehtyämme ja leirin purettuamme aloitimme päivän kävelyn kunnon kahlauksella. Ylitimme Uutuanjoen ja siihen laskevan kapeamman sivujoen yhdellä rykäisyllä. Ylitys oli pitkä, mutta sangen matala.

Aamukahlaus

Meillä oli tarkoitus seurata rajan viertä kulkevaa uraa koko päivän ja ensimmäinen kilometri antoikin kuvan hyvästä kävelypäivästä. Reitti oli kyllä paikoitellen märkä, mutta pahimmat paikat pystyi aina kiertämään. Kuljimme myös osan aikaa tasaisilla kalliolla, joilla eteneminen oli joutuisaa.

Reipas eteneminen ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä reitti muuttui koko ajan märemmäksi ja märemmäksi. Ei aikaakaan kun kuljimme poroaitaa seuraavaa uraa kivikoissa ja soilla. Joillakin kohdilla jouduimme jopa nousemaan maassa lojuvien aidan seipäiden päälle päästäksemme eteenpäin. Poroaitaan oltiin vaihtamassa uusia tolppia, joten niitä lojui maassa koko päivän ajan.

Poroaidan tolppien vaihto hieman kesken.

Milloinkahan viimeksi on vaellusmaasto ollut näin luotaantyöntävää.

Saimme myös ihmetellä alueella työskentelevien miesten tapaa roskata luontoa, sillä maasta löytyi vähän väliä olut- ja limonaaditölkkejä. Tämä tapa jaksaa meitä vaeltajia aina ihmetyttää. Miten mönkijällä voi olla niin hankalaa kuljettaa tyhjiä tölkkejä pois tunturista.

Kolme legiä kuljettuamme nälkä alkoi jo kurnia, mutta emme olleet nähneet vähään aikaan lounaspaikaksi sopivaa paikkaa. Onneksi neljännellä legillä nousimme tunturiylängölle, jossa piti olla pari pientä lampea. Olimme jo tekemässä koukkausta soiselle lammelle, joka vaikutti ylängön isoimmalta, jotta voisimme syödä siellä lounaan. Onneksi Teemu vilkaisi kännykän karttaa ja huomasi, että vasta seuraavan kukkulan takana oli oikea lampi. Kävelimme siis vielä vähän ja saavuimme ensimmäiselle kunnon taukopaikalle. Edellisillä taukokerroilla oli ollut niin paljon itikoita, että tauon pitäminen oli ollut melkoista kärvistelyä. Tämä oli myös ensimmäinen vesialue päivän aikana, jossa teki mieli täyttää juomapullo.

Saavumme lounaspaikalle.

Syötyämme lounaan suhteellisen vähäitikkaisella ylänköjärvellä laskeuduimme jälleen alemmaksi ja jatkoimme matkaa soisessa maastossa tarpoen. Joku meistä osasi verrata päivän taivallusta soisella hakkuuaukealla kävelemiseen. Itse toin esille ajatuksen, että mitäpä jos allekirjoittanut ei suunnittelisi seuraavaa vaellustamme. Kenelläkään ei ollut vastaan sanomista ehdotukselleni.

Kivistä uraa

Itikoiden täyttämiä taukoja

Pari legiä myöhemmin nousimme jälleen tunturiylängölle. Tämä ei ollut kuitenkaan mikään mukavakulkuinen tunturi vaan soinen maasto jatkui yhä. Reilun kilometrin tunturia noustuamme oli aika jättää jäähyväiset surkeakulkuiselle uralle ja lähteä kaartamaan hieman enemmän lounasta kohden. Tässä vaiheessa ryhmän mieliala nousi hieman, sillä matkaa ei pitänyt olla enää kuin nelisen kilometriä. Uskoimme vahvasti, että reilun legin päästä olisimme Rajapään tuvalla.

Tauko ylängöllä

Kaksi legiä myöhemmin pidimme yhä taukoa vaikeakulkuisella ja pienten vesilämpäreiden täplittämällä ylängöllä. Matkaa ei ollut enää navigaattorin mukaan kuin vajaan kilometrin, mutta silti ilmassa ei ollut voiton tunnetta. Päivä oli todellakin vienyt vaeltajilta voimat. Hommaa ei myöskään helpottanut, että ylängöllä itikat olivat vaihtuneet polttiaisiin.

Vielä on vähän jäljellä..

Tupa näkyy viimein.

Viiden pintaan saimme viimein tuvan näkyviin ja vähän myöhemmin olimme sen pihassa. Tupaan tutustuminen ei jättänyt epäselvyyttä seuraavan yön nukkumisjärjestelyistä, sillä sen oven alta olisi päässyt pienempi eläin sisään. Sen verran huonosti ovi sulkeutui. Onneksi pystyimme syömään illallisen sisällä, jolloin polttiaiset eivät vaivanneet.

Illallisen jälkeen istuimme hetken tuvassa ja nautimme pari pientä kupin pohjallista lämmikettä. Sen jälkeen suuntasimme teltoilla. Pitkä päivä oli jälleen ottanut miehistä veronsa.

Leiri on hiljentynyt.

Tänäkin iltana jaksoin lukea jonkun aikaa kirjaa ja nauttia samalla pienen pussillisen irtonameja. Tämän jälkeen tunsin ajan olevan otollinen nukkumaan käymiseen. Nukahtaminen ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen. Mielessäni pyöri miten hankalia kulkea viimeiset pari päivää olivat olleet ja mitähän tulevat päivät toisivat mukanaan. Entä jos maasto pahenisi entisestään? Olisiko loppuvaellus pelkkää suorittamista, jotta pääsisimme pois Vätsäristä?

Onneksi uni vei voiton jossain vaiheessa ja lopun yön nukuin heräämättä tai stressaamatta seuraavien päivien reiteistä ja maastoista.

Nyt on tälläkin tuvalla tullut käytyä.

Vaikka Rajapään tuvassa ei tehnyt mieli nukkua, niin aamutoimet siellä oli erittäin mielyttävä hoitaa. Aamupala pöydän ääressä ja huussi olivat jälleen aitoa luksusta. Lähtiessämme kommentoin vielä, että tuvan nähdäkseni minä näille kivisille poluille lähdin, joten nyt voidaan suunnata kotia kohti.

Tämän päivän teema.. Ylös ja alas.

Matka osoittautui jälleen hyvin haastavaksi. Päivä aloitettiin ensin nousemalla kallioiselle kummulle, minkä jälkeen laskeuduttiin alas saman lammen pohjoisrannalle, jossa tupa sijaitsi. Seuraavaksi oli vuorossa yllättävän jyrkkä ja kivinen nousu seuraavan harjanteen päälle. Tämän jälkeen jatkoimme länttä kohti tunturiylänköä, joka ei ollut käytännössä hetkeäkään tasaista. Vähän noustiin ja saman verran laskeuduttiin.

Tämä oli oikeasti helpoin reitti päästä alas.

Pirunkaamuv

Päivän toisella legillä saavuimme Pirunkaamuv:ksi nimetyn kallion päälle. Sen hieman loivempaa rinnetta laskeutuessa vaellussauvoilla tukea ottaen alkoi tulla tunne, että tämänkaltaisia harjanteita on tullut ehkä joskus Alpeilla kiivettyä, mutta ei todellakaan koskaan Suomen kamaralla.

Tauoilla ei liiemmin läppä lentänyt.

Seuraavat legit jatkoimme samankaltaisessa kallioisessa maastossa pieniä lampia väistellen ja kallioisia mäkiä ylös ja alas kulkien. Olimme aluksi edenneet perinteisesti kartan ja kompassin avulla, mutta näillä main kompassi alkoi näyttää aivan outoja suuntia, joten oli aika ottaa tekniikka käyttöön.

Poseeraus

Teemulla ja minulla oli kännyköissä ladattuna maastokartat. Hetken aikaa suunnistimme Teemun kännykän avulla, mutta se imi sen verran hyvää tahtia akkua, että otimme minun kännykän käyttöön. Puhelimessani oli päällä sekä virransäästö- että lentokonetila. Ilokseni sain huomata, ettei akun varaus tuntunut juurikaan vähentyvän vaikka vilkaisin karttaa vähintään kerran kymmenessä minuutissa.

Maisemat näyttävät jälkeenpäin todella komeilta.

Hyvällä säällä kulkemamme maasto olisi saattanut olla hyvinkin mielenkiintoista, mutta vesisateet olivat viimein yhyttäneet meidän. Välillä sade koveni, joten jouduimme laittamaan kuoria päälle. Tällöin tuli todella kuuma, sillä ilma oli täysin tyyni eikä ilma kiertänyt kuorissa vaikka kuinka tuuletuksia availi. Sateen vähentyessä oli pakko ottaa kuoret pois ja viimeistään seuraavalla legillä ne piti taas vetää päälle kun sade yltyi. Tämän lisäksi itikoita oli aivan järkyttäviä määriä. Tuulen puute antoi niillekin loistavan kelin pörrätä ympärillämme.


Neljännen legin jälkeen saavuimme pienen lammen rantaan, joka soveltui sangen hyvin lounaan syöntiin. Onneksi lounaan aikana oli sentään tauko sateessa, joten emme joutuneet kärsimään kuin itikoista.

Lounas pienen nimettömän lammen rannalla.

Lunta elokuun alussa.

Matkan jatkuessa näimme kalliokielekkeen pohjoisreunan alla jopa lumipläntin. Toisenlaisena päivänä, joku olisi varmasti käynyt tekemässä siitä ainakin lumipallon, mutta nyt pari kuvaa riitti.

Kivikot vaihtuivat vetiseen suohon.

Seuraavaksi saimme hieman vaihtelua päivään, kun pääsimme tarpomaan hyvin vetiselle suolle. Tällä alustalla saavuimme Äälisjärven pohjoiskärkeen, jossa meidän piti kahlata joen yli. Olimme suunnistaneet koko päivän tätä kohtaa kohti, sillä siitä kulki suorin reitti järvien ja kallioden täplittämässä erämaassa Rajapään tuvalta Sevettijärveä kohti.

Jatkaessamme matkaa kahluupaikalta saimme huomata, että samaa reittiä oli kuljettu aikaisemminkin, sillä yhytimme liuskekivistä kasatun muodostelman, jota oli aikanaan käytetty melko varmasti ruuan säilytykseen.

Tunturista löytyi jääkaappi

Kallioista ylänköä kesti vielä pari legiä ja maastokin helpottui hieman edellisiin tunteihin verrattuna. Myös sade oli lopulta lakannut, joten emme joutuneet enää hikoilemaan kuorissa. Kävelyinto oli siis yllättävän korkealla, kun laskeuduimme tunturista mäntymetsään.

Metsäosuutta oli tälle päivälle vielä puolitoista kilometria ja sitten olisimme leiriksi valitsemamme lammen rannalla. Viimeiset kilometrit eivät kuitenkaan sujuneet ihan odotettuun nopeuteen. Metsä oli kivisintä maastoa tähän mennessä ja se oli paljon se. Maasto oli myös hyvin kumpuilevaa, joten reitin löytäminen vaati kokoaikaista keskittymistä. Joudun myöntämään, että olin todella yllättynyt kerta toisensa jälkeen, kun vilkaisin kännykän karttaa ja Teemu kulki tässä maastossa suunnilleen oikeaan suuntaan, eikä lähtenyt kampeamaan oikeaan tai vasempaan.

Kivikkoista ja mäkistä mäntymetsää

Reissun isoin kivi. Harmi, että kiipeilytossut unohtuivat.

Melkein kaksi legiä meillä meni kiviä ja mäntyjä väistellessä, eikä sinä aikana vastaan tullut ensimmäistäkään leiriksi sopivaa paikkaa. Jännitimme siis melkoisesti, että minkälainen meidän kartalta valitsemamme alue loppujen lopuksi olisi.

Itikoita, kiviä ja mäkiä.

Olipa yllätys leiripaikalle päästessä melkoinen. Se oli tasainen, kivetön ja pieni puro kiemurteli aivan sen vierestä. Kyseessä oli siis täydellinen telttapaikka.

Kuka olisi uskonut päivän loppuvan näin hienoon leiripaikkaan.

Leirin pystytettyämme ja syötyämme istuimme vielä hyvän tovin sen vierestä laskeutuvan penkereen reunalla, nauttien hyvin ansaituista jallunaukuista ja jutellen niitä näitä. Päivä oli ollut jälleen kerran todella rankka, mutta siitä ei jäänyt missään nimessä samalla tavalla huono maku suuhun kuin edellisestä päivästä. Olimmehan kulkeneet todella upeissa maisemissa.

Niitä hetkiä, kun muistaa miksi vaeltaa.